Read synchronized with  English  Spanisch  French  Portuguese  Russian  Chinese 
Monte-Criston kreivi.  Alexandre Dumas
Luku 19. 103. Maximilien
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Villefort nousi melkein häveten sitä, että joku oli nähnyt hänet surun vallassa.

Hänen kamala virkansa, jota hän oli hoitanut kaksikymmentäviisi vuotta, oli tehnyt hänestä luonnottoman ihmisen, tavallista ihmistä suuremman tai pienemmän.

Hänen katseensa harhaili hetkisen ja kiintyi sitten Morreliin.

— Kuka te olette, sanoi hän, — kun unohdatte, ettei tällä tavoin saa astua taloon, missä kuolema asuu? Menkää pois! Menkää!

Mutta Morrel pysyi liikkumattomana. Hän ei voinut irroittaa silmiään vuoteesta ja sillä lepäävästä kalpeasta olennosta.

— Menkää, kuuletteko! huusi Villefort, ja Avrigny lähestyi ajaakseen hänkin Morrelin pois.

Morrel tuijotti ruumiiseen, noihin kahteen mieheen, huoneeseen, näytti hetkisen epäröivän, avasi suunsa, mutta ei voinut sanoa sanaakaan, vaikka kamalien ajatusten virta täyttikin hänen aivonsa. Hän kääntyi lähtemään ja repi molemmin käsin tukkaansa. Villefort ja Avrigny joutuivat hetkeksi omista ajatuksistaan syrjään ja katsoivat toisiinsa aivan kuin olisivat tahtoneet sanoa:

— Hän on hullu!

Mutta ennen kuin viisi minuuttia oli kulunut umpeen, narisivat portaat raskaan painon alla, ja Morrel kantoi yliluonnollisilla voimillaan Noirtier'ta tuolineen päivineen talon alakerrasta toiseen kerrokseen.

Kauheata oli katsella Noirtier'n kasvoja Morrelin työntäessä hänen tuoliaan Valentinen vuoteen luo; äly käytti kaiken voimansa, ja katse kuvasti kaiken, mitä muut aistimet eivät voineet ilmaista.

Nämä kalpeat kasvot ja leimuavat silmät vaikuttivat Villefort'iin pelottavan ilmestyksen tavoin.

Joka kerta, kun hän oli joutunut tekemisiin isänsä kanssa, oli jotakin kamalaa tapahtunut.

— Katsokaa, mitä he ovat tehneet! huusi Morrel toinen käsi Noirtier'n tuolin selkänojalla ja osoittaen toisella Valentinea. — Katsokaa, isä, katsokaa!

Villefort peräytyi askelen ja katseli kummastellen hänelle melkein outoa nuorta miestä, joka sanoi Noirtier'ta isäkseen.

Vanhuksen koko sielu näytti tänä hetkenä siirtyneen silmiin, jotka alkoivat veristää; sitten hänen kaulasuonensa paisuivat, halvaantuneelle tyypillinen sinerrys peitti hänen kaulansa, poskensa ja ohimonsa. Vihlova kirkaisu tuntui tunkeutuvan jokaisesta huokosesta ja oli kamala mykkyydessään, sydäntäsärkevä sanattomuudessaan.

Avrigny riensi vanhuksen luo ja antoi hänen hengittää voimakasta rauhoittavaa ainetta.

— Minulta kysytään, kuka olen, ja mikä oikeus minulla on olla täällä! huudahti Morrel tarttuen halvaantuneen käteen. — Tehän sen tiedätte, sanokaa se heille, sanokaa!

Ja nuoren miehen ääni sortui nyyhkytyksiin.

Vanhuksen rinta nousi läähättäen. Näytti siltä kuin hän olisi ollut kuolinkouristuksissa. Mutta lopulta alkoivat kyynelet virrata hänen silmistään. Hän oli siinä suhteessa onnellisempi Maximilienia, tämä kun nyyhkytti voimatta itkeä.

— Sanokaa, jatkoi Morrel tukahtuneella äänellä, — sanokaa, että olin hänen sulhasensa! Sanokaa, että hän oli minun ystäväni, ainoa rakkauteni maan päällä. Sanokaa, sanokaa, että hänen ruumiinsa kuuluu minulle!

Ja nuori mies lysähti polvilleen vuoteen viereen ja hänen sormensa takertuivat suonenvedontapaisesti siihen.

Tämä tuska teki niin valtavan vaikutuksen, että Avrigny kääntyi poispäin salatakseen mielenliikutustaan, ja Villefort ojensi kätensä nuorelle miehelle vaatimatta mitään lisäselityksiä: tiedämme, että salaperäinen voima pakottaa meidät lähestymään niitä, jotka ovat rakastaneet suremiamme olentoja.

Mutta Morrel ei nähnyt mitään. Hän oli tarttunut Valentinen kylmään käteen, ja kun hän ei voinut itkeä, puri hän peitettä tuskasta karjuen.

Vähään aikaan ei huoneessa kuulunut muuta kuin nyyhkytyksiä, kirouksia ja rukouksia. Ja tämän kaiken yli kuului käheä ja sydäntävihlova hengitys, joka tuntui joka henkäisyllä katkovan niitä siteitä, mitkä vielä pitivät elossa Noirtier'n ruumista.

Villefort, joka parhaiten osasi itsensä hillitä, sanoi Maximilienille:

— Te rakastitte Valentinea, niinhän sanoitte. Olitte hänen sulhasensa. En tiennyt tästä rakkaudesta enkä kihlauksesta, ja kuitenkin minä hänen isänään annan sen anteeksi, sillä huomaan, että surunne on suuri, puhdas ja todellinen. Minunkin suruni on niin suuri, että rinnassani ei ole tilaa suuttumukselle. Mutta näettehän: enkeli, jonka toivoitte saavanne omaksenne, on jättänyt tämän maan. Hän ei enää välitä ihmisten ihailusta, sillä nyt hän palvelee Herraa. Sanokaa siis jäähyväiset hänen ruumiilleen. Tarttukaa viimeinen kerta käteen, jonka toivoitte saavanne omaksenne, ja erotkaa hänestä ainiaaksi. Valentine ei kaipaa nyt enää ketään muuta kuin pappia, joka hänen ruumiinsa siunaa.

— Erehdytte, sanoi Morrel ja nousi polvilleen tuntiessaan sydämessään entistä vihlovamman tuskan, — erehdytte, Valentine ei kaipaa ainoastaan pappia, vaan kostajaakin. Herra Villefort, lähettäkää noutamaan pappia, minä olen kostaja.

— Mitä sillä tarkoitatte? kysyi Villefort vapisten.

— Tarkoitan sitä, että teissä on kaksi ihmistä, sanoi Morrel. — Isä on jo kylliksi itkenyt, kuninkaallinen prokuraattori aloittakoon nyt tehtävänsä.

Noirtier'n silmät iskivät tulta, Avrigny tuli lähemmäksi.

— Herra prokuraattori, sanoi nuori mies ymmärtäen, mitä läsnäolijoiden mielessä liikkui, — tiedän mitä sanon, ja te tiedätte sen yhtä hyvin kuin minäkin: Valentine on murhattu!

Villefort'in pää painui kumaraan. Avrigny astui vielä askelen lähemmäksi, Noirtier'n silmiin tuli hyväksyvä ilme.

— Meidän aikanamme, jatkoi Morrel, — ei maailmasta katoa ainoakaan olento, vaikka hän ei olisikaan nuori, kaunis, suloinen kuin Valentine, ei katoa ainoakaan olento väkivaltaisesti maailmasta ilman että kysytään, mikä on ollut syynä hänen katoamiseensa. Nyt, kuninkaallinen prokuraattori, jatkoi Maximilien yhä kiihtyvällä vimmalla, — ette saa osoittaa sääliä! Olen antanut rikoksen ilmi, etsikää syyllistä!

Ja hän katsoi tiukasti Villefort'iin, joka turhaan etsi apua
Noirtier'lta ja tohtorilta. Näiden katseet olivat yhtä säälimättömät.

— Hyvä herra, sanoi Villefort koettaen taistella näiden kolmen miehen tahtoa ja omaa mielenliikutustaan vastaan, — olette erehtynyt, minun talossani ei ole tapahtunut rikosta. Kohtalo iskee minuun, Jumala minua koettelee. Kamalaa on tätä ajatellakin, eihän täällä ketään murhata!

Noirtier'n silmät välkkyivät, Avrigny avasi suunsa puhuakseen. Morrel ojensi kätensä vaatien toisia vaikenemaan.

— Ja minä sanon, että täällä murhataan! huudahti Morrel, jonka ääni hiljeni kadottamatta mitään pelottavasta soinnustaan. — Minä sanon, että tämä on jo neljäs uhri neljän kuukauden aikana. Minä sanon, että jo aikaisemmin, neljä päivää sitten, Valentine koetettiin myrkyttää, ja että yritys epäonnistui ainoastaan herra Noirtier'n varokeinojen tähden. Minä sanon, että annosta on lisätty tai on käytetty toista myrkkyä, koska tällä kertaa on onnistuttu! Minä sanon, että te tiedätte tämän yhtä hyvin kuin minäkin, koska tämä herra on ilmoittanut siitä teille sekä lääkärinä että ystävänä.

— Te hourailette! sanoi Villefort koettaen turhaan pyristellä vapaaksi.

— Minäkö hourailen! huudahti Morrel. — Vetoan herra Avrigny'hin! Kysykää häneltä, muistaako hän vielä, mitä hän sanoi teille tämän saman talon puistossa samana iltana, jona rouva Saint-Méran kuoli. Olitte kahden, luulitte voivanne puhua kenenkään kuulematta; keskustelitte tuosta kamalasta kuolintapauksesta, johon ei kohtalo ja Jumala — jota syyttä syytitte — ole osallisena muulla tavoin, kuin että hän on luonut Valentinen murhaajan.

Villefort ja Avrigny katsoivat toisiinsa.

— Niin, niin, muistelkaahan sitä, sanoi Morrel, — sillä nuo sanat, jotka luulitte vain hiljaisuuden ja yksinäisyyden kuulevan, tulivatkin minun korviini. Kun tuona iltana näin, kuinka rikollisen suopea herra Villefort oli omaisiaan kohtaan, olisi minun pitänyt heti ilmaista asia tuomioistuimelle, silloin en olisi kanssasyyllinen sinun kuolemaasi, Valentine, armas Valentineni! Mutta kanssarikollisesta tulee kostaja. Tämä neljäs murha on ilmeinen, ja jos isäsi sinut hylkää, Valentine, niin minä, sen vannon, minä vainoan murhaajaa.

Ja aivan kuin luonto tällä kertaa olisi säälinyt voimakasta luonnetta, joka oli omaan tarmoonsa sortumaisillaan, viimeiset sanat tukahtuivat Morrelin kurkkuun, hänen rintansa nousi raskaasti, ja kyynelet puhkesivat viimeinkin esiin; hän vaipui jälleen polvilleen ja itki Valentinen vuoteen ääressä.

Nyt oli Avrignyn vuoro puhua.

— Minäkin, sanoi hän voimakkaalla äänellä, — minäkin yhdyn herra Morreliin ja vaadin rikosta rangaistavaksi, sillä sydämeni nousee kapinaan ajatellessani, että raukkamaisella suvaitsevaisuudellani olen rohkaissut murhaajaa.

— Hyvä Jumala, hyvä Jumala! sopersi Villefort aivan masentuneena.

Morrel kohotti päänsä ja näki vanhuksen silmistä leimahtavan yliluonnollisen säteen.

— Katsokaa, sanoi hän, — katsokaa, herra Noirtier tahtoo puhua.

— Niin, ilmaisi Noirtier, ja hänen katseensa oli sitä pelottavampi, kun tämän voimattoman vanhuksen kaikki henkiset ilmaisukeinot olivat keskittyneet silmiin.

— Tunnetteko murhaajan? sanoi Morrel.

— Tunnen, vastasi Noirtier.

— Ja opastatteko meitä? huudahti nuori mies. — Kuulkaa! Herra
Avrigny, kuulkaa!

Noirtier loi Morreliin alakuloisen hymyn, tuollaisen lempeän silmien hymyn, joka niin usein oli tehnyt Valentinen onnelliseksi, ja kehotti sillä häntä tarkkaamaan. Sitten hän suuntasi katseensa oveen.

— Pitääkö minun mennä? huudahti Morrel tuskaisesti.

— Pitää, ilmaisi Noirtier.

— Armahtakaahan toki minua!

Vanhuksen katse oli järkkymättömästi suunnattuna oveen.

— Saanko edes palata? kysyi Morrel.

— Saatte.

— Pitääkö minun lähteä yksin?

— Ei.

— Kuka seuraa minua? Kuninkaallinen prokuraattoriko?

— Ei.

— Tohtoriko?

— Niin.

— Tahdotteko jäädä herra Villefort'in kanssa kahden?

— Tahdon.

— Mutta voiko hän ymmärtää teitä?

— Voi.

— Ah, sanoi Villefort melkein iloiten siitä, että tutkimus tapahtui kahden kesken, — olkaa rauhassa, ymmärrän varsin hyvin mitä isäni tarkoittaa!

Mutta samalla kun hän tunsi miltei iloa, kalisivat hänen hampaansa pelosta. Avrigny tarttui nuoren miehen käsivarteen ja veti hänet viereiseen huoneeseen.

Neljännestunnin päästä kuului horjuvaa astuntaa, ja Villefort ilmestyi sen huoneen ovelle, jossa Avrigny ja Morrel istuivat, edellinen mietteisiinsä vaipuneena, jälkimmäinen tuskasta tukehtumaisillaan.

— Tulkaa, sanoi hän.

Ja hän vei heidät Noirtier'n tuolin eteen.

Morrel katsahti silloin terävästi Villefort'iin.

Kuninkaallinen prokuraattori oli kalmankalpea, ruosteenvärisiä pilkkuja oli hänen otsallaan, ja hänen sormiensa välissä oli hanhenkynä, joka moneen kertaan taivutettuna oli mennyt aivan säpäleiksi.

— Hyvät herrat, sanoi hän käheällä äänellä Avrignylle ja Morrelille, — antakaa kunniasananne siitä, että tämä salaisuus pysyy meidän välillämme!

— Mutta, sanoi Morrel, — syyllinen…! murhaaja…! myrkyttäjä…

— Olkaa turvassa, syyllinen rangaistaan, sanoi Villefort. — Isäni on ilmaissut minulle hänen nimensä. Isäni janoaa kostoa, aivan kuten tekin, ja kuitenkin hän vannottaa teitä säilyttämään rikoksen salaisuuden. Eikö niin, isä?

— Niin, ilmaisi Noirtier tarmokkaasti.

Morrel teki epäilystä ja kauhua osoittavan liikkeen.

— Oh! huudahti Villefort tarttuen Maximilienin käsivarteen. — Jos isäni pyytää teiltä tätä, niin hän tietää varsin hyvin, että Valentinen kuolema tulee kamalalla tavalla kostetuksi. Eikö niin, isä?

Vanhus vastasi myöntävästi. Villefort jatkoi:

— Hän tuntee minut, ja olen antanut hänelle sanani. Olkaa siis rauhassa, hyvät herrat, pyydän teiltä aikaa kolme päivää, vain kolme päivää, siis vähemmän kuin tuomioistuin teiltä pyytäisi, ja kolmen päivän päästä lapseni murhaajaa rangaistaan tavalla, joka saa tylyimmätkin ihmiset värisemään sydänjuuriaan myöten. Eikö niin, isä?

Tätä sanoessaan hän puri hammasta ja ravisti vanhuksen hervotonta kättä.

— Pidetäänkö kaikki nämä lupaukset, herra Noirtier? kysyi Morrel, ja
Avrigny yhtyi hänen kysymykseensä.

— Pidetään, vastasi Noirtier, ja hänen katseensa ilmaisi pelottavaa iloa.

— Vannokaa siis, sanoi Villefort tarttuen Avrignyn ja Morrelin käsiin, — vannokaa, että säälitte sukuni kunniaa ja jätätte koston minun huostaani.

Avrigny kääntyi poispäin ja vastasi mutisten myöntävästi, mutta Morrel riuhtaisi kätensä prokuraattorin kädestä, riensi vuoteen luo, painoi huulensa Valentinen jääkylmille huulille ja pakeni raskaasti valittaen, epätoivosta menehtymäisillään.

Olemme jo maininneet, että kaikki palvelijat olivat kadonneet. Herra Villefort'in täytyi siis pyytää tohtoria pitämään huolta niistä moninaisista ja arkaluontoisista asioista, jotka kuolemantapaus nykyajan suurissa kaupungeissa vaatii, varsinkin näin epäilyttävä kuolemantapaus.

Mitä Noirtier'hen tulee, niin oli suorastaan kamalaa katsella hänen jäykkää tuskaansa, liikkumatonta epätoivoaan ja valituksettomia kyyneliään.

Villefort palasi huoneeseensa. Avrigny meni piirilääkärin luo, jonka tehtävänä on antaa kuolintodistus ja jota sen vuoksi sanotaan kuolleitten lääkäriksi. Noirtier ei tahtonut lähteä Valentinen luota.

Puolen tunnin päästä Avrigny palasi virkaveljensä seurassa. Portti oli suljettu, ja kun portinvartija oli karannut muiden palvelijoitten mukana, täytyi Villefort'in itse mennä avaamaan.

Mutta hän pysähtyi portaille, hänellä ei ollut enää rohkeutta mennä kuolinhuoneeseen. Lääkärit menivät sinne keskenään.

Noirtier oli vuoteen vieressä, yhtä kalpeana, liikkumattomana ja mykkänä kuin vainajakin.

Kuolleitten lääkäri lähestyi välinpitämättömästi, niin kuin ainakin mies, joka puolet elämästään viettää kuolleitten seurassa, nosti nuoren tytön päällä olevaa peitettä ja avasi vain hiukan huulia.

— Oh, sanoi Avrigny huoaten, — tyttöparka, hän on todellakin kuollut.

— Niin on, vastasi lääkäri lyhyesti laskien peitteen jälleen
Valentinen kasvoille.

Noirtier'n rinnasta nousi kumea korina.

Avrigny kääntyi, vanhuksen silmät kipinöivät. Tohtori ymmärsi, että vanhus tahtoi nähdä tyttärensä. Hän lähestyi vuodetta, ja sillä välin kuin kuolleitten lääkäri pisti klooriveteen sormensa, joilla hän oli koskettanut vainajan huulia, paljasti Avrigny tyynet ja kalpeat kasvot, kauniit kuin nukkuvan enkelin.

Noirtier'n silmäkulmaan ilmestyvä kyynel oli vanhuksen kiitos.

Kuolleitten lääkäri kirjoitti todistuksensa pöydänkulmalla Valentinen huoneessa, ja täytettyään tämän muodollisuuden hän lähti pois tohtorin saattamana.

Villefort kuuli heidän astuvan portaita alas ja ilmestyi työhuoneensa ovelle. Hän kiitti muutamin sanoin lääkäriä ja sanoi sitten kääntyen Avrignyn puoleen:

— Ja nyt on kai hankittava pappi?

— Tahdotteko saada jonkun erityisen kirkonmiehen rukoilemaan
Valentinen ruumiin ääressä? kysyi Avrigny.

— En, vastasi Villefort, — noutakaa lähin.

— Lähin on eräs kunnon italialainen apotti, joka on muuttanut viereiseen taloon asumaan, sanoi piirilääkäri. — Annanko hänelle ohimennessäni tiedon?

— Avrigny, sanoi Villefort, — olkaahan niin ystävällinen ja saattakaa herra lääkäriä. Tässä on portin avain, joten voitte tulla ja mennä milloin haluatte. Noudatte papin ja pyydätte häntä tulemaan lapsiparkani huoneeseen.

— Tahdotteko puhutella häntä, ystäväni?

— Tahdon olla yksin. Suottehan sen anteeksi? Papin täytyy ymmärtää kaikki surut, isänkin surut.

Ja Villefort jätti Avrignylle avaimen, kumarsi viimeisen kerran vieraalle lääkärille ja meni omaan huoneeseensa tekemään työtä.

Muutamille luonteille työ on ainoa tuskien lääke.

Tullessaan kadulle he näkivät pappispukuisen miehen seisovan viereisen talon ovella.

— Tuossa on mainitsemani pappi, sanoi kuolleitten lääkäri Avrignylle.

Avrigny lähestyi pappia.

— Hyvä herra, olisitteko halukas tekemään palveluksen isälle, joka on menettänyt tyttärensä, kuninkaalliselle prokuraattorille herra Villefort'ille?

— Kyllä tiedän, sanoi pappi italianvoittoisella murteella, — kuolema on tullut hänen taloonsa.

— Minun ei siis tarvitse ilmoittaa teille, mitä palvelusta hän teiltä pyytää.

— Aioin juuri mennä tarjoutumaan, sanoi pappi, — meidän velvollisuutemmehan on rientää täyttämään tehtävämme.

— Vainaja on nuori tyttö.

— Tiedän kyllä, kuulin sen palvelijoilta, jotka pakenivat talosta. Sain tietää, että hänen nimensä on Valentine, ja olenkin jo rukoillut hänen puolestaan.

— Kiitos, kiitos, sanoi Avrigny, — ja koska jo olette alkanut hoitaa pyhää tehtäväänne, niin suvaitkaa sitä jatkaakin. Tulkaa istumaan kuolinvuoteen ääreen, ja koko sureva perhe on teille kiitollinen.

— Minä tulen, sanoi apotti, — ja uskallan sanoa, ettei kukaan voi rukoilla hartaammin kuin minä.

Avrigny tarttui apotin käteen ja tapaamatta Villefort'ia, joka oli sulkeutunut huoneeseensa, vei papin Valentinen ruumiin ääreen. Arkkuunpanijoiden piti tulla noutamaan sitä vasta seuraavana yönä.

Noirtier'n katse kiintyi heti apottiin, kun tämä astui huoneeseen, ja epäilemättä hän näki miehessä jotakin erikoista, koska ei kääntänyt enää silmiään hänestä pois.

Avrigny uskoi papin huostaan sekä vainajan että elossaolevan, ja pappi lupasi rukoilla Valentinen puolesta ja hoidella Noirtier'ta.

Apotti lupasi sen juhlallisesti ja jottei kukaan häiritsisi hänen rukouksiaan eikä Noirtier'n surua, hän heti Avrignyn lähdettyä telkesi sekä sen oven, josta tohtori oli poistunut, että sen, josta mentiin rouva Villefort'in huoneistoon.