Read synchronized with  English  Spanisch  French  Portuguese  Russian  Chinese 
Monte-Criston kreivi.  Alexandre Dumas
Luku 18. 102. Valentine
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Yölamppu paloi yhä Valentinen huoneen uuninreunustalla kuluttaen viimeisiä öljypisaroita, jotka vielä uiskentelivat veden pinnalla. Jo alkoi punertava kehä ilmestyä alabasterikupuun, jo alkoi lepattava liekki hiljaa räiskyen lennättää kipinöitään, noita viimeisiä kuolemankamppailun merkkejä, joita usein on verrattu ihmisen elämän sammumiseen. Himmeä ja kaamea valo teki ikkunaverhot ja vuoteen liinavaatteet opaalinvärisiksi.

Kadulta ei kuulunut mitään ääntä, ja hiljaisuus huoneessa oli kammottava. Edouardin huoneen ovi aukeni, ja pää, jonka jo aikaisemmin olemme nähneet, kuvastui vastapäätä olevaan peiliin. Rouva Villefort tuli katsomaan, minkä vaikutuksen hänen juomansa oli saanut aikaan.

Hän seisahtui kynnykselle ja kuunteli lampun rätinää. Sitten hän lähestyi hiljaa Valentinen yöpöytää nähdäkseen, oliko hänen lasinsa tyhjä. Siinä oli vielä osa jäljellä, niin kuin olemme maininneet. Rouva Villefort meni tyhjentämään sen uuniin ja sekoitti tuhkaa, jotta neste pikemmin haihtuisi; sitten hän huuhtoi huolellisesti kristallilasin, kuivasi sen omalla nenäliinallaan ja laski sen yöpöydälle.

Jos joku tänä hetkenä olisi voinut katsoa huoneeseen, olisi hän nähnyt, kuinka vaikeata rouva Villefort'in oli mennä Valentinen vuoteen luo ja katsoa häneen. Kaamea valo, hiljaisuus, yön kamala runollisuus varmaankin liittyi hänen omantuntonsa hirvittävään mielikuvitukseen. Myrkyttäjä pelkäsi uhriaan. Lopulta hän rohkaisi mielensä, veti verhon syrjään, nojasi vuoteen pääpuoleen ja katsoi Valentineen.

Nuori tyttö ei enää hengittänyt. Hänen hiukan raollaan olevasta suustaan ei tullut henkäystäkään, joka olisi ilmaissut, että elämä hänessä vielä jatkui. Hänen kalpeat huulensa olivat lakanneet väräjämästä, silmien ympärys oli sininen, ja luomet näyttivät valkoisemmilta siltä kohtaa, missä valkuainen yhtyi silmäkuopan reunaan. Mustat silmäripset varjostivat vahankeltaista ihoa.

Rouva Villefort katseli näitä kasvoja, joissa vielä liikkumattominakin oli suloinen ilme. Sitten hän kävi rohkeammaksi, nosti peitettä ja tunnusteli nuoren tytön sydäntä.

Se ei sykkinyt.

Hän tunsi ainoastaan oman kätensä valtimon sykinnän. Väristen hän veti kätensä pois.

Valentinen käsivarsi, joka riippui vuoteen ulkopuolella, oli olkapäästä kyynärpäähän kuin Germain Pilonin sulottaren käsivarren mukaan valettu, mutta kyynärvarsi oli suonenvedosta hiukan vääntynyt, kaunismuotoinen ranne nojasi vuoteen mahonkisivua vastaan, ja sormet olivat harallaan. Kynnenjuuri oli sinertävä.

Rouva Villefort'in ei enää tarvinnut epäillä. Kaikki oli loppunut, hänen viimeinen kamala tekonsa oli täytetty.

Myrkyttäjällä ei ollut enää mitään tehtävää tässä huoneessa. Hän peräytyi niin varovaisesti, että huomasi hänen pelkäävän askeltensa ääntä, mutta peräytyessään hän vielä piti verhoa korkealla katsellen nauttien kuolemaa, jolla on vastustamaton tenhovoima, niin kauan kuin se ei vielä ole mädännystä, vaan ainoastaan liikkumattomuutta.

Hetket vierivät. Rouva Villefort ei voinut päästää käsistään verhoa, vaan piti sitä aivan kuin ruumispeitettä Valentinen pään yläpuolella. Hän oli vaipunut mietiskelyyn. Rikollisen mietiskelyn täytyy olla omantunnonvaivoja.

Silloin yölamppu alkoi rätistä kovemmin.

Kuullessaan tämän äänen rouva Villefort vavahti ja laski verhon alas.
Samassa yölamppu sammui ja huone peittyi kamalaan pimeyteen.

Keskellä tätä pimeyttä kello löi puoli viisi.

Myrkyttäjä, johon nämä peräkkäin seuraavat mielenliikutukset olivat vaikuttaneet tärisyttävästi, meni hapuillen huoneeseensa, ja tuskan hiki valui hänen kasvoiltaan.

Pimeyttä jatkui vielä kaksi tuntia.

Vähitellen valo alkoi kajastaa huoneeseen sälesuojuksien läpi. Se kirkastui hiljalleen ja antoi esineille värin ja muodon.

Sairaanhoitajattaren yskäys kuului portailta, hän tuli Valentinen luo kuppi kädessään.

Isä tai rakastaja olisi heti ensi hetkellä huomannut, että Valentine oli kuollut, mutta tämä palkkalainen luuli hänen vain nukkuvan.

— Hyvä, sanoi hän, — hän on juonut lääkkeen yöllä. Lasissa on vielä hiukan jäljelläkin.

Sitten hän meni lieden luo, sytytti tulen, istahti nojatuoliinsa, ja vaikka hän vasta hiljattain oli noussut vuoteesta, käytti hän hyväkseen Valentinen unta nukahtaakseen hetkisen.

Kello löi kahdeksan.

Silloin hän alkoi ihmetellä nuoren tytön raskasta unta, kauhistui nähdessään vuoteen ulkopuolella riippuvan käsivarren, jota nukkuja ei ollut nostanut vuoteeseen, lähestyi vuodetta ja näki vasta silloin Valentinen kalpeat huulet ja liikkumattoman rinnan.

Hän aikoi nostaa käsivarren vuoteeseen, mutta se totteli niin jäykästi, että sairaanhoitajatar heti ymmärsi, mitä se merkitsi.

Hän kirkaisi kamalasti.

— Auttakaa, auttakaa!

— Mitä, auttakaa? vastasi portaiden juurelta tohtori Avrignyn ääni.

Tähän aikaan oli lääkärin tapana tulla.

— Kuka apua tarvitsee? huusi Villefort tullen äkkiä työhuoneestaan. —
Ettekö kuullut avunhuutoa, tohtori?

— Kuulin, kuulin, vastasi Avrigny, — menkäämme heti paikalla
Valentinen huoneeseen.

Mutta ennen kuin lääkäri ja isä olivat ennättäneet astua sisään, olivat jo samassa kerroksessa, toisissa huoneissa tai käytävissä olleet palvelijat rientäneet huoneeseen, ja nähdessään Valentinen kalpeana ja liikkumattomana vuoteellaan he nostivat kätensä taivasta kohden ja hoipertelivat pois aivan kuin heitä olisi pyörryttänyt.

— Kutsukaa rouva Villefort tänne! Herättäkää rouva Villefort! huusi kuninkaallinen prokuraattori huoneen ovelta, jonne hän ei näyttänyt uskaltavan mennä.

Mutta sen sijaan että palvelijat olisivat vastanneet, he katsoivatkin tohtoriin, joka oli astunut huoneeseen, juossut Valentinen luo ja kohottanut hänet käsivarsilleen.

— Tämäkin vielä…! mutisi hän laskien hänet alas. — Jumala, hyvä
Jumala, milloin sinä väsyt?

Villefort syöksyi nyt huoneeseen.

— Mitä sanottekaan! huudahti hän kohottaen molemmat kätensä taivasta kohden. — Tohtori…! Tohtori…!

— Minä sanon, että Valentine on kuollut! sanoi tohtori juhlallisesti, ja tämä juhlallisuus vaikutti pelottavasti.

Villefort lysähti Valentinen vuoteelle.

Tohtorin sanat ja isän huudahdukset kuullessaan palvelijat pakenivat; he riensivät portaita alas ja käytäviä pitkin, sitten kuului pihalta suurta hälinää, sen jälkeen kaikki oli hiljaista. Joka ainoa palvelija oli lähtenyt kirotusta talosta.

Tällä hetkellä rouva Villefort, pistäen toista kättään aamupukunsa hihaan, nosti oviverhoa. Hän pysähtyi hetkiseksi kynnykselle, näytti tarkastavan läsnäolijoita ja koetti pusertaa kyyneliä silmistään.

Äkkiä hän astui askelen eteenpäin tai oikeammin sanoen hyökkäsi pöytää kohden.

Hän näki Avrignyn kumartuvan uteliaana yöpöytää kohden ja ottavan lasin, jonka hän varmasti muisti tyhjentäneensä yöllä.

Lasissa oli kolmasosa juomasta jäljellä, aivan samoin kuin oli ollut silloin, kun hän sen oli tyhjentänyt pesään.

Jos Valentinen haamu olisi noussut myrkyttäjän eteen, ei se olisi tehnyt tärisyttävämpää vaikutusta.

Väri oli sama kuin siinä juomassa, jonka hän oli kaatanut Valentinen lasiin ja jonka Valentine oli juonut. Se oli myrkkyä, josta Avrigny ei voinut erehtyä ja jota hän nyt juuri tarkasti. Jumala oli varmaankin tehnyt tämän ihmeen, jotta murhaajan varokeinoista huolimatta jäisi jälkiä, todistuskappale, ilmiantaja.

Rouva Villefort'in seistessä liikkumattomana paikallaan kuin kauhun kuvapatsas, Villefort'in kätkiessä kasvonsa vainajan vuoteen liinoihin näkemättä ja kuulematta mitään siitä, mitä ympärillä tapahtui, Avrigny lähestyi ikkunaa tarkastaakseen lähemmin lasin sisällystä ja maisteli juomaa kastaen sormensa siihen.

— Ah, mutisi hän, — tällä kertaa se ei olekaan enää brusiinia.
Katsokaamme, mitä tämä on!

Hän juoksi Valentinen huoneessa olevan kaapin luo, joka oli muutettu lääkekaapiksi, otti pienestä hopearasiasta pullon, jossa oli rikkihappoa, tiputti muutaman pisaran opaalinväriseen nesteeseen, joka heti muuttui veripunaiseksi.

— Ah! huudahti Avrigny tuomarina kauhistuen ja tiedemiehenä riemastuen, kun ongelma selvisi.

Rouva Villefort tunsi hetkisen olevansa pyörtymäisillään, hänen silmänsä iskivät tulta, sitten hohde sammui, hän etsi horjuen ovea ja katosi.

Vähän ajan päästä kuului, miten joku kaatui permannolle.

Mutta kukaan ei kiinnittänyt siihen huomiota. Sairaanhoitajatar katseli kemiallista analyysia, Villefort oli vielä aivan herpaantunut.

Vain Avrigny oli pitänyt silmällä rouva Villefort'ia ja huomannut hänen äkillisen lähtönsä. Hän nosti Valentinen huoneen oviverhoa ja näki Edouardin huoneen läpi rouva Villefort'in huoneeseen, jossa tämä liikkumattomana virui lattialla.

— Menkää auttamaan rouva Villefort'ia, sanoi hän sairaanhoitajattarelle, — rouva Villefort voi pahoin.

— Mutta neiti Valentine? sopersi tämä.

— Neiti Valentine ei enää kaipaa apua, sanoi Avrigny, — neiti
Valentinehan on kuollut.

— Kuollut, kuollut! huokasi Villefort surunpuuskan vallassa, joka oli sitä sydäntäsärkevämpi, kun tämä raudankova sydän ensi kertaa tunsi todellista surua.

— Kuollut! Niinkö sanoitte? huudahti kolmas ääni. — Kuka sanoo, että
Valentine on kuollut?

Molemmat miehet kääntyivät ja näkivät Morrelin seisovan kynnyksellä kalpeana, pelottavana.

Näin oli tapahtunut:

Morrel oli tavalliseen aikaan tullut taloon sivuovesta mennäkseen Noirtier'n luokse. Ovi oli auki. Hänen ei siis tarvinnut soittaa, hän astui sisään. Hän odotti hetkisen eteisessä toivoen näkevänsä jonkun palvelijan, joka veisi hänet herra Noirtier'n huoneeseen.

Mutta ketään ei tullut, kaikki palvelijathan olivat lähteneet talosta.

Morrelilla ei tänä päivänä ollut mitään erikoista syytä olla levoton. Monte-Cristo oli luvannut hänelle, että Valentine jää eloon, ja tähän asti hän oli pitänyt tarkkaan lupauksensa. Joka ilta kreivi oli antanut hänelle hyviä tietoja, jotka herra Noirtier seuraavana aamuna oli todistanut oikeiksi.

Mutta tämä hiljaisuus tuntui hänestä kummalliselta. Hän huusi jotakuta tulemaan, huusi kerran vielä. Kaikki oli hiljaista.

Silloin hän päätti lähteä omin päin Noirtier'ta tapaamaan.

Noirtier'n ovi oli auki niin kuin kaikki muutkin ovet.

Hän näki ensimmäiseksi vanhuksen tuolissaan tavallisella paikallaan. Tämän tuijottavat silmät näyttivät kuvastavan sisäistä kauhua, ja sitä ilmaisivat myös hänen kalmankalpeat kasvonsa.

— Miten voitte? kysyi nuori mies tuntien jonkinlaista ahdistusta rinnassaan.

Mutta kauhu vanhuksen silmissä näytti vain lisääntyvän.

— Jotakin tärkeää on mielessänne, jatkoi Morrel. — Tarvitsette varmaankin jotakin. Kutsunko jonkun palvelijan tänne?

— Kutsukaa, ilmaisi Noirtier.

Morrel tarttui kellonnuoraan ja veti, mutta vetipä hän kuinka paljon tahansa, ketään ei tullut.

Hän kääntyi Noirtier'n puoleen. Vanhuksen tuska kasvoi.

— Hyvä Jumala, hyvä Jumala! sanoi Morrel. — Miksi ei kukaan tule?
Onko joku talossa sairastunut? Valentine! Valentine!…

— Niin, niin! ilmaisi Noirtier.

Maximilien ei saanut sanaakaan suustaan, hän horjui ja hänen täytyi tarttua seinälaudoitukseen pysyäkseen pystyssä. Sitten hän ojensi kätensä ovea kohden.

— Niin, niin, niin! jatkoi vanhus.

Minuutissa oli nuori mies kulkenut usean huoneen läpi, jotka olivat tyhjinä niin kuin kaikki muutkin talon suojat, ja saapui Valentinen huoneeseen.

Hänen ei tarvinnut avata ovea, se oli selkoselällään.

Ensimmäiseksi hän kuuli nyyhkytyksiä. Hän näki mustapukuisen olennon polvillaan valkoisten verhojen keskellä. Pelko, kamala pelko naulitsi hänet kynnykselle.

Silloin hän kuuli äänen sanovan: Valentine on kuollut, ja toisen äänen kaikuna vastaavan siihen:

— Kuollut! Kuollut!