Read synchronized with  German  English 
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Juhlaa vietettiin Megarassa, Karthagon esikaupungissa, Hamilkarin puistossa.

Ne sotilaat, joiden johtajana hän Siciliassa oli ollut, pitivät upeita pitoja viettääkseen Eryxin taistelun vuosipäivää, ja kun päällikkö oli poissa ja kun heitä oli lukuisasti koolla, niin he söivät ja joivat täysin vapaasti.

Osastopäälliköt, joilla oli pronssikothurnit jalassaan, olivat sijoittuneet keskikäytävälle purppuraisen, kultaripsuisen telttakatoksen alle, joka tallien seinän luota ulottui palatsin alimmalle penkereelle asti; tavalliset sotilaat olivat hajaantuneet puiden siimekseen, joiden suojasta näkyi suuri joukko tasakattoisia rakennuksia, viininpuserrusvajoja, kellareita, aittoja, leipomahuoneita ja asevarastoja, norsujen tarha, villipetojen häkkiluolia ja orjien vankila.

Viikunapuita kasvoi kyökkien ympärillä; sykomoorimetsä ulottui lehtoon, jossa granaattiomenat hohtivat puuvillapensaan valkoisten höytyvien keskellä; viiniköynnökset raskaine terttuineen kiersivät pinioiden runkoja; ruusukenttä loisti plataanien alla; siellä täällä nurmikoilla huojui liljoja; musta hiekka, johon oli survottua korallia sekoitettu, peitti tiet, ja keskellä muodosti sypressikäytävä läpi puiston kuten kaksinkertaisen viheriäisen obeliskirivin.

Palatsi, joka oli keltatäpläisestä numidialaisesta marmorista rakennettu, näkyi puiston perällä, ja sen neljä kerrosta kohosi penkerittäin leveältä perustalta. Sen leveät, ebenpuusta tehdyt portaat, joiden jokaisen astimen kulmassa oli voitetun galeerin keula, sen punaiset, mustan ristin jakamat ovet, sen vaskiset piikkirivit, jotka alhaalta estivät skorppiooneja palatsiin pääsemästä, sen kullatuista tangoilta laaditut ristikot, jotka ylhäältä sulkivat sen aukkoja, koko palatsi kaikkineen tuntui tuossa räikeässä loistossaan sotilaista yhtä juhlalliselta ja salaperäiseltä kuin Hamilkarin kasvotkin.

Neuvosto oli määrännyt heille hänen puistonsa juhlapaikaksi; haavoittuneet, jotka makasivat Eshmunin temppelissä, olivat jo aamun koittaessa lähteneet liikkeelle ja olivat kainalosauvojensa nojalla laahaantuneet sinne. Joka hetki saapui uusia juhlijoita. Joka tietä myöten tulvehti niitä taukoamatta, kuten virtoja, jotka vuolaina laskevat samaan järveen. Puiden lomitse näkyi puolialastomia kyökkiorjia hätäillen juoksevan; nurmikoilla gasellit pakenivat määkyen; päivä laski ja sitruunapuiden tuoksu teki vielä raskaammaksi tämän hikoilevan joukon ympärillä olevan ilman.

Tänne oli kokoontunut kaikkia kansallisuuksia, ligurialaisia, lusitanialaisia, balearilaisia, neekerejä ja roomalaisia karkulaisia. Leveän doorilaisen murteen rinnalla helähtivät keltiläisten kalskuvat tavut kuin taisteluvaunut, ja ioonilaiset päätteet sekaantuivat erämaan kerakkeihin, teräviin kuin shakaalin kiljunta. Kreikkalaiset tunsi heidän hoikasta vartalostaan, egyptiläiset vaakasuorista olkapäistään, kantabrialaiset paksuista pohkeistaan. Karialaiset leyhyttivät ylpeinä kypärinsä sulkatöyhtöjä, kappadokialaiset jousimiehet olivat kasvien nesteellä maalanneet suuria kukkia ruumiisensa, ja muutamat lydialaiset aterioivat naisten puvuissa, pehmeät jalkineet jaloissaan ja renkaat korvissaan. Muutamat olivat juhlan kunniaksi sivelleet koko ruumiinsa sinoberilla ja muistuttivat korallista veistettyjä kuvapatsaita.

He lojuivat tyynyillä, tai söivät kyyryllään istuen suurista vadeista tai maaten vatsallaan vetivät niistä lihapaloja, ja kyynärpäihinsä nojaten muistuttivat leijonia, jotka rauhallisessa asennossa paloittelevat saalistaan. Viimeksi tulleet nojautuivat puiden runkoihin katsellen matalia pöytiä, jotka puoliksi peittyivät tulipunaisiin peitteisiin, ja odottivat vuoroaan.

Hamilkarin kyökit eivät olisi riittäneet, siksi Neuvosto oli lähettänyt tänne orjia, astioita ja lepovuoteita; ja keskellä puistoa näkyi, kuten taistelukentällä kuolleita poltettaessa, suuria loimuavia tulia, joilla härkiä paistettiin. Aniksella siroitetut leivät olivat suurien juustojen vieressä, jotka olivat diskuksia raskaammat. Suurissa maljoissa oli viiniä ja metallikannuissa vettä ja kultalangoista punotuissa koreissa kukkia. Kaikkien silmistä välkehti ilo, kun kerrankin saatiin mielin määrin ahmia; siellä täällä alkoi laulu kaikua.

Ensin tarjottiin viheriäisellä kastikkeella höystettyjä lintuja punaisilla savivadeilla, jotka olivat mustilla maalauksilla kirjailtuja, sitten kaikellaisia simpukoita, joita kootaan punilaiselta rannalta; vehnä-, papu- ja ohrakeitosta, kuminalla höystettyjä etanoita ma taloissa meripihka-vadeissa.

Sitten tuotiin pöydät täyteen lihaa: antilopeja sarvineen, riikinkukkoja sulkineen, kokonaisia makeassa viinissä keitettyjä lampaita, kameelin ja puhvelihärän reisiä, suolakalakastikkeella höystettyjä siiliä, paistettuja heinäsirkkoja ja maustettuja metsähiiriä. Tamrapanni puusta tehdyissä maljoissa ui keskellä saframia rasvapaloja, kaikkialla tulvi suolaliemen, tryffelin ja assafoetidan haju. Hedelmäpyramiidit vyöryivät hunaja kaakkujen päälle, eikä oltu unohdettu noita pieniä suurivatsaisia ja punervakarvaisia koiria, joita lihotettiin oliivivanukkeella, jota karthagolaista ruokalajia muut inhosivat. Oudot, hämmästyttävät ruokalajit kiihoittivat vatsan ahneutta. Gallialaiset, joiden pitkät hiukset olivat solmitut päälaelle, sieppasivat arbuuseja ja sitruuneja, joita he pureskelivat kuorineen kaikkineen. Neekerit, jotka eivät koskaan olleet nähneet meriäyriäisiä, repivät kasvonsa niiden punaisiin kuoriin. Mutta sileäksi ajellut marmoria valkoisemmat kreikkalaiset heittivät taakseen jätteet lautaseltaan, jota vastoin brutiumilaiset paimenet sudennahkapukimissaan ahmivat vaiti, kasvot ruuan sekaan painuneina.

Tuli yö. Sypressikäytävän yli pingoitettu telttakatos otettiin pois ja tuotiin soihtuja.

Maaöljyn porfyrimaljoissa leimuavat liekit peloittivat sedripuissa olevia kuulle pyhitettyjä apinoita. Ne alkoivat kirkua, ja se huvitti sotilaita.

Suikeat liekit kuvastuivat vaskivarustuksiin. Erilaisia valosäteitä sinkoili jalokivillä koristetuista maljoista. Viinimaljojen sivujen pyöreä pinta kuvasti esineet levenneinä; potilaat tunkeilivat niiden ympärille, katselivat ällistellen kuvaansa ja irvistelivät remahtaakseen nauruun. He heittelivät pöytien yli norsunluu-jakkaroita ja kultaisia lastalusikoita. He joivat täysin siemauksin kaikkia kreikkalaisia viinejä, joita nahkaleileissä säilytettiin, campanialaisia saviastioissa pidettyjä viinejä, kantabrialaisia tynnyreissä tuotuja viinejä, rintamarja-, puu-, kaneeli- ja lotusviinejä. Maassa oli viini-lätäkköjä, joissa jalka luiskahti. Lihan höyryt ja syövien hengitys nousivat ilmaan puiden oksien lomitse. Samalla aikaa kuului syömisen maiskutusta, sanoja, laulua, pikarien kilinää, campanialaisten maljojen särkyessä tuhansiksi sirpaleiksi tai hopeisen vadin pehmeästi helähdellessä.

Jota enemmän heidän juopumuksensa lisääntyi, sitä selvenit, min he muistivat Karthagon tekemiä vääryyksiä. Tasavalta oli sodan uuvuttamana koonnut kaupunkiinsa kaikki palaavat joukot. Gisko, heidän sodanjohtajansa, oli kuitenkin ollut niin viisas, että oli heidät lähettänyt Karthagoon pienemmissä ryhmissä tehdäkseen palkansuorituksen helpommaksi, ja Neuvosto oli uskonut, että sotilaat lopulta suostuisivat jossain määrin, palkan vähennyksiin. Mutta nyt oli suuttumus herännyt siitä, ettei palkkoja voitukaan suorittaa. Tämän velan sekoitti kansa yhteen niiden kolmentuhannen kahdensadan euboialaisen talentin kanssa, jotka Lutatius oli vaatinut, ja siksi he pitivät armeijaa samoin kuin Roomaakin Karthagon vihollisena. Palkkasoturit huomasivat sen; siksi heidän suuttumuksensa purkautuikin uhkauksiin ja omavaltaisuuksiin. Lopuksi he vaativat saada yhtyä juhlimaan muuatta voittoaan, ja rauhanpuolue suostui siihen kostaakseen Hamilkarille, joka oli niin kauvan ylläpitänyt sotaa. Sota oli loppunut vastoin Hamilkarin kaikkia ponnistuksia, ja siksi hän epätoivoissaan oli luovuttanut Giskolle palkkasoturien johdon. Kun nyt hänen palatsinsa määrättiin heidän juhlapaikakseen, niin suunnattiin häneen osa siitä vihasta, joka kohdistui heihin. Sitäpaitsi menot siitä nousivat suunnattoman suuriksi; ja hän sai ne melkein yksinään suorittaa.

Palkkasoturit ylpeilivät saatuaan tasavallan taipumaan ja uskoivat vihdoinkin pääsevänsä kotimaahansa verensä palkka viitan niskapussissa. Mutta kun he nyt juopumuksen höyryjen läpi muistelivat kaikkia ponnistuksiaan, niin ne olivat heidän mielestään kerrassaan ihmeellisiä ja heille oli siis maksettu liian pieni palkka. He näyttelivät arpiaan, kertoivat taisteluistaan, matkoistaan ja kotiseutujansa metsästyksistä. He matkivat villipetojen huutoja ja niiden hyökkäystä. Sen jälkeen he panivat toimeen mielettömiä vedonlyöntejä; he pistivät päänsä viiniruukkuihin ja joivat taukoamatta kuin janoiset kameelit. Eräs jättiläiskokoinen lusitanialainen, kantaen kummassakin kädessään miestä, juoksi pöytien yli pärskyttäen koko ajan tulta sieramistaan. Lakedaimonilaiset, jotka eivät olleet laisinkaan riisuneet varustuksiaan, hyppivät raskaasti. Muutamat lähentelivät naisten tavoin, tehden rivoja liikkeitä; muutamat asettuivat aivan alasti taistelemaan gladiaattorien tavoin viiniruukkujen sekaan ja eräs joukko kreikkalaisia kiersi tanssien vaasia, johon oli kuvattu nymfejä, samalla kun muuan neekeri löi härän luulla pronssikilpeen.

Äkkiä kuulivat he valittavaa, vuoroin voimakasta ja vuoroin vienoa laulua, joka nousi ja laski ilmassa kuin haavoitetun linnun siivet.

Se oli työvankilassa olevien vankien laulua. Sotilaat syöksyivät äkkiä ylös ja riensivät heitä vapauttamaan.

He palasivat huutojen kaikuessa ajaen keskellä tomupilveä pariakymmentä miestä, jotka eroittautuivat kalpeutensa kautta kaikista muista. Pieni, musta, suppilon tapainen huopalakki peitti heidän paljaaksi ajeltua päätään; heillä kaikilla oli puiset sandaalit jalassaan ja heidän kulkiessaan kalisivat kahleet kuin rämisten kulkevat rattaat.

He saapuivat sypressikäytävälle ja hajosivat joukon keskeen, joka alkoi heiltä kysellä. Eräs heistä jäi syrjään seisomaan. Hänen risaisen tunikansa läpi näkyi hartioissaan pitkiä arpijuovia. Painaen päänsä alas katsoi hän epäluuloisena ympärilleen ja sulki silmänsä soihtujen häikäisevässä valossa; mutta kun hän näki, ettei kukaan näistä aseellisista miehistä aikonutkaan hänelle mitään pahaa tehdä, niin syvä huokaus nousi hänen rinnastaan; hän änkytti, nauroi kirkkaiden kyynelten huuhdellessa hänen poskiaan; sitten tarttui hän suuren viinikannun korviin, nosti sen suoraan ylös käsillään, joista kahleet riippuivat ja katsoen taivasta kohden ja yhä pidellen maljaa, hän lausui:

— "Terve ensiksi sinulle, Baal-Eshmun vapauttaja, jota synnyinmaani kansa kutsuu Aesculapiukseksi! ja teille, lähteiden, valon ja metsän haltijat! ja teille, vuoristoissa ja maaluolissa piilevät jumalat! ja teille, voimakkaat, loisto varusteiset miehet, jotka olette minut vapauttaneet!"

Ja sitten antoi hän maljan vaipua alas ja kertoi tarinansa. Hänen nimensä oli Spendius. Karthagolaiset olivat ottaneet hänet vangiksi Eginatisaarten meritaistelussa, ja kreikan, ligurian ja punian kielellä kiitti hän kerta vielä palkkasotureita; hän suuteli heidän käsiään; sitten onnitteli hän pitojen johdosta, samalla ihmetellen, ettei hän nähnyt siellä pyhän legionan maljoja. Nämä maljat, joiden kullakin kuudella särmällä oli smaragdeista tehty viinipuu, kuuluivat asekunnalle, joka muodostettiin yksinomaan hyvin kookkaista ylimyksistä. Niiden käyttäminen oli etuoikeus, melkein papillinen kunnia; sen tähden eivät palkkasoturit himoinneetkaan mitään tasavallan aarteista niin kuin juuri niitä. He vihasivat niiden vuoksi legionaa ja oli nähty muutamien panevan henkensä alttiiksi saadakseen kerran mielettömäksi nautinnokseen juoda noista maljoista.

Siksi lähettivät he niitä hakemaan. Niitä säilyttivät syssitit; nämä olivat kauppiasliittoja, jotka söivät yhteisiä aterioita. Orjat palasivat. Tähän aikaan kaikki syssitien jäsenet nukkuivat.

— "Herättäkää ne!" vastasivat palkkasoturit.

Toisen kerran käytyään selittivät orjat niitä säilytettävän temppelissä.

— "Avatkaa se!" vastattiin heille.

Ja kun orjat vavisten myönsivät, että ne olivat sotapäällikkö Giskon huostassa, niin huusivat palkkasoturit:

— "Tuokoon hän ne tänne!"

Gisko ilmestyi vähän ajan päästä puutarhan perältä pyhän legionan seuraamana. Hänen laaja, musta viittansa, jonka jalokivillä koristettu mitra kiinnitti pään päälle, ja joka valui hänen ympärilleen hänen hevosensa kavioihin asti, liittyi etäältä katsottaessa yön väriin. Ei näkynyt muuta kuin hänen valkoinen partansa, hänen säteilevä päähineensä ja kolminkertainen, suurista sinisistä levyistä tehty kaulanauhansa, joka valui, hänen rinnalleen.

Nähdessään hänet, tervehtivät sotilaat häntä suurella riemuhuudolla, kaikki kiljuivat:

— "Maljat! Maljat!"

Hän alkoi selittämällä, että jos heidän rohkeutensa otetaan varteen, niin he ne ansaitsivat. Joukko ulvoi ilosta käsiään taputtaen.

Hän sen kyllä tiesi, hän, joka taistelussa oli heitä johtanut ja joka viimeisen joukon kera oli palannut viimeisellä galeerilla!

— "Se on totta! se on totta!" sanoivat he.

Mutta, jatkoi Gisko, tasavalta oli antanut kunkin kansakunnan pysyä omana ryhmänä, oli kunnioittanut heidän tapojaan, jumalanpalvelustaan; he olivat vapaita Karthagossa! Mitä noihin maljoihin tulee, niin ne olivat yksityistä omaisuutta. Äkkiä Spendiuksen vierestä syöksyi muuan gallialainen pöytien yli ja juoksi suoraan Giskoa kohden, jota hän uhkasi heiluttaen kahta paljasta kalpaa.

Keskeyttämättä puhettaan iski sotapäällikkö häntä raskaalla norsunluusauvallaan päähän: barbari kaatui. Gallialaiset karjuivat, ja heidän raivonsa tarttui toisiin; he olivat vähällä hyökätä legionan kimppuun. Gisko kohotti olkapäitään nähdessään näiden kalpenevan. Hän ajatteli, että hänen rohkeutensa oli voimaton vastustamaan noita raakoja, vimmatuita petoja. Parempi oli jälestäpäin kostaa jonkun ansan avulla; sen vuoksi hän viittasi sotilailleen ja poistui hitaasti. Sitten, portilla, kääntyi hän palkkasoturien puoleen ja huusi, että he vielä saavat tekoansa katua.

Juhla alkoi uudelleen. Mutta Gisko saattoi palata, ja piirittäen etukaupungin, joka oli aivan kallion reunalla, murskata heidät muuria vastaan. Silloin tunsivat he suuresta joukostaan huolimatta itsensä avuttomiksi; ja suuri kaupunki, joka nukkui heidän alapuolellaan yön pimeässä, äkkiä peloitti heitä lukuisine portaineen, mustine, korkeine taloineen ja outoine jumalineen, jotka olivat vielä julmemmat kuin sen asukkaat. Etäällä liikkui muutamia laivalyhtyjä satamassa, ja Khamonin temppelistä välkkyi valo. He muistivat Hamilkaria: Missä hän oli? Miksi hylkäsi hän heidät rauhan tultua? Hänen erimielisyytensä Neuvoston kanssa olikin epäilemättä vain tekosyy voidakseen heidät tuhota. Heidän tyydyttämätön vihansa suuntautui häneen; ja he kirosivat häntä yllyttäen vihanvimmaisten puheittensa kautta toinen toisiaan. Tällä hetkellä kokoontui paljon väkeä plataanien alle. He riensivät katsomaan neekeriä, jonka jäsenet sätkähtelivät, silmät tuijottivat, pää heittäytyi taapäin, ja suusta valui vaahto. Joku huusi, että hän on myrkytetty. Kaikki luulivat olevansa myrkytettyjä. He hyökkäsivät orjien kimppuun; kamala melske syntyi ja hävityksen huumaus vallitsi juopuneen armeijan. He iskivät umpipäätä ympärilleen, särkivät ja surmasivat: muutamat viskoivat soihtuja pensaistoihin; toiset kumartuivat leijonahäkkien aidan yli ja surmasivat leijonat nuolilla; uhkarohkeimmat hyökkäsivät norsujen tarhaan, he tahtoivat katkoa niiden kärsän ja syödä norsunluuta.

Mutta balearilaiset linkomiehet, jotka saadakseen rauhassa ryöstää olivat kiertäneet palatsin nurkan taakse, kohtasivat tiellään korkean Indian kaislasta tehdyn aitauksen. He leikkasivat tikareillaan lukon hihnat poikki ja olivat silloin palatsin Karthagon puolisen päädyn puolella, uudessa taiteellisesti leikellyssä puutarhassa. Valkoiset, pitkässä, tiheässä rivissä kasvavat kukat muodostivat taivaansinisellä maalla pitkiä tähdenlennon muotoisia kaarevia viivoja. Pimeistä pensaikoista lainehti kuuma, hunajainen tuoksu. Muutamien puiden rungot oli sivelty sinoberilla muistuttaen siten verisiä pylväitä. Keskellä oli kahdentoista kuparipylvään päässä lasipallot, ja punertava valo täytti heikosti nämät ontot pallot, jotka muistuttivat vavahtelevia jättiläissuuria silmiä. Sotilaat valaisivat soihduilla tietään hapuillessaan pitkin loivaa rinnettä, joka oli täynnä syviä vakoja.

Pian he huomasivat pienen lammen, joka oli sinisillä kivimuureilla jaettu useampaan osastoon. Vesi oli niin kirkasta, että soihdun kuva väreili aivan pohjalla, jonka muodosti valkoiset kivet ja kultahieta. Vesi alkoi liikehtiä ja välkähtäviä suomuja näkyi, ja suuria kaloja, joilla oli jalokiviä kidassa ilmestyi veden pinnalle.

Remahtaen nauruun sotilaat pistivät sormensa niiden kiduksiin ja kantoivat ne pöydille.

Ne olivat Barkas perheen kaloja. Kaikki ne polveutuivat niistä alkuaikaisista mateista, jotka olivat hautoneet sen pyhän munan, jossa jumalatar oli ollut kätkössä. Tietoisuus siitä että tekivät pyhäinrikoksen kiihotti palkkasoturien ruokahalun; he sytyttivät nopeasti tulta kuparisten maljojen alle ja katselivat ilokseen miten kauniit kalat sätkähtelivät kiehuvassa vedessä.

Lainehtiva sotilasjoukko tungeskeli. He eivät enää pelänneet. Heidän otsaltaan valuva tuoksurasva tippui suurina pisaroina risaisille tunikoille, ja molemmin käsin nojautuen pöytään, joka tuntui heistä kiikkuvan kuin laiva, loivat he humalaiset katseensa ympärilleen, silmillään edes ahmiakseen sen, mitä eivät voineet saada käsiinsä. Toiset, kulkien keskellä purppurapeitteistä pöytää ruokavatien välitse, särkivät norsunluujalustoja ja tyrialaisia lasipulloja. Laulu yhtyi särkyneiden maljojen joukossa kuolevien orjien korinaan. He vaativat itselleen viiniä, lihaa, kultaa. He huusivat itselleen naisia. He juopuneina intoilivat sadalla eri kielellä. Muutamat luulivat, höyryn lainehtiessa heidän ympärillään, olevansa kylpyhuoneissa, tai puut nähdessään kuvittelivat he olevansa metsästämässä ja karkasivat toveriensa kimppuun kuin villipetoihin. Tuli levisi puusta puuhun ja korkeat lehdikot, joista nousi ilmaan pitkiä valkoisia, kierteisiä savupilviä, näyttivät herääviltä tulivuorilta. Huuto yhä kasvoi; haavoittuneet leijonat karjuivat pimeässä.

Palatsin ylin terassi vaikeni äkkiä, keskiö vi aukeni ja nainen, Hamilkarin oma tytär, mustaan pukuun puettuna ilmestyi kynnykselle. Hän astui portaita alas, jotka laskeutuivat sivuttain alemmalle terassille, sitte toiselle, sitten kolmannelle ja hän pysähtyi viimeiselle terassille, galeerinkeuloilla koristetuille portaille. Liikkumattomana ja pää painuneena katseli hän sotilaita.

Hänen takanaan kummankin puolin, oli kaksi pitkää riviä kalpeita miehiä, joilla oli punahetaleiset, valkoiset, aivan maahan asti ulottuvat puvut. Heillä ei ollut partaa, ei tukkaa, ei silmäripsiä. Sormuksista kimaltelevissa käsissään oli heillä kaikilla suuret lyyrat ja he lauloivat kaikki kimeällä äänellä hymniä Karthagon suojelusjumalattaren kunniaksi. Ne olivat Tanitin temppelin eunukki-pappeja, joita Salammbo usein kutsui palatsiinsa.

Vihdoin laskeutui hän galeeriportaita alas. Papit seurasivat häntä. Hän astui sypressikäytävää pitkin, ja kulki hitaasti osastopäällikköjen pöytien lomitse, ja päälliköt hiukan väistyivät katsellen hänen kulkuaan.

Hänen punasinisellä jauholla siroitettu tukkansa oli kanadalaisten impien tavan mukaan sidottu torniksi, joka lisäsi hänen pituuttaan. Ohimoille kiinnitetyt helminauhat ulottuivat suupieliin asti; suu oli hiiluva kuin puoliksi avattu granaatti. Rinnalla oli valohohtavista kivistä sommiteltu koriste, jonka kirjavat muodot matkivat mureenan suomuja. Jalokivillä koristetut käsivarret näkyivät paljaina hiattomasta tunikasta, jonka pikimustalle pohjalle oli siroitettu punaisia kukkia. Hänellä oli nilkkojen välillä kultaketju määräämässä askeleiden pituutta, ja tumma purppurainen oudosta kankaasta valmistettu vaippa viilsi maata hänen jälessään, valahtaen hänen astuessaan kuin liikuntaa seuraava laine.

Papit tuon tuostakin näppäilivät lyyroistaan sointuja, ja soiton välillä kuului kultaisen ketjun helske ja papyrussandaalien säännöllinen astunta.

Kukaan ei vielä tuntenut häntä. Hänen tiedettiin vain elävän yksinään antautuneena hartaaseen jumalanpalvelukseen. Sotilaat olivat hänen huomanneet öisin palatsin katolla polvistuvan tähtien eteen sytytettyjen suitsutusmaljojen ympäröidessä häntä, kuu oli tehnyt hänet niin kalpeaksi, ja jotain jumalallista ympäröi häntä hienona usvana. Hänen silmänsä näyttivät katsovan kauvas kaiken maallisen yli. Hän kulki pää kumarassa ja oikeassa kädessä pieni ebenpuinen lyyra.

He kuulivat hänen kuiskaavan: — "Kuolleet! Kaikki kuolleet! Te ette enää ennä äänelleni kuuliaisina niinkuin ennen, kun lammen rannalla istuen teille suuhun heitin meluunin siemeniä. Tanitin salaisuus väreili silmienne pohjalla, jotka olivat vesikuplia kirkkaammat." Ja hän kutsui heitä nimeltään, jotka olivat kuukausien nimet. — "Siv! Sivan! Tammus! Elul! Tischri! Shebar! — Oi! armahda minua, jumalatar!"

Sotilaat, vaikka eivät ymmärtäneet mitään hänen sanoistaan, tunkeutuivat hänen ympärilleen. He aivan ällistyivät hänen pukunsa komeutta; mutta hän loi heihin pitkän pelästyneen katseen, sitten antaen päänsä vaipua hartioiden väliin ja levittäen kätensä hän sanoi useamman kerran:

— "Mitä te teitte! mitä te teitte! Olihan teillä iloitaksenne leipää, lihaa, öljyä, kaikki aittojen villikaneeli! Minä tuotin härkiä Hecatompyluksesta, minä lähetin metsämiehiä erämaahan!" Hänen äänensä paisui, hänen poskilleen nousi puna. Hän jatkoi: "Missä te täällä olette? Valloitetussako kaupungissa, vai valtijaanne palatsissa? Ja kuka on tuo valtijaanne? suffeetti Hamilkar, isäni, Baalin palvelija! Teidän aseitanne, jotka nyt ovat punaisia noiden orjien hurmeesta, niitä kieltäytyi hän antamasta Lutatiukselle! Tunnetteko syntymämaassanne ainoatakaan, joka paremmin osaa taisteluja johtaa? Katsokaa, palatsimme portaat ovat koristetut voittojemme merkeillä! Jatkakaa! polttakaa! Minä vien mukanani pois huoneemme haltijan, mustan käärmeeni, joka tuolla ylhäällä nukkuu lotuslehdillä! Minä vihellän ja se seuraa minua; ja jos galeeriin nousen, niin kiitää se purteni jälestä aaltojen harjalla."

Hänen hennot sieraimensa vavahtelivat. Hän murskasi kyntensä povensa jalokiviä vastaan. Silmien hehku himmeni; hän jatkoi:

— "Oi! Karthago raukka! säälittävä kaupunki! Sinulla ei ole enää puolustukseksesi entisajan voimakkaita miehiä, jotka kulkivat valtameren toiselle puolelle rakentamaan rannoille temppeliä. Maat tekivät työtä sinun ympärilläsi ja meren ulapat, joita airosi halkoivat, kiikuttivat laihoasi."

Sitten hän alkoi laulaa Melkarthin, sidonilaisten jumalan ja sukunsa kantaisän seikkailuista.

Hän kertoi Ersiphonian vuorille nousemisesta, matkasta Tartessukseen, ja kostosodasta Masisabalia vastaan käärmeiden kuningattaren puolesta:

— "Hän seurasi syvälle metsään tuota naishirviötä, jonka käärmehäntä lainehteli kuihtuneilla lehdillä kuin hopeinen puro; ja hän saapui kentälle, jossa lanteilta asti louhikäärmeen kaltaiset naiset loimuavan lieden ympärillä istuivat pyrstönsä varassa. Verenhohtava kuu loisti kalpean kehän sisällä, ja hirviöiden kielet, jotka olivat haaraisia kuin kalastajain ahraimet, lipuivat suusta aivan liekin viereen."

Sitten Salammbo keskeyttämättä lauluaan kertoi miten Melkarth, voitettuaan Masisabalin, pisti laivansa keulaan sen katkaistun pään. — "Laivan keinahdellessa vaipui se joka kerta aaltoihin, mutta aurinko kivetti sen: se tuli kultaakin kovemmaksi; mutta sen silmät eivät ehtyneet itkemästä, ja kyyneleet taukoamatta valuivat alas laineisiin."

Hän lauloi tämän kaiken vanhalla kananealaisella murteella, jota eivät barbaarit tajunneet. He ihmettelivät, mitä hän mahtoi heille sanoa noilla pelottavilla liikkeillään, joilla hän kertomustaan säesti; — ja nousten hänen ympärilleen pöydille, lepovuoteille, sykomorin oksille, suu auki ja pää kurolla he koettivat ymmärtää näitä hämäriä kuvauksia, jotka leijuivat heidän mielikuvituksensa edessä jumalataruston läpi kuten pilvihirviöt taivaalla.

Parrattomat papit yksin ymmärsivät Salammbota. Lyyran kielien päällä riippuvat ryppyiset kädet vavahtelivat ja toisinaan kaiuttivat niistä synkkiä sointuja, sillä vanhoja naisia heikompina vapisivat he samalla mystillisestä liikutuksesta että peläten noita miehiä. Barbaarit eivät heistä välittäneet; he kuuntelivat vain laulavaa neitosta.

Ei kukaan katsellut häntä niin kuin eräs nuori numidialainen päällikkö, joka oli ollut osastopäällikköjen pöydässä oman kansansa sotilaiden keskellä. Hänen vyössään oli niin taajassa tikareja, että ne nostivat koholle laajaa viittaa, joka oli ohimoille sidottu nahkahihnalla. Olalle lainehtiva vaippa verhosi hänen kasvonsa varjoon eikä muuta näkynyt kuin terävien silmien väike. Hän oli sattumalta juhlassa, — hänen isänsä antoi hänen elää Barkaksen luona, kuninkaiden tavoin, jotka lähettivät lapsensa kuuluisiin perheisiin valmistamaan liittoja; mutta niinä kuutena kuukautena, jotka Narr' Havas oli täällä viettänyt, ei hän vielä ollut nähnyt Salammbota; ja istuen kantapäillään, nojaten poskeaan keihäänsä varteen hän katseli häntä sieraimen vavahdellessa kuin leopardilla, joka vaanii bamburuokojen suojassa.

Pöytien toisella puolen oli muuan hyvin kookas, kähärä- ja mustatukkainen libyalainen. Hänellä oli yllään sotisopansa, jonka kuparisuomut repivät lepovuoteen purppurapeitettä. Hopeinen puolikuun muotoinen kaulanauha sotkeutui rinnan ihokarvoihin. Hyytynyttä verta oli hänen kasvoillaan, hän nojasi vasenta kyynärpäätään vasten; ja suu auki hän hymyili.

Salammbo ei enää ollut pyhän laulelman vallassa. Äkkiä käytti hän kaikkia barbarien murteita, naisellisella hienotunteisuudella koettaen lauhduttaa heidän vihaansa. Kreikkalaisille hän puhui kreikan kieltä, sitten kääntyi hän ligurialaisten, campanialaisten ja neekerien puoleen; ja jokainen kuunnellessaan löysi hänen äänestään synnyinmaansa ihanuuden. Karthagon muistojen huumaamana hän nyt lauloi entisistä taisteluista Roomaa vastaan; sotilaat kalskuttivat aseitaan. Hän tulistui paljaiden kalpojen väikkeestä; hän huusi kädet ojennettuina. Hänen lyyransa putosi, hän vaikeni; — ja painaen molemmin käsin sydäntään, hän muutaman hetken silmät ummessa nautti kaikkien miesten innostuksesta.

Matho libyalainen kumartui häntä kohden. Vaistomaisesti Salammbo lähestyi häntä ja kiitollisena kun oli saanut ylpeytensä tyydytetyksi, hän kaasi hänelle pitkän viinisuihkun kultaiseen maljaan siten tehdäkseen sovinnon armeijan kanssa.

— "Juo!" sanoi hän.

Matho otti maljan ja nosti sen huulilleen. Samassa eräs gallialainen, sama, jota Gisko oli haavoittanut, lausui omalla murteellaan iloisen näköisenä hänelle jonkun sukkeluuden. Spendius oli lähellä; hän tarjoutui tulkitsemaan.

— "Puhu"! sanoi Matho.

— "Jumalat sinua suosivat, sinusta tulee rikas mies. Milloin vietät häitä?"

— "Mitä häitä?"

— "Sinun häitäsi! sillä meidän maassamme", sanoi gallialainen, "kun nainen antaa sotilaalle juotavaa, niin tarjoo hän miehelle vuoteensa."

Hän ei ollut vielä lopettanutkaan, kun Narr' Havas syöksyi ylös, sieppasi tikarin vyöstään ja nojaten oikeaa polveaan pöydän reunaan heitti sen Mathoa kohden.

Tikari suhahti maljojen lomitse, ja lävistäen libyalaisen käsivarren naulitsi sen niin lujaan pöytään kiinni, että tikarin kahva vavahteli.

Matho irroitti nopeasti tikarin, mutta hänellä ei ollut aseita, hän oli alasti; silloin hän nosti molemmin käsin raskaan katetun pöydän ja heitti sen Narr' Havasta kohden heidän väliinsä syöksyvän joukon yli. Sotilaat ja numidialaiset olivat niin ahtaalla, että eivät voineet miekkojaan paljastaa. Matho raivasi, töytäten päällään, itselleen tietä. Kun hän sen nosti ylös, oli Narr' Havas kadonnut. Hän katseli ympärilleen etsien häntä. Salammbokin oli poistunut.

Silloin hänen katseensa kääntyi palatsiin päin ja hän aivan ylhäällä huomasi erään mustaristisen punaisen portin sulkeutuvan. Hän riensi sitä kohden.

Hänen nähtiin juoksevan galeerinkeulojen ohi, sitten ilmestyi hän seuraaville kolmelle portaalle, kunnes saapui punaiselle portille, jota hän kaikin voimin jyskytti. Läähättäen nojautui hän seinää vasten, jotta ei kaatuisi.

Eräs mies oli häntä seurannut, ja hämärässä, sillä palatsin kulma peitti juhlan soihdut, tunsi hän sen Spendiukseksi.

— "Mene pois!" sanoi hän.

Vastaamatta mitään alkoi orja hampaillaan repiä tunikaansa; sitten polvistuen Mathon viereen tarttui hellävaroin tämän käsivarteen ja hypyeli sitä löytääkseen hämärässä haavan.

Kuun säteen välähtäessä pilvien raosta näki Spendius keskelläkäsivartta ammottavan haavan. Hän kääri sen ympärille kangaskappaleen; mutta toinen ärtyisänä sanoi: "Anna minun olla! anna minun olla!"

— "En!" lausui orja. "Sinä minut pelastit tyrmästä. Minä olen omasi! sinä olet herrani! käske!"

Matho kulkien seinän viertä asteli pitkin penkerettä. Joka askeleella kuunteli hän ja kullattujen ristikkojen läpi tirkisti hiljaisiin huoneisiin. Vihdoin seisahtui hän epätoivoissaan.

— "Kuule!" sanoi hänelle orja. "Oi, elä minua halveksi heikkouteni tähden! Minä olen asustanut palatsissa. Minä voin kuin käärme vilahtaa seinien sisälle. Tule! Esi-isien salissa on joka permantoliuskan alla kultaharkko; maanalainen tie vie heidän hautaansa."

— "Mitä minä siitä!" sanoi Matho.

Spendius vaikeni.

He olivat penkereellä. Suunnaton pimeä varjo leveni heidän eteensä, siinä näkyi hämäriä kasaantumisia, kuten kivettyneen valtameren jättiläislaineita.

Mutta idän puolella ilmeni valojuova. Alhaalla vasemmalla Megaran kanavat alkoivat valkoisina mutkikkaina uomina kuvastua puutarhojen vihannan lomitse. Seitsenkulmaisten temppelien kartiokatot, portaat, terassit, vallitukset vähitellen näkyivät aamun hämärässä; ja koko Karthagon niemen ympärillä välkkyi valkoinen vaahto vyö, ja smaragdin värinen, meri näytti aivan hyytyneeltä aamun sarastaessa. Sen mukaan kuin puna taivaalla laajeni, niin jyrkänteen kupeella olevat korkeat talot kohosivat, erottautuivat, muistuttaen mustaa vuohiparvea, joka laskeutuu vuoristosta. Autiot kadut pitenivät; sieltä täältä muurien takaa pilkistävät palmut eivät liikahtaneetkaan, vedellä täytetyt altaat muistuttivat pihoille unohtuneita hopeakilpiä, Hermaeumin niemen majakka alkoi vaaleta. Aivan ylhäällä, Akropoliin sypressimetsässä, Eschmunin hevoset tunsivat valon koittavan, nostivat kaviot marmoriaituukselle ja hirnuivat aurinkoa kohden.

Se nousi; Spendius nosti huudahtaen kätensä ylös.

Kaikki ui punaisessa valossa, sillä jumala aivan kuin silpoen itseään heitti tulvivina säteinä Karthagon yli suoniensa kultaisen sateen. Galeerien keulat kimaltelivat, Khamonin katto näytti olevan tulessa, ja temppelien porttien auetessa näkyi väikettä sisältä. Maalta tulevien suurien kuormakärryjen pyörät kolisivat katukiviin. Sälytetyt dromedaarit laskeutuivat apengerteitä alas. Rahanvaihtajat katujen kulmissa levittivät kauppakojujensa telttakatokset. Haikarat lensivät valkoiset purjeet lainehtivat. Tanitin lehdosta kuului pyhien ilotyttöjen tamburiinien soittoa, ja Mappalioiden kärjellä uunit, joissa saviarkkuja valmistettiin, alkoivat sauhuta.

Spendius kumartui terrassin reunan yli; hänen hampaansa kalisivat, hän sanoi:

— "Niin… niin… valtiaani! minä ymmärrän, miksi sinä äsken halveksit palatsin ryöstämistä."

Matho aivan kuin heräsi hänen sähisevään puheeseensa, hän ei näyttänyt ymmärtävän; Spendius jatkoi:

— "Mikä rikkaus! ja noilla miehillä, jotka tämän omistavat, ei ole miekkaakaan sitä puolustaakseen!"

Sitten hän ojensi oikean kätensä ja osoitti ihmisiä, jotka kömpivät hiekkasärkillä satamamuurin ulkopuolella, etsiäkseen kultahietaa!

— "Katso!" sanoi hän, "tasavalta on samallainen kuin nuo kerjäläiset: kumartuen valtameren reunalle pistää se joka rantamalle ahnaan kätensä, ja aaltojen pauhu täyttää niin sen korvat, ettei se kuule takaa saapuvan herransa askeleita!"

Hän veti Mathon aivan terassin toiseen päähän ja osoitti puistoa, jossa sotamiesten puihin ripustetut miekat kimaltelivat auringon valossa.

— "Mutta täällä on voimakkaita miehiä, joiden viha on vimmattu, eikä mikään sido heitä Karthagoon, ei heidän perheensä, ei valansa, ei jumalansa!"

Matho nojasi seinää vastaan, Spendius läheni häntä ja jatkoi matalalla äänellä:

— "Ymmärrätkö minua, sotilas? Me astuisimme purppuralla verhottuina kuin satrapit. Meitä pestäisiin tuoksuvissa vesissä; minulla olisi vuorostani orjia! Etkö sinä ole kyllästynyt nukkumaan paljaalla maalla, juomaan leirin hapanta viiniä ja aina kuulemaan torven ääntä? Sinä aijot myöhemmin levätä, eikö niin? silloin kun sotasopasi riisutaan ja ruumiisi heitetään korppikotkien ruuaksi! tai ehkä sauvaan nojaten sokeana, ontuvana, raihnaisena kuljet portilta portille kertomassa nuoruuttasi lapsille ja suolakastikkeen kauppiaille. Muistahan kaikkia päällikköjesi vääryyksiä, nukkumistasi lumikinoksissa, marssejasi päivän helteessä, sotakurin julmuutta ja ainaista ristiinnaulitsemisen uhkaa! Niin monen kärsimyksen jälkeen olet saanut kunniakäädyt, samoin kuin aasin kaulaan sidotaan kulkusnauha, jotta se juostessaan huumaantuu eikä tunne väsymystä. Sellainen mies kuin sinä, urhoollisempi kuin Pyrrhus! Jos sinä vaan olisit tahtonut! Kuinka onnellinen olisitkaan suurissa viileissä saleissa, lyyran soidessa, lojuen kukilla, narrien ja naisten huvitellessa sinua! Elä sano, että sen saavuttaminen olisi mahdotonta! Eivätkö palkkasotilaat jo ennen ole vallanneet Rhegiumia ja muita varustettuja paikkoja Italiassa. Kuka sinua estää! Hamilkar on poissa; kansa kiroo rikkaita; Giskolla ei ole mitään valtaa ympärillään olevien pelkurien yli. Mutta sinä olet urhoollinen, sinua he tottelisivat. Käske sinä! Karthago on meidän; hyökätkäämme ottamaan!"

— "Ei!" sanoi Matho, "Molokin kirous lepää ylitseni. Minä tunsin sen hänen silmissään ja aivan äsken näin eräässä ternin pelissä mustan oinaan, joka väistyi taapäin." Hän jatkoi katsoen ympärilleen: "Missä hän on?"

Spendius näki että suunnaton levottomuus oli hänen sielussaan, eikä uskaltanut enää haastella.

Puut heidän takanaan vielä höyrysivät; niiden mustilta oksilta silloin tällöin putoili puoliksi kärventyneitä apinain ruumiita vatien joukkoon. Juopuneet sotilaat kuorsasivat suu auki ruumiiden keskellä; ja ne, jotka eivät nukkuneet, painoivat auringon sokaisemina päänsä alas. Myllerretty maa katosi punaisten lätäkköjen alle. Tarhansa paalujen keskellä norsut heiluttivat verta vuotavia kärsiään. Avoimissa aitoissa näkyi säkeistä maahan kaadettua vehnää ja porttiholvissa korkea kasa barbarien särkemiä vaunuja. Sedripuihin lentäneet riikinkukot levittivät pyrstönsä ja alkoivat kirkua.

Mutta Mathon liikkumaton asento oudoksutti Spendiusta; Matho oli vielä äskeistä kalpeampi, ja hänen nojatessaan molemmin käsin penkereen reunaa vasten hänen tuijottavat silmänsä seurasivat etäällä jotain. Kumartuessaan huomaa Spendius, mitä hän katseli. Kultainen piste näkyi etäällä tomuisella Uticaan vievällä tiellä; se oli kahden muulin vetämien kaksipyöräisten ajoneuvojen pyörännapa; orja juoksi aisan vieressä pidellen suitsista muuleja. Ajoneuvoissa istui kaksi naista. Muulien harjat löyhyivät persialaiseen tapaan niiden korvien välissä valkoisista helmistä tehdyn verkon alla. Spendius tunsi ajajat; hän pidätti huudahduksen.

Suuri huntu liehui niiden takana tuulessa.

< Prev. Chapter  |  Next Chapter >