Read synchronized with  German  English 
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Hamilkar oli ajatellut, että palkkasoturit odottaisivat häntä Utican luona tai marssisivat häntä vastaan; ja, kun hänellä ei mielestään ollut kyllin suuria sotavoimia hyökätäkseen tai torjuakseen hyökkäyksen, hän oli virran oikeanpuolista rantaa pitkin Vetäytynyt etelään ja oli siten turvannut itsensä kaikkia odottamattomia hyökkäyksiä vastaan.

Hän tahtoi ensin, heittämällä huomioon ottamatta niiden kapinan, houkutella kaikki heimot erilleen barbareista; sitten kun barbarit olisivat aivan erillään maakuntien keskellä, niin hän hyökkäisi heidän kimppuunsa ja tuhoisi heidät.

Neljässätoista päivässä hän rauhotti sen maa-alueen, joka oli Thuccaberin ja Utican välillä, Tignikabahin, Tessurahin ja Vaccan kaupungit ynnä vielä muita lännen puoleisia. Vuoristoon rakennettu Zunghar, temppelistään kuuluisa Assuras, katajista rikas Djeraado, Thapitis ja Hagur lähettivät hänen luokseen lähettiläitä. Maalaisväki tuli kädet täynnä ruokavaroja, rukoilivat hänen suojelustaan, suutelivat hänen ja sotilaiden jalkoja ja valittivat barbarien julmuutta. Muutamat toivat hänelle säkillisiä muka surmaamiensa palkkasotureiden päitä, jotka he olivatkin leikanneet ruumiista; sillä monet olivat pakoretkellä joutuneet hukkaan ja heitä tavattiin kuolleina siellä täällä oliivien ja viiniköynnösten alta.

Häikäistäkseen kansaa Hamilkar lähetti heti voiton jälkeisenä päivänä Karthagoon kaksituhatta taistelukentällä otettua vankia. Ne saapuivat pitkissä sadan miehen suuruisissa joukkioissa, kädet sidotut selän taakse pronssiseen niskasta riippuvaan tankoon, ja haavoittuneetkin juoksivat verisinä, sillä ratsumiehet ajoivat heitä piiskaniskuilla eteenpäin.

Se oli hurjan ilon päivä! Kaikki kertoivat toisilleen, että kuusituhatta barbaria oli kuollut; toiset eivät voisi enää jatkaa taistelua, sota oli loppunut; syleiltiin kaduilla, ja kiitokseksi voideltiin kaneelilla ja voilla Pataikien kuvat. Ja jumalankuvat, joilla oli suuret silmät, suuri vatsa ja olkapäille kohotetut käsivarret, näyttivät elävän uudelleen maalauksen vaikutuksesta ja ottavan osaa kansan riemuun. Rikkaat avasivat ovensa palatseihinsa; kaupunki kaikui tamburiinien pärinästä; temppelit olivat kaiken yötä valaistut, ja jumalattaren palvelijattaret, jotka olivat tulleet alas Malquaan, rakennuttivat katujen kulmiin sykomoripuisia vuoteita, joilla he antautuivat. Äänestyksen kautta lahjoitettiin maata voittajille, uhria Melkarthille, kolme sataa kultakruunua suffeetille, ja hänen puoluelaisensa ehdottivat hänelle annettavaksi uusia etuoikeuksia ja kunniavirkoja.

Hän oli vaatinut vanhimpia ryhtymään neuvotteluun Autharitoksen kanssa vanhan Giskon ja muiden hänen kanssaan vankina olevien karthagolaisten vaihtamisesta vaikka kaikkia barbareja vastaan. Libyalaiset ja paimentolaiset, jotka muodostivat Autharitoksen armeijan, tuskin tunsivatkaan italialaista tai kreikkalaista rotua olevia palkkasotureita; ja kun tasavalta tarjosi niin monta barbaria niin harvasta karthagolaisesta, niin se johtui siitä että edelliset olivat aivan arvottomia ja jälkimäiset kallisarvoisia. He pelkäsivät siinä piilevän jonkin ansan. Autharitos hylkäsi ehdotuksen.

Silloin Vanhimmat päättivät mestata vangit, vaikka suffeetti oli kirjoittanut heille, ettei niitä saisi tappaa. Hän aikoi liittää paraimmat heistä armeijaansa ja sen kautta yllyttää muitakin palkkasotureita karkaamaan. Mutta viha voitti kaikki järkisyyt.

Nuo kaksi tuhatta barbaria sidottiin pitkin Mappalioita hautakiviin; ja kauppiaat, kyökkipojat, kutojat ja naisetkin, taistelussa kaatuneiden vaimot ja lapset, kaikki, jotka vain tahtoivat tulivat ampumaan niitä nuolilla. Lisätäkseen heidän tuskiaan tähdättiin kauvan; nostettiin kaarta ja laskettiin taas; ja karjuva kansanjoukko tyrkki toisiaan. Rammat antoivat kantaa itsensä sinne paareilla; monet ottivat varovaisuuden vuoksi evästä mukaansa ja jäivät sinne iltaan asti, jotkut viettivät siellä yönkin. Telttoja pystytettiin, joissa juotiin. Monet ansaitsivat suuria summia vuokraamalla jousia.

Sitten jätettiin paikoilleen nuolia täynnä olevat ruumiit, jotka näyttivät haudoilla punaisilta kuvapatsailta, ja innostus levisi Malquankin asukkaihin, jotka polveutuivat alkuasukkaista ja muuten olivat hyvin väliäpitämättömiä isänmaan asioista. Mutta kiitollisina tästä saamastaan huvituksesta, he nyt ottivat osaa Karthagon vaiheisiin ja tunsivat itsensä punilaisiksi, ja Vanhimmat ylistivät omaa viisauttaan, kun he siten yhteisen koston kautta olivat sulattaneet koko väestön yhteen.

Jumalten siunausta ei puuttunut; sillä joka taivaan kulmalta lensi korppeja. Ne kaareilivat äänekkäästi rääkkyen ilmassa, ja muodostivat suuren pilven, joka taukoamatta pyöri ympäri. Se näkyi Clypeaan, Rhadekseen ja Hermaeumin niemeen asti. Äkkiä se toisinaan puhkesi, ja kiisi mustana kierreviivana kauvas; kotka oli kiitänyt sen keskelle ja lensi taas pois; penkereillä, kupukatoilla, obeliskien kärjillä ja temppelin päädyillä oli siellä täällä suuria lintuja, jotka verisessä nokassaan pitivät ihmislihan siekaleita.

Löyhkän tähden täytyi karthagolaisten lopulta korjata ruumiit pois. Osa poltettiin; loput heitettiin mereen, ja pohjoistuulen ajamat aallot veivät niitä rannalle, lahdelman pohjaan, Autharitoksen leirin eteen.

Tämä rangaistus oli epäilemättä pelottanut barbareja, sillä Eshmunin temppelin kukkulalta näkyi, miten he kokosivat telttansa, ajoivat karjalaumansa yhteen, sälyttivät kuormaston aasien selkään, ja samana iltana koko armeija poistui.

Barbarien piti, kulkemalla Kuumien Lähteiden vuoren ja Hippo-Zarytuksen väliä, estää suffeettia lähestymästä tyrilaisia kaupunkeja ja pääsemästä palaamaan Karthagoon.

Tällä aikaa piti heidän kahden toisen armeijan tavoittaa hänet etelässä, Spendiuksen idän ja Mathon lännen puolelta, ja lopulta tuli heidän kaikin kolmisin liittyä yhteen yllättääkseen ja saartaakseen hänet. Silloin he saivat aivan odottamatta apua. Narr' Havas ilmestyi ja hänen mukanaan kolme sataa maapihkalla sälytettyä kameelia, kaksikymmentä viisi norsua ja kuusituhatta ratsumiestä.

Heikontaakseen palkkasotureita suffeetti oli pitänyt viisaana antaa Narr' Havakselle työtä omassa kuningaskunnassaan. Karthagosta hän oli neuvotellut Masgaban, getulialaisen rosvon kanssa, joka koetti perustaa itselleen valtakuntaa. Punilaisten rahojen avulla tuo seikkailusankari olikin yllyttänyt numidialaiset maakunnat kapinaan luvaten heille vapauden. Mutta saatuaan siitä tiedon imettäjänsä pojan kautta, tunkeutui Narr' Havas Cirtaan, myrkytti voittajat kaivojen vedellä, mestautti muutamia, palautti kaikki ennalleen, ja hän saapui sotimaan suffeettia vastaan vielä raivoisempana kuin barbarit.

Näiden neljän armeijan päälliköt sopivat nyt sotasuunnitelmista. Sota saattoi venyä pitkäksikin; oli ryhdyttävä kaikkiin varokeinoihin.

Ensiksi päätettiin pyytää roomalaisten apua, ja tämä toimi tarjottiin Spendiukselle; karkulainen kun oli, hän ei uskaltanut ottaa sitä vastaan. Kaksitoista kreikkalaisten siirtokuntien miestä lähti Annabasta numidialaisella purrella. Sitten päälliköt vaativat kaikilta barbareilta ehdottoman tottelevaisuuden valan. Joka päivä alipäälliköt tarkastivat pukuja ja jalkineita; vahteja kiellettiin käyttämästä kilpiä, sillä usein ne nojasivat sen keihästä vastaan ja nukkuivat seisaallaan; niiden, joilla oli mukanaan suuri kantamus tavaraa, täytyi se vähentää; kaikki oli kannettava roomalaisten tavan mukaan selässä. Varalta norsuja vastaan Matho muodosti panssaroidun ratsujoukon, jossa hevonen ja mies verhottiin piikkiätörröttävään virtahevon nahasta tehtyyn haarniskaan; ja hevosten kavioiden suojaksi punottiin niille espartoruohosta suojukset.

Sitäpaitsi kiellettiin ankarasti ryöstämästä kyliä tai kohtelemasta pahoin epä-punilaisia kansakuntia. Mutta kun ruokavarat alkoivat ympärillä olevista seuduista vähetä, käski Matho jakamaan ruokaa sotilaiden lukumäärän mukaan välittämättä naisista. Ensi alussa miehet jakoivat naisten kanssa. Mutta useat heikontuivat ruuan puutteessa. Se oli syynä alinomaisiin riitoihin, solvauksiin, useat kun houkuttelivat toveriensa lemmittyjä luokseen ruualla tai lupaamalla heille syötävää. Matho käski säälimättömästi ajamaan tiehensä ne kokonaan. Naiset pakenivat Autharitoksen leiriin; mutta gallialaiset ja libyalaiset naiset pakoittivat heidät solvauksilla lähtemään sieltäkin.

Lopulta ne tulivat Karthagon muurien juurelle rukoilemaan Cereksen ja Proserpinan suojelusta, sillä Byrsassa oli näille jumalattarille pyhitetty temppeli ja papittaria sovitusuhriksi ennenmuinoin Syracusassa tehdyistä hirmutöistä. Syssitit vetosivat silloin ranta-oikeuksiinsa ja vaalivat nuorimmat itselleen myydäkseen ne; ja uus-karthagolaiset ottivat vaimoikseen vaaleatukkaisia lakedaimonilaisnaisia.

Muutamat seurasivat kumminkin itsepintaisesti armeijaa. Ne juoksivat syntagmien rinnalla alipäällikköjen vieressä. Ne huusivat miehiään nimeltä, nykivät heitä vaatteista, löivät rintoihinsa kiroillen heitä, ja ojensivat käsillään alastomia itkeviä lapsiaan. Tämä näky hellytti barbareja; naiset olivat esteenä, vaarana armeijalle. Monasti ne ajettiin pois, mutta ne palasivat takaisin; Matho käski Narr' Havaksen ratsumiesten häätää ne peitsen pistoksilla; ja kun balearilaiset huusivat hänelle, että heidän täytyy saada naisia, niin vastasi hän:

— "Eihän minullakaan ole!"

Molokin henki vallitsi nyt häntä. Vaikka hänen omatuntonsa kapinoikin, niin teki hän hirmutekoja kuvitellen noudattavansa jumalan tahtoa. Kun hän ei voinut peltoja hävittää, niin hän heitti kiviä niille tehdäkseen ne hedelmättömiksi.

Hän lähetti tavan takaa viestinviejiä kehottamaan Autharitosta ja Spendiusta kiiruhtamaan. Mutta suffeetin liikkeet olivat selittämättömiä. Hän leiriytyi vuoroin Eidukseen, Monkariin ja Tehentiin; vakoilijat luulivat näkevänsä hänet Ishiilin tienoilla, lähellä Narr' Havaksen valtakunnan rajaa, ja vihdoin saatiin tietää, että hän oli mennyt virran poikki Teburban yläpuolelle ikäänkuin aikoen palata Karthagoon. Tuskin oli hän päässyt jollekin tienoolle, kun hän jo muutti toisaanne. Ei koskaan tiennyt, minkä tien hän valitsee. Ryhtymättä taisteluun suffeetti säilytti kaikki edut itselleen; barbarit ajoivat häntä takaa, mutta hän näytti niitä johtavan.

Tämä edes ja takaisin marssiminen väsytti etupäässä karthagolaisia; ja kun ei Hamilkarin joukkoja uusittu, niin ne pienenivät päivä päivältä. Maaseudun väestö toi hänelle nyt ruokavaroja yhä hitaammin. Kaikkialla hän kohtasi arkailua ja mykkää vihaa; ja vaikka hän hartaasti pyysi Suurelta Neuvostolta apua, niin sitä ei kuulunut Karthagosta.

Neuvosto sanoi (ehkä uskoikin), ettei hän sitä tarvinnut. Hänen pyyntönsä olivat vain viekkautta tai joutavaa valitusta; ja Hannon puolue suurensi tahallaan hänen voittonsa merkitystä vahingoittaakseen häntä. Hänen johtamansa joukot oli hänelle uhrattu; mutta eipä sillä tavoin aiottu suostua kaikkiin hänen pyyntöihinsä. Sota oli muutenkin käynyt jo kyllin raskaaksi! se oli maksanut liian paljon, ja hänen oman puolueensa patrisiot kannattivat paljaasta kateudesta hänen yrityksiään vain heikosti.

Toivomatta enää mitään tasavallalta Hamilkar väkivalloin otti heimoilta kaiken, minkä hän tarvitsi sotaan: viljaa, öljyä, puita, juhtia ja miehiä. Mutta asukkaat pakenivat kiireimmän kautta. Kylät, joiden läpi kuljettiin, olivat autioita, majoista ei hakemallakaan löytänyt mitään; pian ympäröi peloittava autius punilaista armeijaa.

Karthagolaiset alkoivat raivoissaan hävittää maakuntia; he täyttivät kaivot, sytyttivät talot palamaan. Tuulen lennättämät kipinät kiisivät kauvaksi, ja vuorilla syttyi kokonaisia metsiä tuleen; ne loivat laaksojen ympärille roihuseppeleen; päästäkseen eteenpäin täytyi odottaa. Sitten he jatkoivat matkaansa päivän helteessä kuumassa tuhassa.

Joskus he näkivät tien ohessa pensaikosta kiiluvan kuin tiikerikissan silmät. Se oli kyyryllään oleva barbari, joka oli tuhrinut itsensä tomulla sekaantuakseen pensaikon väriin; tai kulkiessaan rotkoa pitkin armeijan sivulla olevat kuulivat äkkiä kivien vierivän; ja katsoessaan ylös he näkivät rotkon reunalla avojalkaisen miehen hypähtävän ylös.

Mutta Utica ja Hippo-Zarytus olivat vapaita, sillä palkkasoturit eivät enää niitä piirittäneet. Hamilkar käski niitä auttamaan häntä. Mutta peläten joutuvansa suojattomiksi ne vastasivat häilyvin sanoin, kohteliaisuuksilla ja anteeksipyynnöillä.

Hän kääntyi taas äkkiä pohjoiseen päin aikoen avata itselleen jonkun tyrilaisen kaupungin vaikka sitten piirittämällä. Hänen täytyi saada joku paikka rannikolla tuottaakseen saarilta tai Kyrenaikasta muonavaroja ja sotamiehiä, ja hän valitsi Utican, joka oli lähinnä Karthagoa.

Suffeetti lähti sen vuoksi Zuitinista ja kiersi varovasti Hippo-Zarytuksen järven. Mutta pian täytyi hänen järjestää väkensä pitkiin kolonneihin päästäkseen molempia laaksoja eroittavan vuoren yli. Auringon laskiessa he juuri kulkivat sen kukkulalla olevaan suppilonmuotoiseen syvennykseen, kun näkivät edessään pitkin maata pronssisusia, jotka näyttivät juoksevan nurmella.

Äkkiä kohosi suuria sulkatöyhtöjä, ja huilujen säestämänä nousi peloittava laulu. Se oli Spendiuksen armeija; sillä campanialaiset ja kreikkalaiset olivat vihasta Karthagoa kohtaan ottaneet itselleen roomalaiset sotamerkit. Samaan aikaan näkyi vasemmalla pitkiä peitsiä, leopardinnahkaisia kilpiä, liinaisia rintapanssareita ja paljaita olkapäitä. Ne olivat Mathon iberialaiset, lusitanialaiset, balearilaiset ja getulialaiset; kuului Narr' Havaksen hevosten hirnunta; ne hajaantuivat kukkulan ympärille; sitten saapui Autharitoksen johtama kirjava, meluisa lauma; gallialaiset, libyalaiset, paimentolaiset; ja heidän keskellään tunsi saastaisten-ruokien-syöjät heidän tukassaan olevista kalanruodoista.

Täten siis barbarit tarkoin laskemalla kulkunsa nopeuden olivat saapuneet yhteen. Mutta itsekin hämmästyneinä jäivät he hetkiseksi paikoilleen neuvottelemaan.

Suffeetti oli järjestänyt väkensä ympyrän muotoon voidakseen siten tasaisesti vastustaa joka puolelle. Korkeat teräväkärkiset kilvet pistettiin aivan vieretysten ruohostoon pystyyn ja suojasivat siten jalkaväkeä. Klinabarit olivat ulompana ja vielä avarammassa kehässä määrättyjen välimatkojen päässä olivat norsut. Palkkasoturit olivat aivan uupumuksesta nääntyneitä; parasta oli odottaa päivää; ja varmoina voitostaan käyttivät barbarit koko yön syömiseen.

He olivat sytyttäneet suuria tulia, jotka kirkkaasti valaisivat heidät, jättäen siten alapuolellaan olevan punilaisen armeijan varjoon. Hamilkar kaivatti roomalaisten tavoin leirinsä ympärille viidentoista jalan levyisen ja kymmenen kyynärää syvän haudan; luodusta maasta hän muodosti sen sisäpuolelle vallituksen, jonka harjulle hän asetti ristiin teräviä piikkejä ja päivän noustessa palkkasoturit hämmästyivät nähdessään karthagolaisten siten olevan kuten linnoituksen suojassa.

He tunsivat telttojen keskellä Hamilkarin, joka käveli jakaen käskyjään. Hän oli puettu ruskeaan, pienistä suomuista tehtyyn panssariin; ja hevosensa seuraamana hän aika ajoin seisahtui osoittaakseen ojennetulla oikealla kädellään jotain.

Silloin monikin muisti samallaisia aamuja, jolloin hän torvien räikyessä hitaasti kulki heidän ohitseen, ja hänen katseensa vahvisti mieltä kuin malja viiniä. Jonkunmoinen hellä tunne valtasi heidät. Mutta ne, jotka eivät Hamilkaria tunteneet, olivat hulluja ilosta saatuaan hänet vihdoinkin käsiinsä.

Mutta jos kaikki tekisivät yht'aikaa hyökkäyksen, niin he liian ahtaalla alueella vain häiritsisivät ja estäisivät toisiaan. Numidialaiset kyllä voisivat hyökätä heidän keskeensä; mutta panssarien suojaamat klinabarit tuhoisivat heidät; miten he sitäpaitsi pääsisivät paalutuksen yli? Norsujakaan ei vielä oltu kylliksi opetettu.

— "Te olette kaikki pelkureja!" ärjäisi Matho.

Ja rohkeimpien miestensä kera hän syöksyi varustusta vastaan. Kivisade ajoi hänet takaisin; sillä suffeetti oli ottanut heidän sillalle jättämänsä katapultit mukaansa.

Tämä epäonnistuminen aiheutti äkkinäisen käänteen barbarien häilyvässä mielialassa. Heidän uhmaileva rohkeutensa hälveni; he tahtoivat voittaa, mutta ilman suurempaa vaaraa. Spendius neuvoi huolellisesti ylläpitämään saavutettua asemaa ja näännyttämään punilaisten armeija nälkään. Mutta karthagolaiset alkoivat kaivaa kaivoja, ja kun kunnaan ympärillä oli kaikkialla vuoria, niin he löysivät vettä.

Vallinsa harjalta he viskoivat nuolia, maata, lantaa, kiviä, joita he kiskoivat maasta ja nuo kuusi heittokonetta kulkivat taukoamatta pitkin vallia.

Mutta kaivojenkin täytyi kerran kuivua; ruokavarat loppuvat ja katapultit kuluvat; lopulta kymmenen kertaa lukuisammat palkkasoturit pääsevät sittenkin voitolle. Aikaa voittaakseen ajatteli suffeetti neuvotteluja, ja eräänä aamuna barbarit löysivät rintamastaan kirjoituksilla täytetyn lampaan vuodan. Hamilkar puolusti voittoaan: Vanhimmat olivat pakottaneet hänet sotaan, ja todistaakseen pitävänsä sanansa hän tarjosi heille Utican tai Hippo-Zarytuksen ryöstettäväksi vapaan valinnan mukaan; lopuksi Hamilkar selitti, ettei hän lainkaan pelännyt palkkasotureja, sillä hän oli saanut pettureja puolelleen ja niiden avulla hän helposti saa voiton toisista.

Barbarit joutuivat ymmälle: tuo suoranainen kaupungin tarjoaminen saaliiksi sai heidät miettimään; he epäilivät petosta, ajattelemattakaan, että suffeetin kerskailuun voisi kätkeytyä ansa, ja he alkoivat epäluuloisina katsella toisiaan. He tarkastivat toistensa sanoja ja käytöstä; yöllä he heräsivät pelosta. Useat jättivät entiset toverinsa; mielen mukaan he valitsivat asekunnan, ja gallialaiset yhdessä Autharitoksen kanssa liittyivät cisalpinilaisiin, joiden puhetta he ymmärsivät.

Nuo neljä päällikköä kokoontuivat joka ilta Mathon telttaan, ja kyyryllään kilven ympärillä he siirtelivät tarkkaavina edes ja takaisin noita pieniä puunukkeja, jotka Pyrrhus oli keksinyt taistelutemppujen kuvaamiseksi. Spendius viittasi Hamilkarin apulähteisiin; hän rukoili, ettei onnellista asemaa pilattaisi, ja vannoi kaikkien jumalien kautta. Matho kulki kiihoittuneena ja liikkeitä tehden edes ja takaisin. Sota Karthagoa vastaan oli hänen mieskohtainen asiansa; hän suuttui siitä, että toiset sekaantuivat siihen eivätkä totelleet häntä. Autharitos luki hänen kasvoistaan hänen ajatuksensa ja kannatti häntä. Narr' Havas kohotti leukansa halveksimisen merkiksi; jokaista toimenpidettä hän piti turmiollisena; eikä hän enää hymyillyt. Hän huokaili aivan kuin olisi surrut sielussaan sitä, että unelma oli mahdoton, yritys epätoivoinen.

Sillä välin kun barbarit epävarmoina neuvottelivat, suffeetti vahvisti asemaansa; hän käski vallitusten sisäpuolelle kaivaa uuden haudan, tehdä toisen vallituksen, rakentaa sen kulmiin puisia torneja; ja orjat hiipivät aivan keskelle etuvartijoita kaivaakseen jalka-ansoja maahan. Mutta norsut, joiden ruoka-annoksia oli pienennetty, tempoivat ketjujaan. Säästääkseen heiniä hän käski klinabareja tappamaan heikommat hevoset. Muutamat kieltäytyivät; hän mestautti heidät. Hevoset syötiin. Tämän tuoreen lihan muisto herätti seuraavana päivänä suuren alakuloisuuden.

Amfiteatterimaisen syvennyksen pohjalla ollessaan he näkivät ympärillään kukkuloilla barbarien neljä vilkasliikkeistä leiriä. Naiset kulkivat kantaen vesileilejä päänsä päällä, määkyvät vuohet kävivät laitumella maahan pistettyjen peitsikimppujen välissä; vaihdettiin vartijoita, syötiin kolmijalkojen ympärillä. Heimot hankkivat nimittäin palkkasotureille runsaasti muonavaroja, eivätkä he itse voineet aavistaakaan, kuinka suuressa määrässä heidän toimettomuutensa kauhistutti punilaista armeijaa.

Jo toisena päivänä karthagolaiset olivat huomanneet paimentolaisten leirissä erään kolmensadan miehen suuruisen joukon syrjässä muista. Ne olivat rikkaita, jotka jo sodan alussa olivat joutuneet vangiksi. Libyalaiset asettivat heidät aivan vallihaudan reunalle ja viskoivat heidän takaansa heittokeihäitä käyttäen heidän ruumiitaan suojamuurina. Näitä onnettomia oli vaikea tuntea enää, sillä heidän kasvonsa peittyivät likaan ja syöpäläisiin. Paikottain poisrevityn tukan alta näkyi rupia heidän päässään, ja he olivat niin laihtuneita ja ilettäviä, että muistuttivat risaisissa käärinliinoissaan makaavia muumioita. Muutamat vapisivat ja nauroivat typerästi; toiset huusivat ystäviään ampumaan barbareja. Heidän joukossaan yksi seisoi liikkumatta, pää kumarassa, sanaakaan sanomatta; pitkä valkoinen parta ulottui kahleissa oleviin käsiin asti; karthagolaiset tunsivat vihlaisevan tunteen aivan kuin olisivat nähneet tasavallan sortuvan, sillä tuo mies oli Gisko. Vaikka paikka olikin vaarallinen, niin kaikki tuppautuivat häntä näkemään. Hänen päähänsä oli pantu sorakivillä koristettu virtahevonnahkainen, naurettava tiara. Se oli Autharitoksen keksimä; mutta Matholle se oli vastenmielinen.

Hamilkar avasi vimmastuneena paalutuksen aikoen millä keinoin tahansa hankkia itselleen tietä; ja hurjalla vauhdilla nousivat karthagolaiset puolimatkaan kunnasta noin kolmesataa jalkaa. Mutta barbarit syöksyivät sellaisena laumana heitä vastaan, että heidän täytyi palata rintamaansa. Eräs pyhän legionan sotilas, joka oli jäänyt muista jälelle, kompastui kiviin. Zarxas juoksi hänen luokseen, kaatoi hänet maahan ja pisti tikarinsa hänen kurkkuunsa; hän veti aseen haavasta ja heittäytyi sen päälle, — ja, suu haavassa kiinni, ilosta muristen ja ruumiinsa vavahdellessa jalkoihin asti hän joi verta täysin siemauksin; sitten hän tyyneesti istahti ruumiin päälle, kohotti kasvonsa taivuttaen päänsä taapäin voidakseen paremmin hengittää ilmaa, kuten hirvi, joka juuri on virrasta juonut, ja kimeällä äänellä alotti balearilaisen laulun; se oli epämääräinen sävel, jossa oli pitkiä säveljaksoja, joka joskus taukosi, sitten taas uusiintui kuten vuoristossa toisilleen vastaavat kaiut; hän kutsui kuolleita veljiään ja pyysi heitä juhlaan; — sitten hän antoi käsiensä vaipua jalkojensa väliin, painoi päänsä alas ja itki. Tämä hirmuteko kauhistutti barbareja, varsinkin kreikkalaisia.

Tämän jälkeen karthagolaiset eivät yrittäneetkään hyökätä leiristään; — eivätkä ajatelleetkaan antautumista tietäen joutuvansa mitä kamalimman kidutuksen uhriksi.

Mutta Hamilkarin varovaisuuskeinoista huolimatta muonavarat alkoivat pelottavalla tavalla huveta. Joka miestä kohden oli jälellä enää kymmenen k'kommeria viljaa, kolme hiniä hirssijyviä ja kaksitoista betzaa kuivia hedelmiä. Ei ollut enää lihaa, ei öljyä, ei mitään suolakalaa, ei kauranjyvää hevosille; niiden nähtiin laihtuneet kaulat kumarassa etsivän tomusta tallattuja oljenjätteitä. Usein vallilla seisovat vahdit näkivät kuutamossa jonkun barbarin koiran kuljeskelevan varustusten juurella kuopien tunkiota; kivillä heitettiin se kuoliaaksi, liuuttiin kilpihihnojen avulla paalutukselta alas ja sitten sanaakaan sanomatta se syötiin. Joskus kuului kamalaa haukuntaa eikä mies enää palannut. Kahdennentoista syntagman neljännessä dilochiassa tappoi kolme falangiittia toisensa tikareilla tapellessaan rotasta.

Kaikki kaipasivat omaisiaan, kotiaan; köyhät mehiläiskeon muotoisia majojaan, joiden kynnyksellä oli simpukankuoria ja seinällä riippui verkko, rikkaat sinervän hämärän täyttämiä saliaan, joissa he päivän kuumimpana hetkenä lepäsivät kuunnellen katujen sekavaa melua, johon liittyi heidän puutarhansa puiden lehtien kahina; — ja paremmin nauttiakseen tästä ajatuksesta he ummistivat puoliksi silmänsä; haavan polte herätti heidät jälleen. Joka hetki oli taistelua, hälyytystä; tornit paloivat, saastaisten-ruokien-syöjät kapusivat paalutuksen päälle; kirveillä hakattiin niiltä kädet poikki; uusia astui heidän sijaansa; rautasade putosi telttojen päälle. Kaislaheinästä tehtiin käytäviä suojaksi heittokeihäitä vastaan. Karthagolaiset sulkeutuivat niihin eivätkä enää liikahtaneetkaan.

Joka päivä aurinko, joka kiersi kukkulaa, katosi muutaman tunnin päästä rotkon pohjalta ja jätti sotajoukon varjoon. Edessä ja takana kohosi maa harmahtavana rinteenä, täynnä sorakiviä, joita paikottain peitti ohut jäkäläpeitto, ja pään päällä kaarteli alati kirkas taivas silmälle kuultavampana ja kylmempänä kuin metallikupu. Hamilkar oli niin suuttunut Karthagoon, että hän tunsi mielensä tekevän mennä palkkasoturien puolelle johtaakseen heitä sitä vastaan. Jo alkoivat kuormarengit, ruokakauppiaat ja orjat mutista, eikä kansa, ei Suuri-Neuvosto, ei kukaan lähettänyt edes pienintä toivoakaan. Asema oli sietämätön, varsinkin kun tiesi sen tulevan vieläkin pahemmaksi.

Tämän onnettoman viestin kuullessaan Karthago oli joutunut aivan suunniltaan suuttumuksesta ja vihasta; suffeettia ei olisi niin paljoa kirottu, jos hän heti alussa olisi joutunut tappiolle.

Mutta uusien palkkasoturien värväämiseen puuttui aikaa, puuttui rahaa. Jos kaupungista olisi otettu sotaväkeä, niin millä se olisi asestettu? Hamilkarhan oli ottanut kaikki aseet! ja kuka niitä johtaisi? Parhaimmat johtajat olivat jo hänen seurassaan! Sillä välin suffeetin lähettämät sanansaattajat saapuivat kaupunkiin ja huusivat kaduilla. Suuri Neuvosto kävi siitä levottomaksi ja toimitti niin, että sanansaattajat katosivat.

Se oli tarpeetonta varovaisuutta; kaikki syyttivät Barkasta velttoudesta. Hänen olisi voiton saatuaan pitänyt tuhota palkkasoturit. Miksi oli hän ryöstänyt heimoja? Olihan jo tehty kylläkin suuria uhrauksia! ja patrisiot valittelivat neljäntoista shekelin suuruista sotaveroaan, syssitit kahtasataa kahtakymmentäkolmea tuhatta kikariaan kultaa; nekin, jotka eivät olleet mitään antaneet, valittivat. Kansa oli kateellinen uuskarthagolaisille, joille hän oli luvannut täydet kansalaisoikeudet; ja kirottiin ligurialaisiakin, jotka olivat niin urhoollisesti taistelleet, ja sekoitettiin heidät yhteen barbarien kanssa; heitäkin kirottiin; heidän rotunsakin luettiin rikokseksi. Kauppiaat kauppojensa kynnyksellä, työmiehet, jotka lyijyinen mittakeppi kädessään kulkivat kaduilla, korejaan huuhtovat suolakastikkeenkauppiaat, kylpyhuoneiden kylvettäjät ja kuumien juomien myyjät, kaikki väittelivät sotasuunnitelmista. Hiekkaan piirrettiin taistelukaavoja; eikä ollut niin pientä katupoikaa, joka ei olisi osannut korjata Hamilkarin hairahduksia.

Se oli vain rangaistus hänen pitkällisestä jumalattomuudestaan, sanoivat papit. Hän ei ollut uhrannut sovitusuhreja; hän ei ollut voinut puhdistaa armeijaa; vieläpä oli hän kieltäytynytkin ottamasta augureja matkalleen; — ja hänen jumalattomuutensa aiheuttama suuttumus lisäsi vain hillityn vihan voimaa ja pettyneiden toiveiden vimmaa. Muisteltiin Sicilian tappioita, hänen ylpeytensä taakkaa, jota niin kauvan oli kannettu! Pappiskunnat eivät antaneet anteeksi ryöstettyjä aarteitaan, ja he vaativat Suurta Neuvostoa lupaamaan, että Hamilkar heti naulitaan ristiin, jos hän palaa.

Elulkuukauden kuumuus, joka tänä vuonna oli erikoisen suuri, oli toinen onnettomuus. Järven rannalta nousi inhoittavia höyryjä; ne sekaantuivat kadunkulmissa poltettujen tuoksuaineiden kanssa ilmaan. Taukoamatta kuului hymnejä laulettavan. Suuria kansanparvia oli temppelien portailla: kaikki seinä t olivat mustien verhojen peitossa; kynttilät paloivat Pataikien otsilla, ja uhriksi teurastettujen kameelien verivirtasi pitkin pengertietä ja muodosti portaille punaiset kosket. Synkkä mielettömyys valtasi Karthagon. Kapeimpien katujen perältä, pimeimmistä sokkeloista tulvehti kalpeita olentoja, käärmekasvoisia miehiä, jotka purivat hampaitaan. Naisten kimakat huudot täyttivät talot ja tunkeutuen ristikoista ulos pakottivat torilla keskustelevat kääntymään. Joskus luultiin barbarien tulevan; heidät oli nähty Kuumien Lähteiden vuoren takana; he olivat leiriytyneet Tunikseen; ja äänet paisuivat, kasvoivat ja sulautuivat yhdeksi ainoaksi huudoksi. Sitten syntyi yleinen äänettömyys, toiset, jotka olivat nousseet talojen harjalle katselivat käsillään varjostaen silmiään etäisyyteen, samalla kun toiset vallien juurella makasivat suullaan maassa ja kuulostivat. Kauhun kadottua sai entinen suuttumus taas vallan. Mutta oman voimattomuuden tietoisuus vaivutti heidät piankin samaan alakuloiseen tunnelmaan.

Tämä alakuloisuus kasvoi suuremmaksi joka ilta, kun kaikki nousivat penkereillä kumartaen päästivät yhdeksän kertaa suuren huudon tervehtiäkseen aurinkoa. Se laski hitaasti laguunin taakse, katosi sitten äkkiä vuorien toiselle puolelle, jossa barbarit olivat.

Odotettiin kolminkertaisesti pyhää juhlaa, jolloin rovion keskeltä nousi ilmaan kotka, uudesta syntyneen vuoden tunnusmerkki, kansan lähetti ylimmän Baalin luo, jota he pitivät jonain liiton merkkinä, muotona, joka uudelleen sitoi heidät auringon kanssa liittoon. Vihan valtaamana kansa nyt kääntyi suorastaan Molok-ihmistuhoojan puoleen, ja kaikki hylkäsivät Tanitin. Todellakin näytti Rabetna huntunsa ryöstämisen jälkeen kadottaneen osan voimastaan. Hän ei enää antanut siunausta tuottavaa sadettaan, hän oli poistunut Karthagosta; hän oli luopio, vihollinen. Muutamat heittivät kiviä hänen päälleen solvaistakseen häntä. Mutta häntä häväistessäkin monet häntä säälivät; ja häntä rakastettiin yhä vielä ja ehkä entistään enemmän.

Kaikki nämät onnettomuudet johtuivat siis zaimphin katoamisesta. Salammbo oli välillisesti ollut siinä osallisena; hän joutui nyt saman suuttumuksen esineeksi; hänen täytyi saada rangaistuksensa. Pian levisi kansaan epämääräisiä ajatuksia jumalalle tehtävästä uhrauksesta. Lauhduttaakseen Baalien mieltä oli niille epäilemättä uhrattava jotain aivan arvaamattoman kallisarvoista, joku kaunis, nuori, neitseellinen, vanhaan sukuun kuuluva olento, jumalien suvusta polveutuva, inhimillinen tähti. Joka päivä tunkeutui tuntemattomia miehiä Megaran puistoihin; orjat pelkäsivät omaa henkeään eivätkä uskaltaneet heitä vastustaa. Ne jäivät kuitenkin galeeriportaiden juurelle. Ne pysyttelivät siellä katsellen ylintä penkerettä kohden; he odottivat Salammbota, ja tuntikausia he huusivat häntä, kuten koirat, jotka ulvovat kuuta kohden.