Read synchronized with  German  English 
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

— "Minun olisi pitänyt ryöstää hänet mukaani!" sanoi hän illalla Spendiukselle. "Olisi pitänyt tarttua häneen, viedä hänet kodistaan pois! Ei kukaan olisi uskaltanut vastustaa minua!"

Spendius ei kuunnellut häntä. Mielihyvissään hän loikoi selällään, vieressään suuri hunajavedellä täytetty ruukku, jonne hän tuon tuostakin pisti koko päänsä juodakseen runsaammin.

Matho jatkoi:

— "Mitä nyt teen?… Miten palaan Karthagoon?"

— "En minä tiedä," sanoi Spendius.

Tämä väliäpitämättömyys sai hänet aivan raivostumaan; hän huudahti:

— "Koko syy on sinun! Sinä viet minua eteenpäin, sitten hylkäät, pelkuri kun olet! Miksi siis tottelisin sinua? Luuletko olevasi valtiaani? Sinä porttojen kauppias, orja, orjanpoika!" Hän puri hampaitaan ja nosti suuren kätensä lyödäkseen Spendiusta.

Kreikkalainen ei vastannut. Savinen lamppu paloi heikosti teltan pylvästä vastaan, josta zaimph säteili pylvääseen ripustettujen aseiden keskellä.

Äkkiä Matho sitoi kothurnit jalkaansa, pani pronssilevyisen sotisopansa soljet kiinni, otti kypärinsä.

— "Minne menet?" kysyi Spendius.

— "Minä palaan sinne! Päästä minut! Minä tuon hänet mukanani! Ja jos kaupunkilaiset astuvat tielleni, niin muserran heitä kuin kyykäärmeitä! Minä tapan hänet, Spendius!" Hän jatkoi: "Niin! Minä surmaan hänet! saat nähdä, minä surmaan hänet!"

Mutta Spendius, joka kuulosteli, sieppasi äkkiä zaimphin — heitti sen nurkkaan ja kasasi sen päälle taljoja. Kuului puhetta, välkkyi soihtuja, ja Narr' Havas astui sisään noin kahdenkymmenen miehen seurassa.

Heillä oli valkoiset villavaipat, pitkät tikarit, nahka-kaulavaruket, puiset korvakellukat, hyenan nahasta tehdyt jalkineet; ja seisahtuessaan oven suuhun he nojasivat peitsiinsä kuten lepäävät paimenet. Narr' Havas oli kaunein kaikista; helmillä koristetut hihnat kietoutuivat hänen hentojen käsivarsiensa ympärille; kultarenkaasta, joka sitoi päähän avaraa vaippaa, riippui kameelikurjen sulka, joka ulottui hänen olalleen; ainainen hymy leikki hänen huulillaan; hänen katseensa näyttivät teräviltä kuin nuolet ja hänen koko olennossaan ilmeni jotain vainuavaa ja notkeata.

Hän selitti tulleensa liittyäkseen palkkasotureihin, sillä tasavalta oli jo kauvan uhannut hänen kuningaskuntaansa. Sen vuoksi avusti hän omaksi edukseen palkkasotureja, ja voisi heille olla hyödyllinenkin.

— "Minä hankin teille norsuja (metsäni ovat niitä täynnä), viiniä, öljyä, jyviä, taatelia, pikeä ja rikkiä piirityksiä varten, kaksikymmentätuhatta sotilasta ja kymmenen tuhatta hevosta. Minä käännyn sinun puoleesi, Matho, siksi, että zaimphin valtaaminen on tehnyt sinut ensimäiseksi armeijassa". Hän lisäsi: "Olemmehan sitäpaitsi vanhoja ystäviä."

Mutta Matho loi katseensa Spendiukseen, joka kuunteli istuen lampaan vuodilla, koko ajan päällään nyökäten hyväksymiset! merkiksi. Narr' Havas puhui. Hän vetosi jumaliin, hän kirosi Karthagoa. Sadatellessaan taittoi hän heittokeihään. Kaikki hänen miehensä päästivät yhtaikaa suuren karjunnan, ja Matho tämän vihan lumoamana, huudahti suostuvansa liittoon hänen kanssaan.

Silloin tuotiin valkoinen härkä ja musta lammas, päivän tunnusmerkki ja yön tunnusmerkki. Erään kuopan ääressä puhkaistiin niiltä kurkut. Kun kuoppa oli verta täynnä pistivät he käsivartensa siihen. Sitten Narr' Havas laski kätensä Mathon povelle, ja Matho kätensä Narr' Havaksen povelle. He painoivat tämän merkin telttojensa kankaasen. Sen tehtyään he viettivät yön syömingeissä, ja loput lihasta, nahka, luut, sarvet ja sorkat poltettiin.

Suunnaton riemuhuuto oli ottanut Mathon vastaan hänen palatessaan jumalattaren hunnun kanssa leiriin; nekin, jotka eivät olleet kananealaisten uskontoa, tunsivat epämääräisen innostuksensa vallassa jumaluusvoiman tulleen odottamatta heidän luokseen. Kukaan ei ajatellutkaan anastaa itselleen zaimphia; se salaperäinen tapa, jolla hän oli saanut sen haltuunsa oli barbarien mielestä kylliksi riittävä todistus siitä, että hän oli sen laillinen omistaja. Siten ajattelivat afrikalaista rotua olevat sotilaat. Toiset, joiden viha ei ollut niin vanha kuin heidän, eivät tienneet mitä päättää. Jos heillä olisi ollut laivoja, he olisivat viipymättä lähteneet pois.

Spendius, Narr' Havas ja Matho lähettivät sanansaattajia kaikkien punilaisella alueella asuvien heimojen luo.

Karthago näännytti näitä kansoja. Se vaati niiltä suunnattomia veroja; ja kalpa, piilu tai risti rankaisi niitä, jotka hidastelivat taikkapa vaan mutisivatkin vastaan. Heidän täytyi viljellä sitä, mikä tasavallalle sopi, hankkia sitä, mitä se vaati; kellään ei ollut oikeutta omistaa asetta; jos joku kylä nousi kapinaan, myytiin sen asukkaat orjiksi, vallanpitäjiä arvosteltiin kuin viinikuurnia, sen mukaan kuinka paljon he saivat puserrettua. Karthagon välittömän vallan alaisten seutujen takana asustivat liittolaiset, jotka maksoivat vain keskinkertaista veroa; liittolaisten takana kuljeskelivat paimenkansat, jotka voi yllyttää heidän kimppuunsa. Tätä järjestelmää noudattaen saatiin runsaasti viljaa, hevossiitoslaitoksia hoidettiin huolella, ja viinitarhat olivat verrattomia. Vanha Cato, joka oli mestari teettämään työtä ja käyttämään siihen orjia, yhdeksänkymmentä kaksi vuotta myöhemmin aivan hämmästyi ne nähdessään, ja ne surmahuudot, jotka hän taukoamatta Roomassa lausui, olivat vain ahneen kateuden aiheuttamia huudahduksia.

Viimeisen sodan aikana olivat kiristykset kasvaneet kaksinkertaisiksi, jonka vuoksi melkein kaikki Libyan kaupungit olivat antautuneet Regulukselle. Rangaistukseksi vaadittiin heiltä tuhannen talenttia, kaksikymmentätuhatta härkää, kolmesataa säkkiä kultahietaa, runsaat määrät viljaa etukäteen, ja heimojen päämiehet naulittiin ristiin tai heitettiin leijonien ruuaksi.

Tunis varsinkin kirosi Karthagoa! Ollen vanhempi kuin pääkaupunki ei se voinut antaa sille sen suuruutta anteeksi; se oli aivan Karthagon muureja vastapäätä, soiden keskellä, veden varrella, katsellen sitä kuten myrkyllinen peto. Maanpakoon ajamiset, surmaamiset ja kulkutaudit eivät sitä heikontaneet. Se oli kannattanut Arkagathosta, Agathokleen poikaa. Saastaisten ruokien-syöjät saivat sieltä heti aseita.

Sanansaattajat eivät vielä olleet päässeetkään matkalleen, kun yleinen riemu puhkesi maakunnissa. Odottamatta sen enempää kuristettiin talojen hoitajat ja tasavallan virkailijat kylpyammeisiin; rotkoista noudettiin esiin piilossa olleita aseita; auranterästä taottiin miekkoja; lapset talojen ovilla teroittivat peitsiä, ja naiset uhrasivat kaulanauhansa, sormuksensa, korvarenkaansa, kaikki, mikä vain voi auttaa Karthagon kukistamiseksi. Jokainen tahtoi avittaa sitä. Kyliin kasaantui heittokeihäskimppuja kuin maissilyhteitä. Lähetettiin karjaa ja rahaa. Matho maksoi nopeasti palkkasotureille maksamatta jääneen osan heidän palkasta, ja tämä Spendiuksen ajatus aiheutti sen, että hänestä tuli ylin johtaja, barbarien shalishim.

Samaan aikaan tulvi apujoukkoja leiriin. Ensin saapui alkurodun maan väkeä, sitten maalaisorjat. Neekerien karavaanit pysäytettiin, heidät varustettiin aseilla, ja Karthagoon aikoneet kauppiaat jäivät varmemman tulon toiveessa barbarien seuraan. Taukoamatta tuli lukuisia laumoja. Akropoliin kukkulalta näki, miten armeija kasvoi.

Vesijohdon tasalaelle oli legionan sotureja asetettu vartijoiksi; ja heidän vieressään oli aina tuon tuostakin kuparikattiloita, joissa maapihkaa kiehui. Alhaalla tasangolla suuri kansanjoukko puuhaili ja melusi. He olivat epävarmoja, tunsivat sitä ahdistusta, jonka muurien kohtaaminen aina synnyttää barbareissa.

Utica ja Hippo-Zarytus kieltäytyivät liittymästä heihin. Ne olivat foinikialaisia siirtokuntia, kuten Karthagokin, ja niillä oli oma hallintonsa, ja joka kerta kun Karthago teki sopimuksiaan, ne panettivat niihin eri pykäliä, joissa heidän itsenäiset oikeutensa tunnustettiin. Ne kunnioittivat tuota voimakkaampaa sisartaan, joka heitä suojasi, eivätkä uskoneet, että barbarilauma voisi sen voittaa; päinvastoin ne uskoivat barbarien joutuvan täydellisen tuhon omiksi. Ne tahtoivat pysyä puolueettomina ja elää rauhassa.

Niiden asema teki se välttämättömiksi. Utica Karthagolle joka sijaitsi lahdelman pohjassa oli sopiva satamaksi, jos ulkoapäin tuotetaan Karthagoon apua. Jos Utica yksinään valloitettaisiin, niin Hippo-Zarytus, joka oli kuuden tunnin matkan päässä siitä meren rannalla, astuisi sijaan, ja kun pääkaupungilla oli sellaiset apulaiset, niin sitä ei voitaisi valloittaa.

Spendius tahtoi heti ryhtyä piiritykseen, Narr' Havas vastusti sitä; ensiksi oli hyökättävä rajoille. Se oli sotavanhusten ja Mathonkin oma mielipide, ja päätettiin että Spendius tekisi hyökkäyksen Uticaa ja Matho Hippo-Zarytusta vastaan; kolmas armeijan osasto, joka asettuisi Tuniksen puolelle, pitäisi Karthagon tasankoa vallassaan; Autharitos otti sen toimekseen. Narr' Havaksen taas tuli palata kuningaskuntaansa noutaakseen sieltä norsuja ja ratsuväellään vallata kaikki tiet.

Naiset huusivat kovasti tätä päätöstä vastaan; he himoitsivat punilaisten naisten koruja. Libyalaisetkin panivat vastaan. Heidäthän oli kutsuttu sotimaan Karthagoa vastaan, ja nyt lähdettiinkin pois! Palkkasoturit olivat melkein ainoat, jotka lähtivät. Matho johti maanmiehiään sekä iberialaisia, lusitanialaisia, lännen kansoja ja saarikansoja, ja kaikki kreikkaa puhuvat olivat pyytäneet johtajakseen Spendiusta hänen älykkäisyytensä vuoksi.

Hämmästys oli suuri kun nähtiin armeijan yhtäkkiä lähtevän liikkeelle; sitten se kulki Ariadnen vuoriston juuria myöten Uticaan johtavaa tietä meren puolella. Yksi osasto jäi Tuniksen eteen, loput katosivat ja tulivat näkyviin lahdelman toisella puolella metsän laidassa ja painaltivat sinne.

Heitä oli noin kahdeksankymmentä tuhatta miestä. Molemmat tyrolaiset kaupungit eivät varmaankaan voi tehdä vastarintaa; palkkasoturit palaavat siis piankin Karthagon luo. Sitä piiritti jo suurehko armeija, joka oli asettunut kannaksen juureen, ja pian täytyisi Karthagon nääntyä nälkään, sillä eihän se voinut elää maakuntien avutta; kaupungin asukkaat eivät näet maksaneet kuten Roomassa veroa. Karthagossa ei osattu valtioviisaasti menetellä. Alituisen voitonhimonsa tähden sillä ei ollut sitä viisautta, jonka korkeammalle tähtäävä tarkoitus synnyttää. Libyan hietikolle ankkuroituneena galeerina säilytti se asemansa työn kautta. Eri kansat kuten hyökylaineet karjuivat sen ympärillä ja pieninkin myrsky järkähytti tätä suurta koneistoa.

Rahasto oli ehtynyt roomalaissotien vaikutuksesta ja paljon oli tuhlattu ja hukattu hieroessa sovintoa barbarien kanssa. Nyt tarvittiin sotilaita, eikä ainoakaan hallitus luottanut tasavaltaan! Ptolemaeus oli aivan äskettäin kieltänyt siltä kaksi tuhatta talenttia. Sitäpaitsi herpaisi vaipan ryöstö heidän rohkeuttaan. Spendius oli arvannut oikein.

Mutta tämä kansa, joka tunsi kaikkien heitä vihaavan, painoi lujasti povelleen kultansa ja jumalansa, ja sen oma hallitusmuoto ylläpiti sen isänmaanrakkautta.

Ensiksi riippui valta kaikista ilman että kukaan oli kyllin voimakas siepatakseen sen itselleen. Yksityisiä velkoja pidettiin yleisinä velkoina, kananeanrotuisilla miehillä oli kaupankäynti etuoikeutenaan; monistamalla merirosvouksen kautta hankitut tulot koronkiskomisella, nylkien maasta, orjista ja köyhiltä kaiken, minkä mahdollisesti voi saada, saattoi joskus päästä rikkaaksikin. Ja rikkauden avulla vain pääsi ylempiin virkoihin; ja vaikka valta ja kulta kokoontuivat alati samoihin perheisiin, niin suvaittiin harvainvaltaa, koska jokainen toivoi pääsevänsä siitä osalliseksi.

Kauppiaiden yhdistykset, joissa lakeja valmistettiin, valitsivat tasavallan raha-asian tarkastajat, jotka virastaan luopuessaan nimittivät Vanhimpien Neuvoston sata jäsentä, jotka vuorostaan olivat riippuvaisia Suuresta Kokouksesta, kaikkien rikkaiden yleisestä yhtymästä. Mitä molempiin suffeeteihin tulee, noihin kuninkaan jätteisiin, joilla oli pienempi valta kuin konsuleilla, niin valittiin ne samana päivänä kahdesta eri perheestä. Heidät eroitettiin kaikellaisten vihamielisyyksien kautta toisistaan, jotta heikontaisivat molemmin puolin toisiaan. He eivät saaneet päättää sodasta; ja, kun he olivat kärsineet tappion, antoi Suuri Neuvosto naulita heidät ristiin.

Täten Karthagon voiman lähtökohtana olivat Syssitit, se on suuri Malquan keskellä oleva piha, paikka, johon tarinan mukaan ensimäinen foinikialaisten merimiesten pursi oli laskenut maihin; meri oli näet sitten aikojen kuluessa vetäytynyt yhä loitommalle. Se oli muodostettu pienistä rakennuksista, jotka olivat muinaisaikaiseen tyyliin laaditut palmun rungoista kivisillä nurkkauksilla ja olivat erillään toisistaan, jotta eri kauppaliitot voisivat kokoontua erikseen. Rikkaat siellä päivän kuluessa kokoontuivat ryhmiin keskustellakseen omista ja tasavallan eduista, pippurin hankkimisesta Rooman hävittämiseen asti. Kolme kertaa kuussa kannattivat he vuoteensa korkealle penkereelle, joka kulki pitkin pihaton muurin reunaa; ja alhaalta näki heidän aterioivan ylhäällä ilman kothurneja ja viittaa, heidän käsiensä timanttien välkkyessä kun he ottivat lihoja ja suurien korvarenkaiden riippuessa juomakannujen välissä, — kaikki voimakkaina ja lihavina, puolialastomina, onnellisina, nauraen ja syöden taivasalla kuten suuret haikalat, jotka leikkivät meressä.

Mutta tällä hetkellä eivät he voineet levottomuuttaan salata, siksi kalpeita he olivat; kansa odotteli heitä porteilla ja saattoi heitä heidän palatseihinsa asti kuullakseen jotain tietoja. Kuten ruton raivotessa olivat kaikki talot suljettuja; kadut täyttyivät ja — taas tyhjenivät yhtäkkiä; noustiin Akropoliille, juostiin porteille, joka yö oli Suuri Neuvosto koolla. Vihdoin kutsuttiin kansa kokoon Khamonin torille ja päätettiin turvautua Hannoon, Hecatompyluksen taistelun voittajaan.

Hän oli jumalaapelkääväinen, viekas, säälimätön kaikille afrikalaisille, oikea karthagolainen. Hänen tulonsa vetivät vertoja Barkas-suvun tuloille. Ei kellään ollut sellaista kokemusta valtakunnan johdossa.

Hän määräsi, että kaikki sotakuntoiset kansalaiset olivat sotaväkeen kirjoitettavat, hän sijoitti heittokoneita torneihin, hän vaati suunnattoman suuria asevarastoja, jopa hän määräsi rakennettavaksi neljätoista galeeriakin, joita ei tarvittu; ja hän tahtoi että kaikki oli pantava luetteloon, huolellisesti kirjoitettava. Hän antoi kantaa itsensä asevarastoon, majakkaan, temppelien aarrekammioihin; alati nähtiin hänen kantotuolinsa heilahtelevan noustessaan astin astimelta Akropoliin portaita ylös, öisin palatsissaan, kun hän ei voinut nukkua, valmistautui hän taisteluun karjuen pelottavalla äänellä sotakomennussanoja.

Kaikki muuttuivat tavattoman pelon vaikutuksesta sankareiksi. Heti kukon laulettua seisoivat rikkaat rivissä pitkin Mappalioita; ja, nostaen pukunsa ylemmäksi, harjoittelivat käyttämään peistä. Mutta ohjaajan puutteessa syntyi riitoja. He istahtivat hengästyneinä haudoille ja alkoivat uudelleen. Useat alkoivat noudattaa eri ruokajärjestystäkin. Muutamat kuvittelivat, että heidän tuli syödä runsaasti kootakseen voimia, ja ahmivat ruokia, toiset, joita heidän lihavuutensa haittasi, aivan nääntyivät paastotessaan laihtuakseen.

Utica oli jo useamman kerran pyytänyt Karthagolta apua. Mutta Hanno ei tahtonut lähteä niin kauvan kuin yksi ainoakin ruuvi puuttui sotakoneista. Hän kulutti vielä kolme kuuta varustaakseen ne sata kaksitoista norsua, joita säilytettiin vallituksen sisällä; ne olivat Reguluksen voittajia; kansa rakasti niitä; näitä vanhoja ystäviä ei koskaan voinut kyllin hyvin kohdella. Hanno antoi uudelleen valaa ne vaskilevyt, joilla niiden rinta peitettiin, kullata niiden hampaat, laajentaa tornit, ja kauneimmasta purppurasta leikata niiden loimet ja reunustaa ne raskailla kultahetaleilla. Sen lisäksi, kun niiden kuljettajia kutsuttiin indialaisiksi (varmaankin siksi että ensimmäiset kuljettajat olivat saapuneet Indiasta), määräsi hän että ne kaikki oli puettava indialaisiin pukuihin, valkoinen vaate köytettävä pään ympäri ja lanteille sidottava pienet byssuskankaiset housut, jotka poikittaisten laskoksien kautta muodostivat kuin kaksi simpukan kuorta.

Autharitoksen armeija pysytteli yhä Tuniksen edessä. Se piiloutui järven mudasta tehdyn vallin taakse, jonka yläreunaa suojasi piikkinen pensaisto. Neekerit olivat siihen sinne tänne pystyttäneet pitkien keppien päähän pelottavia kuvia, ihmisen päitä, jotka tehtiin lintujen höyhenistä, shakaalin tai käärmeen päitä, jotka aukoivat kitaansa vihollista kohden peloittaakseen sitä; — ja kun he tämän kautta luulottelivat olevansa voittamattomia, niin barbarit tanssivat, painivat, kisailivat, vakuutettuna Karthagon lopullisesta sortumisesta. Joku muu kuin Hanno olisi helposti tuhonnut tämän joukon, jota karja ja naiset ehkäisivät vapaasti toimimasta. Sitä paitsi eivät he ymmärtäneet mitään sodankäynnistä, eikä rohkeutensa menettänyt Autharitos heiltä vaatinutkaan enää mitään.

Sotilaat väistyivät, kun hän kulki suuria sinisiä silmiään pyörittäen heidän ohitsensa. Sitten, päästyään järvenrannalle, irroitti hän hylkeennahkaisen takkinsa, avasi nuoran, joka piti koossa hänen punaisia hiuksiaan ja kastoi ne veteen. Hän katui sitä, ettei hän ollut karannut roomalaisten puolelle Eryxin temppelistä kahdentuhannen gallialaisen keralla.

Toisinaan, keskellä päivää, aurinko äkkiä kadotti säteensä. Silloin lahdelma ja meren ulappa näyttivät liikkumattomilta kuin sula lyijy. Ruskea hiekkapilvi, joka pystysuorana läheni, kiisi pyörteenä eteenpäin; palmupuut taipuivat, taivas pimeni; pienien kivien kuuli singahtelevan juhtien kylkeä vastaan; ja gallialainen painoi huulensa telttansa reikiä vastaan ja korisi väsymyksen ja alakuloisuuden vallassa. Hän uneksi laitumien tuoksua syksy-aamuina, lumihiuteita, sumuun eksyneiden villihärkien mylvinää, ja sulkien silmät hän oli näkevinään pitkien olkikattoisten majojen sauhujen kiirivän ilmaan rämeiden yli, metsän siimeksessä.

Muutkin kuin hän kaipasivat kotimaataan, vaikka se ei ollutkaan niin kaukana. Vangitut Karthagolaiset saattoivat todellakin nähdä lahdelman yli, miten Byrsan rinteellä heidän omien talojensa päivänkatos pingoittui pihan yli. Mutta vahdit kulkivat taukoamatta heidän ympärillään. Heidät oli kaikki taottu kiinni samaan ketjuun. Jokaisella heistä oli rautainen kaularengas, eikä joukko väsynyt käymästä heitä katselemassa. Naiset näyttivät lapsilleen heidän komeiden pukujensa risoja, jotka verhosivat heidän laihtuneita jäseniään.

Joka kerta kun Autaritos näki Giskon, valtasi hänet raivo ajatellessaan kärsimäänsä loukkausta; hän olisi tappanut hänet, jollei olisi muistanut Narr' Havakselle antamaansa lupausta. Silloin palasi hän telttaansa, joi ohrista ja kuminoista keitettyä juomaa, kunnes vaipui hervotonna maahan, — heräten sitten keskipäivällä peloittavan janon kalvamana.

Sillä aikaa Matho piiritti Hippo-Zarytusta.

Mutta kaupunkia suojasi järvi, joka oli yhteydessä meren kanssa. Sitä ympäröi kolminkertainen vallitus ja sen keskeltä kohoavalla kukkulalla oli torneilla vahvistettu muuri. Hän ei koskaan ennen ollut johtanut tällaista yritystä. Sitten ajatus Salammbosta kalvoi häntä, ja hän uneksi saavansa nauttia hänen kauneudestaan oikealla koston riemulla, joka täytti hänet ylpeydellä. Hänellä oli aivan kuin tarve saada nähdä Salammbo, tuima, raivoisa, taukoamaton tarve. Jopa hän ajatteli tarjoutua rauhan välittäjäksi toivoen kerran tultuaan Karthagoon voivansa päästä aivan hänen luokseen. Toisinaan hän käski puhaltamaan hyökkäysmerkin ja odottamatta mitään syöksyi padolle, jota koetettiin rakentaa mereen. Hän irroitti käsillään kiviä, hävitti, iski, pisti kaikkialle kalpansa. Barbarit ryntäsivät sikin sokin; tikapuut särkyivät suurella paukkeella ja mieslaumat vyöryivät mereen, joka punaisena loiskahti muureja vastaan. Lopulta taisteluntuoksina heikkeni, ja sotilaat poistuivat alkaakseen kohta taas uudelleen.

Matho istahti telttansa ulkopuolelle; hän pyyhkäisi kädellään veren tahraamia kasvojaan ja kääntyen, Karthagoon päin katseli taivaan rantaa.

Hänen edessään keskellä oliivi-, palmu-, myrtti- ja plataanimetsää aukeni kaksi suurta lampea liittyen kolmanteen järveen, jonka vastaista rantaa ei eroittanut. Vuoren takana näkyi toisia vuoristoja ja suunnattoman suuren järven keskellä kohosi aivan musta, pyramiidin muotoinen saari. Vasemmalla, lahdelman suussa hiekkasärkät näyttivät seisahtuneilta keltaisilta laineilta, ja meri, sileänä kuin lapislazulipermanto näytti vähitellen nousevan taivaan reunaan asti. Seudun vihanta katosi paikottain pitkien kellertävien läisköjen alle; johannesleipäpuun hedelmät kuulsivat kuin korallinapit; viiniköynnöksiä laskeutui sykomooreista; kuului veden loiske; tupsuleivot hypähtelivät, ja auringon viimeiset säteet kultasivat kilpikonnien kuoripeitteitä, kun ne kaislojen keskeltä nousivat hengittämään raikasta ilmaa.

Matho huokaili syvään. Hän heittäytyi suulleen maahan; hän painoi kyntensä hietaan ja itki; hän tunsi itsensä kurjaksi, heikoksi, hyljätyksi. Ei hän koskaan saisi Salammbota omakseen, eihän hän osannut valloittaa edes kaupunkiakaan.

Yöllä yksinään hän katseli teltassaan zaimphia. Mitä hyötyä hänellä oli tuosta jumalattaren vaipasta? ja epäilyksiä nousi barbarin sieluun. Sitten hänestä tuntui, että jumalattaren puku olikin Salammbosta riippuvainen, ja että osa hänen sielustaan eli siinä vienompana kuin hengitys; hän kosketteli sitä, haisteli sitä, painoi siihen kasvonsa, suuteli sitä nyyhkyttäen. Hän otti sen hartioilleen kuvitellakseen olevansa hänen läheisyydessään.

Toisinaan hän äkkiä katosi; kuun valossa harppaeli hän nukkuvien sotilaiden yli, jotka viittoihinsa kietoutuneina makasivat maassa; sitten hän hyppäsi leirin portilla ratsun selkään ja oli kaksi tuntia myöhemmin Uticassa Spendiuksen teltassa. Ensiksi hän puheli piirityksestä; mutta hän olikin saapunut vain keventämään tuskaansa haastelemalla Salammbosta. Spendius kehoitti häntä olemaan järkevä.

— "Karkoita sielustasi nuo joutavat huolet, jotka sitä alentavat! Ennen sinä tottelit; nyt johdat sinä armeijaa, ja vaikka emme valloittaisikaan Karthagoa, niin luovutetaan ainakin maakunnat meille; meistä tulee kuninkaita!"

Kuinka zaimphin omistaminen voisi olla tuottamatta heille voittoa?
Spendiuksen mielestä tulisi heidän odottaa.

Matho kuvitteli, että vaippa koski yksinomaan Kananean heimoa olevia kansoja, ja barbarimaisen rikkiviisaasti sanoi hän: "Siis ei zaimph auta minua; mutta kun he sen ovat kadottaneet, niin ei se auta heitäkään."

Sitten eräs arvelu alkoi vaivata häntä. Palvellessaan Aptuknosta, libyalaisten jumalaa pelkäsi hän loukkaavansa Molokia; ja hän kysyi arasti Spendiukselta, kummalle näistä molemmista olisi hyvä uhrata joku ihminen.

— "Uhraa kummalle tahansa!" sanoi Spendius nauraen.

Matho, joka ei laisinkaan ymmärtänyt tätä väliäpitämättömyyttä, arveli että kreikkalaisella oli oma haltijansa, josta ei tahtonut puhua.

Kaikki eri uskontomuodot, kuten eri rodutkin, esiintyivät tässä barbarien armeijassa, ja toistenkin jumalia kunnioitettiin, sillä nekin herättivät pelkoa. Useat liittivät kotimaansa uskontoon vieraita menoja. Vaikka ei palvellutkaan tähtiä, niin jotkut tähtiyhtyelmät olivat turmiokkaita tai onnekkaita, ja niille uhrattiin; tuntematon taikaesine, joka vaaran hetkenä sattumalta löydettiin, muuttui jumaluudeksi; tai oli se nimi, ei muuta kuin nimi, jota taukoamatta kerrattiin koettamattakaan arvata mitä se merkitsi. Mutta ryöstettyään temppelejä, nähtyään eri kansoja ja murhia monet lopulta uskoivat vain kohtaloon ja kuolemaan; ja joka ilta he laskeutuivat levolle rauhallisina kuin villipedot. Spendius olisi sylkenyt olympialaisen Jupiterin kuvalle; yhtäkaikki varoi hän puhumasta ääneen pimeässä, eikä koskaan lyönyt laimin sitoa jalkinettaan ensin oikeaan jalkaan.

Utican muurien eteen hän laitatti pitkän neliskulmaisen maavallin. Mutta sen mukaan kuin se kohosi, niin kohosi kaupungin muurikin; ja minkä toinen hävitti, sen toinen melkein heti rakensi uudelleen. Spendius säästi väkeään, uneksi valloitustuumia; hän koetti muistella sotajuonia, joista oli matkoillaan kuullut puhuttavan. Miksei Narr' Havas palannut? Levottomuus alkoi kasvaa.

Hanno oli päättänyt valmistelunsa. Eräänä pimeänä yönä hän kuljetutti lautoilla norsunsa ja sotilaansa Karthagon lahdelman yli. Sitten he kulkivat Kuumien Lähteiden vuoren taitse välttääkseen Autharitosta, — ja jatkoivat niin hitaasti kulkuaan, että sen sijaan että olisivat, kuten suffeetti oli laskenut, hyökänneet aamulla barbarien kimppuun, tulivatkin keskipäivän paahteessa kolmantena päivänä määräpaikalle.

Idän puolella Uticaa oli tasanko, joka ulottui aivan Karthagon suureen laguniin asti; sen takana oli suorassa kulmassa siihen laakso kahden matalan vuoriharjun välissä, jotka äkkiä loppuivat; barbarit olivat sijoittuneet etäämmälle tasangon vasemmalle puolelle siten hallitakseen sataman; ja he nukkuivat teltoissaan (sillä tänä päivänä molemmat puolueet olivat liian väsyneitä taisteluun ja lepäsivät paraillaan) kun kukkulan takaa karthagolainen armeija astui esiin.

Lingoilla varustetut kuormastopojat olivat asetetut kummallekin siivelle. Legionan soturit kultasuomuksisissa varusteissaan muodostivat eturintaman istuen ratsujensa selässä, joilla ei ollut harjaa, ei häntää, ei korvia, ja joilla otsan keskellä oli hopeasarvi muistuttaakseen siten virtahepoja. Heidän komentokuntiensa välissä nuoret miehet, joilla oli pieni kypäri päässään, heiluttivat kummassakin kädessään saarnipuista heittokeihästä; raskaan jalkaväen pitkät peitset olivat taempana. Kaikki kauppiaat olivat koonneet ruumiinsa päälle mahdollisimman paljon aseita; näki sellaisia, joilla oli yhtaikaa peitsi, piilu, nuija, kaksi kalpaa, muutamat taas olivat aivan kuin piikkisiat varattuja heittokeihäillä, ja käsivarret pistäytyivät esiin sarvilaatoista tai rautalevyistä tehdyistä haarniskoista. Niiden takana tulivat sotakoneiden korkeat telineet: carrobalistat, onagerit, hatapultit ja skorpioonit heilahdellen kärryillään, joita veti muulit tai härkien nelivaljakot; — ja armeijan edetessä osastopäälliköt läähättäen juoksivat oikealle ja vasemmalle jakaakseen käskyjä, järjestääkseen rivejä ja säilyttääkseen tarpeelliset välimatkat niiden keskellä. Ne Vanhimmat, joiden käsissä oli johto, olivat saapuneet purppuraviitoissaan, joiden suuremmoiset hetaleet sotkeutuivat heidän kothurniensa hihnoihin. Heidän kokonaan cinoberilla maalatut kasvonsa loistivat jumalankuvilla koristettujen suurten kypärien alta; ja kun heillä oli kilvissään norsunluinen jalokivillä siroitettu reuna, niin olisi luullut aurinkojen kulkevan pronssimuureja pitkin.

Karthagolaiset liikkuivat niin hitaasti, että barbarit pilkalla kehoittivat heitä istumaan. He huusivat kohta tulevansa tyhjentämään heidän suuret vatsansa, nylkemään kultauksen pois heidän päältään ja juottamaan heille rautaa.

Spendiuksen teltan eteen asetetun maston päähän ilmestyi viheriäinen kankaan siekale: se oli merkki, karthagolainen armeija vastasi siihen suurella torvien, symbaalien, aasinluuhuilujen ja käsirumpujen pauhulla. Jo olivat barbarit hypänneet vallituksensa ulkopuolelle. Joukot olivat heittokeihäiden kantomatkan päässä toisistaan, kasvot vasten kasvoja.

Balearilainen linkomies eteni askeleen, asetti linkoonsa savikuulan, heilutti käsivarttaan; norsunluinen kilpi halkesi, ja molemmat armeijat syöksyivät yhteen.

Peitsien kärjillä kreikkalaiset pistivät hevosia kuonoon, ja saivat ne siten kaatumaan ratsastajiensa päälle. Orjat, joiden piti heittää kiviä, olivatkin koonneet liian suuria; ne putosivat heidän viereensä. Punilaiset jalkamiehet, iskiessään pitkillä miekoillaan olan takaa, paljastivat siten oikean kylkensä. Barbarit hajoittivat heidän rivinsä; he löivät heidät miekalla kuoliaiksi; he hapuilivat kuolevien ja ruumiiden yli aivan sokeina verestä, joka roiskui heidän kasvoihinsa. Tämä sekava keihäiden, kypärien, asepaitojen, miekkojen ja ihmisraajojen ryteikkö pyöri paikallaan vuoroin laajeten, vuoroin joustavasti supistuen yhteen. Karthagolaisten joukot hajaantuivat yhä enemmän, heidän sotakoneensa eivät päässeet hiekkaisella maalla liikkumaan; vihdoin suffeetin kanto tuoli (hänen suuri kristallihelyillä koristettu kantotuolinsa), jonka heti taistelun alussa oli nähty kiikkuvan sotilaiden keskellä kuten laivan laineilla, äkkiä vaipui alas. Hän oli epäilemättä kuollut? Barbarit olivat voitolla.

Tomu heidän ympärillään laskeutui ja he alkoivat laulaa, kun samassa Hanno itse ilmestyi norsun selässä. Hän oli avopäin byssuspäivänvarjon alla, jota neekeri hänen takanaan kannatti. Hänen sinisistä levyistä tehdyt kaulaketjunsa hypähtelivät hänen mustan tunikansa kukilla, timanttirenkaat puristivat hänen paksuja käsivarsiaan, ja suu auki heilutti hän suunnatonta keihästä, joka päässä levisi kuin lotus ja kuulsi kirkkaammin kuin peili. Samassa maa vavahti, — ja barbarit näkivät miten heitä kohden juoksi yhtenä ainoana rivinä kaikki karthagolaisten norsut hampaat kullattuina, korvat sinisiksi maalattuina, pronssi varustuksissa ja kantaen purppuraloimiensa päällä nahkatorneja, joissa jokaisessa kolme jousimiestä jännitti suurta joustaan.

Hyvä jos sotilailla oli edes aseensa; he olivat järjestyneet hätimmiten. Kauhu jähmetytti heidät; he seisoivat epäröivinä.

Torneista jo heitettiin heihin heittokeihäitä, nuolia, tulikeihäitä, lyijykappaleita; muutamat päästäkseen sinne ylös kiipeämään tarttuivat loimien hetaleihin. Puukoilla leikattiin heidän kätensä poikki, ja he putosivat taapäin miekkoihin. Liian heikot peitset taittuivat, norsut kulkivat falangien läpi kuin villisiat ruohikossa; ne nyhtivät kärsillään leirin paaluja maasta, kulkivat leirin halki kaataen teltat rintavarustuksillaan; kaikki barbarit olivat paenneet. He piiloutuivat niiden kumpujen taakse, jotka suojasivat laaksoa, jonka kautta karthagolaiset olivat tulleet.

Hanno ilmestyi voittajana Utican porttien eteen. Hän käski soittamaan torviin. Kaupungin kolme tuomaria ilmestyi tornin huipulle muurisakarain väliin.

Utican asukkaat eivät halunneet laisinkaan sijoittaa kaupunkiinsa niin hyvin asestettuja vieraita. Hanno kiivastui. Lopulta he suostuivat ottamaan hänet pienen saattueen kanssa vastaan.

Kadut osottautuivat liian ahtaiksi norsuille. Ne täytyi jättää ulkopuolelle.

Heti suffeetin saavuttua kaupunkiin tulivat sen mahtavimmat häntä tervehtimään. Hän käski kantaa itsensä kylpyhuoneeseen ja kutsui keittäjänsä luokseen.

Kolme tuntia myöhemmin hän loikoi vielä syvällä kaneeliöljyssä, jolla hänen kylpyammeensa oli täytetty; ja siinä kylpiessään hän söi pingoitetun härän vuodan päältä flamingon kieliä ja hunajalla maustettuja unikukan siemeniä. Hänen vieressään seisoi liikkumattomana pitkään keltaiseen pukuunsa verhottuna hänen kreikkalainen lääkärinsä, käski tuon tuostakin uudelleen lämmittää kylpyhuonetta, ja kaksi nuorta poikaa polvillaan ammeen portailla hieroi hänen jalkojaan. Mutta hänen ruumiinsa hellä hoitaminen ei estänyt häntä pitämästä valtion asioista huolta, sillä hän saneli Suurelle Neuvostolle lähetettävää kirjettä, ja kun oli saatu vankeja, niin mietiskeli hän minkä kamalan rangaistuksen hän voisi niille keksiä.

— "Odota!" sanoi hän orjalle, joka seisaallaan kirjoitti kätensä nojassa. "Tuokaa niitä tänne! Minä tahdon ne nähdä."

Ja salin perältä, jossa soihdut loivat valkoiseen vesihöyryyn punaisia täpliä, lykättiin kolme barbaria sisään: samniumilainen spartalainen ja kappadokialainen.

— "Jatka!" sanoi Hanno.

— "Iloitkaa, te Baalin valot! suffeettinne on hävittänyt ahneet koirat! Siunaus tasavallalle! Pankaa rukouksia toimeen!" Hän huomasi vangit ja purskahti silloin nauruun: — "Haha! te Siccan sankarit! Ettepä huuda enää tänään niin kovaa! Minä se olen! Tunnetteko minua? Missä ovat nyt miekkanne? Toden totta, pelottavia miehiä!" Ja hän oli piiloutuvinaan muka peläten heitä. — "Te vaaditte itsellenne hevosia, naisia, maata, ylhäisiä virkoja tietenkin ja papillisia toimia! Miksipä ei? No niin, minä toimitan teille maata, ja siitä ette koskaan pääse pois! Teidät naitetaan aivan uusien hirsipuiden kanssa! Teidän palkkanne? se sulatetaan suuhunne lyijy tankoina! ja minä nostatan teidät hyville paikoille, hyvin korkealle, keskelle pilviä, jotta olisitte lähempänä kotkia!"

Nuo kolme pitkätukkaista ja ryysyihin verhottua barbaria katselivat häntä ymmärtämättä hänen puhettaan. Kun heidän polvensa olivat haavoittuneet, oli heidät köysien avulla vangittu ja heidän käsistään riippuvat pitkien kahleiden päät laahasivat pitkin lattialiuskoja. Hanno suuttui heidän tyyneyteensä.

— "Polvillenne! polvillenne! shakaalit! tomu! kyykäärmeet! loka! Eivätkä he edes vastaakaan! jo riittää! Olkaa vaiti! Heidät saa nylkeä elävältä! Ei! sitten myöhemmin!"

Hän läähätti kuin virtahepo mulkoillen silmiään. Hajuvesillä sekoitettu öljy läikkyi hänen paksun ruumiinsa alla yli reunan, ja tarttuessaan hänen ihonsa rupiin teki se hänet soihtujen valossa ruusunpunaiseksi.

Hän jatkoi:

— "Neljä päivää olemme kovasti kärsineet päivän paahteesta.
Macarin yli mentäessä eksyi meiltä muuleja. Huolimatta asemasta,
erinomaisesta rohkeudesta… Ah! Demonades! kuinka minä kärsin!
Kuumentakaa tiilit, ja aivan tulipunaisiksi!"

Kuului hiililapion ja uuninovien ratina. Suitsutus höyrysi entistään vahvemmin suurissa kattiloissa, ja alastomat hierojat jotka hikoilivat kuin sienet, voitelivat hänen niveliään sekoituksella, joka oli tehty vehnästä, rikistä, mustasta viinistä, koiran maidosta, myrrhasta, galbanumista ja styraksista. Häntä vaivasi polttava jano; keltapukuinen mies ei tyydyttänyt hänen kiihkoaan, vaan ojensi hänelle kultamaljan, jossa höyrysi kyykeitos:

— "Juo!" sanoi hän, "jotta auringosta syntyneiden käärmeiden voima tunkeutuisi luittesi ytimiin, ja kokoa rohkeutesi, oi sinä jumalien kuvastus! Tiedäthän sitäpaitsi, että eräs Eschmunin pappi tarkastaa koiratähden ympärillä olevia julmia tähtiä, joista tautisi saa alkunsa. Ne vaalenevat kuin täplät ihossasi, etkä sinä kuole."

— "Oi! niin, eikö totta?" sanoi suffeetti, "enhän minä kuole!" Ja hänen sinertäviltä huuliltaan löyhkäsi henkäys inhottavampi kuin raadosta nouseva lemu. Kaksi hiiltä näytti hehkuvan silmien sijasta, joissa ei enää ollut ripsiä; punertavaa nahkaa riippui hänen otsallaan; hänen päästään ulkonevat korvansa alkoivat pöhöttyä, ja syvät rypyt, jotka muodostivat kaaret hänen sieramiensa kummallekin puolen, tekivät hänet omituisen ja peloittavan näköiseksi, villipedon kaltaiseksi. Hänen luonnoton äänensä tuntui mylvinältä; hän sanoi:

— "Olet ehkä oikeassa, Demonades? Useat ihohaavat ovat todellakin sulkeutuneet. Minä tunnen itseni voimakkaaksi. Kas! katsohan kuinka minä syön!" Ei niin paljon nälissään kuin kerskataksensa ja todistaaksensa itselleen voivansa hyvin, ahmi hän juusto- ja meiramihakkelusta, ruodittuja kaloja, kurbitseja, ostereja, munia, piparjuuria, tryffelejä ja vartaissa paistettuja pikkulintuja. Koko ajan katsellessaan vangittuja iloitsi hän jo edeltäpäin kuvaillessaan heidän rangaistuksiaan. Samalla muisti hän Siccaa, ja kaikkien tuskiensa aiheuttama raivo purkautui solvaussanoihin noita kolmea miestä kohtaan.

— "Ah! kavaltajat! ah! raukat! roistot! kirotut! Ja te minua häpäisitte, minua, minua! suffeettia! Heidän palkkansa, verensä hinta, kuten he sanoivat! Ah niin! heidän verensä! heidän verensä!" Sitten puhellen itsekseen: — "Kaikki surmataan! ei ainoatakaan myydä! Parasta olisi kai viedä heidät Karthagoon! he saisivat nähdä minut!… mutta minä en ole tainnut tuoda kylliksi kahleita mukanani? Kirjoita: Lähettäkää minulle… Paljoko heitä on? lähettäkää kysymään Muthumbalilta! Pois! ei sääliä! ja korissa tuotakoon minulle heidän poikkileikatut kätensä!"

Mutta outoja ääniä, samalla sekä karkeita että kimakoita kuului saliin, ne kaikuivat Hannon äänen ja hänen eteensä asetettujen vatien kolinan yli. Ne kasvoivat ja äkkiä kajahti norsujen raivoisa karjunta aivan kuin taistelu olisi uudelleen alkanut. Suuri pauhina ympäröi kaupunkia.

Karthagolaiset eivät olleet koettaneetkaan ajaa barbareja takaa. He olivat asettautuneet muurien juurelle kapineineen, palvelijoilleen, koko satraapinseurueineen; ja he iloitsivat helmihetaleisten kauniiden telttojensa suojassa, nähdessään palkkasoturien leirin kentällä yhtenä ainoana rauniona. Spendius oli jälleen rohkaissut mieltään. Hän lähetti Zarxaksen Mathon luo, samoili metsiä, kokosi miehensä (mieshukka ei ollut ollut tuntuva), — ja raivostuneina siitä, että taistelutta olivat tulleet voitetuksi miehet järjestyivät paraillaan riveihin, kun löydettiin maaöljytynnyri, jonka karthagolaiset epäilemättä olivat jättäneet jälkeensä. Silloin Spendius tuotatti sikoja maakartanoista, voiteli ne vuoriöljyllä, sytytti tuleen ja ajoi ne Uticaan päin.

Liekkien pelästyttäminä norsut pakenivat. Kenttä kohosi, niitä kohden heitettiin keihäitä, ne palasivat taapäin; — ja suurilla hampaillaan ja jalkojensa alle puhkoivat ne karthagolaiset, kuristivat, tallasivat. Heidän takanaan laskeutuivat barbarit rinnettä alas; suojaton punilainen leiri oli heti ensi hyökkäyksessä tuhottu, ja karthagolaiset murskattiin kaupungin porttia vastaan, sillä näitä ei uskallettu palkkasoturien pelosta avata.

Päivä nousi; lännenpuolella Mathon jalkaväki näkyi saapuvan. Samassa ilmestyi ratsuväkeä; se oli Narr' Havas numidialaisineen. Hyppien rotkojen ja pensaiden yli ajoivat he pakolaisia takaa kuin jahtikoirat vainoovat jäniksiä. Tämä onnen vaihdos keskeytti suffeettia. Hän huusi auttamaan häntä ylös ammeesta.

Nuo kolme vankia seisoivat yhä vielä hänen edessään. Silloin eräs neekeri (sama, joka taistelussa kantoi hänen päivänvarjoaan) kumartui kuiskaamaan hänen korvaansa. — "Mitä?…" vastasi suffeetti hitaasti. "Ah! tapa ne!" jatkoi hän töykeästi.

Etiopialainen veti vyöstään pitkän tikarin ja noiden kolmen päät kierivät maahan. Yksi niistä, ponnahtaessaan aterian jätteiden joukkoon putosi ammeesen ja uiskenteli siellä hetkisen suu ammollaan ja silmät auki. Seinän aukoista aamun hohde tunki huoneeseen; noista kolmesta suullaan makaavasta ruumiista valui veri suurina laineina kuin kolmesta lähteestä, ja verivirta valui permannon mosaikille, jolle sinistä hietaa oli siroitettu. Suffeetti pisti kätensä tuohon vielä lämpöiseen nesteesen ja hieroi sillä polviaan: se oli parannuskeino.

Illan tultua hän pujahti seurueineen kaupungista ja kulki sitten vuoristoon liittyäkseen armeijaansa.

Hänen onnistui löytää sen tähteet.

Neljä päivää myöhemmin hän oli Gorzassa, erään rotkon yläpuolella, kun Spendiuksen joukot ilmestyivät rotkoon. Parikymmentä hyvää keihästä olisi hyökkäämällä heidän kolonninsa kärkeen voinut heidät pidättää; karthagolaiset katselivat ällistyneinä heidän ohikulkuaan. Hanno tunsi jälkijoukosta numidialaisten kuninkaan; Narr' Havas kumarsi tervehtiäkseen häntä, ja teki merkin, jota hän ei ymmärtänyt.

Pelon ja kauhun vallassa palattiin Karthagoon. Yöllä vain marssittiin; päivisin piilouduttiin oliivimetsiin. Joka seisahduksen aikana muutamia kuoli; he luulivat usean kerran joutuneensa turmion omaksi. Vihdoin pääsivät he Hermaeumin niemelle, josta purret tulivat heitä noutamaan.

Hanno oli niin väsynyt, niin epätoivoinen, — norsujen menettäminen varsinkin koski häneen, — että hän tehdäkseen lopun kaikesta pyysi Demonadekselta myrkkyä. Sitäpaitsi oli hän tuntevinaan jo riippuvansa ristillä.

Karthagolla ei ollut voimia suuttua häneen. Se oli kadottanut neljäsataatuhatta yhdeksänsataa seitsemänkymmentä kaksi sikliä hopeaa, viisitoistatuhatta kuusisataa kaksikymmentä kolme shekeliä kultaa, kahdeksantoista norsua, neljätoista Suuren Neuvoston jäsentä, kolme sataa Rikasta, kahdeksantuhatta kansalaista, kolmen kuukauden viljan, suuren kuormaston ja kaikki sotakoneet! Narr' Havaksen luopuminen oli päivän selvä, molemmat piiritykset alkoivat uudelleen. Autharitoksen armeija ulottui nyt Tuniksesta Rhadekseen. Akropoliin huipulta näki maaseudulla nousevan korkeita savupatsaita taivasta kohden; ne olivat Rikkaiden palavia tiluksia.

Yksi ainoa mies olisi voinut pelastaa tasavallan. Kaikki katuivat väärin käsittäneensä hänen ansionsa, ja rauhanpuoluekin äänesti poltettavaksi sovitusuhreja Hamilkarin palaamiseksi.

Zaimphin näkeminen oli huumannut Salammbon. Öisin hän oli kuulevinaan jumalattaren astuntaa, ja hän heräsi kauhusta kiljaisten. Hän lähetti joka päivä viemään ruokaa temppeleihin. Taanak uupui täyttämään hänen määräyksiään, ja Shahabarim ei väistynyt hänen luotaan enää.