Read synchronized with  German  English 
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Aasilla ratsastavia tai jalan juoksevia talonpoikia saapui kalpeina, hengästyneinä, pelosta hulluina kaupunkiin. He pakenivat armeijan tieltä. Kolmessa päivässä oli se suorittanut matkan Siccasta Karthagoon hävittääkseen siellä kaiken.

Kaupungin portit suljettiin. Melkein samassa saapuivat barbarit; mutta he pysähtyivät kannakselle järven rannalle.

Ensi alussa eivät he mitenkään menetelleet vihamielisesti. Useat lähenivät palmut käsissään. Heidät ajettiin nuolisateella takaisin, niin suuri oli karthagolaisten pelko.

Aamuisin ja päivän laskiessa harhaili vakoilijoita muurin lähitienoilla. Erittäin usein huomattiin pieni mies, joka oli huolellisesti viittaan verhottu ja jonka kasvot peittyivät syvälle alas vedetyn kypärisilmikon taa. Hän seisoskeli pitkät ajat katsellen vesijohtoa, niin itsepintaisesti kuin aikoisi hän salata karthagolaisilta varsinaiset aikeensa. Toinen mies, jättiläiskokoinen ja avopäinen seurasi häntä.

Karthago oli linnoitettu pitkin kannaksen koko pituutta; ensin oli vallihauta, sitten jyrkkä vallitus, ja lopulta muuri, joka oli kolmekymmentä kyynärää korkea, hakatuista kivistä rakennettu ja kaksikerroksinen. Muurin sisällä oli talli kolmellesadalle norsulle ja varastot niiden satuloille, valjaille ja rehuille, sitä paitsi tallit neljälle tuhannelle hevoselle ja niiden kauroille ja valjaille, ja kasarmit kahdellekymmenelle tuhannelle sotilaalle, niiden aseille ja kaikille sotavarustuksille. Tornit kohosivat toisesta kerroksesta; niissä oli ampumasuojukset, ja ulkoseinässä oli koukkuihin kiinnitettyjä pronssikilpiä.

Tämä ensimäinen muuririvi suojasi Malquaa, merimiesten ja värjärien kaupunginosaa. Sieltä näkyi mastoja, joissa purppurakankalta kuivattiin, ja alimmalla penkereellä saviuunia, joissa keitettiin suolalientä.

Taempana kohosivat amfiteatterin tavoin kaupungin kuution muotoiset talot. Ne olivat tehdyt kivestä, laudoista, mukulakivistä, kaisloista, simpukan kuorista ja poltetusta savesta. Temppelien lehdot olivat kuin viheriäisiä lampia tässä erivärisessä kuutioröykkiössä. Torit muodostivat tasaisia pintoja, toiset lähempänä toiset kauempana; lukemattomia katuja risteili kaikkialla. Erotti vielä kolmen vanhan, tähän aikaan jo yhteensulaneen kaupunginosan rajamuurit; ne kohosivat siellä täällä kuin suuret kalliot tai ulottuivat pitkinä tasaisina pintoina, — puoliksi kukkien peitossa, mustuneina, heitetyn lian juovittamina, ja kadut kulkivat niiden holvien läpi kuin joet siltojen alitse.

Keskellä Byrsaa kohosi Akropoliin kukkula kadoten monien epäsäännöllisten rakennusten peittoon. Näkyi temppelien kierrepylväitä, joilla oli pronssiset päät ja metalliketjut; sinijuovaisista kivistä laadittuja kartioita, kuparisia kupukattoja, marmoriarkitraveja, babyloonilaisia tukimuureja, obeliskeja, jotka muistuttivat alaspäin käännettyjä soihtuja. Pylväistöt päättyivät päätykolmioihin, kiekurakoristeita kulki pilaririvien välissä; graniittimuurit kannattivat tiilisiä väliseiniä; kaikki se kohosi toinen toisensa takaa puoliksi toisensa peittäen, muodostaen suuremmoisen, vaikeasti ymmärrettävän kokonaisuuden, jossa näkyi eri aikakaudet ja muistoja unohtuneista kotimaista.

Akropoliin takana, punaisella maapinnalla, Mappalioiden tiet hautojen reunustamina ulottuivat suorana viivana katakombirannalle asti; suuret asumukset olivat puoliksi puistojen kätkössä, ja tuo kolmas kaupungin osa, Megara, uusi kaupunki, ulottui aivan rannalle asti, jossa kohosi läpi yön palava jättiläiskorkea majakka.

Sellaisena näyttäytyi Karthago tasangolle majoittuneille sotilaille.

Etäältä he tunsivat toripaikat ja kadunkulmaukset; he väittelivät temppelien nimistä. Khamonin temppelillä, vastapäätä Syssitejä, oli kultaiset kattotiilet; Melkarthin temppelillä, Eschmunin vasemmalla puolen, oli katollaan korallihaarukoita; Tanitin temppeli sen takana kohotti palmujen lomitse kuparista kupukattoaan; musta Molokin temppeli oli alhaalla vesialtaiden luona, majakan puolella. Päätyjen kulmauksissa, muurien harjalla, torien kulmissa, kaikkialla näkyi kauheita jumalankuvia, kookkaita tai matalia, toisilla suunnattoman suuri vatsa, toiset luonnottoman litteät, suu auki, avaten sylinsä, käsissään monihaaraisia rautoja, kahleita tai peitsiä; ja sininen meri kimalteli katujen päissä, jotka etäisyyden vaikutuksesta näyttivät vieläkin jyrkemmiltä.

Meluisa joukko täytti kadut aamusta iltaan; nuoret pojat, kulkusia kilistellen, huusivat kylpyhuoneiden ovilla; kuumien juomien myymälät höyrysivät, ilmassa kaikui alasinten kalke, auringolle pyhitetyt valkoiset kukot kiekuivat penkereillä, teurastettavat härät mylvivät temppeleissä, orjat juoksivat korit päänsä päällä; ja temppelien ovista ilmestyi joku tummaviittainen, avojalkainen, suippulakkinen pappi.

Tämä Karthagon katseleminen ärsytti barbareja. He ihailivat ja kirosivat sitä, he olisivat tahtoneet sen samalla hävittää ja asua siellä. Mutta mitä oli sota-satamassa, jota kolminkertainen muuri suojasi? Sitten, kaupungin takana, Megaran perällä, ylempänä kuin Akropoli, näkyi Hamilkarin palatsi.

Mathon silmät suuntautuivat tavan takaa sinne. Hän nousi oliivipuihin ja hän kumartui katsomaan varjostaen kädellään silmiään. Puistot olivat autioita ja punainen mustaristinen portti pysyi taukoamatta suljettuna.

Parikymmentä kertaa hän kiersi vallituksen reunaa etsien jotain aukeamaa päästäksensä sisälle. Eräänä yönä hän heittäytyi mereen ja ui yli kolme tuntia taukoamatta. Hän saapui Mappalioiden alapuolelle ja alkoi kiivetä kallionrinnettä ylös. Hän repi polvensa, vioitti kyntensä, putosi mereen ja palasi.

Hänen voimattomuutensa suututti hänet. Hän oli kade tuolle Karthagolle, joka sulki Salammbon muuriensa sisään, kuin elävälle olennolle, joka oli hänet omistanut. Hänen velttoutensa katosi, ja mieletön, taukoamaton toimintahalu sai hänessä vallan. Hohtavin poskin, kiiluvin silmin, äänen soidessa terävänä hän kulki nopeasti leirin halki; tai istuen rannalla hioi hietaan suurta kalpaansa. Hän ampui nuolia ohilentäviin korppikotkiin. Hänen sydämensä raivo puhkesi hurjiin sadatuksiin.

— "Anna suuttumuksesi lentää kuin vaunujen, jotka kiidättivät sinua eteenpäin", sanoi Spendius. "Huuda, sadattele, raivoa ja surmaa. Tuska tyyntyy verestä, ja koska et voi rakkauttasi tyydyttää, niin päästä vihasi valloilleen; se tukee sinua!"

Matho alkoi jälleen johtaa sotilaitaan. Hän pakoitti heidät säälimättä harjoittamaan. He kunnioittivat häntä hänen rohkeutensa ja varsinkin voimansa tähden. Sitäpaitsi herätti hän salaperäistä pelkoa; hänen luultiin öisin puhelevan henkiolentojen kanssa. Toiset päälliköt yltyivät hänen vaikutuksestaan. Armeijassa syntyi piankin kuri ja järjestys. Kartagolaiset kuulivat asuntoihinsa torvien toitotukset, jotka johtivat harjoituksia. Vihdoin barbarit alkoivat lähestyä kaupunkia.

Heidät olisi kannaksella voinut tuhota, jos kaksi armeijaa olisi yhtaikaa voinut hyökätä heihin takaapäin, toinen Utican lahdesta ja toinen Kuumien Lähteiden vuorelta päin. Mutta mitä voi tehdä yksinomaan pyhällä legionalla, johon kuului korkeintaan kuusituhatta miestä? Jos barbarit kallistuivat idän puolelle niin he liittyivät paimenkansoihin, sulkivat Kyrenaikan tiet ja erämaan kaupan. Jos he kallistuivat lännen puolelle niin Numidia nousee sotajalalle. Vihdoin pakoittaa ruokavarojen puute heidät ennemmin tai myöhemmin hävittämään, kuten heinäsirkat, ympärillä olevat viljelykset; rikkaat vapisivat kauniiden asumustensa, viinitarhojensa ja viljelystensä puolesta.

Hanno teki julmia ja mahdottomia ehdoituksia, kuten sen, että luvattaisiin tavattomia summia jokaisesta barbarin päästä, tai että laivojen ja koneiden avulla sytytettäisiin heidän leirinsä tuleen. Hänen virkaveljensä Gisko tahtoi päinvastoin maksaa heille heidän saatavansa. Mutta Vanhusto inhosi häntä hänen suuren kansansuosionsa vuoksi; sillä he arvelivat saavansa siten yliherran ja peläten yksinvaltiutta he koettivat vastustaa kaikkea, joka voisi sitä tukea tai sen palauttaa.

Linnoitusten ulkopuolella oli toisenrotuista ja alkuperältään vierasta kansaa, ihmisiä, jotka pyydystivät piikkisikoja, söivät kastematoja ja käärmeitä. He ryömivät rotkoihin ottamaan hyenoita elävältä kiinni, joita he sitten illoin huvikseen juoksuttivat Megaran hiekkaisella maalla hautakivien välillä. Heidän mudasta ja meriruohoista tehdyt majansa riippuivat kallion jyrkänteen reunassa kuin pääskysen pesät. Siellä he elivät ilman hallintoa ja ilman jumalia, sikin sokin, aivan alasti, samalla voimattomia ja julmia, ja vuosisatoja oli kansa inhonnut heitä heidän saastaisen ravintonsa tähden. Muurin vartijat huomasivat eräänä aamuna heidän kaikkien poistuneen.

Vihdoin Suuren Neuvoston jäsenet tekivät päätöksensä. He tulivat leiriin, ilman kaulakäätyjä ja loistavia vöitä, jalassaan avonaiset sandaalit kuten naapurit ainakin. He lähenivät rauhallisesti, tervehtien päälliköitä, tai pysähtyivät puhelemaan sotamiesten kanssa, sanoen, että kaikki riita oli loppunut ja että heidän oikeutetut vaatimuksensa tulevat täytetyiksi.

Useat heistä näkivät ensi kertaa palkkasoturien leirin. Sekasorron sijasta, jonka he olivat odottaneet tapaavansa, vallitsikin kaikkialla peloittava järjestys ja hiljaisuus. Turvevallitus sulki armeijan korkean varustuksen sisään, jossa he olivat turvassa heittokoneiden kivisadetta vastaan. Leirikäytävät olivat pirskoitetut vedellä; telttojen raoista kiilui villejä, pimeässä loistavia silmiä. Keihäskimput ja telineissään riippuvat varustukset häikäisivät heitä kuten kuvastimet. He puhelivat puoliääneen. He pelkäsivät pitkillä puvuillaan kaatavansa jotain nurin.

Sotilaat vaativat ruokavaroja, ja sitoutuivat maksamaan ne niillä rahoilla, joita kaupunki oli heille velkaa.

Heille lähetettiin härkiä, lampaita, helmikanoja, kuivia hedelmiä ja sudenpapuja sekä savustettuja makrilleja, noita kuuluisia makrilleja, joita Karthagosta vietiin kaikkiin satamiin. Mutta he katselivat hyvin halveksivasti komeita raavaita; ja, jos heidän teki jotain niistä mieli, alensivat he sen arvoa, tarjosivat oinaasta kyyhkysen hinnan, ja kolmesta vuohesta saman kuin granaatista. Saastaisten-ruokien-syöjät tuppautuivat arvostelijoiksi ja vakuuttivat, että heitä petettiin. Silloin paljastivat he miekkansa ja uhkasivat surmata.

Suuren Neuvoston virkamiehet kirjoittivat kunkin sotilaan palvelusvuodet luetteloihin. Mutta nyt oli enää mahdotonta tietää, paljonko palkkasotureita oli värvätty, ja Vanhusto kauhistui nähdessään, mitä suunnattomia summia heidän tulisi suorittaa. Heidän täytyisi myydä silphiumvarasto ja veroittaa kauppakaupunkeja; palkkasoturit kävivät kärsimättömiksi, Tunis oli jo heidän puolellaan; ja Rikkaat, jotka joutuivat aivan ymmälle Hannon raivoisten ehdotusten ja hänen virkaveljensä moitteiden vuoksi, kehottivat jokaista kansalaista, joka sattui tuntemaan jonkun barbarin, menemään heti hänen luokseen tullakseen hänen ystäväkseen ja puhellakseen kauniisti hänen kanssaan. Tällainen luottamuksen osoitus ehkä voisi rauhoittaa heitä.

Kauppiaat, kirjurit, asepajan työmiehet, kokonaiset perheet menivät barbareja puhuttelemaan.

Sotilaat päästivät kaikki karthagolaiset leiriinsä, mutta niin ahtaasta portista, että neljä rivissä kulkevaa miestä tyrkki kyynärpäillään toisiaan. Spendius, seisoen vallitusta vastaan, tutkitutti heidät tarkoin; Matho, seisoen vastapäätä häntä, tarkasteli joukkuetta koettaen löytää jonkun, jonka hän sattumalta olisi nähnyt Salammbon seurassa.

Leiri muistutti kaupunkia, sellainen tungos ja liike vallitsi siellä. Molemmat erilaiset joukot sekaantuivat sulautumatta kuitenkaan yhteen, toinen puettuna liinaan tai villaan, päässään kävyn muotoinen huopapäähine, toinen verhottuna rautaan ja kypäri päässään. Palvelijoiden ja kuljeksivien kauppiasten keskellä liikkui kaikenkarvaisia naisia, ruskeita kuin kypsät taatelit, vihertäviä kuin oliivit, keltaisia kuin orangit, joita merimiehet olivat myyneet, porttoloista siepattuja, karavaaneista ryöstettyjä, hävitetyistä kaupungeista tuotuja, joita rakkaudella väsytettiin niin kauvan kuin olivat nuoria, ja joita piiskattiin kuin olivat vanhoja, ja jotka kuolivat erämaassa teiden varsille, kuormaston ja hyljättyjen vetojuhtien keskeen. Paimenkansojen vaimot heiluttivat kantapäillään dromedaarin karvasta tehtyjä neliskulmaisia ja keltaisen värisiä hamosia; kyrenaikalaiset soittajattaret, verhottuina sinipunerviin harsoihin, silmäkulmat maalattuina, lauloivat olkimatolla istuen; vanhat neekerinaiset, joiden rinnat riippuivat, poimivat eläinten lantaa, jota kuivattiin auringossa polttoaineeksi; syracusalaisilla oli kultalevyjä tukassaan, lusitanialaisilla simpukan kuorista tehtyjä käätyjä, gallialaisilla suden nahka valkoisella rinnallaan; ja tanakat, syöpäläisten peittämät, alastomat, ympärileikkaamattomat lapset töytäsivät päällään ohikulkijoita vatsaan tai tullen takaapäin purasivat heitä käsiin kuten nuoret tiikerit.

Karthagolaiset kulkivat pitkin leiriä, kummastellen sitä tavaran paljoutta, jota siellä oli tulvillaan. Köyhemmät olivat murheellisia, toiset tekeytyivät huolettomiksi.

Sotilaat taputtivat heitä olalle saadakseen heidät iloisemmiksi. Heti kun huomasivat jonkun arvokkaamman henkilön, kutsuivat he häntä ottamaan osaa heidän huvituksiinsa. Kun diskusta heitettiin, niin koettivat he katkoa hänen jalkansa, ja nyrkkitaistelussa heti ensi iskulla murskasivat heidän leukapielensä. Linkomiehet pelottelivat karthagolaisia lingoillaan, käärmeenlumoojat kyillään, ratsumiehet hevosillaan. Rauhalliset kansalaiset painoivat päänsä alas näiden pelotusten edessä ja koettivat hymyillä. Muutamat, näyttäytyäkseen urhoollisiksi, viittoivat tahtovansa tulla sotilaiksi. Heidät pantiin hakkaamaan puita ja sukimaan muuleja. Heille pantiin asepuku päälle ja kieritettiin kuin tynnyrejä pitkin leirikatuja. Kun he sitten hankkivat lähtöä, niin palkkasoturit repivät naurettavan liioitetulla epätoivolla hiuksiaan.

Mutta monet tyhmyydessään tai ennakkoluulon vallassa luulivat kaikkia karthagolaisia hyvin rikkaiksi ja kulkivat heidän jälestään rukoillen heiltä jotain. He pyysivät kaikkea, mikä näytti kauniilta, sormuksia, vöitä, sandaaleja, puvun hetaleita ja kun puhtaaksi kynitty karthagolainen huudahti: — "Eihän minulla ole enää mitään. Mitä sinä vielä tahdot?" vastaavat he: — "Vaimosi!" Toiset sanoivat: — "Henkesi!"

Sotilaiden tilit annettiin päälliköille, nämät lukivat ne sotilaille, jotka ne lopullisesti hyväksyivät. Silloin vaativat he itselleen telttoja; he saivat niitä. Sitten kreikkalaisten johtomiehet pyysivät muutamia Karthagossa valmistettuja kauniita asevarustuksia; Suuri Neuvosto luovutti summan niiden hankkimiseksi. Mutta oikeudenmukaistahan oli, väittivät ratsumiehet, että tasavalta korvaisi heille heidän hevosensa; eräs vakuutti menettäneenä kolme eräässä piirityksessä, toinen viisi eräällä retkellä, toinen neljätoista vaarallisilla vuoristomatkoilla. Heille tarjottiin Hecatompyloksen oriita; he halusivat mieluimmin kaiken rahana.

Sitten vaativat he, että heille suoritettaisiin rahana (hopeakolikoissa eikä nahkarahoissa) kaikki velkana oleva vilja, korkeimman sodan aikana olleen hinnan mukaan, vaatien siten vehnäjauho-mitasta neljä sataa kertaa enemmän kuin olivat antaneet koko vehnä jyväsäkistä. Tämä kohtuuttomuus sai Neuvoston aivan epätoivoon; mutta heidän täytyi kuitenkin myöntyä.

Silloin sotilaiden ja Suuren Neuvoston edustajat sopivat kaikesta, ja vannoivat Karthagon suojelusjumalan ja barbarien jumalien kautta. Itämaalaisin tavoin ja runsain sanoin pyysivät he sitten toisiltaan anteeksi ja hyväilivät toisiaan. Sitten sotilaat vaativat ystävyyden merkiksi kaikkien niiden rankaisemista, jotka olivat yllyttäneet heitä tasavaltaa vastaan.

Karthagolaiset eivät olleet ymmärtävinään heitä. Sotilaat selittivät selvemmin, että tahtoivat saada Hannon pään.

Useasti päivässä he lähtivät leiristään. He kuljeksivat muurin juurella, huusivat heittämään heille Hannon pään ja levittivät vaatteensa siitä vastaanottamaan.

Suuri Neuvosto olisi ehkä myöntynyt, jollei viimeinen vaatimus olisi ollut edellisiä vielä kohtuuttomampi: he vaativat johtajilleen puolisoiksi impiä, jotka valittaisiin kuuluisista perheistä. Se oli Spendiuksen keksimä ajatus, ja useiden mielestä oli se varsin selvä ja luonnollinen vaatimus. Mutta tämä heidän vaatimuksensa päästä sekaantumaan punilaiseen vereen sai kansan aivan raivoihinsa; heille vastattiin aivan suoraan, ettei heillä enää ollut mitään saatavaa. Silloin sotilaat huusivat tulleensa petetyiksi; jollei kolmen päivän kuluttua heidän palkkaansa makseta, niin lähtevät he itse sitä Karthagosta ottamaan.

Palkkasoturien taipumattomuus ei ollut niin luonnotonta kuin heidän vastustajansa uskoivat. Hamilkar oli tehnyt heille rajattomia lupauksia; tosin ei niissä ollut mitään varmaa sanottu, mutta niitä oli juhlallisesti ja yhä uudestaan tehty. He olivat uskoneet Karthagoon tullessaan, että kaupunki luovutetaan heille ja he saavat jakaa sen aarteet; ja he kun näkivät, että tuskin heidän palkkaansakaan suoritettiin, niin se oli pettymys sekä, heidän ylpeydelleen että ahneudelleen.

Eivätkö Dionysios, Pyrrhos, Agathokles ja Alexanderin päälliköt olleet saaneet suunnattomia rikkauksia? Herkules, jonka kananealaiset sekoittivat yhteen auringon kanssa, oli se ihanne, joka väikkyi armeijan mielessä. He tiesivät, että halvat sotilaat olivat laskeneet päälleen kuningaskruunut, ja kuullessaan valtakuntien sortuvan uneksi gallialainen tammimetsissään ja ethopialainen hiekkatasangollaan. Mutta olihan olemassa kansa, joka aina oli valmis ottamaan urhoollisia miehiä palvelukseensa; ja heimonsa luota karkoitettu varas, teillä harhaileva murhamies, jumalten vainooma pyhäinsolvaisija, kaikki nälkäiset ja epätoivoiset koettivat päästä satamaan, jossa Karthagon lähetti värväsi sotilaita. Tavallisesti Karthago piti lupauksensa. Mutta tällä kertaa sen suunnaton ahneus oli sen syössyt turmiokkaasen häpeään. Numidialaiset, libyalaiset, kaikki Afrikan heimot uhkasivat Karthagoa. Meri yksinään oli vapaa. Siellä oli sillä vastassaan roomalaiset; ja kuten murhaajien saartama mies tunsi se joka taholta kuoleman vaanivan itseään.

Täytyi lopulta turvautua Giskon apuun; barbarit suostuivat ottamaan hänet välittäjäkseen. Eräänä aamuna näkivät he sataman ketjujen laskeutuvan alas, ja kolme matalaa purtta purjehti Taenian kanavan kautta lahteen.

Ensimäisen keulassa seisoi Gisko. Hänen takanaan korkealla jalustalla oli suuren suuri kirstu, joka oli koristettu riippuvilla kruununtapaisilla renkailla. Sitten seurasi tulkkien legiona päässään sfinximäinen koriste ja rinnassa tatueerattu papukaijan kuva. Ystävät ja orjat, niin lukuisina että seisoivat olka olan vieressä, seurasivat heitä. Kolme pitkää purtta, jotka olivat niin täynnä että olivat vähällä upota, lähestyi niitä katselevan armeijan riemuhuutojen kaikuessa.

Heti kun Gisko oli astunut maihin, juoksivat sotilaat häntä vastaan. Säkeistä muodosti hän puhujalavan itselleen ja vakuutti, ettei hän ennen lähde kuin on kaikille suorittanut heidän saatavansa.

Riemuhuudot kaikuivat; pitkään aikaan ei hän voinut puhua.

Sitten moitti hän tasavallan ja barbarien tekemiä vääryyksiä; syynä niihin olivat muutamat huimapäät, jotka väkivaltaisuuksillaan olivat kauhistuttaneet Karthagoa. Paras todistus Karthagon hyvistä aikeista oli se, että heidän luokseen lähetettiin hän, Hannon ainainen vastustaja. Ei sotilasten pitäisi luulla kansaa niin tyhmäksi, että se tahtoisi ärsyttää sankareita, tai niin kiittämättömäksi, että se ei tunnustaisi heidän palveluksiaan; ja Gisko alkoi maksaa sotilaille alkaen libyalaisista. Kun he väittivät luetteloja valheellisiksi, niin ei hän käyttänyt niitä laisinkaan.

He kulkivat heimokunnittain hänen ohitseen avaten kouransa ja mainiten palvelusvuosiensa lukumäärän; ne merkittiin järjestyksessä heidän vasempaan käsivarteensa viheriäisellä värillä; kirjurit ammensivat avoimesta kirstusta ja toiset teräspistimellä tekivät reikiä lyijylevyyn.

Eräs mies kulki ohitse raskain askelin kuin härkä.

— "Astu lähemmäksi," sanoi suffeetti epäillen petosta, "montako vuotta olet palvellut?"

— "Kaksitoista," vastasi libyalainen.

Gisko pisti kätensä hänen leukansa alle, sillä kypärin leukahihna muodosti sinne ajan pitkään kaksi pahkuraa; niitä kutsuttiin johannesleiviksi, ja kantaa johannesleipiä käytettiin lausepartena sotapalveluksessa.

— "Petturi!" huusi Gisko, "se, mikä kasvoistasi puuttuu, on kai selässäsi!" ja reväisten hänen tunikansa auki hän näki hänen selässään verisiä rupia; hän oli Hippozarytoksesta tullut peltomies. Vihanhuutoja kaikui; hänet teloitettiin.

Yön tultua meni Spendius herättämään libyalaiset. Hän sanoi heille:

— "Kun ligurialaiset, kreikkalaiset, balearit ja italialaiset ovat saaneet palkkansa, niin palaavat he kotimaahansa, Mutta te toiset, te jäätte Afrikaan, hajalleen kyliinne ja olette turvattomia! Silloin tasavalta kostaa! Olkaa lähdön suhteen varuillanne! Aijotteko uskoa kaikkea heidän puheitaan? Molemmat suffeetit ovat samassa juonessa! Tämä pettää teitä! Muistakaa Luiden saarta ja Xantipposta, jonka he lähettivät mädänneellä galeerilla Spartaan!"

—"Mitä meidän tulee tehdä?" kysyivät he.

— "Tuumikaa!" sanoi Spendius.

Kaksi seuraavaa päivää kului palkan maksamiseen Magdalan, Leptiksen ja Hecatompyloksen miehille; Spendius pujahti gallialaisten luo.

— "Ensin maksetaan libyalaisille, sitten kreikkalaisille; sen jälkeen baleareille, aasialaisille ja muille! Mutta kun teitä on niin vähän, niin teille ei anneta mitään! Te ette enää saa nähdä kotimaatanne. Te ette saa laivoja! He tappavat teidät säästääkseen ruokavaroja!"

Gallialaiset lähtivät suffeetin puheille. Autharit, sama, jota Gisko oli lyönyt Hamilkarin puistossa, meni puhumaan. Orjat tyrkkäsivät hänet pois; silloin vannoi hän kostavansa.

Valituksia ja uusia vaatimuksia ilmestyi yhä enemmän. Itsepäisimmät tunkeutuivat suffeetin telttaan; saadakseen hänet heltymään tarttuivat he hänen käsiinsä, aukoivat hampaattomia suitaan, näyttivät laihoja käsivarsiaan ja haavojensa arpia. Ne, jotka eivät vielä olleet saaneet palkkaansa, kävivät levottomiksi, ne, jotka jo olivat saaneet, vaativat korvausta hevosistaan; ja maankiertäjät, lainhylyt ottivat sotilaiden aseita ylleen vakuuttaen, että heidät oli unohdettu. Jokahetki tuli uusia miesparvia; teltat horjuivat, kaatuivat; vallitusten sisällä oleva joukko tulvehti huutaen porteilta leirin keskustaan asti. Kun melu kävi liian äänekkääksi, nojasi Gisko kyynärpäätään norsunluisen sauvansa päähän, ja katsellen merta istui hän liikkumattomana sormet partaansa painuneina.

Usein Matho raivasi itselleen tietä neuvotellakseen Spendiuksen kanssa; hän sitten asettui jälleen vastapäätä suffeettia ja Gisko tunsi taukoamatta hänen katseensa kuin kaksi palavaa tulinuolta singahtavan häneen. Joukon ylitse lennättivät he toisilleen haukkumasanoja, joita ei kumpikaan kuullut. Mutta palkanmaksua jatkui ja suffeetti osasi jokaisen valitukseen löytää selityksen.

Kreikkalaiset aikoivat panna toimeen häiriöitä rahojen erilaisuuden tähden. Gisko antoi heille sellaisen selityksen, että he mutisematta väistyivät. Neekerit vaativat valkoisia simpukoita, joita käytettiin Afrikan sisäosassa kaupankäynnissä. Hän tarjoutui menemään Karthagoon niitä hakemaan; silloin hekin toisten tavoin ottivat rahansa vastaan.

Mutta baleareille oli luvattu jotain erikoista, naisia. Suffeetti sanoi, että odotettiin kokonaista karavaania neitsyeitä; matka oli pitkä, tarvittiin vielä kuusi kuuta. Kun ne ovat kyllin lihavia ja hyvin benzoella voideltuja niin ne lähetetään laivoilla balearein satamiin.

Äkkiä Zarxas, joka nyt oli kaunis ja roteva, hyppäsi kuin ilveniekka ystäviensä olkapäille ja huusi:

— "Oletko niitä säästänyt ruumiiden varalta?" osoittaen Karthagoon päin Khamonin porttia kohden. Auringon laskiessa portin kuparilevyt loistivat ylhäältä alas asti; barbarit uskoivat verivirran näkevänsä. Joka kerta, kun Gisko aikoi puhua alkoivat he uudelleen kirkua. Silloin hän laskeutui vakavin askelin alas ja sulkeutui telttaansa.

Kun hän aamun valjetessa astui sieltä ulos, niin hänen tulkkinsa, jotka nukkuivat sen ulkopuolella, eivät liikahtaneetkaan; he makasivat selällään silmät lasisina, kieli suusta ulkona ja kasvot sinisinä. Valkoista limaa valui heidän sieramistaan, ja heidän jäsenensä olivat kankeat, ikäänkuin kylmä yö olisi heidät kaikki jäädyttänyt. Kullakin oli kaulassaan pieni silmukka.

Sen jälkeen kapina ei enää talttunut. Tuo Zarxaksen muistuttama balearien murha vahvisti vain Spendiuksen herättämiä epäluuloja. Sotilaat kuvittelivat, että tasavalta aikoi heitä yhä vain pettää. Siitä oli tehtävä loppu! Ensin syrjäytettiin tulkit! Zarxas, linko päänsä ympärillä, lauloi sotalauluja; Autharitos heilutti suurta kalpaansa; Spendius kuiskasi toiselle sanan, ojensi toiselle tikarin. Voimakkaimmat ottivat itse maksun itselleen, tyynemmät vaativat palkanmaksun jatkamista. Ei kukaan enää heittänyt pois aseitaan ja kaikkein suuttumus kohdistui nyt meluavana vimmana Giskoon.

Muutamat nousivat hänen viereensä. Niin kauvan kuin he syytivät solvauksia, kuunneltiin heitä kärsivällisesti, mutta, jos he koettivat sanoa sanaakaan hänen puolustuksekseen, satoi kiviä heidän päälleen tai takaapäin miekka löi heidän päänsä poikki. Säkkikasa oli punaisempi kuin alttari.

Sotilaat vimmaantuivat aterian jälkeen, sillä he olivat juoneet viiniä! Se oli kuoleman uhalla kielletty nautinto punilaisessa armeijassa, ja he kohottivat maljansa Karthagoa kohden sotakurin polkemisen huumauksessa. Sitten he palasivat palkanmaksu-orjien luo ja alkoivat niitä surmata. Sanan surmaa, joka oli erilainen eri kielessä, ymmärsi jokainen.

Gisko tiesi varsin hyvin, että Karthago jätti hänet hänen oman onnensa nojaan; mutta hän ei tahtonut sille sen kiittämättömyyden palkaksi tuottaa häpeää. Kun sotilaat muistuttivat hänelle, että heille oli luvattu laivoja, niin vannoi hän kautta Molokin hankkivansa ne omalla kustannuksellaan, ja irroittaen kaulastaan sinisistä kivistä tehdyt ketjut hän heitti ne lupauksensa pantiksi joukon keskeen.

Sitten afrikalaiset vaativat viljaa, jonka Suuri Neuvosto oli sitoutunut maksamaan. Gisko otti esiin syssitien tilin, joka sinisellä värillä oli kirjoitettu lampaannahalle; hän luki paljonko viljaa Karthagoon oli tuotu kuukausi kuukaudelta ja päivä päivältä.

Äkkiä vaikeni hän, hänen silmänsä tuijottivat tiliin, ikäänkuin hän numeroiden joukosta olisi lukenut oman kuolemantuomionsa.

Vanhusto oli nimittäin petollisesti ne pienentänyt, ja se vilja, jota sodan vaikeimpana aikana oli myyty, oli niin alhaisen taksan mukaan arvioitu, että sokeinkaan ei voinut uskoa sitä.

— "Jatka!" huusivat sotilaat, "kovempaa! Tuo pelkuri koettaa valehdella, olkaamme varuillamme!"

Hetkisen hän epäröi. Sitten hän jatkoi lukuaan.

Sotilaat eivät epäilleetkään heitä petettävän ja hyväksyivät sellaisinaan syssitien tilin. Mutta silloin Karthagon nauttima viljanrikkaus sai heidät hurjan kateuden valtaan. He särkivät sykomoorisen rahalaatikon; siitä oli kolme neljännestä poissa. He olivat nähneet sellaisia summia siitä ammennettavan, että he pitivät sitä loppumattomana; Gisko oli varmaankin kaivanut osan telttaansa. He kiipesivät säkeistä tehdylle puhujalavalle. Matho johti heitä, ja kun he huusivat: "Rahat! Rahat!" niin Gisko lopulta vastasi:

— "Antakoon johtajanne ne teille!"

Hän katsoi heitä vasten kasvoja, vaiti, suurilla keltaisilla silmillään ja kasvonsa elivät kalpeammat kuin partansa. Nuoli, joka oli sulistaan jäänyt kiinni, riippui hänen korvassaan olevasta suuresta kultarenkaasta ja veri valui hänen päähineestään olalle.

Matho viittasi ja kaikki syöksyivät eteenpäin. Gisko levitti kätensä. Spendius heitti silmukan hänen ranteensa ympäri ja piteli sillä kiinni; toinen veti hänet nurin ja hän katosi, ihmissikermään, joka ryntäsi säkkien päälle.

He ryöstivät hänen telttansa. Sieltä ei löytynyt muuta kuin tavallisimpia tarve-esineitä; sitten tyystemmin etsittäessä kolme Tanitin kuvaa, ja apinan nahan sisästä kuusta pudonnut musta kivi. Useat karthagolaiset olivat tahtoneet seurata häntä; he olivat arvohenkilöitä ja kuuluivat kaikki sotapuolueesen.

Heidät laahattiin ulos teltoistaan ja syöstiin likakuoppaan. Rautakahleilla sidottiin heidät vyötäisiltä lujiin paaluihin ja peitsen kärjellä kurkoitettiin heille ruokaa.

Autharitos syyti vartioidessaan solvauksia heille, mutta kun he eivät niitä ymmärtäneet, niin eivät he vastanneet niihin; tuon tuostakin heitti gallialainen kiviä heidän kasvoihinsa saadakseen heidät tuskasta huutamaan.

Seuraavana päivänä valtasi armeijan painostava tunne. Nyt kun heidän suuttumuksensa oli tullut tyydytetyksi sai levottomuus heissä vallan. Matho oli selittämättömän alakuloisuuden vallassa. Hän oli mielestään jollain tavoin loukannut Salammbota. Rikkaathan kuuluivat tavallaan hänen seuraansa. Yöllä hän istui heidän kuoppansa ääressä ja heidän valituksissaan kuului kaiku hänen oman rintansa tuskasta.

Nyt kaikki syyttivät libyalaisia, jotka yksinään olivat saaneet palkkansa. Mutta, samalla kun eri kansojen väliset vihat erikoissyytteiden vaikutuksesta virkosivat, niin he tunsivat, mikä vaara oli lähellä, jos he antautuivat niiden valtaan. Kosto sellaisten tekojen jälkeen oli ehdottomasti kamala. Täytyi siis ennättää karthagolaisten edelle. Neuvotteluista ja puheista ei tullut loppua. Jokainen puhui, ei ketään kuunneltu, ja Spendius, joka muuten oli niin puhelias, pudisti joka ehdotukselle päätään.

Eräänä iltana hän kysyi kuin ohimennen Matholta, oliko kaupungin sisällä lähteitä.

— "Ei ainoatakaan!" vastasi Matho.

Seuraavana päivänä vei Spendius hänet ylös järven rannalle.

— "Valtias!" virkkoi entinen orja, "jos sydämesi on pelvoton, niin johdan sinut Karthagoon."

— "Miten?" kysyi toinen läähättäen.

— "Vanno noudattavasi kaikkia määräyksiäni, seuraavasi minua varjon tavoin!"

Matho kohotti kätensä Chabarin tähteä kohden ja huudahti:

— "Kautta Tanitin, sen vannon!"

Spendius jatkoi:

— "Huomenna auringon mentyä mailleen odotat minua vesijohdon alla yhdeksännen ja kymmenennen kaarroksen välillä. Tuo mukanasi rautakanki, töyhtötön kypäri ja nahkasandaalit."

Hänen mainitsemansa vesijohto kulki viistoon kannaksen yli, — rakenne, jota roomalaiset myöhemmin hyvin suuressa määrässä laajensivat. Vaikka Karthago halveksikin muita kansoja, niin oli se roomalaisilta kömpelösti lainannut tämän keksinnön, kuten Rooma puolestaan oli matkinut punilaisia galeereja; se oli tehty viidestä päällekkäin rakennetusta kaarikerroksesta; se oli raskas rakenteeltaan; alhaalla oli tukipilarit, ylhäällä leijonanpäät; johto päättyi Akropoliin läntiseen sivuun sieltä painuen kaupungin alle tulvien täydellisenä virtana Megaran vesialtaihin.

Sovitulla hetkellä Matho tapasi siellä Spendiuksen. Hän kiinnitti koukuntapaisen raudan nuoran päähän, heilutti sitä ympäri kuin linkoa, rauta lennähti ja tarttui kiinni; ja he alkoivat perätysten kiivetä muuria ylös.

Mutta päästyään ensimäiseen kerrokseen heltisi rauta joka kerta kun sen heittivät ylös; löytääkseen sopivan kiinnikepaikan saivat he kulkea pylväiden alustaliuskoja myöten; ja kerros kerrokselta kävivät ne yhä kapeammiksi. Sitten nuora jälleen heltisi. Monta kertaa se oli katkeamaisillaan'.

Viimein he kuitenkin saapuivat ylimmäiselle tasolle. Spendius kumartui tuon tuostakin alas ja tunnusteli liuskoja kädellään.

— "Tässä on" sanoi hän, "alkakaamme!" Ja vääntämällä kangella, jonka
Matho oli tuonut mukanaan, saivat he yhden liuskan irroitetuksi.

Etäällä he näkivät ratsujoukon kiitävän eteenpäin ohjattomien hevosten selässä. Ratsastajien kultaiset rannerenkaat pelkistivät esiin vaippojen laskoksista. Etunenässä näkyi mies, jolla oli kameelikurjen sulista tehty päähine, ja joka ajoi täyttä laukkaa heiluttaen peistä kummassakin kädessään.

— "Narr' Havas!" huudahti Matho.

— "Samapa se!" vastasi Spendius; ja hän hyppäsi aukkoon, joka oli syntynyt kun liuska nostettiin syrjään.

Hänen käskystään koetti Matho työntää sijalta yhtä lohkaretta. Mutta ahtaan tilan vuoksi ei hän voinut liikuttaa kyynärpäitään.

— "Me palaamme," sanoi Spendius; "asetu tuohon eteeni." Ja he kulkivat eteenpäin vesijohdossa.

Vettä oli heidän vatsaansa asti. Kohta he horjahtivat ja olivat pakoitetut uimaan. Heidän jäsenensä löivät liian ahtaan solan seiniä vastaan. Vesi virtasi melkein ylimmän liuskan alla; he saivat kasvoihinsa naarmuja. Sitten virta lennätti heidät mukaansa. Hautaa raskaampi ilma vaikeutti hengitystä, ja käsivarsillaan suojaten päätään, polvet yhdessä ja ruumis niin suorana kuin mahdollista, kiisivät he kuin nuolet pimeässä eteenpäin, tukehtumaisillaan, koristen, puolikuolleina. Äkkiä kaikki pimeni heidän ympärillään ja veden vauhti lisääntyi. He putosivat alaspäin.

Päästyään jälleen veden pinnalle lepäsivät he hetkisen selällään hengittäen suurella nautinnolla raitista ilmaa. Holvikaarros toisensa jälkeen aukeni paksujen muurien keskellä, jotka eroittivat vesialtaita toisistaan. Kaikki olivat täynnä ja vesi virtasi yhtenä juovana pitkin vesisäiliöiden pituutta. Kattoholvien ilma-aukosta laskeutui kaamea hohde, joka kimalteli valolevyinä laineilla ja varjot tummenivat seiniä kohden ja tekivät ne vielä etäisemmiksi. Pieninkin kolina herätti kovan kaiun.

Spendius ja Matho alkoivat jälleen uida ja kulkivat holviaukkojen kautta säiliöstä toiseen. Käiksi riviä pienempiä altaita oli yhdensuuntaisesti kummallakin puolen. He eksyivät kääntyivät ja palasivat. Vihdoin tunsivat he jotain kovaa jalkojensa alla. Se oli käytävän kivitys, joka kiersi altaiden ympäri.

Sitten etenivät he hyvin varovaisesti, hapuilivat seiniä löytääkseen jonkun pääsyaukon. Mutta heidän jalkansa luiskahtivat; he putosivat suuriin altaihin. He saivat uudelleen nousta, ja putosivat jälleen; ja kauhistuttava väsymys valtasi heidät aivan kuin heidän jäsenensä uidessaan olisivat sulautuneet veteen. Silmät painuivat umpeen; he olivat menettämäisillään tajuntansa.

Spendius iski kätensä erään ristikon rautoja vastaan. He ravistivat sitä, se aukeni ja he olivat portailla. Pronssiovi sulki ylhäällä tien heiltä. Tikarin kärjellä siirsivät he syrjään salvan joka ulkopuolelta avattiin; äkkiä puhdas ulkoilma leiskahti heitä vasten kasvoja.

Yö oli aivan tyyni ja taivas näytti mittaamattoman korkealta. Puuryhmät painaltuivat alas pitkien muuririvien yli. Koko kaupunki nukkui. Etuvartijain tulet kimaltelivat yksinäisten tähtien lailla.

Spendius, joka kolme vuotta oli saanut olla orjapihassa, tunsi hyvin
puutteellisesti eri kaupunginosat. Matho otaksui, että päästäkseen
Hamilkarin palatsiin, tulisi heidän kääntyä vasemmalle ja kulkea
Mappalioiden läpi.

— "Ei" sanoi Spendius, "vie minut Tanitin temppeliin". Matho aikoi puhua.

— "Muista!" sanoi entinen orja; ja nostaen kätensä osoitti hän
Chabarin loistavaa tähteä.

Silloin Matho vaieten kääntyi Akropoliin päin. He kapusivat kaktusaitojen yli, jotka reunustivat teitä. Vesi valui heidän ruumiistaan hietaan. Märät sandaalit eivät narahtaneetkaan heidän astuessaan; Spendius, jonka silmät säikkyivät kuin soihdut, kopeloi joka askeleella pensaita; — ja hän kulki Mathon jälestä kädet molempien tikarien kahvassa, jotka riippuivat hänen kainalossaan nahkahihnoista.