Read synchronized with  German  English 
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Karthagolaiset eivät vielä olleet ennättäneet palata kotiaan, kun pilvet alkoivat kerääntyä yhä tiheämpään taivaalle; ne, jotka nostivat päänsä suuren jumalankuvan puoleen, tunsivat raskaiden vesipisaroiden putoavan otsalleen, ja sade alkoi.

Sitä jatkui koko yön runsaasti, virtana; ukkonen jyrisi, se oli Molokin ääni; hän oli voittanut Tanitin; — nyt jumalatar oli tehty hedelmälliseksi ja avasi taivaan laelta jättiläisrintansa. Toisinaan näki salaman kirkkaassa valossa hänen makaavan pilvivuoteellaan; mutta sitten synkät pilvet jälleen sulkeutuivat ikäänkuin hän vielä olisi ollut liian uupunut ja haluaisi nukkua uudelleen; karthagolaiset, — joiden mielestä kuu synnytti veden, — huusivat helpoittaakseen hänen synnytystuskaansa.

Sade virtasi penkereille ja valui niiltä joka taholle alas, muodosti pihoille järviä, portaille putouksia ja katujen kulmiin pyörteitä. Se valui raskaina lämpöisinä ryöppyinä tai tiheinä juovina; jokaisen rakennuksen kulmauksesta syöksyi suuria kuohua via virtoja alas; ja pitkin seiniä näkyi kuten hiljaa heiluvia valkoisia liinoja, ja huuhdotut temppelinkatot välkkyivät mustina salamien valossa. Vesi virtasi tuhansina puroina alas Akropoliilta; taloja luhistui aivan odottamatta; ja palkkeja, rappauksen paloja, huonekaluja ui virroissa, jotka syöksyivät pauhaten yli katukivien.

Ulkosalle pantiin ruukkuja, kannuja, kankaita; mutta soihdut sammuivat; otettiin kekäleitä Baalin roviosta, ja saadakseen juoda seisoivat karthagolaiset pää taaksepäin ojossa ja suu auki. Toiset makasivat mutaisten lammikoiden äärellä, upottivat niihin käsivartensa olkapäitä myöten ja ahmivat niin runsaasti vettä, että puhvelihärkien tavoin antoivat sen ylen. Vähitellen täytti viileys ilman; he hengittivät syvään raitista ilmaa oikoen jäseniään ja tämän hurmauksen vaikutuksesta heräsi heissä piankin suunnaton toivo. Kaikki kurjuus oli unohtunut. Isänmaa syntyi uudelleen vielä kerran.

He tunsivat ikäänkuin tarpeen saada purkaa muihin suunnatonta raivoaan, jota he eivät olleet voineet käyttää itseään vastaan. Sellainen uhraus ei saanut jäädä hyödyttömäksi; — vaikka he eivät tunteneet omantunnonvaivoja, niin valtasi heidät se vimma, joka herää osanotosta sovittamattomiin rikoksiin.

Sade oli yllättänyt barbaarit heidän huonosti suljetuissa teltoissaan; ja seuraavana päivänä he vielä aivan märkinä kahlasivat kurassa etsien pilaantuneita ruokavarojaan sekä turmeltuneita ja hukkuneita aseitaan.

Hamilkar meni omasta alotteestaan tapaamaan Hannoa; ja kun hänellä oli täysi määräämisvalta, uskoi hän kaupungin ylijohdon hänelle. Vanha suffeetti epäröi hetkisen suuttumuksensa ja vallanhimonsa välillä. Hän suostui lopulta.

Sitten käski Hamilkar lykätä vesille galeerin, jonka kummassakin päässä oli katapultti, ja soudatti sen golfiin vastapäätä lauttaa; sitten hän vei paraimmat joukot käytettävissä oleviin laivoihin. Hän siis pakeni; hän suuntasi matkan pohjoiseen päin ja katosi meren usvaan.

Mutta kolme päivää myöhemmin (juuri kun aijottiin hyökätä uudelleen kaupunkia vastaan) saapui Libyanpuoleisia miehiä meluten leiriin. Barkas oli laskenut heidän rannoilleen. Hän oli kaikkialta koonnut ruokavaroja ja kulki yhä sisemmälle maahan.

Silloin barbarit vimmastuivat aivan kuin heitä olisi petetty. Ne, joita piiritys eniten ikävystytti, varsinkin gallialaiset, lähtivät muurien luota ja riensivät hänen jälestään. Spendius aikoi panna helepoliksen uudelleen kuntoon; Matho oli ajatuksissaan vetänyt teltastaan Megaraan asti viivan ja vannonut, kulkevansa sitä myöten; eikä ainoakaan heidän miehistään liikahtanut paikoiltaan. Mutta toiset, joita Autharitos johti, lähtivät pois jättäen muurin läntisen osan vapaaksi. Huolettomuus oli niin suuri, ettei edes ajateltukaan panna toisia heidän sijaansa.

Narr' Havas piti heitä etäältä vuoristosta silmällä. Hän vei yön aikaan väkensä laguunin ulommalle reunalle, meren rantaa myöten, ja tuli Karthagoon.

Hän ilmestyi sinne kuten pelastajana, tuoden mukanaan kuusituhatta miestä, joilla kaikilla oli jauhoja viittansa suojassa, ja neljälläkymmenellä norsulla oli selässään rehua ja kuivattua lihaa. Kaikki riensivät niiden luo; niille annettiin nimet. Näiden suurien, Baalille pyhitettyjen eläinten tulo riemastutti karthagolaisia vielä enemmän kuin niin suurien apujoukkojen saapuminen; olivathan norsut jumalan rakkauden merkki, todistus siitä, että hän vihdoinkin aikoi sekaantua sotaan puolustaakseen heitä.

Narr' Havas otti Vanhimpien kiitokset vastaan. Sitten hän nousi
Salammbon palatsia kohden.

Hän ei ollut tavannut Salammbota sen jälkeen, kun hän Hamilkarin teltassa, viiden armeijan keskellä oli tuntenut hänen pienen, kylmän ja pehmeän kätensä lepäävän omassaan; kihlauksen jälkeen oli Salammbo lähtenyt Karthagoon. Narr' Havaksen rakkaus, joka oli saanut antaa tilaa muille, kunnianhimoisille ajatuksille, oli jälleen, herännyt; ja nyt hän aikoi käyttää hyväkseen oikeuksiaan, naida hänet, ottaa hänet omakseen. Salammbo ei voinut käsittää, miten tuo nuori mies koskaan voisi tulla hänen herrakseen! Vaikka hän joka päivä rukoilikin Tanitilta Mathon kuolemaa, niin hänen kauhunsa libyalaista kohtaan väheni. Hän tunsi hämärästi, että siinä vihassa, jolla Matho oli häntä vainonnut, oli jotain melkein pyhää, — ja hän olisi halunnut nähdä Narr' Havaksessa edes välkkeen tuosta väkivaltaisesta voimasta, joka yhä vieläkin häikäisi hänen mielensä. Tosin hän halusi lähemmin tutustua numidialaiseen, ja kuitenkin olisi hänen läsnäolonsa tuntunut tuskalliselta. Hän käski vastaamaan, ettei hän voinut ottaa numidialaista vastaan.

Sitä paitsi oli Hamilkar kieltänyt väkeään päästämästä numidialaisten kuningasta Salammbon luo; lykäten tämän palkinnon sodan loppuun asti toivoi hän paremmin pysyttävänsä hänet uskollisena; ja Narr' Havas vetäytyi pois peläten suffeettia.

Mutta Neuvoston suhteen hän osottautui korskaksi. Hän muutteli heidän määräyksiään. Hän vaati omille miehilleen etuoikeuksia ja asetti heidät tärkeimpiin paikkoihin; barbarit hämmästyivät suuresti nähdessään numidialaiset torneissa.

Karthagolaisten kummastus oli vielä suurempi, kun näkivät vanhalla punilaisella kolmisoutulaivalla palaavan neljäsataa heikäläistä, jotka olivat Sicilian sodan aikana joutuneet vangiksi. Hamilkar oli nimittäin salaa lähettänyt kvinteille niiden latinalaisten laivojen miehistön, jotka oli valloitettu ennen tyrilaisten kaupunkien luopumista; ja Rooma lähetti nyt vastapalkaksi ottamansa vangit takaisin. Sitäpaitsi hylkäsi Rooman kansa sardinialaisten palkkasoturien tarjoumukset ja kieltäytyi ottamasta vastaan uticalaisia alamaisikseen.

Hiero, Syracusan tyranni, seurasi tätä esimerkkiä. Säilyttääkseen valtionsa hän piti välttämättömänä, että nämä molemmat kansat olivat tasavoimaisia; kananealaisten pelastus oli siis hänelle tärkeä ja hän julisti olevansa heidän ystävänsä ja lähetti heille tuhannen kaksisataa härkää ja viisikymmentä kolmetuhatta nebolia puhdasta vehnää.

Oli olemassa paljoa painavampi syy, joka pakotti auttamaan Karthagoa, ymmärrettiin nimittäin, että jos palkkasoturit saavat voiton, niin kaikki, sotilaista astioiden pesijöihin asti nousevat kapinaan, eikä mikään hallitus, eikä mikään talo voi heitä vastustaa.

Sillä välin samoili Hamilkar itäisten seutujen halki. Hän pakoitti gallialaiset peräytymään ja lopulta näkivät barbarit olevansa melkein saarroksissa.

Nyt hän alkoi heitä ärsyttää. Hän läheni ja loittoni ja toistaen yhä tätä temppua sai hän heidät vähitellen siirtymään pois leiripaikoiltaan. Spendius oli pakotettu seuraamaan heitä; lopulta lähti Mathokin heidän jälestään.

Mutta hän ei mennytkään Tunista kauvemmaksi. Hän sulkeutui sen muurien sisään. Tämä itsepäinen teko oli hyvin viisas, sillä pian nähtiin Narr' Havaksen tulevan Khamonin portista norsuineen ja sotilaineen; Hamilkar kutsui hänet luokseen. Muut barbarit samoilivat jo pitkin maakuntia ajaen suffeettia takaa.

Clypeassa oli kolme tuhatta gallialaista liittynyt hänen joukkoonsa. Hän tuotatti hevosia Kyrenaikasta, aseita Brutuimista ja ryhtyi uudelleen sotaan.

Hänen neronsa ei vielä koskaan ollut osottautunut niin valtaavaksi ja hedelmälliseksi. Viisi kuukautta hän houkutteli palkkasotureita jälestään. Hänellä oli maali, jonne hän tahtoi heidät johtaa.

Barbarit olivat ensi aluksi koettaneet saartaa hänet jakamalla armeijansa pienempiin osastoihin; hän pääsi aina pakoon. He eivät enää erottautuneet. Heidän armeijansa oli noin neljänkymmenentuhannen miehen suuruinen, ja monta kertaa he ilokseen näkivät karthagolaisten peräytyvän.

Narr' Havaksen ratsuväki oli heidän alituisena vaivanaan! Toisinaan, päivän helteisimpinä hetkinä, kun kuljettiin tasankoa pitkin puoliksi nukkuen raskaan asetaakan alla, näkyi äkkiä pitkä tomurivi taivaan rannalla; kavioiden kopsetta kuului yhä lähempää ja keskeltä hiekkapilveä näkyi säihkyviä silmiä ja lensi nuolisade heitä kohden. Valkoisiin vaippoihin verhotut numidialaiset päästivät kovia huutoja, nostivat kätensä ylös, painoivat polvensa korskuvien ratsujensa kylkiin, kääntyivät äkkiä ja katosivat. Heillä oli aina jonkun matkan päässä dromedarien selässä peitsi varastoja, ja he palasivat entistään pelottavampina, ulvoivat kuin sudet, kiisivät pois kuin korppikotkat. Rivien reunoilla olevat barbarit kaatuivat toinen toisensa jälkeen, — ja sitä jatkui iltaan asti, jolloin koetettiin päästä vuoriston suojaan.

Vaikka se olikin norsuille vaarallista, niin uskalsi Hamilkar mennä vuoristoon. Hän seurasi pitkää vuorenharjannetta, joka Hermaeumin kallioniemestä ulottuu Zaguanin kukkulaan. Barbarit luulivat hänen siten salaavan joukkonsa pienuutta. Mutta se epävarmuus, jossa hän heitä piti koko ajan, sai heidät lopulta suurempaan raivoon kuin tappio olisi saanut. He eivät kuitenkaan kadottaneet rohkeuttaan, vaan kulkivat hänen jälessään.

Vihdoin eräänä iltana Hopeavuoren ja Lyijyvuoren välissä keskellä korkeita kallioita, erään solan suulla he äkkiä kohtasivat joukon kevytaseisia; ja armeija oli varmaankin kokonaisuudessaan näiden takana, sillä kuului astun taa ja torvien raikunaa; heti karthagolaiset pakenivat solaa myöten. Se johti tasangolle, joka oli piilun muotoinen ja oli korkeiden kallioseinien välissä. Saadakseen kepeäaseiset kiinni syöksyivät barbarit heidän jälestään; aivan solan perällä juoksevien härkien keskellä riensi toisia karthagolaisia hurjasti eteenpäin. He näkivät punaviittaisen miehen, se oli suffeetti, he huusivat toisilleen hänen nimensä, ja entistään suuremmalla vimmalla ja ilolla he syöksyivät eteenpäin. Muutamat, joko laiskuudesta tai huolimattomuudesta, olivat jääneet solan suulle. Mutta eräästä läheisestä metsiköstä syöksyi ratsu joukko, esiin ja ajoi heidät keihään pistoilla ja miekan iskuilla toisten jälestä ja pian olivat kaikki barbarit alhaalla tasangolla.

Kun tämä suuri ihmislauma oli jonkun aikaa liikkunut sinne ja tänne, pysähtyi se; he eivät löytäneet mitään tietä pois rotkosta.

Ne, jotka olivat lähinnä solan suuta palasivat taapäin; mutta aukko oli kokonaan kadonnut. Takaa huudettiin etunenässä olevia rientämään eteenpäin; he murskautuivat vuorta vastaan ja etäältä he haukkuivat tovereitaan, jotka eivät osanneet löytää paluutietä.

Tuskin olivat barbarit laskeutuneet tasangolle, kun kallioiden takana olevat miehet olivat nostaneet ne hirsien avulla ja pudottaneet ne alas; ja kun rinne oli jyrkkä, niin nuo suunnattomat lohkareet olivat sikin sokin vyöryessään alas kokonaan tukkineet ahtaan aukon.

Tasangon toisessa päässä oli pitkä, paikottain kallion halkeamien katkaisema kapea käytävä, se vei rotkoon, joka johti ylängölle, minne punilainen armeija oli asettunut. Tähän käytävään ja kallioseinää vastaan oli jo edeltäpäin pantu tikapuita; ja halkeamien mutkien suojaamina olivat kepeäaseiset, ennenkuin heihin ennätettiin, ehtineet päästä niiden luo ja kavuta ylös. Muutamat joutuivat itse rotkoon; heidät vedettiin sieltä köysien avulla ylös, sillä rinne oli tällä kohdin juoksuhiekkaa, ja oli niin jyrkkä, ettei polvillaankaan olisi voinut kömpiä sitä ylös. Barbarit saapuivat melkein heti kepeäaseisten jälestä sinne. Mutta ristikko, joka oli neljäkymmentä kyynärää korkea ja täytti tarkalleen kallioiden välin, laskeutui äkkiä heidän eteensä kuten taivaasta pudonnut valli.

Suffeetin laskelmat olivat siis onnistuneet. Ei yksikään palkkasotureista tuntenut vuoristoa, ja astuessaan kolonnien etunenässä he olivat riistäneet toiset mukaansa. Lohkareet, jotka olivat alipäästä kapeampia, olivat helposti kaatuneet ja kaikkien juostessa oli Hamilkarin armeija perällä huutanut kuten suuren vaaran uhatessa. Hamilkar olisi kyllä voinut menettää kaikki kepeäaseisensa, mutta puolet ainoastaan joutui hukkaan. Hän olisi ollut valmis uhraamaan vaikka kaksikymmentä kertaa enemmän saadakseen sellaisen tempun onnistumaan.

Aamuun asti kulkivat barbarit tiheinä joukkoina alanteen toisesta päästä toiseen. He tunnustelivat käsillään kallioita löytääkseen jonkun tien ulos.

Vihdoin päivä nousi; silloin he näkivät kaikkialla ympärillään korkean, äkkijyrkän, valkoisen kallioseinän. Eikä mitään pelastuksen mahdollisuutta tai toivoa ollut olemassa! Tämän umpikujan molemmat luonnon laatimat aukot olivat suljetut, toisella puolen oli ristikko, toisella kallioröykkiö.

Silloin kaikki katsoivat toisiinsa sanaakaan sanomatta. He lannistuivat tuntien jääkylmän väristyksen ruumiissaan ja lyijynraskaan painon silmäluomissaan.

He kokosivat voimansa ja syöksyivät kalliota vastaan. Mutta alimmat ylimpien painon alla olevat kivet eivät liikahtaneetkaan. He koettivat kavuta niitä myöten päästäkseen ylös tasangolle, mutta kuperissa lohkareissa ei ollut kädelle mihin olisi tarttunut. He aikoivat puhkaista maan solan kummankin puolen: heidän aseensa taittuivat. Telttojen pylväistä he tekivät suuren tulen; tuli ei kyennyt polttamaan vuorta.

He palasivat ristikon luo; siinä oli pitkiä nauloja, seipäiden paksuisia, ja teräviä kuin siilin piikit ja tiheämmässä kuin harjan jouhet. Mutta heidän raivonsa oli niin suuri, että he syöksyivät sitä vastaan. Naulat painuivat etumaisten selkärankaan asti, heidän takanaan olevat liukuivat toveriensa ruumiita myöten alas; ja kaikki peräytyivät jättäen jälkeensä kamalia ihmislihan kappaleita ja verisiä hiustukkoja.

Kun lamautuminen oli hiukan tyyntynyt, niin tarkastettiin paljoko heillä oli ruokavaroja. Palkkasotureilla, joiden kuormasta oli hukkunut, oli ruokaa tuskin kahdeksi päiväksi, ja toiset olivat aivan ilman muonavaroja, sillä he odottivat etelän kylien lupaamaa lähetystä.

Mutta härät, jotka karthagolaiset olivat ajaneet solaan houkutellakseen barbareja, kuljeksivat vapaina. Ne tapettiin keihäillä; ne syötiin, ja kun vatsa oli täynnä, niin ajatukset kadottivat osan synkkyydestään.

Seuraavana päivänä he teurastivat kaikki muulit, yhteensä noin neljäkymmentä. Sitten kalvettiin nahatkin, keitettiin sisälmykset, murskattiin luut, eivätkä he vielä vaipuneet epätoivoon; Tuniksessa oleva armeija oli varmaankin saanut tiedon heidän tilastaan ja oli tulossa.

Mutta viidennen päivän iltana tuli nälänhätä suuremmaksi; he pureskelivat miekkojen hihnoja ja pieniä sieniä, joilla kypärit olivat vuoratut.

Nämät neljäkymmentä tuhatta miestä olivat ahdetut yhteen kilpa-ajoradan tapaiseen, jonka ympärillä olevat vuoret muodostivat. Muutamat jäivät ristikon eteen tai lohkareiden juurelle; toiset makasivat sikin sokin tasangolla. Urhoolliset karttivat toisiaan, ja pelkurit etsivät voimakkaita, jotka eivät kuitenkaan voineet heitä pelastaa.

Löyhkän tähden haudattiin kepeäaseisten ruumiit heti; hautojen paikkaa ei enää erottanut.

Kaikki barbarit makasivat ikääntyneinä pitkin maata. Siellä täällä kuljeksi joku vanha soturi heidän riviensä välitse; ja he karjuen kiroilivat Karthagoa, Hamilkaria — ja Mathoa, vaikka hän oli syytön heidän turmioonsa; mutta heidän mielestään olisi heidän tuskansa ollut pienempi, jos hän olisi ollut sitä jakamassa. Sitten he huokailivat; muutamat itkivät aivan hiljaa kuten pienet lapset.

He tulivat päällikköjensä luo ja pyysivät heitä antamaan jotain, joka vaimentaisi heidän kärsimyksiään. Toiset eivät vastanneet, — tai, raivoissaan sieppasivat kiven Ja heittivät sen vasten heidän kasvojaan.

Muutamat säilyttivät huolellisesti jossain maankolossa pientä ruokavarastoa, muutamia kourallisia taateleita, hiukan jauhoja; ja he söivät niitä öisin pää viitan suojassa. Ne, joilla oli miekka, pitivät sitä paljaana kädessään; epäluuloisimmat seisoivat nojaten vuorta vastaan.

He syyttivät ja uhkasivat päälliköitään. Autharitos rohkeni näyttäytyä. Barbarin itsepäisyydellä, jota ei mikään saa horjumaan, hän kulki pari kymmentä kertaa päivässä lohkareita kohden, joka kerta toivoen näkevänsä niiden siirtyneen; ja hänen taljalla verhottujen vahvojen hartiainsa huojunta muistutti hänen tovereilleen karhua, joka keväällä lähtee luolastaan katsomaan, onko lumi sulanut.

Spendius piiloutui kreikkalaisten ympäröimänä erääsen halkeamaan; ja pelkuri kun oli hän levitti huhun kuolemastaan.

He olivat nyt kamalasti laihtuneet; sinertäviä täpliä ilmestyi ihoon.
Yhdeksännen päivän iltana kuoli kolme iberialaista.

Heidän maanmiehensä vetäytyivät heti kauhuissaan loitommalle. Vaatteet riisuttiin heidän yltään; ja alastomat, valkoiset ruumiit saivat jäädä päivän paahteesen hiekalle virumaan.

Silloin alkoivat garamantit maleksia heidän ympärillään. He olivat yksinäisyyteen tottuneita miehiä, eivätkä kunnioittaneet mitään jumalia. Joukon vanhin viittasi kumartuen ruumiiden puoleen he leikkasivat niistä puukoillaan lihankappaleita; sitten he kyyryllään istuen söivät ne. Toiset katselivat etäältä; he kiljaisivat kauhusta; — mutta monet sielunsa sisimmässä kadehtivat sittenkin heidän rohkeuttaan.

Keskellä yötä muutamat heistä lähestyivät ja peittäen haluaan he pyysivät pientä palaa vain maistaakseen, kuten he sanoivat. Rohkeammat liittyivät heihin; heidän lukunsa lisääntyi; kohta heitä oli suuri lauma. Mutta melkein kaikki tuntiessaan kylmän lihan huulillaan antoivat käsiensä vaipua alas; toiset sitävastoin ahmivat sitä nautinnolla.

Saadakseen esimerkin vaikuttamaan he yllyttivät toinen toisiaan. Sekin, joka alussa oli kieltäytynyt, meni katsomaan garamantilaisia eikä enää palannut. He paistoivat lihoja hiilien päällä miekan kärjellä; ne suolattiin tomulla ja paraista palasista riideltiin. Kun ei noista kolmesta ruumiista enää ollut mitään jälellä niin katseet kääntyivät tasangolle päin etsien uusia.

Mutta olihan heillä karthagolaisia, kaksikymmentä vankia, jotka oli otettu viimeisessä taistelussa, ja joita ei kukaan tähän asti ollut huomannut? Ne katosivat, se oli sitäpaitsi kostoa. — Sitten, kun kerran täytyi elää, kun tämän ruuan nauttiminen oli tullut yleisemmäksi, kun muuten olisi kuoltu, niin surmattiin vedenkantajat, hevosrengit, kaikki palkkasoturien palvelijat. Joka päivä niitä tapettiin. Muutamat söivät paljon, saivat takaisin entiset voimansa, eivätkä enää olleet murheellisia.

Kohta tämäkin apulähde ehtyi. Silloin suuntautui halu haavoittuneihin ja sairaisiin. Koska he eivät voineet parantua, niin parasta oli vapauttaa heidät heidän tuskistaan; ja heti kun joku mies horjui, huusivat kaikki, että hän nyt on turmion oma ja hänen täytyi tulla toisten ravinnoksi. Heidän kuolemansa jouduttamiseksi turvauduttiin kavaluuteen; heiltä varastettiin viimeisetkin palat heidän inhottavaa ruokaansa; astuttiin kuten erehdyksestä heidän päälleen; kuolevat koettivat, saadakseen toiset uskomaan heidän voimiaan, nostaa käsiään, nousta, nauraa. Pyörtyneet heräsivät jylseän aseen sahatessa heidän jäseniään irti; — usein tapettiin tarpeettomastikin, julmuudesta, raivon tyydytykseksi.

Raskas ja hiottava sumu, joka näillä seuduin ilmenee talven lopulla, painui neljäntenätoista päivänä armeijan yli. Tämä säänvaihdos aiheutti lukuisia kuolemantapauksia, ja mätäneminen tapahtui pelottavan pian siinä kosteassa kuumuudessa, joka pysyi vuoriseinien välissä. Hieno vihma, joka satoi ruumiiden päälle, pehmitti ne ja muodosti piankin tasangosta laajan haaskakasan. Valkoisia usvia leijaili sen yläpuolella; ne ärsyttivät nenää, tunkeutuivat ihoon, sokaisivat silmät; ja barbarit olivat näkevinään kuolleiden viimeisiä henkäyksiä, toverivainajien sieluja. Suunnaton inho valtasi heidät. He eivät enää voineet syödä, mieluimmin sitten kuolla.

Kaksi päivää myöhemmin selkeni ilma ja nälkä heräsi uudelleen. Toisinaan heistä tuntui kuin pihdeillä olisi kiskottu heidän sisälmyksiään. Silloin he kieriskelivät kouristuksissa maassa, heittivät suuhunsa kourallisia multaa, purivat käsivartensa ja purskahtivat mielipuolen nauruun.

Jano heitä vaivasi vieläkin enemmän, sillä heillä ei enää ollut pisaraakaan vettä, leilit kun jo yhdeksäntenä päivänä olivat tyhjentyneet täydellisesti. Pettääkseen janoaan he panivat kielelleen miekanhihnojen metalliliuskoja, norsunluunappeja, miekan teriä. Entiset karavaaninkuljettajat köyttivät nuorilla vatsansa kireälle. Toiset imeskelivät kivenpalasia. Juotiin vaskikypäreistä jäähtynyttä virtsaa.

Ja he yhä odottelivat Tuniksen armeijaa! Sen pitkä viipyminen sai heidät otaksumaan, että se hyvinkin pian saapuisi. Sitäpaitsi oli Matho kunnon mies, eikä varmaankaan hylännyt heitä. "He tulevat huomenna!" sanoivat he itsekseen; ja huomispäivä kului ohitse.

Alussa he olivat rukoilleet, tehneet lupauksia, turvautuneet kaikellaisiin manauksiin. Nyt he tunsivat jumaliaan kohtaan yksinomaan vihaa ja kostaakseen koettivat olla uskomatta heihin.

Kiivasluonteiset kuolivat ensiksi; afrikalaiset kestivät paremmin kuin gallialaiset. Zarxas makasi toimettomana pitkällään maassa balearilaisten keskellä pitkä tukka valuen käsivarren yli. Spendius löysi erään kasvin, jolla oli suuret runsasnesteiset lehdet, ja selitettyään toisille sen myrkylliseksi hän elätti sillä itseään.

He olivat liian heikkoja kiviä heittelemällä karkoittamaan lenteleviä korppeja. Toisinaan kun ruumiin päällä istuva suuri korppikotka oli jo kauvan nokkinut sitä, niin joku mies alkoi madella sitä kohden heittokeihäs hampaiden välissä. Hän nojautui toiseen käteensä ja tarkkaan tähdättyään heitti aseensa. Valkohöyheninen lintu havahtui toimestaan suhahduksen kuullessaan, taukosi, katsoi rauhallisena ympärilleen kuten merimetso kallionkielekkeellä, ja painoi keltaisen inhottavan nokkansa jälleen syvälle; ja epätoivoinen mies vaipui suulleen hiekkaan. Muutamien onnistui löytää kameleontteja ja käärmeitä. Mutta se joka piti heitä hengissä, se oli rakkaus elämään. Koko heidän sielunsa oli kohdistunut yksinomaan siihen ajatukseen, — ja he tarraantuivat olemassa oloon tahdonvoimalla, joka jatkoi elämää.

Lujamielisimmät istuivat toistensa vieressä yhdessä kehässä keskellä tasankoa, siellä täällä, kuolleiden keskellä; ja viittoihinsa verhoutuneina he ääneti antautuivat surullisten ajatustensa valtaan.

Kaupungissa syntyneet muistelivat meluisia katuja, kapakoita, teattereita, kylpysaleja, ja parranajohuoneita, joissa kuunneltiin tarinoita. Toiset olivat näkevinään ilta-auringon valaisemia seutuja, miten keltainen vilja lainehti ja miten suuret härät kotimatkalla nousivat kunnaita ylös auran vannas niskassaan. Matkoilla olleet uneksivat vesisäiliöistä, metsämiehet metsistään, vanhat sotilaat taisteluistaan; — ja painostavan uneliaisuuden vallassa välähtelivät nämät ajatukset yhtä hohtavina ja selvinä kuin unet. He saivat yht'äkkiä näköhäiriöitä; he etsivät vuoriseinästä ovea paetakseen ja koettivat päästä sen läpi. Toiset luullen olevansa myrskysäällä merellä huusivat laivan komennussanoja, tai peräytyivät kauhuissaan nähdessään pilvissä punilaisia joukkoja. Olipa sellaisiakin, jotka kuvittelivat olevansa jossain juhlassa ja lauloivat.

Useat joutuivat kummallisen hulluuden valtaan ja toistivat taukoamatta samaa sanaa ja tekivät saman liikkeen. Sitten nostaessaan päänsä ylös ja katsoessaan toisiinsa purskahtivat he tukahuttavaan itkuun nähdessään toistensa kamalasti surkastuneet kasvot. Muutamat eivät enää kärsineet ja saadakseen aikaa kulumaan, he kertoivat vaaroista, joista he olivat päässeet.

Heidän kaikkien kuolema oli varma, se saapui kohtakin. Kuinka monta kertaa he olivatkaan koettaneet avata itselleen tietä! Mitä siihen tulee että olisi rukoiltu voittajilta antaumisehtoja, niin eihän heillä ollut siihen mitään keinoa. Eiväthän he edes tietäneet, missä Hamilkar olikaan.

Tuuli puhalsi rotkon puolelta. Se viuhkoi ristikon ylitse taukoamatta hiekkaa, joka takertui barbarien viittoihin ja hiuksiin ikäänkuin maa olisi noussut heidän päälleen haudatakseen heidät alleen. Ei missään näkynyt liikettä; ikuinen vuoristo tuntui heistä joka aamu yhä korkeammalta.

Toisinaan lensi lintuparvi vinhaa vauhtia sinisellä taivaalla, vapaassa ilmassa. He sulkivat silmänsä voidakseen olla niitä näkemättä.

Ensiksi alkoivat korvat humista, kynnet mustuivat, vilu tuntui rinnassa; sitten pantiin kyljelleen maata ja sammuttiin vaikertelemattakaan.

Yhdeksäntenätoista päivänä oli kuollut kaksituhatta aasialaista, tuhat viisisataa arkipelagilaista, kahdeksantuhatta libyalaista, nuorimmat palkkasotureista ja kokonaiset heimot — yhteensä kaksikymmentätuhatta sotilasta, puolet armeijasta.

Autharitos, jolla ei ollut enää muuta kuin viisikymmentä gallialaista aikoi jo surmata itsensä lopettaakseen kaiken, kun hän vastapäätä itseään kallion reunalla oli näkevinään miehen.

Ollessaan niin korkealla näytti tämä mies aivan kääpiöltä. Yhtäkaikki eroitti Autharitos hänen vasemmassa kädessään olevan apilanlehden muotoisen kilven. Hän huusi: "Karthagolainen!" ja heti paikalla tasangolla, ristikon edessä, lohkareiden juurella kaikki nousivat. Sotilas käveli kallion reunalla; alhaalta barbarit katselivat häntä.

Spendius sieppasi härän kallon; kietoi sen ympärille kahdesta vyöstä otsanauhan, pisti sen sarvet alaspäin seipään nenään rauhallisten aikeiden merkiksi. Karthagolainen poistui. He odottivat.

Kuten kivi, joka irtaantuu kalliosta, putosi vihdoin illalla ylhäältä miekankannatin. Se oli punaisesta nahasta tehty, ompeluksilla kirjailtu ja koristettu kolmella timanttitähdellä, ja keskellä oli Suuren Neuvoston merkki: hevonen palmun juurella. Se oli Hamilkarin vastaus, hänen lähettämänsä turvakirje.

Heidän ei tarvinnut mitään pelätä: jokainen onnen vaihdos lopetti heidän kärsimyksensä. Suunnaton ilo valtasi heidät. He syleilivät toisiaan, itkivät. Spendius, Autharitos ja Zarxas, neljä italialaista, yksi neekeri ja kaksi spartalaista tarjoutui välittäjiksi. Heidät hyväksyttiin heti. Mutta he eivät tietäneet, miten he pääsisivät solasta pois.

Mutta lohkareiden puolelta kuului pauketta; ja korkein heilahti ja vyöryi aivan alas. Vaikka niitä barbarien puolelta ei saanut liikkumaan, sillä olisi siinä tapauksessa täytynyt saada ne liukumaan loivaa pintaa myöten ylöspäin (ja sitäpaitsi ne olivat aivan ahtaan aukon suussa kiinni), niin toiselta puolen ei tarvinnut muuta kuin voimakkaasti lykätä saadakseen ne vyörymään alas. Karthagolaiset tyrkkivät niitä, ja päivän noustessa ne ulottuivat tasangolle kuten jättiläissuurten portaiden rauniot.

Barbarit eivät vielä voineet kavuta niitä ylös. Heille ojennettiin tikapuita; kaikki riensivät niitä kohden. Erään katapultin täysi lataus karkoitti heidät loitommalle; nuo kymmenen ainoastaan vietiin pois.

He astuivat klinabarien välissä nojaten kättään hevosen lanteesen pysyäkseen pystyssä.

Nyt kun ensimäinen ilo oli haihtunut, alkoivat he käydä levottomiksi. Hamilkarin vaatimukset olivat varmaankin julmat. Mutta Spendius rauhoitti heitä.

— "Minä puhun!" ja hän kerskaili osaavansa puhua kauniisti koko armeijan pelastukseksi.

Joka pensaan takana he näkivät vartioita piilossa. Nämät kumarsivat miekankannattimelle, jonka Spendius oli pannut olalleen.

Kun he saapuivat punilaisten leiriin ympäröi sankka parvi heitä, ja he kuulivat kuisketta ja nauruja. Erään teltan ovi aukeni. Hamilkar oli teltan perällä, istuen rahilla matalan pöydän ääressä, jolla välkkyi paljas miekka. Hänen päällikkönsä seisoivat hänen ympärillään.

Nähdessään nuo kymmenen miestä hän ensin väistyi taapäin, sitten hän kumartui tarkastamaan heitä.

Heidän silmäteränsä näyttivät luonnottoman suurilta, ja silmien ympärillä oli suuri, musta kehä, joka ulottui aivan korvalehtien alareunaan asti; sinertävä nenä törrötti terävänä laihojen, syvien ryppyjen uurtamien poskien välissä; heidän nahkansa, joka velttona riippui, katosi tuhanvärisen tomun peittoon, huulet painautuivat keltaisia hampaita vasten; heistä levisi ilettävä löyhkä; olisi luullut heitä avautuneiksi haudoiksi, eläviksi ruumisholveiksi.

Keskellä telttaa oli matolla, jolle johtomiesten tuli istua, vadillinen höyryäviä kurbitsoja. Barbarien silmät kiintyivät siihen ja koko heidän ruumiinsa vapisi ja kyyneleet nousivat heidän silmiinsä. Mutta he hillitsivät itseään.

Hamilkar kääntyi poispäin puhutellakseen erästä. Silloin he kaikki ryntäsivät maahan suulleen vadin kimppuun. Kasvot painuivat rasvaan ja ahmimisen läiskeesen yhtyi ilonnyyhkytys. Enemmän hämmästyksestä kuin säälistä sallittiin heidän lopettaa ateriansa. Kun he olivat nousseet, viittasi Hamilkar miekanhihnaa kantavaa miestä puhumaan. Spendius pelkäsi; hän änkytti.

Kuunnellessaan häntä pyöritti Hamilkar sormensa ympäri suurta kultasormusta, samaa, jolla oli painettu Karthagon leima miekankannattimeen. Hän pudotti sen maahan; Spendius nosti sen heti ylös; herransa edessä sai orja entiset tapansa. Toiset värisivät vimmasta suuttuen tästä nöyryydestä.

Mutta kreikkalainen korotti äänensä ja muistuttaen Hannon rikoksia, jonka hän tiesi olevan Barkaksen vihollisen, koetti hän kertomalla heidän kurjuudestaan ja muistuttaen heidän uskollisuudestaan saada Hamilkarin heltymään; hän puhui kauvan, nopeasti, vaanien, melkein kiivaasti; lopulla riisti hänen hehkuva älynsä hänet niin kokonaan mukaansa, että hän unohti surunsa.

Hamilkar vastasi hyväksyvänsä heidän puolustelunsa. Rauha oli siis solmittava, ja tällä kertaa lopullinen rauha! Mutta hän vaati, että hänen haltuunsa jätettäisiin kymmenen palkkasoturia hänen oman valintansa mukaan, aseitta ja vaatteitta.

He eivät odottaneet näin suurta lempeyttä; Spendius huudahti:

— "Kaksikymmentä, jos tahdot, valtias!"

— "Ei! kymmenen riittää minulle", vastasi Hamilkar lempeästi.

Heidän annettiin poistua teltasta neuvotellakseen. Kun he olivat yksin vastusti Autharitos kymmenen toverin uhraamista, ja Zarxas sanoi Spendiukselle:

— "Miksi et surmannut häntä? hänen miekkansa oli pöydällä aivan edessäsi!"

— "Surmata hänet!" sanoi Spendius; ja hän lausui useampaan kertaan: "Hänet, hänet!" ikäänkuin asia olisi ollut mahdoton ja Hamilkar kuolematon olento.

He olivat niin uupuneita, että he heittäytyivät maahan selälleen tietämättä, mitä he päättäisivät.

Spendius kehoitti heitä suostumaan. Lopulta he myöntyivät ja palasivat telttaan.

Silloin laski suffeetti kätensä vuoron perään kunkin kymmenen barbarin käteen puristaen heidän peukaloaan; sitten hän pyyhki kätensä pukuunsa, sillä barbarien tahmean ihon kosketus tuntui karkealta ja pehmeältä, ja hänen ruumiinsa läpi kulki väristys. Sitten hän sanoi heille:

— "Tehän olette kaikki barbarien johtomiehiä ja olette vannoneet heidän puolestaan?"

— "Niin!" vastasivat he.

— "Vapaaehtoisesti, sydämen pohjasta ja aikoen pitää lupauksenne?"

He vakuuttivat palaavansa toisten luo pannakseen ne täytäntöön.

— "No niin!" jatkoi suffeetti, "minun, Barkaksen, ja palkkasotureitten lähettiläitten välillä tehdyn sopimuksen mukaan minä valitsen teidät ja pidän teidät!"

Spendius kaatui pyörtyneenä matolle. Barbarit vetäytyivät lähemmäksi toisiaan aivan kuin hyljäten hänet; ei kuulunut sanaakaan, ei valitusta.

Heidän toverinsa odottivat heitä, ja kun eivät nähneet heidän saapuvan, luulivat tulleensa petetyiksi. Lähettiläät olivat epäilemättä menneet suffeetin puolelle.

He odottivat vielä kaksi päivää; kolmannen päivän aamuna he tekivät päätöksensä. He nuorien, kärkihakkujen ja nuolien avulla, joita oli kiinnitetty vaatekaistojen väliin niin että ne muodostivat ikäänkuin tikapuiden astimia, he onnistuivat kiipeämään lohkareiden yli; ja jätettyään heikoimmat jälkeensä, he noin kolmentuhannen miehen suuruisena joukkona lähtivät liikkeelle yhtyäkseen Tuniksen armeijaan.

Rotkon yläpuolella oli niitty, jolla kasvoi siellä täällä pensaita; barbarit söivät niiden lehtisilmukoita. Sitten he tapasivat papupellon; ja kaikki katosi aivan kuin parvi heinäsirkkoja olisi kulkenut sen yli. Kolme tuntia myöhemmin he saapuivat toiselle tasangolle, jota vihannoivat kukkulat ympäröivät.

Näiden kunnaiden välisissä laaksoissa he näkivät hopeanvärisiä lyhteitä välkkyvän vähän matkan päässä toisistaan; auringon sokaisemat barbarit näkivät epäselvästi niiden alapuolella suuria, mustia möhkäleitä, jotka kannattivat noita hopealyhteitä. Äkkiä ne nousivat aivan kuin olisivat auenneet Ne olivat peitsiä pelottavasti asestettujen norsujen selässä olevissa torneissa.

Paitsi rinnassaan olevaa kärkeä, pistorautoja hampaissaan, pronssilevyjä kyljissään ja tikareja polvisuojissaan; — oli niillä kärsän päässä nahkarengas johon oli kiinnitetty suuren tikarin kahva; kun ne olivat yht'aikaa astuneet esiin tasangon perältä, astuivat ne tasaisesti joka sivulta eteenpäin.

Sanomaton kauhu sai barbarit aivan jähmettymään. He eivät koettaneet edes paetakaan. He olivat jo saarroksessa.

Norsut tunkeutuivat tähän ihmiskasaan; rintapiikit puhkoivat sen, hampaiden raudat viiltelivät sitä kuin auran vantaat; ne silpoivat, halkoivat, hakkasivat kärsänsä sirpeillä; tulinuolia täynnä olevat tornit näyttivät liikkuvilta tulivuorilta; ei näkynyt muuta kuin yksi ainoa laaja kasa, jossa ihmisliha muodosti valkoisia pilkkuja, pronssilevyt harmaita täpliä, veri punaisia suihkuja; nuo pelottavat eläimet raivasivat kulkiessaan keskelle kaikkea mustia vakoja. Hurjinta norsua ohjasi eräs numidialainen, jonka päätä koristi sulkadiademi. Hän sinkoi heittokeihäitä pelottavan nopeasti, päästäen tuon tuostakin pitkän kimakan vihellyksen; — ja nuo suuret eläimet, jotka olivat tottelevaisia kuin koirat, käänsivät tämän teurastuksen aikana silmänsä häneen päin.

Heidän kehänsä supistui yhä enemmän; nääntyneet barbarit eivät enää tehneet vastarintaa; kohta olivat norsut tasangon keskellä. Niillä ei ollut tilaa liikkua. Ne kasaantuivat nousten puoleksi pystyyn, ja niiden hampaat sotkeutuivat yhteen. Äkkiä Narr' Havas rauhoitti ne, ja kääntyen ympäri ne palasivat juoksu jalkaa kukkuloiden luo.

Mutta kaksi syntagmaa sotilaita oli paennut oikealle erääseen notkoon, heittivät aseensa ja polvillaan he ojensivat kätensä punilaisten telttoja kohden rukoillen armoa.

Heidän jalkansa ja kätensä sidottiin; kun heidät sitten oli pantu maahan riviin toinen toisensa viereen, tuotiin norsut takaisin.

Rinnat rusahtivat kuten puulippaat, joita murskataan; norsun jokainen askel mursi kaksi miestä; niiden suuret jalat painuivat ruumiisiin, niin että näytti siltä kuin norsut olisivat ontuneet. He jatkoivat kulkuaan kunnes pääsivät rivin päähän. Tasangolla ei enää nähnyt liikettä. Yö saapui. Hamilkar iloitsi katsellessaan tätä kostonsa näytelmää; mutta äkkiä hän vavahti.

Hän ja muut näkivät kuudensadan askeleen päässä vasemmalla eräällä kukkulalla vielä barbareja! Neljäsataa voimakkainta etruskilaista, libyalaista ja spartalaista palkkasoturia oli jo heti alussa päässyt kukkulalle ja pysytellyt epäröiden paikallaan. Toveriensa teurastuksen jälkeen he päättivät tunkeutua karthagolaisten joukkojen läpi; he laskeutuivat jo tiheissä riveissä ihmeteltävällä ja pelottavalla tavalla.

Airut lähetettiin heti heidän luokseen. Suffeetti tarvitsi sotilaita; hän otti heidät ilman mitään ehtoja vastaan, niin suuresti hän ihaili heidän urhoollisuuttaan. He voivat, lisäsi karthagolainen, lähestyä hiukan ja mennä hänen osoittamaansa paikkaan, josta he löytäisivät ruokavaroja.

Barbarit riensivät sinne ja kuluttivat yön syömiseen. Silloin karthagolaiset alkoivat napista suffeetin palkkasotureita kohtaan osoittamaa puolueellisuutta vastaan.

Taipuiko hän tämän sammumattoman vihan vaatimuksiin, vai oliko kaikki täydellisintä kavaluutta? Seuraavana päivänä hän saapui itse avopäin, aseitta, clinabarien saattamana heidän luokseen ja ilmoitti, että kun hänellä oli liian suuret joukot ruokittavanaan, niin hänen aikomuksensa ei ollut pitää heitä kaikkia elossa. Mutta kun hän tarvitsi sotilaita, eikä tietänyt miten hän paraimmat valitsisi, niin saivat he keskenään taistella elämän ja kuoleman uhalla; sitten hän liittää voittajat omaan henkivartiostoonsa. Olihan se kuolema yhtä hyvä, kuin mikä muukin; — ja silloin, käskien sotilaita siirtymään (sillä punilaiset liput estivät palkkasotureita näkemästä ympärilleen), hän heille näytti Narr' Havaksen sataa yhdeksääkymmentäkahta norsua, jotka seisoivat yhdessä ainoassa rivissä ja heiluttivat kärsillään pitkiä aseita, kuten jättiläiskädet olisivat heiluttaneet piiluja heidän päänsä päällä.

Barbarit katsoivat ääneti toisiinsa. Eivät he kalvenneet kuoleman pelosta, vaan siitä katalasta pakosta, jonka alaisiksi he nyt olivat joutuneet.

Heidän yhdessä vietetty elämänsä oli synnyttänyt heidän välilleen kestäviä ystävyysliittoja. Leiri korvasi useimmille isänmaan; eläen ilman perhettä he suuntasivat kaiken hellyyden tarpeensa johonkin toveriin, ja he nukkuivat vieretysten saman viitan alla tähtien tuikkeessa. Heidän harhaillessaan taukoamatta kaikenlaisten seutujen halki, läpi surmien ja seikkailujen, oli heidän välilleen muodostunut omituinen rakkaus, — siveettömiä liittoja, jotka olivat yhtä vakavia kuin avioliitto, ja joissa vahvempi suojeli heikompaa taistelussa, auttoi häntä hyppäämään kuilujen yli, kuivasi hänen otsaltaan kuumeen hien, varasti hänelle ruokaa; ja toinen, tien varrelta löydetty lapsi, sitten palkkasoturiksi kehittynyt mies, korvasi tämän hellyyden aviovaimon tuhansilla huomaavaisuuksilla ja palveluksilla.

He vaihtoivat nyt kaulanauhoja ja korvarenkaita, lahjoja, jotka he ennen suuren vaaran jälkeen hurmauksen hetkinä olivat antaneet toisilleen. Kaikki tahtoivat kuolla, ei kukaan surmata. Siellä täällä näki jonkun nuoren sanovan harmaapartaiselle miehelle: "Ei! ei, sinä olet voimakkaampi! Sinä kostat meidän puolestamme, surmaa minut!" ja mies vastasi: "Minulla on lyhempi elämä edessä! Iske keskelle sydäntä, eläkä ajattele muuta!" Veljet katselivat toisiinsa kättä puristaen, rakastaja sanoi rakastajalle ikuiset jäähyväiset itkien hänen olkapäätään vastaan.

He riisuivat panssarit pois, jotta miekka tunkisi nopeammin lihaan. Silloin tulivat näkyviin ne suuret arvet, jotka he olivat saaneet taisteluissa Karthagon puolesta; ne näyttivät pylväihin kaiverretuilta kirjoituksilta.

Sitten he järjestyivät gladiaattorien tavoin neljään yhtä suureen riviin ja alkoivat arasti iskien taistella. Muutamat olivat sitoneet silmänsäkin ja heidän miekkansa halkaisivat ilmaa hapuillen, kuten sokean sauva. Karthagolaiset alkoivat kiljua ja solvaista heitä pelkureiksi. Barbarit kiihtyivät, ja kohta taistelu muuttui yleiseksi, kiihkeäksi, pelottavaksi.

Toisinaan kaksi taistelijaa taukosi aivan verissään, vaipuivat toistensa syliin ja kuolivat suudellen toisiaan. Ei kukaan väistynyt. He syöksyivät ojolla oleviin miekkoihin. Heidän raivonsa oli niin kiihkeä, että karthagolaiset etäällä pelkäsivät.

Vihdoin he taukosivat taistelusta. Rinnat läähättivät raskaasti koristen, ja silmät näkyivät pitkien hiusten takaa, jotka riippuivat alas, kuin purppurakylvystä nostettuina. Muutamat pyörivät nopeasti ympäri kuten otsaan haavoittuneet pantterit. Toiset katselivat liikkumattomina edessään olevaa ruumista; sitten he äkkiä repivät kynsillään kasvojaan, tarttuivat molemmin käsin miekkaansa ja painoivat sen vatsaansa.

Kuusikymmentä oli vielä jälellä. He pyysivät saada juotavaa. Heitä käskettiin heittämään miekkansa pois; ja kun he sen olivat tehneet, tuotiin heille vettä.

Juuri kun he joivat painaen päänsä ruukkuihin, syöksyi kuusikymmentä karthagolaista takaapäin heidän kimppuunsa ja tappoi heidät tikareilla.

Hamilkar oli tehnyt tämän noudattaakseen armeijan vaistoa ja sitoakseen tämän petoksen kautta heidät itseensä.

Sota oli siis loppunut; ainakin hän niin luuli; Matho ei voinut tehdä vastarintaa; kärsimättömänä käski suffeetti heti lähteä matkalle.

Hänen vakoojansa tulivat ilmoittamaan nähneensä matkueen kulkevan Lyijy vuorta kohden. Hamilkar ei välittänyt siitä. Kun kerran palkkasoturit olivat tuhotut, niin paimenkansat eivät enää häntä häirinneet. Pääasia oli nyt saada Tunis haltuunsa. Hän kulki pitkiä päivämatkoja pitäen sitä kohden.

Hän oli lähettänyt Narr' Havaksen Karthagoon viemään tietoa voitosta; ja Numidian kuningas, ylpeillen tästä menestyksestä, saapui Salammbon luo.

Salammbo otti hänet vastaan puistossaan, jossa lepäsi tuuhean sykomoripuun alla keltaisilla nahkatyynyillä. Taanak seisoi hänen vieressään. Hänen kasvojaan verhosi valkoinen vaate, joka peitti suun ja otsan, joten silmät ainoastaan näkyivät; mutta huulet hohtivat ohuen kankaan läpi kuten jalokivet hänen sormissaan — sillä Salammbon kädetkin olivat verhotut, eikä hän koko keskustelun aikana tehnyt ainoatakaan liikettä.

Narr' Havas ilmoitti hänelle barbarien joutuneen tappiolle. Salammbo kiitti siunaten häntä niistä palveluksista, jotka hän oli tehnyt hänen isälleen. Sitten alkoi Narr' Havas kertoa taistelusta.

Kyyhkyset kujersivat hiljaa palmupuissa heidän ympärillään ja toisia lintuja hyppeli ruohikossa: seppelleivosia, tartessilaisia viiriäisiä, punilaisia helmikanoja. Jo kauvan aikaa hoitamatta jäänyt puutarha oli villiintynyt; metsäkurpitsit kiertelivät kassia-puiden lehviä, käärmecnpisto-yrtit hyötyivät ruusukentillä, kaikellaiset kasvit muodostivat tiheikköjä ja lehvämajoja; ja viistoon laskeutuvat auringon säteet loivat kuten metsässä siellä täällä lehden varjon maahan. Villiytyneet kotieläimet pakenivat pienimmänkin risahduksen kuullessaan. Toisinaan näki gasellin, jonka pieniin mustiin sorkkiin oli tarttunut maassa olevia riikinkukon sulkia. Etäällä olevan kaupungin kohina katosi aaltojen loiskeesen. Taivas oli aivan sininen; merellä ei näkynyt ainoatakaan purjetta.

Narr' Havas ei enää puhunut. Salammbo katseli häntä vastaamatta mitään. Narr' Havaksella oli liinainen puku, johon kukkia oli maalattu, ja liepeessä riippui kultahetaleita; kaksi hopeanuolta kiinnitti hänen palmikoituja hiuksiaan korvien kohdalla; hänen oikea kätensä nojasi peitsen varteen, joka oli koristettu elektronrenkailla ja karvatupsuilla.

Salammbon sielussa heräsi paljon epäselviä ajatuksia katsellessaan häntä. Tuo nuori, lempeä-ääninen ja naisekkaan hentovartaloinen mies miellytti hänen silmiään olemuksensa siroudella ja tuntui hänestä vanhemmalta sisarelta, jonka Baalit lähettivät häntä turvaamaan. Muisto Mathosta välähti äkkiä esiin; hän ei voinut hillitä haluaan saada tietää, mikä oli oleva Mathon kohtalo.

Narr' Havas vastasi, että karthagolaiset kulkivat Tunista kohden aikoen sen valloittaa. Sen mukaan kuin hän kuvaili heidän onnistumisensa mahdollisuutta ja Mathon heikkoutta, näytti erityinen toivo ilahuttavan Salammbota. Hänen huulensa vapisivat, hänen rintansa läähätti. Kun Narr' Havas lupasi itse surmata Mathon huudahti Salammbo: — "Niin! surmaa hänet, sen täytyy tapahtua!"

Numidialainen sanoi kiihkeästi haluavansa Mathon kuolemaa, sillä sodan loputtua oli hän tuleva Salammbon aviomieheksi.

Salammbo vavahti ja painoi päänsä alas.

Mutta Narr' Havas jatkoi verraten kaihoaan kukkiin, jotka kaihoavat sadetta, eksyneihin matkamiehiin, jotka odottavat päivää. Hän sanoi vielä Salammbolle, että hän oli kauniimpi kuin kuu, suloisempi kuin aamun tuuli ja majaystävän kasvot. Hän aikoi tuottaa hänelle mustien maasta kalleuksia, joita ei löytynyt Karthagossa, ja heidän asuntonsa lattiat olivat kultahiekalla sirotettavat.

Illan tullen balsamin tuoksu täytti ilman. He katsoivat kauvan aikaa toisiinsa, — ja Salammbon silmät näyttivät pitkien huntujen lävitse kahdelta pilvien lomasta tuikkivilta tähdeltä. Ennen auringon laskua Narr' Havas poistui.

Vanhimmat tunsivat aivan kuin suuren taakan putoavan hartioiltaan hänen lähdettyään Karthagosta. Kansa oli ottanut hänet vastaan vielä suuremmalla riemulla kuin edellisellä kerralla. Jos Hamilkar ja Numidian kuningas kahden saisivat voiton palkkasotureista, niin olisi mahdotonta heitä vastustaa. Siksi päättivät he, heikontaakseen Bar kasta, antaa oman lemmikkinsä, vanhan Hannon ottaa osaa Karthagon vapauttamiseen.

Hän lähti heti läntisiin maakuntiin päin kostaakseen samoilla seuduilla, jotka olivat nähneet hänen häpeänsä. Mutta asukkaat ja barbarit olivat kuolleet, piilossa tai paenneet. Silloin hänen vihansa kohdistui itse seutuun. Hän poltti raunioiden rauniot, hän ei jättänyt ainoatakaan puuta tai heinän kortta; lapset ja rammat, joita tavattiin, kidutettiin kuoliaiksi, hän jätti naiset sotilaittensa raiskattaviksi ennenkuin ne surmattiin; kauneimmat heitettiin hänen kantotuoliinsa, — sillä hänen kamala tautinsa kiihoitti hänessä hurjia himoja; ja hän tyydytti niitä epätoivoisen miehen koko vimmalla.

Usein painui kukkuloiden harjalla mustia telttarivejä kokoon kuten tuulen kaatamina, ja sitten näki suurien kiiltoreunaisten kiekkojen, jotka tunsi kärryn pyöriksi, surkeasti natisten katoavan vähitellen laaksoon. Ne heimot, jotka olivat lähteneet pois Karthagon piirityksestä, harhailivat siten maakuntien halki odottaen sopivaa tilaisuutta, jotain palkkasoturien saamaa voittoa, palatakseen takaisin. Mutta pelosta tai nälästä he kaikki jatkoivat tietään kotiseuduilleen ja katosivat.

Hamilkar ei laisinkaan kadehtinut Hannon menestystä. Mutta hän tahtoi kiireesti saada kaiken loppumaan; siksi käski hän Hannoa hyökkäämään Tunista vastaan; ja Hanno, joka kaikesta huolimatta rakasti isänmaataan, saapui määräpäivänä kaupungin muurien edustalle.

Kaupungilla oli puolustusväkenään, paitsi kaupungin vakinaisia asukkaita, kaksitoistatuhatta palkkasoturia, sitten kaikki saastaisten-ruokien-syöjät, sillä he olivat kuten Mathokin jääneet Karthagon näköpiirin sisälle ja roskaväki ja shalishim katselivat etäältä sen korkeita muuria, joiden takana he uneksivat löytyvän äärettömiä nautintoja. Tämän yhteisen, vihan vaikutuksesta järjestettiin puolustus hyvinkin pian. Leileistä tehtiin kypäriä, kaikki puutarhojen palmut katkottiin keihäiden varsiksi, kaivettiin kaivoja ja ruuakseen he pyydystivät järven rannalta suuria valkoisia ruumiilla ja saastalla ruokittuja kaloja. Heidän vallituksensa, joita Karthago kateellisina oli pidättänyt raunioina, olivat niin heikkoja, että ne voi melkein olkapäällään kaataa kumoon. Matho tukki niiden reijät talojen kivillä. Se oli viimeinen taistelu; hän ei mitään toivonut, ja yhtä kaikki hän sanoi itselleen, että onni oli vaihtuvainen.

Lähestyessään näkivät karthagolaiset vallilla miehen, joka kohosi vyötäröistä asti sen ylitse. Hänen ympärillään suhahtelevat nuolet näyttivät häntä peloittavan yhtä vähän kuin pääskysparvi. Kummallista kyllä ei ainoakaan osunut häneen.

Hamilkar leiriytyi kaupungin eteläpuolelle; hänen oikealla puolellaan piti Narr' Havas Rhadeksen tasangon ja Hanno järven rannan hallussaan; toistaiseksi piti kunkin kolmen johtajan säilyttää asemansa ja yht'aikaa hyökätä kaupungin muureja vastaan.

Mutta Hamilkar tahtoi ensin näyttää palkkasotureille, että hän aikoi rangaista heitä kuin orjia. Hänen käskystään nuo kymmenen lähettilästä naulittiin vieretysten ristiin eräälle kukkulalle, vastapäätä kaupunkia.

Tämän nähdessään poistuivat piiritetyt valleilta.

Matho oli arvellut, että jos hän voisi pujahtaa muurin ja Narr' Havaksen telttojen välitse niin sukkelasti etteivät numidialaiset ennättäisi lähteä liikkeelle, niin voisi hän hyökätä takaapäin karthagolaisten jalkaväen kimppuun, joka siten joutuisi hänen osastonsa ja kaupungin väliin. Hän syöksyi sotavanhuksiensa kanssa ulos kaupungista.

Narr' Havas huomasi sen; riensi pitkin järven rantaa ja käski Hannoa lähettämään miehiä Hamilkarin avuksi. Luuliko hän Barkasta liian heikoksi vastus taaksensa palkkasotureja? Oliko se petosta vai tyhmyyttä? Kukaan ei koskaan saanut sitä tietää.

Haluten nöyryyttää kilpailijaansa ei Hanno viivytellyt. Hän huusi puhaltamaan torviin ja koko hänen armeijansa hyökkäsi barbarien kimppuun. Nämä peräytyivät ja syöksyivät suoraan päin karthagolaisia; he kaatoivat ne kumoon, polkivat jalkoihinsa ja siten hyökätessään eteenpäin he saapuivat Hannon teltan luo, jossa tämä oli kolmenkymmenen karthagolaisen, Vanhimpien kuuluisimpien jäsenten seurassa.

Hän näytti hämmästyvän tätä uhkarohkeutta; hän huusi päälliköltään avuksi. Kaikki ojensivat kätensä hänen kurkkuunsa huutaen häväistyksiä. Joukko tungeskeli, ja niiden, jotka olivat tarttuneet häneen, oli vaikea pidellä häntä käsissään. Hän koetti sillä välin kuiskata heidän korvaansa: — "Minä annan sinulle kaikki, mitä tahdot! Minä olen rikas! Pelasta minut!" He vetivät hänet mukaansa; niin raskas kuin hän olikin ei hänen jalkansa koskettaneet maata. Vanhimmat oli viety. Hänen kauhunsa kas voi. "Te olette voittaneet minut! Minä olen teidän vankinne! Minä maksan lunnaat! Kuulkaa minua, ystäväni!" Ja kun häntä olkapäillä, jotka painuivat hänen kylkiinsä, kannettiin pois, hän huusi tavan takaa: "Mitä te teette? Mitä aijotte? Näettehän etten minä vastusta! Minä olen aina ollut hyvä!"

Portin luo oli pystytetty jättiläissuuri risti. Barbarit karjuivat: "Tänne! tänne!" Mutta hän korotti vielä enemmän ääntään, ja kaikkien heidän jumaliensa nimessä hän anoi heitä viemään hänet shalishimin luo, sillä hänellä oli uskottavana tälle asia, josta kaikkien heidän pelastus riippui.

He pysähtyivät, muutamat väittivät olevan viisainta kutsua Matho saapuville. Lähdettiin häntä etsimään.

Hanno vaipui ruohikolle; ja hän näki ympärillään toisiakin ristejä, ikäänkuin kidutus, jonka alaiseksi hän oli joutuva, olisi jo edeltäpäin moninkertaiseksi aijottu; hän koetti kaikin tavoin vakuuttaa itselleen erehtyvänsä, että ristejä olikin vain yksi, vieläpä uskoa, ettei niitä ollut laisinkaan. Lopulta nostettiin hänet ylös.

— "Puhu!" sanoi Matho.

Hän tarjoutui luovuttamaan heille Hamilkarin, sen jälkeen he molemmat palaisivat yhdessä Karthagoon ja hallitsisivat kuninkaina.

Matho poistui viitaten toisia kiiruhtamaan. Se oli, arveli hän, pelkkä juoni ajan voittamiseksi.

Barbari erehtyi; Hanno oli nyt siinä epätoivoisessa asemassa, jossa ei ihminen enää välitä mistään, ja sitäpaitsi vihasi hän niin suuresti Hamilkaria, että pienimmänkin pelastuksen toivon tähden olisi ollut valmis uhraamaan hänet ja kaikki hänen sotilaansa.

Vanhimmat viruivat jo noiden kolmenkymmenen ristin juurella maassa; jo oli nuoria pantu heidän kainaloittensa alle. Silloin vanha suffeetti ymmärtäessään täytyvänsä kuolla alkoi itkeä.

Häneltä revittiin viimeisetkin vaatteet yltä — ja hänen koko kauhistuttava ruumiinsa tuli näkyviin. Paiseet täyttivät koko tuon muodottoman möhkäleen; pöhöttyneissä jaloissa peittyivät kynnet lihan alle; sormista riippui kuten vihertäviä kaistaleita; ja kyyneleet, jotka virtasivat hänen poskiensa ajoksien välitse antoivat hänen kasvoilleen pelottavan surkean ilmeen, ne kun näyttivät ottavan enemmän tilaa hänen kuin muiden ihmisolentojen kasvoilla. Hänen puoliksi auennut kuninkaallinen otsanauhansa laahasi hänen valkoisten hiuksiensa keralla maassa.

He luulivat, ettei heillä ei olisi kyllin vahvoja nuoria kiskoakseen hänet ylös ristille, ja he naulitsivat hänet siihen punilaiseen tapaan ennenkuin risti nostettiin ylös. Mutta tuskan keralla heräsi hänen ylpeytensä. Hän alkoi syytää heille solvauksia. Hän sylki vaahtoa ja väänteli ruumistaan merihirviön tavoin, jota rannalla tapetaan, ennustaen heille, että he tulevat kuolemaan vielä kamalammalla tavalla kuin hän ja että hänen kuolemansa kostetaan.

Se olikin jo tapahtunut. Toisella puolen kaupunkia, josta nyt nousi tuliliekkejä ja savupatsaita, vääntelehtivät palkkasoturien lähettiläät kuolintuskissa.

Muutamat, jotka ensin olivat pyörtyneet, virkosivat raittiissa tuulessa; mutta leuka painui rintaa vasten ja ruumis painui hiukan alas, vaikka käsien naulat olivatkin päätä korkeammalla; jaloista ja käsistä tihkui hitaasti suuria veripisaroita kuten puun oksilta kypsiä hedelmiä, — ja Karthago, golfi, vuoret ja tasanko, kaikki näytti pyörivän heidän silmissään jättiläissuuren pyörän tavoin; toisinaan maasta nouseva tomupilvi kietoi heidät pyörteesensä; heitä poltti kamala jano, kieli vääntyi heidän suussaan, ja he tunsivat kylmän hien valuvan ruumiista sielun hitaasti erkaantuessa siitä.

Äärettömän syvällä alapuolellaan he näkivät katuja, marssivia sotilaita, heiluvia miekkoja; ja taistelun pauhina osui epämääräisenä heidän korviinsa, kuten meren pauhina haaksirikkoisille, jotka kuolevat laivan mastoon. Italialaiset, jotka olivat muita rotevampia, huusivat vielä; lakedaimonilaiset olivat vaiti ja pitivät silmiään ummessa; Zärxas, joka ennen oli ollut niin voimakas, taipui nyt kuin katkaistu kaisla; hänen vieressään taivutti etiopialainen päänsä taapäin, ristin poikkipuun yli; Autharitos pyöritti liikkumattomana silmiään; hänen pitkä tukkansa oli tarttunut puun rakoon ja nousi hänen otsaltaan suoraan pystyyn, ja korina, joka nousi hänen rinnastaan kuului vihan karjunnalta. Spendiuksessa oli herännyt outo uljuus; nyt hän halveksi elämää, kun hän varmasti tiesi sen melkein kohta loppuvan ikuisesti, ja hän odotti väliäpitämättömänä kuolemaa.

Vaikka tajuttomuus jo alkoi heissä saada vallan, niin toisinaan he vavahtivat kun siivet siuhkuivat heidän suutaan vastaan. Suuret siivet loivat varjoaan heidän ympärilleen, rääyntää kaikui ilmassa; ja kun Spendiuksen risti oli korkein, niin sille istahti ensimäinen korppikotka. Silloin hän käänsi päänsä Autharitoksen puoleen ja sanoi hänelle hitaasti oudon hymyn levitessä hänen huulilleen:

— "Muistatko leijonia Siccan tien varrella?"

— "Ne olivat meidän veljiämme!" vastasi gallialainen ja heitti henkensä.

Tällä välin oli suffeetti puhkaissut muurin ja saapunut kaupungin linnan juurelle. Äkkiä tuulen viima vei sauhun pois ja seutu näkyi Karthagoon asti; hän oli näkevittään ihmisiäkin katselemassa Eshmunin temppelin katolta; sitten kääntäessään päätään hän näki vasemmalla, järven rannalla, kolmekymmentä tavattoman suurta ristiä.

Tehdäkseen ne vielä peloittavimmiksi olivat barbarit nimittäin rakentaneet ne yhteen jatketuista telttojen pylväistä; ja kolmenkymmenen Vanhimman ruumiit näkyivät hyvin korkealla ilmassa. Heidän rinnassaan oli kuten valkoisia perhosia; ne olivat alhaalta ammuttujen nuolien sulkia.

Korkeimman ristin päästä liehui pitkä, loistava kultanauha; se riippui ristillä olevan olkapäällä; siltä puolelta puuttui käsivarsi, ja Hamilkar saattoi töin tuskin tuntea Hannon. Hänen pehmenneet luunsa eivät kestäneet nauloja, ja osia hänen jäsenistään oli pudonnut pois, — eikä ristillä ollut muuta kuin kamalat jätteet muistuttaen metsämiesten oven päälle naulattuja eläinten jätteitä.

Suffeetti ei ollut voinut saada minkäänlaisia tietoja: hänen edessään oleva kaupunki oli kokonaan peittänyt häneltä sen, mitä sen takana tapahtui; ja molemmat alipäälliköt, jotka perätysten oli lähetetty kummankin johtajan luo, eivät olleet palanneet. Silloin saapui pakolaisia, jotka toivat tiedon tappiosta, ja punilainen armeija seisahtui. Tämä onnettomuus, joka osui juuri keskelle heidän voittoaan lamautti heitä. He eivät enää kuulleet Hamilkarin määräyksiä.

Matho käytti sitä hyväkseen jatkaakseen verilöylyään numidialaisten joukossa.

Hävitettyään Hannon leirin hän oli uudelleen hyökännyt heihin. Nämät päästivät norsut liikkeelle. Mutta palkkasoturit sieppasivat tulikekäleitä muurista, lähestyivät pitkin tasankoa niitä heiluttaen, ja suuret eläimet syöksyivät kauhuissaan golfiin, jossa ne kamppaillen surmasivat toisensa ja hukkuivat raskaiden panssariensa painosta. Jo oli Narr' Havas syöksynyt ratsumiehineen esiin; kaikki heittäytyivät suulleen maahan; sitten kun hevoset olivat kolmen askeleen päässä heistä, he äkkiä hyppäsivät niiden vatsan alle ja puhkasivat sen tikariniskulla, ja puolet numidialaisista oli jo kaatunut, kun Barkas saapui avuksi.

Uupuneet palkkasoturit eivät voineet vastustaa häntä. He peräytyivät hyvässä järjestyksessä Kuumienlähteiden vuorelle asti. Suffeetti oli siksi viisas, ettei ajanut heitä takaa. Hän suuntasi kulkunsa Makarin suuta kohden.

Tunis oli hänen vallassaan; mutta se ei ollut muuta kuin höyryävä rauniokasa. Rauniot vyöryivät muurien aukoista tasangon keskelle asti; — ja aivan perällä, golfin rantojen välissä lykkivät tuulen ajamat norsujen raadot toisiaan kuten saaristo mustia kallioita olisi uiskennellut veden pinnalla.

Jatkaakseen tätä sotaa oli Narr' Havas tyhjentänyt metsänsä, ottanut nuoret ja vanhat, koiraat ja naaraat, eikä hänen kuningaskuntansa sotavoima enää koskaan toipunut tästä tappiosta. Kansa, joka etäältä oli nähnyt heidän tuhonsa, oli siitä aivan epätoivoissaan; miehet valittelivat kaduilla kutsuen heitä nimeltä kuten kuolleita ystäviään: — "Oi! Voittamaton! Voitto! Salama! Pääskynen!" Ensimäisenä päivänä puhuttiin enemmän kuolleista norsuista kuin kaatuneista kansalaisista. Mutta seuraavana päivänä näkyivät barbarien teltat Kuumienlähteiden vuoren kukkulalla. Silloin oli epätoivo niin rajaton, että monet, varsinkin naiset syöksyivät pää edellä alas Akropoliilta.

Hamilkarin aikeista ei tiedetty mitään. Hän eli yksin teltassaan, hänen luonaan oli vain eräs nuori poika, eikä kukaan koskaan syönyt heidän kanssaan, ei edes Narr' Havas. Mutta tämä osoitti hänelle erikoisen suurta kunnioitusta Hannon tappion jälkeen; olihan Numidian kuninkaalla siksi tärkeätä päästä hänen pojakseen, että hänen koko aika täytyi olla varuillaan.

Tämä toimettomuus oli vain nerokkaiden toimien verhona. Kaikenlaisilla keinoilla lumosi Hamilkar kylien johtomiehet; ja palkkasotureita ajettiin pois, vainottiin ja vaanittiin kuin villipetoja. Heti kun he tulivat johonkin metsään syttyivät puut heidän ympärillään tuleen; kun he joivat lähteestä, oli se myrkytetty; luolat, joissa he nukkuivat yöllä, muurattiin umpeen. Väestö, heidän entiset kanssarikollisensa, jotka tähän asti olivat heitä puolustaneet, vainosivat nyt heitä; ja aina he tunsivat näiden joukkojen keskellä karthagolaisia asevarustuksia.

Useiden kasvot olivat punaisten ajosten syömiä; he luulivat saaneensa ne koskettaessaan Hannoon. Toiset kuvittelivat niiden syntyneen Salammbon kalojen syömisestä, ja tuntematta pienintäkään katumusta sen johdosta, he kuvittelivat vieläkin kamalampia pyhän raiskauksia, nöyryyttääkseen punilaisia jumalia mahdollisimman paljon. He olisivat tahtoneet tuhota ne kokonaan.

Siten kuljeksivat he kolme kuukautta pitkin itäistä rantaa, sitten Sellum-vuoren taakse ja erämaan hietikon rajalle asti. He etsivät jotain pakopaikkaa, vaikkapa millaista tahansa. Utica ja Hippo-Zarytus eivät olleet heitä pettäneet, mutta Hamilkar piiritti näitä molempia kaupunkeja. Palkkasoturit palasivat sitten umpimähkään pohjoiseen päin teitäkään tuntematta. Hätä ja puute oli hämmentänyt heidän järkensä.

He eivät tunteneet enää muuta kuin epätoivoista katkeruutta, joka yhä kasvoi; ja eräänä päivänä he saapuivat Cobuksen rotkoihin, vielä kerran Karthagon eteen!

Täällä tapahtui otteluja useammin. Onni suosi vuoroin kumpaakin puolta; mutta molemmat olivat siihen määrään uupuneita, että he toivoivat näiden kahakoiden sijasta suurta taistelua, kun se vaan olisi sitten viimeinen.

Mathon teki mieli itse viedä suffeetille tämä taisteluhaaste. Eräs libyalainen uhrautui siihen toimeen; Nähdessään hänen poistuvan kaikki olivat vakuutettuja siitä, ettei hän enää palaisi.

Hän palasi samana iltana.

Hamilkar otti haasteen vastaan. Seuraa vana päivänä auringon noustessa tuli heidän kohdata toisensa Rhadeksen kentällä.

Palkkasoturit tahtoivat tietää, eikö hän ollut sanonut sen enempää, ja libyalainen jatkoi:

— "Kun minä jäin seisomaan hänen eteensä, niin kysyi hän, mitä minä odotin; minä vastasin: 'kuolemaani!' Silloin hän vastasi: 'Ei! lähde pois! sinä kuolet huomenna yhdessä toisten kanssa'."

Tämä jalomielisyys kummastutti barbareja; muutamia, se kauhistutti ja
Matho suri sitä, ettei lähettiä oltu surmattu.

Hänellä oli vielä kolme tuhatta afrikalaista, tuhatkaksisataa kreikkalaista, tuhatviisisataa campanialaista, kaksisataa iberialaista, neljäsataa etruskilaista, viisisataa samniumilaista, neljäkymmentä gallialaista ja ryhmä naffureja, maita kiertäviä rosvoja, jotka hän oli tavannut taateliseuduilla, yhteensä seitsemäntuhatta kaksisataa yhdeksäntoista sotilasta, mutta ei ainoatakaan täydellistä syntagmaa. He olivat paikanneet panssariensa reijät eläinten olkaimilla ja laittaneet pronssikothurnien sijaan rääsysandaaleja. Kupari- tai rautalevyjä oli ommeltu heidän pukuihinsa; panssaripaidat riippuivat repaleisina heidän yllään ja arvet näkyivät kuten purppurajuovat käsivarsien karvojen välistä ja kasvojen parran keskeltä.

Heidän toverinsa kuoleman aiheuttama viha ylläpiti heidän sieluaan ja vahvisti heidän voimiaan; he tunsivat hämärästi olevansa sorrettujen rinnassa asuvan jumalan palvelijoita ja ikäänkuin yleisen koston pappeja! Sitä paitsi suunnattoman vääryyden tuska ja varsinkin etäältä näkyvä Karthago sai heidät raivoihinsa. He vannoutuivat taistelevansa toinen toisensa puolesta kuolemaan asti.

He teurastivat ja söivät vetojuhtansa saadakseen mahdollisimman paljon voimia; sitten he laskeutuivat levolle. Muutamat rukoilivat kääntyen eri tähtiryhmien puoleen.

Karthagolaiset saapuivat tasangolle ennen heitä. He hankasivat kilpien reunoja öljyllä, jotta nuolet helpommin liukuisivat pois; jalkaväki, jolla oli pitkä tukka, leikkasi sen varovaisuuden vuoksi edestä lyhyeksi; ja viidennellä tunnilla Hamilkar käski kaataa kaikki ruoka-astiat, tietäen, että oli epäedullista taistella vatsa liian täytenä. Hänen armeijassaan oli neljätoistatuhatta miestä, siis kaksi kertaa enemmän kuin barbarien joukkoja. Ei hän kuitenkaan koskaan ollut tuntenut itseään niin levottomaksi; jos hän jäi tappiolle, niin se oli tasavallan turmio ja hän itse joutui ristiinnaulittavaksi; jos hän sai voiton, niin silloin hän Pyreneitten, Gallian, Alppien yli pääsisi Italiaan ja Barkaksen valta oli kestävä ijankaikkisesti. Parikymmentä kertaa yössä hän nousi tarkastamaan itse kaikkea pienimpiä yksityiskohtia myöten. Mitä karthagolaisiin tuli, niin heidän pitkällinen kauhunsa oli heidät vimmastuttanut.

Narr' Havas epäili numidialaistensa uskollisuutta. Sitä paitsi saattoivat barbarit voittaa heidät. Kumma heikkous sai hänessä vallan; tavan takaa hän joi pitkiä siemauksia vettä.

Mutta eräs outo mies avasi hänen telttansa ja laski maahan vuorisuolasta tehdyn kruunun, joka oli kirjailtu rikistä ja simpukankuoriruuduista tehdyillä symbooleilla; toisinaan lähetettiin sulhaselle hänen hääkruununsa; se oli rakkauden osoitus, jonkinmoinen kehoitus.

Hamilkarin tytär ei kuitenkaan tuntenut mitään hellempiä tunteita
Narr' Havasta kohtaan.

Mathon muisto vaivasi häntä sietämättömällä tavalla; hänestä tuntui kuin tuon miehen kuoleman kautta hänen sielunsa vapautuisi, kuten kyykäärmeiden pistoksen parantamiseksi murskataan niitä haavaa vastaan. Numidian kuningas kuului hänelle; hän odotti kärsimättömänä häitä ja kun ne piti vietettämän voiton jälkeen, niin Salammbo antoi hänelle tämän lahjan yllyttääkseen hänen rohkeuttaan. Silloin pelko haihtui, eikä hän ajatellut muuta kuin onneaan saadessaan niin kauniin naisen omakseen.

Sama mielikuva oli herännyt Mathossakin; mutta hän torjui sen heti luotaan, ja hän omisti rakkautensa asetovereilleen. Hän helli niitä kuten osaa omasta olemuksestaan, vihastaan, — ja hän tunsi ajatuksensa kirkkaammiksi, ruumiinsa voimakkaammaksi; koko hänen tehtävänsä oli hänelle nyt niin päivän selvää. Jos hän toisinaan huokasikin, niin hän muisteli Spendiusta.

Hän järjesti barbarit kuuteen yhtä pitkään riviin. Keskelle asetti hän etruskilaiset, jotka olivat sidotut toisiinsa pronssikahleella; ampujat olivat niiden takana, ja kummallekin sivustalle hän jakoi naffurit, jotka istuivat lyhytkarvaisten, kameelikurjen sulilla koristettujen kameelien selässä.

Suffeetti järjesti samoin karthagolaiset. Jalkaväen kummankin puolin, kepeäaseisten viereen hän asetti clinabarit ja sitten numidialaiset; auringon noustessa seisoivat he siten rivissä toinen toisiansa vastaan. Kaikki loivat etäältä vimmaisia katseita, toisiinsa. Ensin oli huomattavissa jonkunmoinen epäröiminen. Vihdoin lähtivät molemmat armeijat liikkeelle.

Barbarit astuivat, jotta eivät hengästyisi, hitaasti, tanakasti polkien maata; punilaisen armeijan keskus muodosti kuperan kaaren. Sitten tapahtui kamala yhteensyöksyminen, aivan kuin kahden laivaston ryske niiden rynnätessä toisiinsa. Barbarien etumainen rivi oli sukkelaan auennut ja toisten takana olevat ampujat heittivät kuuliaan, nuoliaan ja heittokeihäitään. Karthagolaisten kupera rintama vähitellen oikeni, se tuli aivan suoraksi ja sitten taipui sisäänpäin; ja nyt lähestyivät molemmin puolin kepeäaseisten osastot toisiaan tasaisesti kuten sulkeutuvan harpin haarat. Barbarit, jotka vimmoissaan syöksyivät falangia vastaan tunkeutuivat jo tuohon aukkoon; he olivat mennä surman suuhun. Matho pidätti heitä, ja karthagolaisten siipien yhä lähetessä hän siirsi ulommaksi rintamansa kolme sisempää, riviä; kohta ne asettuivat hänen armeijansa siipien jatkoksi ja hänen rintamansa tuli kolmea kertaa pitemmäksi.

Mutta äärimmäisinä olevat barbarit olivat liian heikkoja, varsinkin vasemmanpuoliset, jotka jo olivat tyhjentäneet viinensä, niin että kepeäaseiset, jotka nyt hyökkäsivät heitä vastaan, laajalti särkivät heidän rivinsä.

Matho veti heidät taapäin. Oikealla siivellä olivat tapparoilla varustetut campanialaiset; hän ajoi ne karthagolaisten vasenta siipeä vastaan; keskusta hyökkäsi vihollisen kimppuun ja toisella äärellä olevat, jotka nyt olivat turvassa, pidättivät kepeäaseisia.

Silloin Hamilkar jakoi ratsuväkensä eri osastoihin, asetti raskasaseisia niiden väliin ja ajoi ne palkkasotureja vastaan.

Näiden kartionmuotoisten joukkojen kärjessä oli ratsumiehiä ja leveämmät sivut törröttivät täynnä keihäitä. Barbarien oli mahdotonta vastustaa niitä; kreikkalaisella jalkaväellä yksinään oli pronssiset varustukset; kaikilla muilla oli tikareja kepin nenässä, maatiloista otettuja viikatteita, kärrynpyörän raudoista valmistettuja miekkoja: liian pehmeät terät vääntyivät lyödessä, ja kun he kumartuivat taivuttaakseen ne jälleen jalallaan suoriksi, surmasivat karthagolaiset heitä nopeasti oikealta ja vasemmalta.

Mutta ketjuunsa kiinnitetyt etruskilaiset; eivät liikkuneet paikaltaan; kuolleet, jotka eivät voineet kaatua, olivat toisille esteeksi; ja tämä pitkä pronssirivi vuoroin supistui ja laajeni, notkeana kuin käärme, horjumattomana kuin muuri. Barbarit järjestyivät sen takana yhä uudelleen, huoahtivat lyhyen hetken; — sitten he jälleen syöksyivät aseiden tyngät käsissään taisteluun.

Monella ei enää ollut laisinkaan asetta, ja he syöksyivät karthagolaisten kimppuun purren heitä koiran tavoin kasvoihin. Ylpeinä riisuivat gallialaiset mekkonsa; etäältä näkyi heidän kookkaat valkoiset ruumiinsa: peloittaakseen vihollisia he avasivat haavansa. Punilaisen syntagman keskellä ei enää kuulunut käskyjen jakajan huutoa; tomun yläpuolelle kohoavat liput vielä jakoivat merkkejä, ja jokainen antoi suuren joukon aaltoilun viedä itsensä mukaansa.

Hamilkar käski numidilaisia hyökkäämään eteenpäin. Mutta naffurit riensivät heitä vastaan.

He olivat puetut avariin mustiin pukuihin, päälaella oli hiustöyhtö ja kädessä, virtahevonnahkainen kilpi; he heiluttivat nuoran päähän kiinnitettyä kahvatonta terää; ja heidän kokonaan sulilla koristetut kameelinsa päästivät pitkiä käheitä korahduksia. Terät osuivat tähdättyihin paikkoihin, ponnahtivat taas takaisin ja joku jäsen putosi maahan. Raivostuneet eläimet tunkeutuivat syntagman läpi. Muutamat niistä, joiden jalat olivat katkenneet kulkivat hypähdellen kuten haavoittuneet kameelikurjet.

Koko punilainen jalkaväki hyökkäsi taas barbarien kimppuun; se mursi niiden rivit. Heidän osastonsa pyörivät ympäri, erillään toinen toisistaan. Karthagolaisten välkkyvämmät aseet ympäröivät heidät kultaisten renkaiden tavoin; keskellä kiehui ihmisparvi, ja suoraan paistava aurinko loi miekkojen kärkiin leimahtelevia valkoisia väikkeitä. Mutta clinabarien rivejä makasi kuolleina maassa; palkkasoturit riisuivat niiltä varustukset, pukivat ne ylleen ja palasivat taisteluun. Karthagolaiset erehtyivät ja eksyivät usein heidän joukkoonsa. He jähmettyivät kauhusta, tai peräytyivät, ja etäältä kaikuvat riemuhuudot näyttivät ajavan heitä edellään kuten myrskylaivan sirpaleita. Hamilkar oli aivan epätoivoissaan; kaikki oli joutumaisillaan tuhon omaksi Mathon nerokkuuden ja palkkasoturien urhoollisuuden tähden!

Mutta etäältä kuului lukuisien tamburiinien räike. Joukko vanhuksia, sairaita, viidentoistavuotiaita lapsia ja naisiakin, jotka eivät olleet voineet levottomuuttaan hillitä, oli lähtenyt Karthagosta, ja, asettuakseen jonkun pelottavamman voiman turviin, he olivat ottaneet Hamilkarin palatsista sen ainoan norsun, joka tasavallalla vielä oli jälellä, — sen, jonka kärsä oli katkaistu.

Silloin tuntui karthagolaisista, että itse isänmaa saapui muurien suojasta käskemään heitä kuolemaan sen edestä. Uusi vimma valtasi heidät, ja numidialaiset riistivät kaikki muut mukaansa.

Barbarit olivat asettuneet keskelle tasankoa selkä erästä kumpua vastaan. Heillä ei ollut enää mitään toivoa voittaa ei edes jäädä eloonkaan; mutta jälellä olevat olivat paraimmat, urhoollisimmat ja voimakkaimmat.

Karthagosta tulleet alkoivat numidialaisten ylitse heitellä paistin vartaita, silavaneuloja, vasaroita; miehet, joita konsulit olivat pelänneet, kuolivat naisten heittämien keppien iskuihin: punilainen roskaväki tuhosi palkkasoturit.

He olivat paenneet kukkulan harjalle. Jokaisen uuden aukon syntyessä sulkeutui heidän kehänsä uudelleen; kaksi kertaa se laskeutui alas; mutta yhteentörmäys sysäsi heidät heti takaisin kukkulalle; ja karthagolaiset ojensivat sikin sokin käsiään; he pistivät keihäitä edessä seisovien jalkojen välitse ja hosuivat umpimähkään. He lankesivat vereen; ruumiit vyöryivät liian jyrkkää rinnettä myöten alas. Norsu, joka koetti nousta kukkulalle kahlasi vatsaa myöten niissä; näytti siltä kuin se olisi nautinnolla astuskellut niiden päälle; ja sen katkaistu, päästään leveä kärsä kohosi tuon tuostakin ilmaan kuten jättiläissuuri iilimato.

Sitten kaikki pysähtyivät. Karthagolaiset purivat hammasta katsellen ylös kukkulalle, jossa barbarit seisoivat.

Vihdoin he syöksyivät äkkiä eteenpäin ja ottelu alkoi uudelleen. Toisinaan palkkasoturit antoivat heidän lähestyä huutaen antautuvansa; sitten kamalan pilkallisesti nauraen he yht'äkkiä surmasivat ja surmattiin, ja elossa olevat nousivat sen mukaan kuin kuolleet kaatuivat niiden päälle puolustaakseen itseään. Se näytti yhä kohoavalta pyramidilta.

Pian heitä ei ollut jälellä muuta kuin viisikymmentä, sitten kaksikymmentä, sitten kolme ja lopulta ainoastaan kaksi, eräs tapparaa heiluttava samniumilainen ja Matho, jolla vielä oli miekka.

Samniumilainen oli polvillaan ja heilutti tapparaansa vuoroin oikealle ja vasemmalle varoittaen Mathoa häneen suunnatuista iskuista: "Valtias, tänne! tuonne! kumarru!"

Matho oli kadottanut olkasuojuksensa, kypärinsä, panssarinsa; hän oli aivan alasti, — kalpeampi kuin kuolleet, hiukset aivan suorina, vaahto tukku kummassakin suupielessä, — ja hänen miekkansa heilui niin nopeasti, että se muodosti sädekehän hänen ympärilleen. Eräs kivi katkaisi kalvan kahvan juurta myöten, samniumilainen oli surmattu ja karthagolaisten joukko tuli yhä tiheämmäksi, kosketti häneen. Silloin hän nosti ilmaan tyhjät kätensä kuten mies, joka kalliolta heittäytyy mereen, ja syöksyi peitsiin.

Ne väistyivät hänen edessään. Hän juoksi monta kertaa karthagolaisia vastaan. Mutta aina he peräytyivät kääntäen aseensa poispäin.

Hänen jalkansa kosketti miekkaa. Matho aikoi siepata sen. Hän tunsi äkkiä ansan käsiensä ja polviensa ympärillä, ja kaatui.

Narr' Havas oli jo jonkun aikaa seurannut häntä askel askeleelta käsissään suuri verkko, jommoisilla villipetoja pyydystetään, ja, käyttäen hyväkseen hänen kumartumistaan, kietoi hänet siihen.

Sitten hänet kiedottiin norsun selkään jäsenet ristiin sidottuina; ja kaikki ne, jotka eivät olleet haavoittuneita, seurasivat häntä ja riensivät meluten Karthagoa kohden.

Viesti voitosta oli saapunut sinne, ihmeellistä kyllä, jo kolmantena yön hetkenä; Khamonin temppelin klepsydra osotti viidettä tuntia, kun he saapuivat Malquaan; silloin Matho avasi silmänsä. Talojen katoilla oli niin paljon tulia, että koko kaupunki näytti olevan ilmivalkeassa.

Hän kuuli epäselvästi suunnatonta huutoa ja maaten selällään hän katseli tähtiä.

Sitten eräs ovi sulkeutui ja pimeys verhosi hänet.

Seuraavana päivänä samalla tunnilla kuoli viimeinen niistä, jotka olivat jääneet Piilusolaan.

Samana päivänä, jona heidän toverinsa lähtivät pois, olivat palaavat zuaekit vyöryttäneet lohkareet kokonaan pois ja olivat heille jonkun aikaa antaneet ruokaa.

Barbarit toivoivat yhä vielä Mathon palaavan, — eivätkä tahtoneet mitenkään lähteä vuoristosta, joko siihen oli syynä toivottomuus, heikkous, tai tuo sairaiden itsepäisyys, jotka kieltäytyvät muuttamasta paikkaa; vihdoin ruokavarojen loputtua lähtivät zuaekit pois. Tiedettiin, että barbareja oli tuskin tuhattakolmeasataa enää jälellä, eikä heidän surmaamisekseen tarvinnut käyttää sotilaita.

Villipedot, varsinkin leijonat, olivat näinä kolmena sotavuotena suuresti lisääntyneet. Narr' Havas oli pannut suuren taputusajon toimeen, sitten ajanut niitä takaa ja sitomalla vuohia aina vähäisen matkan päähän toisistaan ohjannut ne Piilusolaa kohden; — ja kaikki ne elivät nyt siellä, kun saapui Vanhimpien lähettämä mies katsomaan, mitä barbareista oli jälellä.

Pitkin tasankoa makaili leijonia ja ruumiita, kuolleita tuskin voi eroittaa vaatekappaleista ja aseista. Melkein kaikilta puuttui kasvot tai toinen käsivarsi; muutamat näyttivät vielä koskemattomilta; muutamat olivat kokonaan kuivuneet, ja maatuneet päät olivat kypärissä; säärisuojustimista pisti esiin lihattomia jalkoja, luurangoilla oli viitat yllään; auringon kuivamat luut muodostivat valkoisia läikköjä hiekkaan.

Leijonat makasivat vatsa maata vasten ja käpälät ojossa, räpyttäen silmiään päivän paahteessa, jonka valkoisten kallioiden heijastus teki vieläkin kirkkaammaksi. Toiset istuivat takajaloillaan katsoen terävästi eteensä; tai puoliksi suurien harjojensa peitossa nukkuivat yhtenä keränä. Kaikki näyttivät ravituilta, laiskoilta, väsyneiltä. Ne olivat liikkumattomia kuin vuori ja kuolleet. Yö saapui; leveät punaiset viirut hohtivat lännen taivaalla.

Silloin nousi yhdestä noista kasoista, jotka eri pitkien välimatkojen päässä kohosivat tasangolta, horjuva haamumainen olento. Silloin eräs leijona lähti liikkeelle ja sen suuri ruumis loi mustan varjon taivaan punaisenhohtavaa taustaa vastaan; — tultuaan aivan miehen luo, se kaatoi hänet yhdellä käpälän iskulla.

Sitten laskeutuen vatsalleen se hampaillaan kiskoi sisälmykset ulos.

Sen jälkeen se avasi suuren kitansa selko selälleen ja päästi muutamia minuutteja kestävän karjunnan, johon vuorien kaiku vastasi ja joka vähitellen katosi autioon avaruuteen.

Äkkiä alkoivat pienet kivet ylhäällä vyöryä alas. Kuului nopeita askeleita, — ja ristikon puolelta, rotkon puolelta näkyi teräväkärkisiä kuonoja ja pystykorvia; keltaiset silmät kiiluivat. Shakaalit saapuivat syömään jätteitä.

Karthagolainen, joka katseli kumartuen jyrkänteen reunan yli, kääntyi lähtemään.