Read synchronized with  German  English 
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Barbarit eivät tarvinneet mitään suojavallitusta sisämaan puolelle; olihan se heidän vallassaan. Mutta lähestyäkseen sitä helpommin muureja he hävittivät ne vallitukset, jotka olivat vallihaudan reunalla. Sen jälkeen Matho jakoi armeijan suuriin puolikehiin saartaakseen siten Karthagon sitä paremmin. Palkkasoturien raskasaseiset pantiin eturiviin, heidän taakseen linkomiehet ja ratsuväki; aivan taakse kuormasto, kärryt, hevoset; kaiken tämän kansanpaljouden edessä törröttivät piirityskoneet kolmen sadan askeleen päässä torneista.

Huolimatta monen monituisista eri nimistä, jotka monta kertaa vaihtuivat vuosisatojen kuluessa, saattoi ne jakaa kahteen eri lajiin: toiset toimivat lingon toiset jousen tavoin.

Edelliset, heittokoneet, olivat neliskulmaisia kehyksiä, joissa oli kaksi pystysuoraa pylvästä ja yksi poikittain oleva palkki. Koneen etuosassa köysillä varustettu valssi piti kiinni paksua, pyöreätä palkkia, jonka toisessa päässä oli lusikan tapainen syvennys heittokiviä varten; sen alapää oli kiinnitetty kimppuun väännettyjä köysiä, ja kun köydet päästettiin irti, niin se nousi ja iski poikkipäin olevaan palkkiin, joka äkkiä seisauttaen sen vauhdin lisäsi heiton voimaa.

Jälkimäiset olivat rakenteeltaan monimutkaisemmat: pienen pylvään päähän oli keskeltä kiinnitetty poikkipuu, johon päättyi suorassa kulmassa jonkunmoinen kouru; poikkipuun kummassakin päässä oli kaksi nastaa, joissa kummassakin oli jouhikerät; niihin oli punottu kiinni kaksi pientä kankea, joihin sidottiin sen köyden päät, joka voitiin vetää aivan kourun alapäähän asti pronssilevyyn kiinni. Erään jousen vaikutuksesta tämä levy lähti liikkeelle, liukui uurteita myöten eteenpäin lennättäen nuolet kauvaksi.

Katapultteja kutsuttiin myös onagereiksi, villien aasien mukaan, jotka kavioillaan sinkauttivat kiviä vihollisiinsa, ja ballistoja skorpiooneiksi erään, levyssä olevan nastan vuoksi, joka nyrkillä siihen iskettyä laukaisi jousen.

Niiden valmistelu vaati tieteellisiä laskuja; puuaineen täytyi olla kaikkein kovinta lajia ja kaikkien hammaspyöräin pronssia; ne vedettiin vireeseen vipujen, väkipyörien, vintturien tai polkurattaiden avulla: suuren telan avulla muutettiin ammunnan suuntaa, ja niitä kuljetettiin paksujen kelojen päällä eteenpäin, ja suurimmat tuotiin palasittain paikalle ja pantiin aivan vihollisen edessä kokoon.

Spendius asetti kaksi suurta katapulttia muurien kolmea pääkulmausta vastaan; jokaisen portin eteen hän asetti oinaan, jokaisen tornin eteen ballistan, carroballistain piti liikkua taempana. Mutta oli hankittava suojaa piiritettyjen tulta vastaan ja ensiksi täytettävä muurien edessä olevat vallihaudat.

Sen vuoksi lykättiin ensin esiin tuoreesta kaislasta tehtyjä aitauksia ja tammipuisia holveja, jotka muistuttivat suuria kolmella pyörällä liikkuvia kilpiä; pienet tuoreilla vuodilla peitetyt ja meriruoholla vahvistetut majat suojasivat työmiehiä; katapultteja ja ballistoja suojasi köysiverhot, jotka olivat etikkaan kastetut, jotta ne tulisivat tulenkestäviksi. Naiset ja lapset poimivat kiviä rannalta tai kuopivat käsin maata ja toivat sotilaille.

Karthagolaisetkin varustautuivat.

Hamilkar oli saanut heidät pian rauhoittumaan selittämällä että vesi-altaissa oli riittävästi vettä sadaksi kahdeksikymmeneksikolmeksi päiväksi. Tämä vakuutus, hänen läsnäolonsa, etupäässä zaimphin takaisin saaminen, herätti heissä hyviä toiveita, Karthago tointui jälleen herpautumistilastaan; nekin, jotka eivät olleet Kananean heimoa, tempasi toisten innostus mukaansa.

Orjille jaettiin aseita, asevarastot tyhjennettiin; kullekin kaupungin asukkaalle määrättiin paikka ja toimi. Tuhat kaksisataa palkkasoturia, jotka olivat palanneet karthagolaisten puolelle, oli vielä elossa; suffeetti teki heidät kaikki alipäälliköiksi; ja kirvesmiehet, ase-, rauta-, ja kultasepät sijoitettiin sotakoneita hoitamaan. Karthagolaiset olivat säilyttäneet niitä muutamia roomalaisten rauhan-ehdoista välittämättä. Ne korjattiin. Nuo käsityöläiset pystyivät tekemään sitä työtä.

Pohjoinen ja itäinen puoli, jossa meri ja golfi oli suojana, olivat turvatut. Vastapäätä barbareja oleville muureille kuljetettiin puunrunkoja, myllynkiviä, rikillä täytettyjä astioita, öljysammioita, ja rakennettiin uuneja. Tornien katolla koottiin kiviä ja aivan vallien vieressä olevat talot täytettiin hiekalla vahvistaakseen ja lisätäkseen muurien kestävyyttä.

Barbarit joutuivat näitä valmistuksia katsellessaan raivoon. He olisivat heti tahtoneet ryhtyä hyökkäykseen. Katapultteihin pannut kivet olivat niin suunnattoman raskaita että koneet särkyivät; hyökkäys oli lykättävä tuonnemmaksi.

Vihdoinkin Shabar-kuun kolmantena päivänä, — auringon noustessa, — kuului kova jysähdys Khamonin porttia vastaan.

Seitsemänkymmentä viisi sotilasta veti köysistä, jotka olivat kiinnitetyt jättiläissuuren hirren tyveen; hirsi riippui vaakasuorana ketjujen varassa, jotka olivat kiinni korkeassa kannattimessa, ja päättyi kokonaan pronssista tehtyyn oinaan päähän. Se oli päällystetty härän vuodilla; rautarenkaita oli tuon tuostakin sen ympärillä; se oli kolme kertaa miehen ruumista paksumpi, sadan kahdenkymmenen kyynärän pituinen, ja monilukuisten paljaiden käsivarsien vetäessä ja lykätessä sitä seeteni ja peräytyi säännöllisesti kiikahdellen.

Toisten porttien edessä olevat oinaat alkoivat myöskin liikkua. Onttojen polkurattaiden sisustassa näki miesten hyppivän pienalta pienalle. Väkipyörät ja nastat natisivat, köysisuojukset laskeutuivat alas, ja kivi- ja nuolisade lensi yht'aikaa ilman halki; hajallaan olevat linkomiehet riensivät saapuville. Muutamat lähestyivät vallitusta kantaen kilpiensä alla palavaa pihkaa täynnä olevia ruukkuja; sitten he äkkiä heittivät ne muurin yli. Tämä kuula-, nuoli- ja tulisade lensi etumaisten rivien yli kaarena ja putosi muurien taakse. Mutta niiden harjalle ilmestyi suuria mastoranoja; ja niistä laskeutui alas suuret pihdit, jotka päättyivät kahteen, sisäpuolelta pykalaiseen koukkuun. Ne iskivät kiinni oinaisiin. Sotilaat tarraantuivat hirteen ja vetivät sitä taapäin. Karthagolaiset kiskoivat sitä ylöspäin; ja tätä taistelua jatkui iltaan asti.

Kun palkkasoturit seuraavana päivänä ryhtyivät jälleen työhönsä, niin muurien yläreuna oli kokonaan peitetty puuvillakääröillä, kankailla ja tyynyillä; muurisakarain väliset aukot olivat tukitut matoilla; ja muurin reunalta näkyi nostoranain välistä rivi hankoja ja keppeihin sidottuja hakkuuveitsiä. Heti alkoi vimmattu puolustus.

Köysiin kiinnitetyt hirret iskivät taukoamatta nousten ja laskien oinaisiin; ballistojen avulla heitetyt koukut kiskoivat majojen katot irti; ja tornien huipulta lensi virta pii- ja mukulakiviä.

Lopulta oinaat mursivat Khamonin ja Tagastain portit. Mutta karthagolaiset olivat kasanneet niiden sisäpuolelle niin paljon kaikellaista rojua, että portit eivät auenneetkaan. Ne jäivät pystyyn.

Nyt hyökättiin muurien kimppuun suurien kairojen avulla, joiden piti kivien liitoksiin pistettyinä irroittaman ne muurista. Koneita käytettiin huolellisemmin ja niiden käyttäjät jaettiin vuoroparviin; ne toimivat aamusta iltaan taukoamatta yksitoikkoisen säännöllisesti kuin kankurin kangaspuut.

Spendius ei väsynyt niiden johtamiseen. Hän itse viritti ballistojen jouset. Jotta molemmat puolet joutuisivat yhtä kovaan vireesen, niin pingottaessa lyötiin köyteen vuoroin oikealle ja vasemmalle siksi kunnes molemmat puolet soivat samoin. Spendius nousi niiden telineelle. Jalallaan hän löi hiljaa köyteen, — ja hän kuulosteli kuten lyyraansa virittävä soittaja. Sitten, kun katapultin tanko ponnahti, kun ballistan pylväs vavahti jousen lauetessa, kun kiviä lensi säteinä ja nuolia sateena, niin kumartui hän koko ruumiillaan eteenpäin ja nosti kätensä ilmaan aivan kuin seuratakseen heittoa.

Sotilaat ihailivat hänen kekseliäisyyttään ja noudattivat hänen määräyksiään. Työ teki heidät iloisiksi ja he keksivät leikillisiä, koneiden laatuun sopivia puheenparsia. Kun niiden pihtien nimi, jotka tarttuivat oinaisiin, oli susi, ja peitettyjen käytävien viinitarhat, niin kutsuivat he itseään lampaiksi ja menivät viininkorjuusen; ja ladatessaan konettaan he sanoivat onagerille: "Potkaise hyvin!" ja skorpioneille: "Pistä puhki sydämen!" ja nämät yhä uusiintuvat leikinlaskut pitivät heidän rohkeuttaan yllä.

Mutta koneet eivät pystyneet hävittämään vallitusta. Se oli rakennettu kahdesta yhdensuuntaisesta muurista, joiden väli oli täytetty mullalla; he särkivät muurien yläosan. Mutta piiritetyt korjasivat ne yhä uudelleen. Matho käski rakentamaan puutorneja, jotka kohoisivat kivitornien tasalle. Vallihautaan heitettiin turpeita, paaluja, kiviä ja kokonaisia vaunuja pyörineen, jotta saataisiin ne pikemmin täyttymään; mutta ennenkuin ne olivatkaan vielä aivan täynnä lainehti tasangolla oleva suunnaton barbarijoukko yht'aikaa eteenpäin ja virtasi muurien juurelle kuten reunojensa yli loiskuva meri.

Tuotiin köysiportaita, tikapuita ja sambucoja, kaksi mastoa, joita myöten liikkui vetonuorien avulla bambu varsia ylhäällä päättyen liikkuvaan siltaan. Lukuisina suorina viivoina seisoivat ne muuria vastaan, ja palkkasoturit nousivat perätysten niitä ylös pitäen aseita käsissään. Ei ainoatakaan karthagolaista näkynyt; he olivat jo nousseet kaksi kolmannesta muurin korkeudesta ylös. Muurisakarain välit aukenivat äkkiä ja sylkivät kuten lohikäärmeiden kidat tulta ja sauhua; kuuma hieta lensi laajalle ja tunkeutui panssarien liitoksista sisään; palava vuoriöljy tarttui vaatteisiin, sula lyijy valui kypäreitä pitkin ja poltti reikiä lihaan; kipinäsade räiskyi kasvoja vastaan, — ja silmättömät silmäkuopat näyttivät itkevän mantelin suuruisia kyyneleitä, öljystä aivan keltaisten miesten tukka alkoi palaa. He lähtivät juoksemaan sytyttäen toisia. Liekit saatiin sammumaan heittämällä etäältä heidän kasvoihinsa vereen kastettuja viittoja. Muutamat, joissa ei näkynyt haavoja, jäivät liikkumattomina seisomaan jäykkinä kuin paalut, suu auki ja käsivarret levällään.

Hyökkäystä jatkui useita päiviä perätysten, — palkkasoturit toivoivat huimaavan voimansa ja urhoollisuutensa kautta pääsevänsä voitolle.

Toisinaan nousi mies toisen olkapäille; pisti raudan kivien väliin, käytti sitä astimena päästäkseen ylemmäksi, kiinnitti toisen ja kolmannen raudan; ja vallin ulkonevan yläreunan suojaamana hän siten vähitellen pääsi yhä ylemmäksi; mutta päästyään määrättyyn korkeuteen he aina putosivat alas. Laaja vallihauta oli ääriään myöten täynnä ruumiita; elävien jalkojen alla kasaantuivat haavoitetut sekaisin kuolleiden ja kuolevien kanssa. Maalle valuneiden sisälmyksien, purskuneiden aivojen ja verilaimiskojen keskellä palaneet ruumiit muodostivat mustia täpliä; ja ruumiskasasta törrötti jalkoja ja käsivarsia kuten paaluja palaneesta viinitarhasta.

Kun tikapuut osottautuivat riittämättömiksi, käytettiin tollenoneja, — koneita, jotka olivat laaditut pitkästä hirrestä, joka oli sovitettu poikittain toisen hirren päähän ja jonka päässä oli neliskulmainen kori, johon mahtui kolmekymmentä jalkamiestä aseineen.

Matho tahtoi nousta ensimäiseen, joka saatiin valmiiksi. Spendius esti häntä siitä.

Miehet painoivat erästä vipulaitosta; pitkä hirsi nousi, ensin vaakasuoraan, kohosi sitten melkein pystyyn ja taipui korin liian suuren painon alla kuin jättiläissuuri kaisla. Sotilaat olivat korissa kyyryllään leukaa myöten; ei näkynyt muuta kuin heidän kypäriensä töyhdöt. Vihdoin noustuaan viisikymmentä kyynärää ilmaan, se kääntyi oikealle ja vasemmalle useaan kertaan, painui sitten alas; ja kuten jättiläiskäsivarsi, joka kädessään piti kääpiö joukkoa, se laski muurille korin täyden miehiä. He hyppäsivät keskelle vihollisjoukkoa, eivätkä enää palanneet.

Pian pantiin toisetkin tollenonit kuntoon. Mutta niitä olisi tarvittu sata kertaa enemmän, ennenkuin kaupunki olisi voitu valloittaa. Sitten käytettiin niitä toisella, tuhoavalla tavalla: etiopialaisia jousimiehiä asettui koreihin; ja sitten, kun vipulaitoksen nuorat oli alhaalta sidottu kiinni, he jäivät ilmaan ja ampuivat sieltä myrkytettyjä nuolia. Nuo viisikymmentä muurisakaroja korkeammalle kohoavat tollenonit ympäröivät siten jättiläissuurien korppikotkien tavoin Karthagoa; ja neekerit nauroivat nähdessään muurilla olevien vartijain kuolevan kamaliin kouristuksiin.

Hamilkar lähetti nyt vallille hopliitteja; hän juotti heille joka aamu eräiden yrttien nestettä, joka turvasi heidät myrkkyä vastaan.

Eräänä iltana pimeässä hän pani paraimmat miehensä proomuihin ja lautoille ja kääntyen satamasta oikealle hän nousi maihin Taenian luona. Sitten he etenivät aivan barbarien ensimäisten rivien luo ja hyökäten sivultapäin heihin panivat suuren verilöylyn toimeen. Yöllä kapusi nuoria, myöten miehiä alas valleilta soihdut käsissään, polttivat palkkasoturien sotakoneet ja palasivat takaisin.

Matho oli vimmoissaan; jokainen este yllytti vain hänen raivoaan; hän keksi pelottavia ja kummallisia seikkoja. Hän kutsui ajatuksissaan Salammbon tapaamaan häntä; sitten hän odotti. Salammbo ei saapunut; se oli Mathon mielestä uusi petos, — ja siitä alkaen hän kirosi häntä. Jos hän olisi nähnyt Salammbon ruumiin, niin hän ehkä olisi poistunut. Hän asetti nyt kaksinkertaiset etu vartijat, hän pystytti hankoja vallien juurelle, hän kaivoi jalka-ansoja maahan, ja hän käski libyalaisia tuomaan hänelle kokonaisen metsän sytyttääkseen sen tuleen ja polttaakseen Karthagon kuten ketunpesän.

Spendius intoili piirityksen jatkamista. Hän koetti keksiä pelottavia piirityskoneita, jommoisia ei vielä koskaan oltu laadittu.

Toiset barbarit, jotka majailivat kauvempana kannaksella kummastelivat tätä hitautta ja alkoivat mutista; heidät päästettiin omille valloillensa.

Tikareineen ja peitsineen he nyt hyökkäsivät portteihin käsiksi. Mutta heidän alastomia ruumiitaan oli helppo haavoittaa, ja karthagolaiset surmasivat heitä joukottain; ja palkkasoturit iloitsivat siitä, epäilemättä siksi että he kadehtivat heiltä ryöstösaalista. Siitä syntyi leirissä riitoja, jopa taistelujakin. Pian ympärillä oleva seutu oli tyhjäksi ryöstetty; ruokavaroista syntyi tappelu. Useiden rohkeus lannistui. Isoja laumoja lähti pois. Mutta väen paljous oli niin suuri, ettei sitä huomattu.

Paraimmat koettivat kaivaa maanalaisia käytäviä; mutta huonosti tuettu maa vaipui alas. He alkoivat kaivaa uusista paikoista; Hamilkar arvasi aina niiden suunnan painaen korvansa pronssikilpeä vastaan. Hän kaivoi vastakäytäviä niihin paikkoihin, joissa heidän puutorniensa piti liikkua; kun niitä lykättiin eteenpäin, niin ne vaipuivat kuoppiin.

Lopulta kaakki ymmärsivät, että kaupunkia ei voitu valloittaa ennenkuin oli laadittu pitkä muurien korkuinen vallitus, jonka avulla saatettiin taistella samalla tasolla; vallin yläreuna aijottiin kivittää, jotta sillä voitaisiin kuljettaa piirityskoneita. Silloin olisi Karthagon enää mahdotonta vastustaa.

Kaupunki alkoi kärsiä janoa. Vesi, joka piirityksen alussa oli maksanut kaksi kesitahia juhdankantamus, maksoi nyt yhden hopeashekelin, liha- ja viljavarastot hupenivat myöskin; pelättiin nälänhätää; muutamat puhuivat jo tarpeettomista suista, ja se herätti kauhua kaikkialla.

Khamonin torilta Melkarthin temppeliin asti virui ruumiita kadut täynnä; ja kun oli kesän loppu, niin suuret mustat paarmat vaivasivat taistelevia. Vanhukset kuljettivat haavoittuneita, ja hurskaat jatkoivat nimellishautajaisia omaistensa ja ystäviensä puolesta, jotka sodan aikana olivat kuolleet kaukana. Vahakuvia, joilla oli hiukset ja vaatteet, oli kaikkialla ovien edessä. Ne sulivat niiden vieressä palavien vahakynttilöiden kuumuudesta; maalaus juoksi pitkin niiden olkapäitä ja kyyneleitä valui pitkin elävien kasvoja, jotka vieressä veisasivat hautajaislauluja. Tämän aikana juoksi kansaa pitkin katua; aseellisia joukkoja kulki ohitse; päälliköt huusivat käskyjään; ja yhäti kuului vallia jyskyttävien oinaiden kolke.

Sää tuli niin kuumaksi, että ruumiit pöhöttyivät, eivätkä enää mahtuneet arkkuihinsa. Niitä poltettiin keskellä pihoja. Mutta liian ahtaalla alueella tuli sytytti läheiset seinät ja pitkiä tulikieliä leiskahteli äkkiä taloista kuten veri syöksyy avatusta valtasuonesta. Siten vallitsi Molok Karthagossa; hän kietoi muurit, vyöryi pitkin katuja, nieli ruumiitkin.

Miehet, jotka epätoivon merkiksi olivat pukeutuneet yhteen ommelluista risoista tehtyihin viittoihin, asettuivat kadunkulmiin. He yllyttivät kansaa Vanhimpia ja Hamilkaria vastaan, ennustaen kansalle täydellistä turmiota ja vaativat hävittämään kaikkea ja tekemään mitä kukin mieli. Vaarallisimmat olivat villikaali juoman nauttijat; huumeensa vallassa he luulivat olevansa villipetoja ja syöksyivät ohikulkijoiden kimppuun, raadellen heitä. Heidän ympärilleen muodostui sankkoja parvia; ja Karthagon puolustus unohtui. Mutta suffeetti keksi vastakeinon, hän lahjoi toisia, jotka puolustivat hänen asiaansa.

Pidättääkseen jumalat kaupungissa ihmiset kietoivat heidän kuvansa kahleisiin. Pataikit verhottiin mustiin harsoihin ja alttarien päälle pantiin jouhipaidat; koetettiin yllyttää Baalien ylpeyttä ja kateutta laulamalla niiden korvaan: "Sallitko sinä voittaa itsesi! toiset ovat kai sinua voimakkaammat? Näytä itsesi! auta meitä! jotta kansat eivät sanoisi: Missä nyt ovat heidän jumalansa?"

Pappiskunnat olivat alituisen rauhattomuuden vallassa. Varsinkin Rabbetnan papit pelkäsivät, — zaimphin takaisin tuominen ei ollutkaan auttanut mitään. He pysyttelivät suljettuina kolmanteen pihattoon, joka oli valloittamaton kuin linnoitus. Yksi ainoa heistä rohkeni poistua, se oli ylimmäinen pappi Shahabarim.

Hän kävi Salammbon luona. Mutta hän ei sanonut sanaakaan, katseli vain terävästi Salammbohon, tai syyti viljalti sanoja ja hänen moitteensa olivat entistään ankarampia.

Selittämättömän ristiriitasuuden vaikutuksesta ei hän antanut nuorelle immelle anteeksi sitä, että tämä oli noudattanut hänen määräyksiään: — Shahabarim oli arvannut kaiken, — ja tämä yhä uudelleen palautuva ajatus kidutti hänen mustasukkaisuuttaan. Hän syytti Salammbota syypääksi sotaan. Hänen väitteensä mukaan piiritti Matho Karthagoa yksinomaan saadakseen zaimphin jälleen valtaansa; samalla hän syyti herjauksia ja pilkkaa tuon barbarin yli, joka tohti toivoa saavansa pyhiä esineitä haltuunsa. Eikä se kuitenkaan ollut sitä, mitä pappi tahtoi sanoa.

Mutta nyt Salammbo ei enää tuntenut mitään pelkoa häntä kohtaan. Hänen ennen kärsimänsä ahdistus oli kadonnut. Hän oli omituisen rauhallinen. Katse ei enää ollut niin harhaileva ja siinä välkkyi kirkas hohde.

Mutta käärme oli jälleen sairastunut; ja kun Salammbo sitä vastoin näytti parantuvan, niin vanha Taanak iloitsi siitä, uskoen että käärme heikontumalla vapautti hänen valtijattarensa taudista.

Eräänä aamuna hän löysi käärmeen häränvuotaisen vuoteen takaa kokoon kääriytyneenä, marmoria kylvempänä, pää peittyneenä matojen paljouteen. Hänen huutaessaan saapui Salammbo. Hän käänteli käärmettä jonkun aikaa sandaalinsa kärjellä, ja orjatar hämmästyi hänen tunnottomuuttaan.

Hamilkarin tytär ei enää paastonnut yhtä kiihkeästi kuin ennen. Hän vietti päivänsä ylhäällä penkereellä, kyynärpäillään nojaten kaidepuuhun ja huvikseen tuijottaen eteensä. Muurin reunat muodostivat taivasta vastaan säännöttömiä rajaviivoja, ja pitkin sitä loivat vahtien peitset kuten piikkireunustuksen. Hän erotti etäämpänä tornien lomitse barbarien sotatemput; niinä päivinä, jolloin taistelu oli tauonnut, saattoi hän erottaa heidän puuhansa leirissäkin. Ne korjailivat aseitaan, rasvasivat tukkaansa, tai huuhtoivat meressä verisiä käsiään; teltat olivat suljetut; kuormastohevoset söivät, ja etäämpänä sirppivaunut, jotka olivat puolikehään järjestetyt, muistuttivat vuoren juurelle laskettua hopeista käyrämiekkaa. Shahabarimin puheet johtuivat jälleen hänen mieleensä. Hän odotti sulhastaan Narr' Havasta. Salammbo olisi vihastaan huolimatta halunnut nähdä Mathon. Koko Karthagossa oli hän kai ainoa, joka olisi pelvotta puhunut Mathon kanssa.

Toisinaan hänen isänsä saapui hänen huoneesensa. Hän istahti läähättäen tyynyille ja katseli tytärtään melkein hellästi, ikäänkuin tämä näky olisi häntä virkistänyt monien väsyttävien huolien jälkeen. Hän kyseli toisinaan Salammbon matkasta palkkasoturien leiriin. Hän kyseli, eikö kukaan ehkä ollut kehottanut häntä siihen; ja päätään pudistaen Salammbo sen kielsi, sillä niin ylpeä hän oli zaimphin pelastamisesta.

Mutta suffeetin kysymykset palasivat yhäti Mathoon; hän muka tahtoi saada sotilaallisia tietoja. Hän ei voinut käsittää, mihin Salammbo oli käyttänyt sen ajan, jonka hän oli viettänyt Mathon teltassa. Salammbo ei maininnut mitään Giskosta; sillä koska sanoilla sellaisinaan voi olla tehoisa vaikutus, niin saattoivat toiselle ilmaistut kiroukset kääntyä tätä kohtaan; hän jätti myös kertomatta surmaamisaikeestaan, peläten suffeetin moittivan häntä siitä, että hän oli jättänyt sen tekemättä. Hän kertoi shalishimin näyttäneen raivoisalta, että Matho oli kovasti ärjynyt ja sitten nukkunut. Salammbo ei kertonut sen enempää; ehkä hän häpesi, ehkä hän liian suuressa viattomuudessaan ei pannut mitään painoa sotilaan suudelmille. Sitä paitsi häilyivät tuon yön tapaukset hänen päässään alakuloisina ja hämärinä kuten painostavan unen muisto; eikä hän olisi tietänyt millä tavoin ja millä lausein hän sen olisi selittänyt.

Eräänä iltana kun he siten seisoivat vastatusten, syöksyi Taanak aivan kauhuissaan huoneesen. Eräs ukko oli pojan kanssa pihalla ja halusi tavata suffeettia.

Hamilkar kalpeni ja sanoi sitten nopeasti:

— "Käske hänet tänne!"

Iddibal astui sisään, tällä kertaa kumartumatta maahan. Kädestä talutti hän pukin vuodista tehtyyn viittaan verhottua poikaa; veti heti pojan kasvoja peittävän kaistaleen syrjään ja sanoi:

— "Tässä hän on, valtias! Ota hänet!"

Suffeetti ja orja vetäytyivät huoneen nurkkaan.

Poika oli jäänyt keskelle huonetta seisomaan, ja katseli enemmän tarkkaavaisena kuin hämmästyneenä huoneen kattoa, huonekaluja, purppuraverhon helminauhoja ja tuota ruhtinaallista neitosta, joka kumartui hänen puoleensa.

Poika oli ehkä kymmenen vuotias, eikä ollut roomalaista miekkaa pitempi. Kihara tukka varjosti hänen kuperaa otsaansa. Hänen silmänsä näyttivät etsivän aavoja aloja. Kapean nenän sieramet vavahtelivat hiljaa; koko hänen olemuksestaan säteili tuo selittämätön hohde, joka on kohtalon suuriin tekoihin määräämissä olennoissa. Kun hän oli heittänyt liian raskaan viittansa pois jäi hänen puvukseen vyötäröille kiedottu ilveksen nahka ja hänen paljaat, tomusta valkoiset jalkansa seisoivat tanakkoina lattialiuskoilla. Mutta epäilemättä hän aavisti tärkeitä asioita olevan tekeillä, sillä hän pysyi liikkumattomana, toinen käsi selän takana, pää kumarassa, ja sormi suussa.

Vihdoin viittasi Hamilkar Salammbota tulemaan luokseen ja sanoi hänelle hiljaa:

— "Sinä pidät hänet luonasi, ymmärräthän? Ei kukaan edes talon väestäkään saa tietää hänen olemassa olostaan!"

Sitten oven takana hän kerta vielä kysyi Iddibalilta, oliko hän varma siitä, ettei kukaan ollut nähnyt heitä.

— "Ei kukaan!" sanoi orja; "kadut olivat autioita."

Sota valtasi kaikki maakunnat, hän oli pelännyt valtiaansa pojan puolesta. Tietämättä minne hän lapsen kätkisi hän oli venheellä tullut rantoja pitkin; ja kolme päivää Iddibal luovi golfilla tarkastellen vallituksia. Vihdoin tänä iltana, kun Khamonin temppelin ympäristö näytti autiolta, hän oli nopeasti pujahtanut kulkuväylää myöten ja noussut maihin asevaraston luona, sillä sataman suu oli ollut auki.

Mutta pian laativat barbarit sataman suulle suunnattoman laajan lautan estääkseen karthagolaisia poistumasta. He rakensivat puutornit uudestaan ja samaan aikaan maavallitus yhä kohosi.

Kaikki yhteys ympäristön kanssa oli katkaistu, kamala nälänhätä alkoi riehua.

Tapettiin kaikki koirat, kaikki muulit, kaikki aasit, sitten ne viisitoista norsua, jotka suffeetti oli tuonut takaisin. Molokin temppelin leijonat olivat käyneet raivoisiksi, eivätkä temppelinpalvelijat uskaltaneet enää niitä lähestyä. Niitä ruokittiin ensin haavottuneilla barbareilla; sitten heitettiin niille vielä lämpöisiä ruumiita; mutta ne eivät huolineet tästä ruuasta ja kuolivat kaikkityyni. Hämärässä kuljeksi ihmisiä pitkin vanhan muurin raunioita poimien kivien lomasta ruohoja ja kukkia, joita he keittivät viinissä; — viini kun oli huokeampaa kuin vesi. Muutamat matelivat aivan vihollisen etuvartijoiden luo ja hiipivät telttojen alle varastaen ruokaa; ja barbarit hämmästyivät niin, että toisinaan päästivät heidät menemään. Vihdoin saapui päivä, jolloin Vanhimmat päättivät keskenään teurastaa Eshmunin hevoset. Ne olivat pyhiä eläimiä, joiden otsaharjaa papit palmikoivat kultanauhoilla, ja jotka olemassaolollaan kuvasivat auringon liikunnan, tulen perusaatteen puhtaimmassa muodossaan. Niiden liha leikattiin yhtä suuriin osiin ja haudattiin alttarin taakse. Sitten joka ilta Vanhimmat muka jonkun hartausmenon vuoksi kokoontuivat temppeliin ja ravitsivat itseään salassa; ja he veivät mekkonsa alla palan lapsilleenkin. Yksinäisissä kaupunginosissa, kaukana muureista olivat varakkaammat asukkaat muita peläten sulkeutuneet taloihinsa.

Katapulttien kivet ja puolustusta varten määrättyjen rakennusten hävittäminen oli kasannut suuria röykkiöitä kaduille. Vuorokauden rauhallisimpina hetkinä syöksyi äkkiä parvi ihmisiä huutaen pitkin katuja; ja Akropoliin kukkulalta näyttivät tulipalot penkereille sirotetuilta purppurakaistaleilta, jotka tuulessa liehuivat.

Kaikista näistä töistä huolimatta eivät nuo kolme suurta katapulttia tauonneet hetkeksikään. Ne saivat suunnattomia tuhoja aikaan; siten lensi erään miehen pää syssitien rakennuksen katon reunaan; Kinisdo-kadulla surmasi marmorilohkare erään lapsivuoteessa olevan naisen ja hänen lapsensa lensi vuoteineen Cinasynin torille asti, josta peite löytyi.

Kaikkein ärsyttävimpiä olivat linkomiesten kuulat. Ne putoilivat katoille, puutarhoihin ja keskelle pihoja juuri kun syötiin laihaa ateriaa ja raskaat huokaukset täyttivät rinnan. Näissä kamalissa kuulissa oli kirjoituksia jotka painuivat haavoittuneen lihaan; — ja ruumiissa luki sellaisia solvauksia kuin sika, shakaali, syöpäläinen, ja toisinaan kompia kuten: ota kiinni! tai: minä olen sen hyvin ansainnut.

Vihdoin sortui se osa muuria, joka ulottui sataman reunasta vesialtaisiin asti. Siten joutuivat Malquan asukkaat Byrsan vanhan rajamuurin ja barbarien väliin ahdinkoon; mutta muurien vahvistamisessa ja korottamisessa oli yllinkyllin työtä, joten ei jouduttu pitämään heistä huolta; he jätettiin oman onnensa nojaan, kaikki saivat surmansa ja vaikka niitä yleensä vihattiinkin niin ruvettiin sen vuoksi Hamilkaria kammoomaan.

Seuraavana päivänä hän avasi ne holvit, joissa hän säilytti viljaa; hänen taloudenhoitajansa jakoivat sitä kansalle. Kolme päivää ahmivat ihmiset kyllikseen. Siitä jano vain yltyi yhä sietämättömämmäksi; ja aina näkivät he edessään korkean vesiputouksen, joka syöksyi katkaistun vesijohdon aukosta. Päivän paisteessa nousi sen juurelta hieno usva ilmaan ja sen vieressä näkyi sateenkaari, ja pieni puro, laskeutui kiemurrellen tasangolla golfiin.

Hamilkar ei lannistunut. Hän odotti jotain erikoista tapausta, jotain päättävää, odottamatonta seikkaa.

Hänen omat orjansa kiskoivat irti hopealevyt Melkarthin temppelistä; satamasta otettiin kolme pitkää purtta esille, vietiin ne vintturien avulla aivan Mappalioiden reunalle ja merenpuoliseen muuriin tehtiin aukko; ja ne lähtivät Galliaan värväämään mistä hinnasta tahansa palkkasotureita. Suureksi mieli pahakseen ei Hamilkar voinut lähettää tietoja Numidian kuninkaalle, jonka hän tiesi olevan barbarien takana valmiina hyökkäämään heidän kimppuunsa. Mutta Narr' Havaksen joukot olivat liian heikot, eikä hän yksinään uskaltanut tehdä hyökkäystä; ja suffeetti rakennutti muurit kaksitoista kämmenystä korkeammiksi, kokosi Akropolille kaikki asevarastot ja korjautti uudestaan sotakoneet.

Heittokoneiden hihnoiksi käytettiin härkien kaulasta tai hirvien polvista otettuja jäntereitä. Mutta Karthagossa ei ollut hirviä eikä härkiä. Hamilkar vaati Vanhimmilta heidän vaimojensa hiukset; kaikki uhrasivat ne; mutta ne eivät riittäneet. Syssitien rakennuksissa oleksi kyllä tuhatkaksisataa naimaikäistä orjatarta, niitä, joita vietiin Kreikan ja Italian porttoloihin; heidän hiuksensa olivat voiteiden vaikutuksesta tulleet joustaviksi ja olisivat olleet mainioita sotakoneisiin. Mutta tappio olisi myöhemmin tullut liian raskaaksi. Siksi päätettiin valita plebeijien vaimojen kauneimmat hiukset. Välittämättä isänmaan hädästä nämät huusivat epätoivoissaan, kun Suuren Neuvoston palvelijat tulivat suurilla saksillaan leikkaamaan niitä.

Barbarien raivo oli kasvanut kaksinkertaiseksi. Etäältä näki heidän voitelevan koneitaan ruumiiden rasvalla, toiset kiskoivat ruumiista kynsiä ja ompelivat niistä panssareja. Sitten he keksivät panna katapultteihin ruukullisia neekerien tuomia käärmeitä; ruukkuastiat särkyivät katukiviä vastaan, käärmeet matelivat esiin, ja niitä vilisi lopulta niin paljon, että ne näyttivät itsestään pujahtavan muureista esiin. Kun barbarit eivät vielä olleet tyytyväisiä omaan keksintöönsä, niin he paransivat sitä; he heittivät kaikenlaista saastaa, ihmisten lantaa, raatojen kappaleita, ruumiita. Rutto ilmeni kaupunkiin. Karthagolaisten hampaat putosivat heidän suustaan, ja ikenet tulivat kelmeiksi kuten kameeleilla liian pitkän matkan jälkeen.

Sotakoneet nostettiin maavallille, vaikka se ei vielä kaikkialla ollutkaan muurien korkuinen. Suojamuurien kahdenkymmenenkolmen tornin kohdalla kohosi kaksikymmentäkolme vastaavaa puutornia. Kaikki tollenonit olivat jälleen kunnossa ja keskellä hiukan taempana oli Demetrius Poliorketeen kauhistuttava helepolis, jonka Spendius suuria vaivoja nähden oli laatinut. Se oli ylöspäin suippeneva kuten Alexandrian valotorni, oli satakolmekymmentä kyynärää korkea ja kaksikymmentäkolme kyynärää leveä, siinä oli yhdeksän kerrosta, jotka yhä pienenivät ylöspäin, kaikkia suojasi pronssilevyt, joissa oli useita aukkoja, ja kerrokset olivat täynnä sotilaita; ylimmällä lavalla oli katapultti kahden ballistan välissä.

Silloin Hamilkar käski pystyttää ristejä niiden naulitsemiseksi, jotka puhuivat antautumisesta; naisetkin pantiin taistelevien joukkoon. Nukuttiin kaduilla ja odotettiin kauhulla, mitä tulisi tapahtumaan.

Sitten eräänä aamuna, vähää ennen auringon nousua (oli Nyssan-kuun seitsemäs päivä) he kuulivat kaikkien barbarien yht'aikaa huutavan; lyijyputkiset torvet räikyivät, suuret paphlagonialaiset torvet mylvivät kuin härät. Kaikki nousivat ja juoksivat muureille.

Alhaalla lainehti peitsi-, keihäs- ja miekkametsä. Se vyöryi muuria kohden, tikapuita pystytettiin; ja muurisakarain lomissa näkyi barbarien päitä.

Pitkien miesrivien kannattamat hirret jyskyttivät portteja; ja niillä paikoilla, jossa maavalli puuttui, lähenivät palkkasoturit hävittääkseen muuria tiheissä kohorteissa, ensi rivi oli kyyryllään, toinen kulki taivutetuin polvin, ja seuraavat kulkivat yhä pystymmässä joten viimeinen rivi seisoi aivan suorana; jotavastoin muualla, missä aiottiin nousta muurille, seisaallaan olevat astuivat etunenässä ja kyyryllään kulkevat ta'immaisina, ja kaikki pitelivät vasemmalla kädellään kypäriään vastaan kilpeä liittäen niiden reunat niin kiini toisiinsa, että olisi luullut suurien kilpikonnien lähestyvän. Kaikki heitetyt esineet lipesivät tätä loivaa pintaa myöten alas.

Karthagolaiset heittivät myllynkiviä, huhmarinpetkeleitä, sammioita, tynnyrejä, vuoteita, kaikkea, joka oli raskasta ja saattoi tappaa. Muutamat vaanivat verkot käsissä muurin aukoissa ja heti kun barbari ilmestyi, sotkeutui hän silmukoihin ja sätki kuin kala. He hävittivät itse muurisakarojaan; ja kokonaiset muurin osastot putoilivat nostaen suuren tomupilven; heittokoneet lennättivät kummankin puolin kiviä, ne singahtivat yhteen, särkyivät tuhansiksi kappaleiksi ja lennättivät tiheän kivisateen taistelevien päälle.

Lopulta molemmat joukot muodostivat yhden ainoan ihmisruumiista muodostetun ketjun; se oli molemmissa päissä hiukan löysempi, täytti maavallin välit ja vyöryi pääsemättä sen pitemmälle. Taistelevat kietoutuivat maassa toisiinsa kuten painijat. Tungoksessa ihmiset murskasivat toisensa. Muurin reunan yli kumartuvat naiset kirkuivat. Heitä vedettiin vaatteista alas ja heidän äkkiä alastomiksi joutuneet valkoiset kylkensä hohtivat neekerien käsissä, kun he lävistivät niitä tikareillaan. Liian tiheässä joukossa ruumiit eivät päässeet kaatumaan; vierustoveriensa hartioiden tukemina ne kulkivat muutaman hetken eteenpäin aivan suorina ja tuijottavin silmin. Muutamat, joiden ohimot heittokeihäs oli lävistänyt, huojuttivat päätään kuten karhut. Huutoon auenneet suut jäivät ammolleen; katkenneet kädet lensivät kauvaksi. Sateli ankaria iskuja, joista eloon jääneet vielä kauvan kertoilivat.

Taukoamatta lenteli nuolisade puu- ja kivitornien katoilta. Tollenonien pitkät poikkipuut toimivat nopeasti; ja kun barbarit olivat hävittäneet katakombien alapuolella olevat alkuasukkaiden haudat, he heittivät hautakiviä karthagolaisten päälle. Joskus katkesivat koreja nostavat köydet ja miesparvi putosi kädet ojossa korkealta ilmasta maahan.

Keskipäivään asti olivat raskasaseisten sotavanhukset vimmatusti hyökänneet Taeniaa kohden päästäkseen satamaan ja hävittääkseen laivaston. Hamilkar käski sytyttää Khamonin temppelin katolle rovion kosteista oljista; ja kun sauhu sokaisi heidän silmänsä, he kääntyivät vasemmalle päin ja lisäsivät vain kamalaa tungosta, joka tungeskeli Malquan puolella. Muutamat syntagmat voimakkaita, sitä varten erikoisesti valittuja miehiä, olivat särkeneet kolme porttia. Korkeat esteet, jotka olivat laaditut palkeista, joista nauloja törrötti, pysäyttivät heitä; neljäs portti antoi helposti myöten; he syöksyivät juoksujalkaa eteenpäin ja putosivat kuoppaan, jonne oli pantu pyydysrautoja. Autharitos joukkoineen hävitti muurin kaakkoiskolkan, jonka aukot olivat täytetyt tiileillä. Sen takana nousi maa loivasti ylöspäin; he riensivät sitä ylös. Mutta ylhäällä he tapasivat toisen muurin, joka oli laadittu kivistä ja pitkistä poikittain pannuista hirsistä, jotka vuorottelivat kuin shakkilaudan ruudut. Se oli gallialainen varustus, jonka suffeetti olojen pakosta oli ottanut käytäntöön; gallialaiset luulivat olevansa oman maansa kaupungin edessä. Hei hyökkäsivät veltosti ja lyötiin takaisin.

Khamonin kadulta Vihannestorille asti oli koko vallikäytävä barbarien vallassa, ja samniumilaiset lopettivat kuolevien elämän keihään pistoksella; tai, toinen jalka muurilla, katselivat alhaalla höyryäviä raunioita tai etäällä uudelleen alkavaa taistelua.

Taempana olevat linkomiehet ampuivat taukoamatta. Mutta paljosta käyttämisestä oli akarnanialaisten linkojen jäntevyys katkennut ja useat heittivät kiviä käsin ikäänkuin paimenet; toiset heittivät lyijykuulia piiskan varrella. Zarxas pitkine, olalle asti ulottuvine mustine hiuksineen riensi pitkin hyppäyksin kaikkialle ja yllytti balearilaisia Hänen sivuillaan riippui kaksi laukkua; hänen vasen kätenä pujahti taukoamatta niihin ja hänen oikea käsivartensa pyöri kuin kärryn pyörä.

Matho oli ensi alussa pysynyt taistelusta syrjässä voidakseen paremmin johtaa kaikkia barbareja yht'aikaa. Hänet oli nähty golfin rannalla palkkasoturien joukossa, lagunin vieressä numidialaisten keskellä, järven rannalla neekerien joukossa, ja tasangon perältä hän joudutti sotilaita, joita taukoamatta tulvehti muuririvejä kohden. Vähitellen hän oli lähestynyt; veren haju, teurastuksen näky ja torvien räikynä oli lopulta saanut hänen sydämensä kiivaasti sykkimään. Silloin oli hän palannut telttaansa, heittänyt panssarin pois, ottanut ylleen leijonan taljan, joka oli mukavampi taistelussa. Leijonan kita oli hänen päänsä päällä ja ympäröi hänen kasvojaan hammasrivillä; etujalat olivat rinnalla ristissä ja takajalat kynsineen ulottuivat hänen polviensa alapuolelle.

Hän oli jättänyt ylleen lujan vyönsä josta kiilui kaksi teräinen tappara, ja molemmin käsin heittäen pitkää miekkaansa hän oli hurjana syöksynyt muurin halkeamasta sisään. Kuten karsija, joka karsii pajun oksia joka koettaa ehtiä mahdollisimman paljon ansaitakseen enemmän rahaa, kulki hän eteenpäin silpoen karthagolaisia. Ne jotka sivulta aikoivat iskeä häneen, kaasi hän kumoon miekkansa kahvalla; jos ne hyökkäsivät edestäpäin, hän lävisti heidät; jos ne pakenivat, hän halkaisi heidät. Kaksi miestä hyppäsi yhtaikaa hänen niskaansa; hän ponnahti taapäin erästä porttia vastaan ja murskasi heidät. Hänen miekkansa nousi ja laski. Se särkyi erääsen muurin kulmaukseen. Silloin hän tarttui raskaasen tapparaan ja iskien eteen ja taakse hän halkoi karthagolaisia kuin lammaslaumaa. Ne väistyivät yhä enemmän, ja hän saapui yksinään sisemmän muurikehän eteen Akropoliin juurelle. Sen kukkulalta heitetyt ainekset peittivät portaat ja ulottuivat muurien yli. Matho kääntyi keskellä raunioita huutamaan tovereitaan luokseen.

Hän näki niiden kypäritöyhtöjen heiluvan siellä täällä joukon yli; ne katosivat, he olivat vaarassa; hän syöksyi heitä kohden. Silloin punaisten töyhtöjen kehä puristautui enemmän yhteen, kohta olivat ne hänen luonaan ja ympäröivät hänet. Mutta sivukaduilta tulvehti ääretön ihmisjoukko esille. Hänen lanteisiinsa tartuttiin, hänet nostettiin maasta ja vietiin vallin edestä pois paikalle, jossa muuri oli korkea.

Matho huusi komennussanan; kaikki kilvet nousivat kypärien päälle; hän hyppäsi niille takertuakseen johonkin ja palatakseen takaisin Karthagoon; ja heiluttaen peloittavaa kirvestään hän juoksi kilpien päällä kuten pronssilaineilla aivan kuin merenjumala, joka aalloilla ravistaa kolmikärkeään.

Eräs valkopukuinen mies käveli muurin reunalla tyynenä ja väliäpitämättä häntä ympäröivästä kuolemasta. Toisinaan hän nosti oikean kätensä silmiensä suojaksi ikäänkuin etsien jotakuta. Matho kulki hänen alipuolitseen. Äkkiä hänen silmänsä leimahtivat, hänen kalpeat kasvonsa vääntyivät; ja kohottaen laihat kätensä ilmaan hän huusi hänelle herjauksia.

Matho ei niitä kuullut; mutta hän tunsi sydämeensä osuvan niin julman ja raivoisan katseen, että hän karjaisi. Hän heitti Shahabarimia kohden pitkän kirveensä; joukko miehiä heittäytyi Shahabarimin eteen; ja Matho, joka ei enää häntä nähnyt, kaatui uupuneena taapäin.

Kamala rätinä lähestyi liittyen tahdissa laulavien karkeiden äänten sointuun.

Se oli suuri helepolis, joka sotilaslauman kuljettamana lähestyi. Ne vetivät sitä läähättäen molemmin käsin köysistä ja lykkäsivät olkapäillään,— sillä vaikka tasangolta maavalliin kohoava rinne olikin hyvin loiva, niin osottautui se epämukavaksi niin raskaille sotakoneille. Sen alla oli kyllä kahdeksan raudoitettua pyörää, ja aamusta alkaen se oli hitaasti siten kulkenut eteenpäin, kuten vuori, joka vyöryy toisen vuoren päälle. Alimmasta kerroksesta ulkoni suunnattoman suuri oinas; kolmella kaupungin puoleisella sivulla olivat aukot avatut ja sisällä näkyi panssaripukuisia sotilaita kuin rautapylväitä. Niitä näkyi nousevan ja laskeutuvan kerroksia yhdistäviä portaita myöten. Muutamat olivat syöksyvalmiita hyökätäkseen heti kun väkäkoukut koskettivat muureihin; ylimmän lavan keskellä vääntyivät ballistojen köysikimput, ja katapultin suuri vipu painui alas.

Hamilkar seisoi tällä hetkellä Melkarthin temppelin katolla. Hän oli laskenut, että helepolis tulisi suoraan häntä kohden päin muurin vahvinta osaa, jolla juuri sen vahvuuden vuoksi ei ollut vartioitakaan. Jo kauvan olivat hänen orjansa kantaneet vesileilejä vallikäytävälle, jonne he olivat savesta rakentaneet kaksi poikkiseinää ja siten muodostaneet jonkunmoisen vesisäiliön. Vesi valui vähitellen maavallille, ja ihmeellistä kyllä, Hamilkar ei näkynyt välittävän siitä.

Mutta kun helepolis oli noin kolmenkymmenen askeleen päässä käski hän asettamaan lautoja katujen yli, talojen Välille, vesialtaista muurille asti; ja rivissä seisovat miehet kuljettivat kädestä käteen kypärejä ja ruukkuja, jotka tyhjennettiin yhtäpäätä. Karthagolaiset suuttuivat tästä veden tuhlaamisesta. Sillä välin särki oinas muuria; äkkiä puhkesi virta esiin irtautuneiden kivien välistä. Silloin tuo korkea pronssilla verhottu yhdeksänkerroksinen rakenne, jossa oli yli kolmetuhatta sotilasta, alkoi hiljaa heilahdella kuten laiva. Maavallille syöksynyt vesi oli uurtanut tien sen edessä; pyörät vaipuivat liejuun; ensi kerroksesta ilmestyi nahka-esirippujen välistä Spendiuksen pää puhaltaen täysin voimin norsunluutorveen. Vielä kerran liikahti suuri koneisto kuten suonenvedontapaisesti noin kymmenen askelta eteenpäin; mutta maa pehmeni yhä enemmän, pyörät vaipuivat akseliaan myöten liejuun ja helepolis pysähtyi, kallistuen pelottavalla tavalla toiselle puolelle. Katapultti liukui ylimmän lavan reunaan; ja raskaan vipunsa painosta putosi murskaten allaan olevat kerrokset. Aukkojen luona seisovat sotilaat putosivat syvyyteen tai pitelivät pitkien hirsien päistä kiinni ja lisäsivät siten painollaan helepoliksen kallistumista joka paukkui kaikissa liitteissään ja lopulta särkyi.

Toiset barbarit riensivät auttamaan. He tunkeutuivat yhteen suureen, tiheään röykkiöön. Karthagolaiset laskeutuivat muurilta alas ja iskien heihin takaapäin tappoivat heitä vastustusta tapaamatta. Mutta barbarien viikatevaunut kiisivät paikalle. Ne ajoivat tämän kihermän ulkoreunaa pitkin; ja joukko nousi jälleen muureille; yö saapui; vähitellen barbarit vetäytyivät pois.

Tasangolla ei näkynyt enää muuta kuin jonkinmoinen musta kihermä, sinertävästä golfista aina valkoiseen laguuniin asti; ja järvi, jonne Verta oli virrannut, levisi kauempana ikäänkuin purppuralaimiska.

Maavalli oli nyt niin täynnä kuolleita, että olisi luullut sen rakennetuksi ihmisruumiista. Sen keskellä oli pronssilevyillä verhottu helepolis; ja tuon tuostakin irrottautui siitä suuria kappaleita kuten kiviä särkyvästä pyramidista. Muurien sivuissa näkyi pitkiä sulaneesta lyijystä syntyneitä juovia. Siellä täällä paloi kaatunut puutorni; ja pimeään peittyvien talojen rajaviivat muistuttivat raunioiksi sortuneen amphiteatterin astimia. Raskaita savupilviä nousi kuljettaen mukanaan kipinöitä, jotka katosivat mustalle taivaalle.

Sillä välin karthagolaiset, joita jano alkoi vaivata, olivat rientäneet vesialtaiden luo. He särkivät portit. Altaiden pohjalla näkyi liejuinen muta.

Miten heidän nyt käy? Barbarien lukumäärä oli loppumaton, ja kun väsymys oli haihtunut, niin alkavat he varmasti uudelleen taistelun.

Kansa neuvotteli koko yön kaupunginosittani kadunkulmissa. Toiset sanoivat, että naiset, sairaat ja vanhukset olivat lähetettävät pois; toiset ehdoittivat hylkäämään kaupungin ja asettumaan asumaan loitommalle johonkin siirtokaupunkiin. Mutta laivoja puuttui, ja aurinko nousi, ennenkuin oli päästy mihinkään päätökseen.

Sinä päivänä ei laisinkaan taisteltu, kaikki olivat siksi uupuneita.
Nukkuvat miehet näyttivät kuolleilta.

Kun karthagolaiset pohtivat syytä onnettomuuteensa, niin he muistivat, etteivät olleet laisinkaan lähettäneet vuotuista uhria Phoinikiaan Tyrilaiselle Melkarthille; ja suunnaton pelko valtasi kaikki. Epäilemättä jumalat olivat suuttuneet tasavaltaan ja aikoivat jatkaa kostoaan.

Heitä pidettiin julmina valtiaina, joita lauhdutettiin rukouksilla ja lahjottiin lahjoilla. Mutta kaikki olivat heikkoja Molok-tuhoojan rinnalla. Ihmisten olemassa-olo, heidän lihansakin kuului hänelle; ja sen vuoksi olikin karthagolaisilla tapana uhrata hänelle osa siitä lauhduttaakseen hänen vihaansa. Lapsien otsaa tai niskaa poltettiin palavalla villatukolla; ja kun tämä Baalin lepyttäminen tuotti papeille paljon rahaa, niin nämät neuvoivat aina sitä helpoimpana ja miellyttävimpänä uhrauskeinona.

Mutta tällä kertaa oli kysymys itse tasavallasta. Kun nyt jokainen etu oli ostettava jonkin menettämisen kautta, ja jokainen sopimus riippui heikomman tarpeesta ja vahvemman vaatimuksista, niin ei löytynyt mitään tuskaa, joka olisi kyllin suuri tämän jumalan edessä, joka iloitsi kaikkein kamalimmasta, ja jonka mielivallasta he nyt olivat riippuvaisia. Hänet oli siis suostutettava kokonaan. Esimerkit todistivat, että nämät keinot saivat vitsauksen poistumaan. Sitäpaitsi he luulivat, että tuliuhri puhdistaisi Karthagon. Kansan verenhimo oli jo herätetty edeltäpäin. Sitäpaitsi tuli valinnan osua yksinomaan suuriin perheisiin.

Vanhimmat kokoontuivat. Istuntoa kesti kauvan. Hannokin oli saapunut. Kun hän ei enää voinut istua, niin hän jäi oven luo makaamaan puoliksi suuren verhon hetaleiden peittoon; ja kun Molokin ylimmäinen pappi kysyi heiltä olivatko he suostuvaiset luovuttamaan lapsensa, niin hänen äänensä kaikui äkkiä hämärässä kuin jonkun pahan haltijan karjunta luolan pohjukasta. Hän sanoi surevansa sitä, ettei hän voinut luovuttaa omaa vertansa olevaa olentoa: ja hän katsoi Hamilkariin, joka istui salin toisessa päässä vastapäätä häntä. Suffeetti joutui tästä katseesta niin hämilleen, että hän loi katseensa maahan. Kaikki vuoron perään nyökkäsivät myöntävästi; ja pyhien menojen mukaisesti hänen tuli vastata ylimmälle papille: "Niin, se tapahtukoon." Silloin Vanhimmat päättivät uhrauksen pantavaksi toimeen käyttäen tavanmukaista kuvakieltä, — sillä muutamista asioista on vaikeampi puhua kuin panna niitä täytäntöön.

Päätös tuli melkein heti tietyksi Karthagossa; kaupunki kaikui valitushuudoista. Kaikkialla kuuli naisten huutoja; heidän puolisonsa joko lohduttivat heitä tai herjasivat moittien heitä.

Mutta kolme tuntia sen jälkeen levisi vielä hämmästyttävämpi uutinen kaupungissa; suffeeti oli löytänyt rantajyrkänteen juurelta lähteitä. Kaikki juoksivat sinne. Hiekkaan kaivetuista kuopista näkyi vettä; ja jo muutamat makasivat suullaan maassa ja joivat.

Ei Hamilkar itsekään tietänyt, oliko se jumalien antama neuvo vai muistiko hän hämärästi isänsä ennen muinoin ilmaiseman salaisuuden; mutta neuvottelusta lähtiessään hän oli mennyt meren rannalle ja alkanut orjiensa kanssa kaivaa hietaa.

Hän jakoi vaatteita, jalkineita ja viiniä. Hän antoi kaiken jälellä olevan viljan pois. Hän päästi kansan palatsiinsakin ja avasi kyökit, varastot ja kaikki huoneet, — Salammbon huonetta lukuunottamatta. Hän ilmoitti, että kuusituhatta gallialaista palkkasoturia oli tulossa, ja että Makedonian kuningas lähetti sotilaita.

Mutta jo toisena päivänä lähteet alkoivat kuivua; ja kolmantena päivänä ne olivat jo aivan ehtyneet. Silloin Vanhimpien päätös uudelleen kulki suusta suuhun, ja Molokin papit ryhtyivät toimeensa.

Mustapukuisia miehiä ilmestyi taloihin. Monet poistuivat sitä ennen muka jonkin kauppa-asian tai jonkun ostettavan herkun tähden; Molokin palvelijat saapuivat aivan odottamatta ja ottivat lapset. Toiset luovuttivat ne tylsämielisinä vapaaehtoisesti. Sitten vietiin ne Tanitin temppeliin, jossa papittaret saivat huvittaa ja ruokkia niitä juhlapäivään asti.

He saapuivat äkkiä Hamilkarin luo ja tapasivat hänet puutarhassaan:

— "Barkas! me tulemme asioissa, jotka kyllä tiedät… noutamaan poikaasi!" He lisäsivät, että ihmiset olivat tavanneet hänet edellisessä kuussa eräänä iltana keskellä Mappalioita erään vanhuksen taluttamana.

Ensiksi suffeetti tunsi aivan kuin tukehtuvansa. Mutta pian hän huomasi, että kaikki kieltäminen oli hyödytöntä, Hamilkar nyökkäsi; ja hän vei heidät kauppataloon. Hänen viittauksestaan riensi muutamia orjia vartioimaan sen ympäristöä.

Hän tuli Salammbon huoneesen aivan mielettömänä. Hän tarttui toisella kädellään Hannibaliin, kiskaisi toisella kädellään lähellä olevan vaatteen reunanauhan, sitoi hänen kätensä ja jalkansa ja pisti nauhanpään tukoksi hänen suuhunsa ja piiloitti hänet häränvuotavuoteen alle, vetäen aivan maahan asti leveän peitteen.

Sitten hän käveli edes takaisin huoneessa; hän nosti kätensä ilmaan, pyöri paikallaan ympäri, puri huuliaan. Sitten hän pysähtyi tuijottaen eteensä ja läähättäen kuin kuolemaisillaan.

Mutta hän löi kolme kertaa käsiään yhteen. Giddenem riensi sisään.

—"Kuule!" sanoi hän, "mene ottamaan orjieni joukosta kahdeksan- tai yhdeksänvuotias poikalapsi, jolla on musta tukka ja kupera otsa! Tuo poika tänne! riennä!"

Kohta Giddenem palasi tuoden pojan mukanaan.

Se oli heikon näköinen lapsi, samalla laiha ja pöhöttynyt. Hänen ihonsa näytti harmaalta kuten se ilettävä riepu, joka riippui hänen lanteellaan; hän veti päänsä olkapäittensä väliin ja käden selkäpuolella hieroi silmiään, jotka olivat täynnä kärpäsiä.

Mitenkä koskaan voisi luulla häntä Hannibaliksi! eikä aikaa ollut valita toista! Hamilkar katsoi Giddenemiin; hänen mielensä teki kuristaa tämä kuoliaaksi.

— "Mene!" huusi hän; orjapäällikkö pakeni.

Siis onnettomuus, jota jo kauvan oli pelännyt, oli tullut, ja hän ponnisti ajatuksiaan löytääkseen jonkun keinon päästäksensä siitä.

Äkkiä Abdalonim puhui oven takaa. Suffeettia kysyttiin. Molokin palvelijat kävivät kärsimättömiksi.

Hamilkar pidätti huudahduksen kuten kuuma rauta olisi häntä polttanut; ja hän alkoi uudelleen kulkea pitkin huonetta kuten mielipuoli. Sitten hän vaipui kaidepuun viereen, kyynärpäät polvia vastaan ja pää nyrkkien välissä.

Porfyyriammeessa oli vielä hiukan kirkasta vettä Salammbon pyhiä pesuja varten. Taistellen inhoaan ja ylpeyttään vastaan suffeetti pisti lapsen sinne ja kuten orjakauppias hän alkoi lasta pestä ja hieroa harjoilla ja punamullalla. Sitten hän otti seinillä olevista laatikoista kaksi purppurakaistaa, pani toisen pojalle eteen, toisen taakse ja yhdisti ne olkapäillä kahdella timanttisoljella. Hän kaatoi hajuvettä hänen päähänsä; hän pani pojan kaulaan elektronkäädyt ja sitoi jalkaan sandaalit, joiden korot olivat helmillä koristetut, — hänen tyttärensä omat sandaalit! Sitä tehdessään hän polki maata häpeästä ja vimmasta; Salammbo, joka oli rientänyt häntä auttamaan, oli yhtä kalpea kuin hänkin. Poika hymyili, sillä tämä loisto häikäisi häntä, ja kun hän tuli rohkeammaksi, niin alkoi hän taputtaa käsiään ja hypellä Hamilkarin taluttaessa häntä pois.

Hän piti lujasti pojan kädestä kiinni ikäänkuin peläten hänet kadottavansa; ja lapsi, jonka käteen se koski hiukan, itki juostessaan hänen rinnallaan.

Erään palmupuun alta orjavankilan läheltä kuului valittava ja rukoileva ääni. Se valitti: "Valtias! oi! Valtias!"

Hamilkar kääntyi ja näki vieressään inhottavan näköisen miehen, yhden noista onnettomista, jotka sattumalta elivät hänen talossaan.

— "Mitä sinä tahdot?" kysyi suffeetti.

Orja, joka vapisi kamalasti, änkytti:

— "Minä olen hänen isänsä!"

Hamilkar astui yhä eteenpäin; toinen seurasi häntä selkä köyryssä, polvet koukussa ja pää ojolla. Sanomaton tuska kuvastui hänen vääntyneissä kasvoissaan, ja hän oli tukehtua pidätettyyn itkuun, niin kovasti teki hänen mielensä kysellä ja huutaa: "Armoa!"

Lopulta hän uskalsi koskettaa Hamilkaria arasti kyynärpäähän.

— "Aijotko hänet…?" Hänellä ei ollut voimia jatkaa, ja Hamilkar pysähtyi aivan hämmästyen tätä surua.

Hän ei koskaan ollut ajatellut, — niin suuri oli heitä erottava juopa, — että heidän kahden välillä voisi löytyä jotain yhteistä. Jopa se tuntui loukkaukseltakin, sekaantumiselta hänen etuoikeuksiinsa. Hän vastasi katseella, joka oli kylmempi ja raskaampi kuin pyövelin kirves; orja vaipui pyörtyneenä tomuun hänen jalkoihinsa. Hamilkar harppasi hänen ylitseen.

Nuo kolme mustapukuista miestä odottivat suuressa salissa seisoen kivilaattaa vastaan. Siellä Hamilkar repi vaatteensa ja heittäytyi katkerasti huutaen permantoliuskoille:

— "Oi! pikku Hannibal parka! oi! minun poikani! minun lohdutukseni! minun toivoni! minun elämäni! Surmatkaa minutkin! Ottakaa minutkin! Voi onnettomuutta! onnettomuutta!" Hän raastoi kynsillään kasvojaan, repi hiuksiaan ja parkui kuten itkijänaiset hautajaisissa. "Viekää hänet siis pois! minä kärsin liian paljon! lähtekää! tappakaa minutkin kuten hänet." Molokin palvelijat ihmettelivät, että suurella Hamilkarilla oli niin heikko sydän. He melkein heltyivät.

Kuului avojalkojen lätinää ja lyhyttä läähätystä, kuten juoksevan villipedon hengitystä; ja kolmannen; käytävän kynnykselle norsunluupihtipielien väliin ilmestyi mies, kalmankalpea, pelottavana ojentaen kätensä; hän huusi:

— "Minun lapseni!"

Yhdellä hyppäyksellä oli Hamilkar syöksynyt orjan kimppuun; ja tukkien kädellään hänen suunsa, hän huusi vieläkin kovempaa:

— "Tämä vanhus on hänet kasvattanut! hän kutsuu poikaa lapsekseen! hän tulee surusta hulluksi! jo riittää! jo riittää!" ja lykäten hartioista pappia ja heidän uhriaan hän poistui heidän kanssaan ja jalallaan polkaisi oven takanaan kiinni'.

Hamilkar kuunteli muutaman hetken, peläten näkevänsä heidän palaavan. Sitten ajatteli hän ensin vapautua orjasta ollakseen aivan varma hänen vaitiolostaan; mutta vaara ei vielä ollut aivan ohitse, ja tämä kuolema, jos jumalat siitä suuttuivat, saattoi olla hänen pojalleen turmioksi. Sitten muutti hän mielipidettään ja lähetti Taanakin tuomaan orjalle kyökkinsä parhaita herkkuja: neljänneksen vuohta, papuja ja granaattiomenasäilykkeitä. Orja, joka ei ollut syönyt pitkään aikaan, ahmi ruokaa, ja hänen kyyneleensä valuivat vateihin.

Hamilkar palasi sitten Salammbon luo ja avasi Hannibalin siteet. Kiukustunut poika puri häntä käteen niin että veri valui. Hamilkar lykkäsi hänet hellällä liikkeellä syrjään.

Saadakseen hänet pysymään alallaan aikoi Salammbo pelottaa häntä
Lamialla, Kyrenaikan ihmisiä syövällä kummituksella.

— "Missä hän on!" kysyi poika.

Kerrottiin sitten hänelle, että rosvot tulevat pistämään hänet vankeuteen. Hannibal huudahti: — "Tulkoot vaan, niin minä tapan heidät!"

Hamilkar silloin kertoi hänelle koko kamalan totuuden. Mutta Hannibal suuttui isälleen, joka hänen väitteensä mukaan kyllä voisi tuhota koko kansan, sillä olihan hän Karthagon valtias.

Vihdoin hän ponnistuksista ja vihasta uupuneena vaipui levottomaan uneen. Hän puheli unissaan maaten selällään kirkkaanpunaisella tyynyllä; hänen päänsä painui hiukan taapäin, ja hänen pieni kätensä, joka oli hiukan ojentunut ulospäin, jäi aivan suoraksi, käskevään asentoon.

Kun pimeä yö oli saapunut, niin Hamilkar nosti hänet hellästi syliinsä ja astui ilman soihtua galeeriportaita alas. Kauppahuoneesta hän otti korillisen rypäleitä ja maljan kirkasta vettä; lapsi heräsi Aleteen kuvapatsaan edessä, jalokivikammiossa; ja hän hymyili — samoinkuin orjankin lapsi — isänsä sylissä nähdessään ympärillään olevan loiston.

Hamilkar oli siitä varma, ettei häneltä voitaisi riistää hänen poikaansa. Tämä paikka oli löytämätön, oli yhteydessä rannan kanssa erään maanalaisen käytävän kautta, jonka hän yksinään tunsi, ja katsoessaan ympärilleen hän hengitti syvään. Sitten hän laski pojan penkille kultakilpien viereen.

Ei kukaan, nähnyt häntä nyt; hänen ei enää tarvinnut hillitä itseään ja hän saattoi keventää sydäntään. Kuten äiti, joka löytää kadonneen esikoisensa, hän heittäytyi poikansa puoleen; hän painoi lapsen rintaansa vasten, nauroi ja itki vuorottain, mainitsi häntä hellimmillä nimillä ja peitti hänen kasvonsa suudelmillaan; pikku Hannibal pelästyi tätä intohimoista hellyyttä ja oli nyt vaiti.

Hamilkar palasi hiipien, hapuillen kädellään seiniä; ja hän saapui, suureen saliin, jonne kuu pilkisti kuvussa olevasta aukosta; keskellä makasi kyllikseen syönyt orja pitkinpituuttaan marmorilattialla. Hamilkar katseli häntä ja tunsi jotain sääliä häntä kohtaan. Kothurninsa kärjellä hän siirsi maton hänen päänsä alle. Sitten kohotti hän silmänsä ylös ja katseli Tanitia, jonka kasvava sirppi loisti taivaalla ja hän tunsi olevansa kaikkia Baaleja voimakkaampi ja halveksi heitä.

Uhrivalmistukset olivat jo alkaneet.

Molokin temppelin seinästä revittiin osa alas, jotta pronssinen jumalankuva saataisiin ulos koskematta alttarin tuhkaan. Heti auringon noustua lykkäsivät temppelin palvelijat sen Khamonin toria kohden.

Kuva liikkui takaperin alla olevilla keloilla; sen olkapäät ulottuivat muurien yli; nähtyään sen etäältä pakenivat karthagolaiset sukkelaan, sillä Baalia ei saanut katsella rankaisematta muuta kuin silloin, kun hän tyydytti vihaansa.

Suitsutusten haju leyhähti kaduille. Kaikki temppelit avasivat ovensa; ja niistä tuli pyhiä tabernaakkeleja joko vaunujen päällä tai pappien kantamilla paareilla. Suuret sulkatöyhdöt heiluivat niiden kulmissa, ja katosten kärjissä olevat kristalli-, kulta-, hopea- ja kuparipallot säihkyivät.

Ne olivat Kananealaiset Balimit, ylimmän Baalin monistukset, jotka nyt palasivat alkulähteensä luo nöyrtyäkseen sen voiman edessä ja kadotakseen sen majesteettiuden edessä.

Melkarthin katoksessa, joka oli hienoimmasta purppurakankaasta tehty, paloi vuoriöljylamppu; Khamonin katoksessa, joka oli punervan sininen, oli jalokivirenkaalla koristettu norsunluinen phallus; keskellä Eshmunin verhoja, jotka olivat siniset kuin taivas, makasi nukkuva käärme kehässä; ja Pataikit, joita papit kantoivat sylissään, näyttivät suurilta kapalolapsilta, joiden jalat hipaisivat maata.

Sitten tuli kaikenlaisia alempia jumaluusmuotoja: Baal-Salim, taivaan avaruuksien jumala; Baal-Peor, pyhien vuorien jumala; Baal-Zebub, turmeluksen jumala, sekä naapurimaiden ja sukulaisheimoisten kansojen jumalat: Libyan Iarbal, Kaldealaisten Adrammelek Syrialaisten Kijun; Derketo, neitsytkasvoineen ryömi uimaräpylöillään, ja Tammusin ruumis kannettiin paarilla soihtujen ja uhrattujen hiusten välissä. Saadakseen taivaanlaen kuninkaat palvelemaan aurinkoa ja estääkseen heidän erikoista vaikutustaan häiritsemästä auringon voimaa, heilutettiin pitkien sauvojen päässä olevia eri värisiä me talli tähtiä; kaikki olivat edustettuina, sekä musta Nebo, Merkuriuksen haltija, että kamala Rahab, joka kuvasi krokodiilin tähtiryhmää. Abaddirit, kuusta pudonneet kivet, heiluivat hopealankaisissa lingoissa; Cereksen papit kantoivat pieniä naisen kohdun muotoisia leipiä koreissa; toiset toivat letiskejään ja amulettejaan; unohtuneet epäjumalan kuvat tulivat näkyviin; laivoistakin oli irroitettu niiden uskonnolliset symboolit ikäänkuin Karthago olisi tahtonut koota kaikki voimansa kuoleman ja hävityksen ajatukseen.

Jokaisen tabernaakkelin edessä kulki mies kantaen päänsä päällä suurta ruukkua, josta pyhäinsavu hulmusi. Suitsutuspilvet liitivät siellä täällä ja keskeltä tätä höyryä näkyi pyhien katosten verhot, helyt ja ompelukset. Ne etenivät hitaasti suunnattoman raskautensa tähden. Toisinaan vaunujen akseli tarttui seinään; silloin uskovaiset käyttivät tilaisuutta hyväkseen koskettaakseen Balimeja vaatteillaan, joita he sitten säilyttivät pyhinä esineinä.

Pronssipatsas jatkoi kulkuaan Khamonin toria kohden. Rikkaat kantaen kädessään smaragdipäisiä sauvoja lähtivät Megaran perältä; Vanhimmat otsanauhat päässään, olivat kokoontuneet Kinisdoon, ja raha-asiain päälliköt, maakuntien hoitajat, kauppiaat, sotilaat, merimiehet ja lukuisa hautajaisissa käytetty joukko, — kaikki arvonmerkkeineen tai ammattiinsa kuuluvine aseineen kulkivat katoksia kohden, jotka laskeutuivat Akropoliilta pappikuntien ympäröiminä.

Kunnioittaakseen Molokia olivat papit koristautuneet loistavimmilla koruillaan. Timantit välkkyivät mustilla puvuilla; mutta liian raskaat sormukset putoilivat laihtuneista sormista; — ei mikään näyttänyt sen kammottavammalta kuin tuo vaitelias joukko, jonka korvarenkaat löivät kalpeita poskia vastaan ja kultatiarat ympäröivät kamalan epätoivon uurtamia otsia.

Vihdoin Baal saapui aivan keskelle toriani Hänen pappinsa muodostivat metalliristikoista kehän sen ympärille pitääkseen kansanjoukon loitolla, ja jäivät itse sen ympäri kuvan jalkojen juureen.

Khamonin papit kellertävissä villapuvuissaan seisoivat rivissä temppelinsä edessä pylväistön alla; Eshmunin papit liinaisissa viitoissaan, terävine päähineineen ja kaulaketjuineen, joista riippui kukuphan päitä, astuivat Akropolin portaille; Melkarthin papit sinipunervissa tunikoissa asettuivat läntiselle puolelle; Abaddirien papit frygialaisiin silkkisiteisiin kiedottuina järjestyivät itäiselle puolelle, ja etelän puolelle asetettiin tatueerauksilla kokonaan peitetyt vainajain manaajat, paikattuihin viittoihin verhotut ulvojat, pataikien palvelijat ja yidonimit, jotka ennustaakseen tulevaisuutta ottivat kuolleen luun suuhunsa. Cereksen sinipukuiset papit olivat viisaasti kyllä pysähtyneet Satheb-kadulle ja veisasivat matalalla äänellä megaralaisella murteella thesmophorionia.

Aika ajoin saapui aivan alastomia miehiä rivissä kädet levällään ja pidellen toisiaan hartioista kiinni. He vetivät syvältä rinnastaan käheän ja onton huudon; tomupilven läpi näki heidän kiiluvien silmiensä tuijottavan kuvapatsaaseen, ja he huojuttivat säännöllisesti yhtaikaa ruumistaan aivan kuin sama liike olisi heitä järkyttänyt. He olivat sellaisessa raivossa, että temppelinpalvelijoiden täytyi palauttaaksen järjestyksen kepeillä lyöden pakoittaa heidät suulleen maahan kasvot pronssiaitaukseen päin.

Tällä hetkellä lähestyi torin perältä valkopukuinen mies. Hitaasti hän kulki joukon halki, joka hänet tunsi Tanitin papiksi — hän oli ylimmäinen pappi Shahabarim. Äänekäs pilkkahuuto kajahti, sillä tänä päivänä valtasi miehinen tyrannia kaikkien tietoisuuden, ja jumalatar oli niin unohtunut, että ei kukaan ollut huomannut hänen pappiensa olevan poissa. Mutta hämmästys kasvoi, kun nähtiin hänen avaavan yhden niistä ristikkoaitaisista porteista, jotka olivat määrätyt yksinomaan uhraajia varten. Molokin papit luulivat, että hän aikoi häväistä heidän jumalaansa; kiivain liikkein he koettivat häntä pidättää. Nämät polttouhrien lihalla ravitut, kuninkaan tavoin purppuraan puetut miehet, joilla oli päässään kolmikerroksiset kruunut, sylkivät kalpeaa, lihankidutuksesta nääntynyttä eunukkia vasten kasvoja, ja vihan vimmainen nauru tärisytti heidän auringon muotoon rinnalle levitettyä partaansa.

Vastaamatta mitään jatkoi Shahabarim kulkuaan; ja kuljettuaan askel askeleelta aituuksen halki hän saapui kuvan jalkojen juureen ja kosketti häntä ojennetuin käsin molemmilta puolin; se oli jumalan kunnioittamisen juhlallinen muoto. Rabbet kidutti häntä jo liian kauvan; ja epätoivoissaan, ja ehkä siksi, ettei hän löytänyt täydellisesti hänen ajatuksiaan tyydyttävää jumalaa, hän lopulta päätti antautua tämän turviin.

Kauhistuen tätä luopumista hänen entisestä jumalattarestaan, kansa puhkesi pitkälliseen mutinaan. Viimeinenkin side, joka liitti sielut lempeään jumaluus voimaan, tuntui nyt katkeavan.

Mutta ruumiillisen puutteellisuutensa vuoksi ei Shahabarim voinut ottaa osaa Baalin palvelukseen. Punapukuiset miehet lykkäsivät hänet aitaukselta pois; tultuaan ulkopuolelle hän kiersi vuoron perään kutakin pappiskuntaa, ja vastaiseksi jumalaa vaille jäänyt pappi katosi kansan joukkoon. Se väistyi tieltä hänen lähestyessään.

Sillä välin oli sytytetty aloe-, seeteri- ja laakeripuinen rovio kuvan jalkojen väliin. Kuvan pitkät siivet koskettivat kärjillään liekkejä: ja rasva, jolla se oli voideltu, valui kuin hiki sen pronssisia jäseniä pitkin. Sen pyöreän levyn ympärillä, jolla kuva jaloillaan seisoi, muodostivat lapset mustiin huntuihin verhottuina liikkumattoman kehän; ja kuvan luonnottoman pitkät käsivarret ojensivat kämmenensä niihin asti ikäänkuin tarttuakseen tähän seppeleesen ja nostaakseen sen taivaasen.

Rikkaat, Vanhimmat, naiset, koko kansanjoukko tungeksi pappien taakse ja talojen katoille. Suuret maalatut tähdet eivät enää pyörineet; tabernaakkelit olivat lasketut maahan; ja suitsutusmaljojen sauhu nousi pystysuoraan ilmaan kuten jättiläispuut, jotka levittelivät sinertäviä oksiaan taivaan kuulakkaasen ilmaan.

Useat pyörtyivät; toiset seisoivat pyhässä innossaan jäykkinä ja herpaantuneina. Ääretön ahdistus täytti kaikki rinnat. Viimeisetkin huudot vaikenivat vähitellen, — ja Karthagon kansa läähätti kauhunsa himon huumaamana.

Vihdoin Molokin ylimmäinen pappi pisti vasemman kätensä lasten huntujen alle, repäisi niiden otsalta tukon hiuksia ja heitti tuleen. Silloin punapukuiset miehet alkoivat laulaa pyhää ylistyslaulua:

— "Kunnia sinulle, Aurinko! molempien taivaan äärien kuningas, itsestään sikiävä, luoja, Isä ja Äiti, Isä ja Poika, jumala ja jumalatar, jumalatar ja jumala!" Ja heidän äänensä hukkuivat soittokoneiden pauhinaan, jotka yht'aikaa alkoivat rämistä peittääkseen uhrien huudot. Kahdeksankieliset sheminithit, kymmenenkieliset kinnorit, ja kaksitoistakieliset nebalit helskyivät, vinkuivat, jyrisivät. Suunnattoman suuret mahkasäkit, joissa oli tiheässä torvia, saivat aikaan kimeän räminän, kaikin voimin lyödyt tamburiinit kaikuivat kumeasti ja nopeasti; ja torvien pauhinasta huolimatta rätisivät salsalimit kuten heinäsirkan siivet.

Pitkällä koukulla avasivat temppelinpalvelijat Baalin ruumiissa olevat seitsemän kemeroa. Ylimpään pantiin jauhoja; toiseen kaksi kyyhkystä; kolmanteen apina; neljänteen oinas; viidenteen uuhi; ja kun ei löytynyt härkää kuudetta varten, heitettiin sinne pyhätöstä otettu parkittu nahka. Seitsemäs aukko jäi auki.

Ennenkuin ryhdyttiin mihinkään, oli hyvä koetella jumalan käsivarsia. Hienot ketjut kulkivat kuvan sormista sen olkapäiden ylitse ja laskeutuivat selän taakse; vetäen niistä miehet saivat kädet nousemaan kyynärpäiden kohdalle asti, nuo molemmat avoimet kädet, jotka yhtyessään osuivat jumalan vatsaan; käsivarret liikkuivat useaan kertaan perätysten lyhyin, katkonaisin nykäyksin. Sitten soittokoneet vaikenivat. Tuli räiskyi.

Molokin papit kävelivät suurella kivilevyllä tarkastaen kansan joukkoa.

Tarvittiin nimittäin aivan yksilöllinen, vapaaehtoinen uhraus, jonka arveltiin riistävän toiset mukaansa. Mutta vielä ei ketään ilmestynyt, ja ne seitsemän käytävää, jotka aitauksesta johtivat kuvapatsaan luo, olivat aivan tyhjät. Silloin rohkaistakseen kansaa vetivät papit vyöstään pistimiä ja raatelivat niillä kasvojaan. Sitten sallittiin aitauksen takana maassa makaavien jumalalle vihkiytyneiden astua aitauksen sisäpuolelle. Heille heitettiin kimppu kauhistuttavia rautoja ja kukin heistä valitsi oman kidutusaseensa. He painoivat vartaita rintaansa; puhkaisivat poskensa; painoivat orjantappuraseppeleitä päähänsä; sitten he tarttuivat toistensa käsiin kiinni ja muodostivat lasten ympärille toisen suuren kehän, joka vuoroin laajeni ja supistui. He saapuivat aitausta vastaan, syöksyivät jälleen taapäin houkutellen huimaavan liikkeen, veren ja huutojen kautta kansaa yhä lähemmäksi.

Vähitellen astui ihmisiä aivan käytävien päähän; he heittivät liekkeihin helmiä, kultavaaseja, maljoja, soihtuja, koko rikkautensa; uhrit tulivat yhä loistavammiksi ja moninaisemmiksi. Ja vihdoin eräs mies, jonka kauhu teki kalpeaksi ja hirvittäväksi, lykkäsi horjuen lasta edellään; sitten näkyi kuvan käsien välissä pieni musta pilkku; se putosi höyryävään aukkoon. Papit kumartuivat suuren laatan reunaan, — ja uusi laulu kajahti ylistäen kuoleman iloa ja uudesta syntymistä ikuisuudessa.

Hitaasti nousivat uhrit nyt ylös ja kun kiirivä sauhu muodosti korkeita pyörretupruja, näyttivät ne etäältä katsottuina katoavan pilveen. Ei ainoakaan liikahtanut. Niiden kädet ja nilkat olivat sidotut ja musta verho esti heitä mitään näkemästä ja teki heidät tuntemattomiksi.

Hamilkar seisoi, punaiseen viittaan verhottuna kuten Molokin papit, Baalin vieressä kuvan oikean jalan ison varpaan vieressä. Kun neljästoista lapsi tuotiin, niin voivat kaikki huomata, miten hän teki kauhua osoittavan liikkeen. Mutta pian hän palasi entiseen asentoonsa, pani käsivarret ristiin ja katsoi maahan. Kuvan toisella puolella seisoi Ylimmäinen Pappi yhtä liikkumattomana kuin hänkin. Hänen assyrialaisella mitralla verhottu päänsä oli kumarassa, ja hän tarkasteli povellaan olevaa ennustavilla kivillä koristettua kultalevyä, johon tulen liekit kuvastuivat sateenkaaren väreissä. Hän kalpeni hämmästyksestä. Hamilkar painoi päänsä alas; ja he olivat molemmat niin lähellä roviot, että heidän viittansa lieve tuon tuostakin hipaisi sitä.

Pronssikäsivarret liikkuivat nopeammin. Ne eivät enää tauonneet hetkeksikään. Joka kerta, kun uusi uhri laskettiin niille, niin Molokin papit ojensivat kätensä lapsen yli laskeakseen hänen päälleen kaikki kansan rikokset huutaen: "Ne eivät ole ihmisiä, vaan härkiä!" ja ympärillä oleva joukko kertasi: "Härkiä! härkiä!" Hurskaat huusivat: "Herra, syö!" ja Proserpinan papit mukautuivat kauhuissaan Karthagon tarpeen mukaan ja mutisivat tuota eleusilaista lausetta: "Anna sataa! synnytä!"

Tuskin olivat uhrit tulleet aukon suulle, kun ne katosivat kuten vesipisara kuumalle raudalle, ja valkoinen höyry nousi räikeän punaisien liekkien keskeltä.

Mutta jumalan nälkä ei tyyntynyt. Hän tahtoi yhä uutta ja uutta. Tyydyttääkseen häntä ladottiin lapset hänen käsilleen ja sidottiin raskaalla kahleella yhteen. Hurskaat ihmiset olivat alussa tahtoneet laskea vastasiko niiden lukumäärä aurinkovuoden päiviä; mutta yhä uusia ladottiin jumalan käsiin ja hirmuisten käsien huimaavassa liikkeessä oli mahdotonta niitä erottaa. Tätä jatkui kauvan, taukoamatta, iltaan asti. Silloin kuvan sisäseinät muuttuivat tummemmiksi. Erotti palavaa lihaa. Muutamat olivat näkevinään hiuksia, jäseniä, kokonaisia ruumiita.

Päivä laski; pilvet kerääntyivät Baalin yläpuolelle. Rovio, josta liekit olivat loppuneet, muodosti nyt hiilipyramiidin, joka ulottui kuvan polviin asti; hehkuvan punaisena kuin kokonaan verellä peitetty jättiläinen hän näytti pää taapäin painuneena horjuvan juopumuksensa painosta.

Jota enemmän papit kiirehtivät, sitä suuremmaksi kasvoi kansan pyhä vimma; uhrien lukumäärä väheni, toiset huusivat säästämään niitä, toiset vaativat lisää. Olisi luullut kansaa tulvillaan olevien muurien luhistuvan kauhun ja mystillisen hekuman ulvonnasta. Sitten harrasuskoiset tulivat käytäviä myöten laahaten lapsiaan, jotka tarrautuivat heihin, ja he löivät niitä saadakseen ne hellittämään kätensä ja antaakseen ne punapukuisten miesten käsiin. Soittokoneiden soittajat taukosivat toisinaan uupumuksesta; silloin kuuli äitien kirkunaa ja rasvan käristymistä kun se tippui tulisille hiilille. Villikaalijuoman juojat kulkivat nelinkontin patsaan ympäri karjuen tiikerien tavoin; Yidonimit ennustivat, jumalalle vihkiytyneet lauloivat halaistuilla huulillaan, aitaus oli särjetty, kaikki tahtoivat saada osan uhrauksesta; — ja isät, joiden lapset olivat aikaisemmin kuolleet, heittivät tuleen niiden kuvia, leikkikaluja, säilytettyjä luita. Muutamat, joilla oli puukkoja mukanaan, syöksyivät toisten kimppuun. He surmasivat toinen toisensa. Pronssiseuloilla temppelinpalvelijat kokosivat kivilaatalle pudonnutta tuhkaa; ja he heittivät sitä ilmaan, jotta uhri sirottuisi kaupungin yli ja nousisi tähtimaailmaan asti.

Tämä kova melu ja suuret liekit olivat houkutelleet barbareja muurien luo; nähdäkseen paremmin he kiipesivät helepoliksen raunioille ja katselivat kauhusta jähmettyen tätä näkyä.