Read synchronized with  Chinese  English  French  German  Italian  Portuguese  Romanian  Russian  Spanisch 
Jane Eyre.  Charlotte Brontë
Luku 7. Seitsemäs luku.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Ensimäiset kolme kuukautta Lowoodissa tuntuivat ajanjaksolta, eikä se mikään kulta-aika ollut. Paljon vaikeuksia oli voitettava ennenkuin totuin uusiin sääntöihin ja outoihin tehtäviin, ja epäonnistumisen pelko uuvutti minua enemmän kuin kaikki ruumiilliset vaivat, vaikka nekään eivät olleet pikkuseikkoja.

Tammikuun, helmikuun ja osaksi maaliskuun aikana estivät syvät lumikinokset, ja niitten sulamisen jälkeen kelvottomat tiet kaiken liikkumisen puutarhamuurin ulkopuolella, paitsi kirkkomatkoja, mutta tällä rajoitetulla alueella meidän täytyi joka päivä viettää kokonainen tunti ulkoilmassa. Vaatetuksemme oli riittämätön suojaamaan purevalta pakkaselta. Meillä ei ollut päällyskenkiä, lumi pääsi kenkiemme sisään ja suli siellä. Meillä ei ollut käsineitä, ja kädet samoinkuin jalatkin tulivat täyteen pakkasenpuremia. Muistan varsin hyvin kuinka ilkeästi kylmettyneet, turvonneet varpaani polttivat joka ilta ja kuinka vaikea niitä oli aamulla saada kenkiin. Ruoan niukkuus oli myös omiaan masentamaan mieltä. Meillä oli kasvavien lasten hyvä ruokahalu, ja ravinto, jonka saimme, olisi hädintuskin pitänyt hengissä heikkoa sairasta. Ravinnon riittämättömyydestä johtui vielä eräs epäkohta, joka suuresti rasitti nuorempia oppilaita. Sopivan tilaisuuden sattuessa koettivat nimittäin nälkiintyneet isot tytöt houkutella tai riistää pienemmiltä osan heidän annoksistaan. Monta kertaa sain jakaa kahden halullisen kesken tuon kallisarvoisen kappaleen ruskeata leipää, joka annettiin teen aikana, ja kun vielä olin luovuttanut kolmannelle puolet kahvikuppini sisällyksestä, nielaisin itse toisen puolen salaisten, nälän houkuttelemien kyynelten suolaamana.

Sunnuntait olivat ikäviä päiviä talvisaikaan. Meidän täytyi kävellä kaksi peninkulmaa Brocklebridgen kirkkoon, jossa suojelijamme saarnasi. Lähdimme matkaan viluisina, tulimme perille vielä viluisempina ja aamujumalanpalveluksen aikana melkein jäykistyimme kylmästä. Oli liian pitkä matka kotiin päivälliselle, ja jumalanpalvelusten välillä meille tarjottiin leipää ja kylmää paistia, luonnollisesti yhtä niukasti kuin tavallisilla aterioillamme.

Iltajumalanpalveluksen jälkeen palasimme heti kotiin mäkistä ja suojatonta tietä pitkin, ja pureva talvinen tuuli, joka puhalsi lumisilta kukkuloilta pohjoisessa, melkein irroitti nahan kasvoistamme.

Muistan vielä hyvin, kuinka Miss Temple keveästi ja nopein askelin, tiukasti kääriytyneenä mantteliinsa, asteli surullisen kulkueemme etupäässä rohkaisten meitä sekä sanoillaan että esimerkillään ja kehoittaen meitä kulkemaan reippaasti eteenpäin "kuin sotamiehet". Toiset opettajat, poloiset olennot, olivat yleensä liian masentuneita itse yrittääkseen rohkaista toisia.

Kuinka ikävöimmekään loimuavan takkavalkean valoa ja lämpöä, kun vihdoin pääsimme kotiin! Mutta ainakin pienimmiltä oli tämä ilo kielletty: koulusalin molempien tulisijojen ympärille muodostui heti kaksinkertainen rivi isoja tyttöjä, ja heidän takanaan värjöttivät pikku tytöt ryhmissä kietoen kohmettuneet käsivartensa esiliinoihinsa.

Teenjuonnin aikana tuli pieni huojennus kaksinkertaisen leipäannoksen muodossa — kokonainen viipale puolikkaan asemasta — jonka päälle oli sivelty herkullinen, ohut voikerros. Tätä kestitystä odotimme sunnuntaista toiseen. Tavallisesti onnistuin säästämään puolet tästä harvinaisesta ateriasta itselleni, mutta toisesta puolesta minun aina täytyi luopua.

Sunnuntai-iltoina kerrottiin ulkomuistista katekismusta ja Matteuksen evankeliumin viidettä, kuudetta ja seitsemättä lukua sekä kuunneltiin pitkää saarnaa, jonka luki Miss Miller. Hän oli silloin niin väsynyt. että hän ei voinut tukahuttaa alituisia haukotuksia. Illan yksitoikkoisuutta keskeyttivät usein eräät välikohtaukset, joissa esiintyi noin puoli tusinaa pikku tyttöjä, he kun olivat nukahtaneet ja putosivat alas penkeiltään. Lääkkeeksi lykättiin heidät keskelle huonetta, jossa he saivat seisoa saarnan loppuun saakka. Väliin heidän jalkansa pettivät ja he lysähtivät maahan, mutta heidät nostettiin heti pystyyn ja he saivat, jatkaa seisomistaan järjestäjien korkeitten tuolien varassa.

En ole vielä maininnut mitään Mr. Brocklehurstin käynnistä, ja itse asiassa tämä herrasmies olikin poissa kotoansa melkein koko ensimäisen kuukauden ajan tuloni jälkeen, viipyen kenties ystävänsä arkkidiakoonin luona. Hänen poissaolonsa oli huojennus minulle, sillä minun ei tarvinne sanoakaan, että minulla oli omat syyni pelätä hänen tuloansa. Lopulta hän kuitenkin tuli.

Eräänä iltapäivänä (olin silloin ollut kolme viikkoa Lowoodissa) istuessani kivitauluni ääressä ja koettaessani saada pitkää jakolaskua menemään tasan, jouduin sattumalta katsomaan ikkunaan ja ehdin vilaukselta nähdä erään olennon, joka juuri kulki ohi. Tunsin melkein vaistomaisesti tuon laihan haahmon, ja kun kahden minuutin kuluttua koko koulu, niin opettajat kuin oppilaat, nousi seisomaan en masse, ei minun tarvinnut edes katsoa, ketä näin kunnioitettiin. Pitkät askeleet mittasivat kouluhuonetta, ja Miss Templen vieressä, joka hänkin oli noussut, seisoi nyt sama musta pylväs, joka niin pahaa ennustaen oli rypistänyt minulle kulmiaan Gatesheadin ruokasalin matolta. Katselin nyt syrjästä tuota arkkitehtuurin ihmettä. Se oli kuin olikin Mr. Brocklehurst, puettuna kurkkuun saakka napitettuun päällystakkiin ja näyttäen pitemmältä, kaidemmalta ja järkähtämättömämmältä kuin koskaan ennen.

Minulla oli omat syyni kauhistua tätä näkyä. Muistin vielä liiankin hyvin nuo valheelliset tiedot, jotka Mrs. Reed oli antanut hänelle luonteestani, sekä Mr. Brocklehurstin lupaukset ilmoittaa Miss Templelle ja muille opettajille luonteeni viat. Olin koko ajan pelännyt tämän lupauksen täyttymistä, olin joka päivä odottanut tulijaa, jonka tiedonannot entisyydestäni leimaisivat minut loppuiäkseni pahaksi lapseksi, ja siinä hän nyt oli. Hän seisoi Miss Templen vieressä ja puhui hänelle matalalla äänellä, enkä epäillytkään, ettei hän parhaillaan tekisi ilmiantoja huonosta luonteestani. Katselin Miss Templeä tuskallisen levottomasti ja odotin joka hetki, että hänen tummat silmänsä kääntyisivät minua kohti säihkyen vastenmielisyyttä ja halveksintaa. Koetin myös kuunnella, ja koska onnistuin olemaan aivan huoneen päässä, voin kuulla suurimman osan heidän keskustelustaan, ja se mitä kuulin, rauhoitti minua hetkeksi.

"Otaksun, Miss Temple, että lanka, jonka ostin Lowtonista, riittää. Arvelin, että se sopisi käytettäväksi pumpulipaitoihin ja valitsin myös sopivia neuloja. Sanokaa Miss Smithille, että unohdin parsinneulat, mutta että hän saa ensi viikolla muutamia kirjeitä. Missään tapauksessa hän älköön antako muuta kuin yhden kerralla kullekin oppilaalle, sillä jos heillä on useampia, he voivat tulla huolimattomiksi ja hukata ne. Ja sitten, Miss, toivoisin että villasukista pidettäisiin parempaa huolta! Kun viimein olin täällä, kävin kyökkipuutarhassa ja katselin vaatteita, jotka oli ripustettu kuivamaan, ja siellä oli paljon mustia sukkia hyvin huonossa tilassa. Reikien suuruudesta voin päättää, ettei niitä oltu pitkiin aikoihin hyvin parsittu." Hän pysähtyi.

"Toivomuksianne noudatetaan, sir", sanoi Miss Temple. "Sitten, Miss", jatkoi hän, "kertoo pesijätär, että muutamat tytöistä ovat saaneet kaksi puhdasta esiliinaa viikossa. Se on liian paljon. Säännöt myöntävät vain yhden."

"Luullakseni voin selittää asian, sir. Agnes ja Catherine Johnstone olivat kutsutut viime torstaina ystäviensä luo Lowtoniin teelle, ja minä annoin heille luvan panna puhtaat esiliinat eteensä." Mr. Brocklehurst nyökäytti päätään. "No, olkoon menneeksi yhden kerran, mutta älkää antako sellaista tapahtua liian usein. Eräs toinenkin asia on minua suuresti hämmästyttänyt. Tehdessäni laskuja taloudenhoitajattaren kanssa, huomasin, että kahden viime viikon kuluessa on tytöille kaksi kertaa annettu välipalaksi juustoa ja leipää. Kuinka tämä voidaan selittää? Olen tutkinut sääntöjä enkä ole niistä löytänyt 'välipala' nimistä ateriaa. Kuka on tehnyt tämän uudistuksen, ja millä oikeudella?"

"Minun täytyy vastata tästä asiasta, sir", vastasi Miss Temple. "Aamiainen oli niin huonosti valmistettu, että oppilaitten oli mahdotonta syödä mitään, ja minä en uskaltanut antaa heidän paastota päivälliseen saakka."

"Pyydän, vielä hetkinen, Miss Temple! Te tiedätte, että minun tarkoitukseni kasvattaessani näitä tyttöjä ei ole totuttaa heitä ylellisyyteen ja höltyneisiin tapoihin, vaan tehdä heidät karastuneiksi, kärsivällisiksi, itsensäkieltäväisiksi. Jos sattuisikin joku pieni pettymys ruokahalun tyydyttämisen suhteen, kuten jonkun ruokalajin pilaantuminen, ei suinkaan pitäisi tehdä tätä tapausta tehottomaksi korvaamalla menetetty mukavuus jollakin toisella, paremmalla, ja ruumista hemmottelemalla poiketa koko laitoksen päämäärästä. Ei, tätä tapausta on käytettävä oppilaitten henkiseksi rakennukseksi, heitä on opetettava kehittämään luonteensa lujuutta ajallisissa kieltäymyksissä. Tällaisissa tilaisuuksissa olisi paikallaan, että ymmärtäväinen kasvattaja palauttaisi oppilaitten mieliin ensimäisten kristittyjen kärsimykset, marttyyrien tuskat sekä itse Vapahtajamme sanat, kun hän kehoittaa opetuslapsiaan ottamaan ristinsä ja seuraamaan häntä tai varoittaa ihmisiä elämästä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka Jumalan suusta lähtee, sekä hänen jumalallinen lohdutuksensa: 'Autuaita olette te, jotka näette nälkää ja janoa minun tähteni' Oi, Miss Temple, kun te annatte näitten lasten suuhun leipää ja juustoa palaneen vellin asemasta, ruokitte kylläkin heidän turmeltuneita ruumiitaan, mutta vähän te ajattelette, että samalla annatte heidän kuolemattomien sielujensa nähdä nälkää." Mr. Brocklehurst pysähtyi taaskin, kenties mielenliikutuksesta. Miss Temple oli katsonut maahan, kun hän ensin oli alkanut puhua, mutta nyt hän katsoi suoraan eteensä, ja hänen luonnostaan marmorinkalpeat kasvonsa näyttivät nyt myöskin kylmiltä ja jäykiltä kuin marmori. Hänen huulensa olivat suljetut niin tiiviisti, että näytti kuin olisi tarvittu kuvanveistäjän meisseliä avaamaan niitä, ja hänen otsalleen laskeutui kivikuvan ankaruus.

Sillävälin seisoi Mr. Brocklehurst takan ääressä, kädet selän takana, ja katsoi majesteetillisena yli koko koulun. Äkkiä hänen silmänsä välähtivät kuin olisivat ne nähneet jotakin hyvin häikäisevää tai jotakin hyvin loukkaavaa. Hän kääntyi ja sanoi nopeammin ja kiihkeämmin kuin hänen tapansa oli:

"Miss Temple — Miss Temple, mikä — mikä on tuo tyttö, jolla on kihara tukka? Punainen tukka, Miss Temple, kihara — kihara kauttaaltaan?" Ja hänen kätensä vapisi, kun hän osoitti kepillään kauhistuksensa esinettä.

"Se on Julia Severn", vastasi Miss Temple hyvin tyvenesti.

"Julia Severn, Miss! Ja minkätähden on hänellä, tai kellään muulla, kihara tukka? Kuinka voi hän, vasten tämän huoneen kaikkia periaatteita mukautua maailman tapoihin niin avonaisesti — täällä, evankelisessa hyväntekeväisyyslaitoksessa — niin julkeasti, että hän pitää tuollaista kihararunsautta päässään?"

"Julian tukka on kihara luonnostaan", vastasi Miss Temple vieläkin tyvenempänä.

"Luonnostaan! Olkoon vain, mutta meidän ei tarvitse mukautua luontoon. Minä haluaisin, että nämä tytöt tulevat osallisiksi Armosta — miksi siis tuollainen hiusten runsaus! Olen kerta toisensa jälkeen sanonut nimenomaan toivovani, että tukka kammataan vaatimattomasti ja sileästi. Miss Temple, tuon tytön tukka täytyy kokonaan leikata pois. Lähetän tänne parturin huomenna. Näen muitakin, joilla on liian runsas tukankasvu — tuo suuri tyttö tuolla, käskekää häntä kääntymään ympäri! Käskekää koko eturiviä nousemaan ja kääntymään seinään päin."

Miss Temple painoi nenäliinan huulilleen ikäänkuin pyyhkiäkseen niiltä pois vaistomaisen hymyn, sitten hän kuitenkin antoi määräyksen, ja kun ensi rivin tytöt vihdoin käsittivät, mitä heiltä vaadittiin, he tottelivat. Kun nojauduin hiukan taaksepäin, saatoin nähdä minkälaisin irvistyksin tytöt suorittivat tämän manööverin. Vahinko vain, ettei Mr. Brocklehurst voinut nähdä heitä, silloin hän olisi ehkä aavistanut, että mitä ikänänsä hän voikin tehdä ulkopuolen muovaamiseksi, oli sisäpuoli paljon kauempana hänen vaikutuksestaan kuin mitä hän voi kuvitellakaan.

Hän tutki näitten elävien mitalien nurjaa puolta noin viisi minuuttia, sitten hän lausui päätöksensä. Sanat lankesivat kuin tuomio.

"Kaikki letit on leikattava pois." Miss Temple näytti vastustelevan. "Miss", jatkoi hän, "minä palvelen Mestaria, jonka valtakunta ei ole tästä maailmasta, minun tehtäväni on kuolettaa näissä tytöissä lihan himot ja opettaa heitä kaunistamaan itseänsä kainoudella ja siveydellä, ei palmikoiduilla hiuksilla eikä kallisarvoisilla vaatteilla. Kaikilla näillä nuorilla ihmisillä edessämme on tukka palmikoitu leteiksi, jotka itse turhuus olisi voinut tehdä. Sanon vieläkin: ne on leikattava pois, ajatelkaa, mikä ajanhukka —."

Mr. Brocklehurst ei saanut jatkaa: kolme muuta vierasta, kaikki naisia, astui huoneeseen. Heidän olisi pitänyt tulla vähän aikaisemmin ja kuulla luento pukeutumisesta, sillä he olivat kaikki loistavasti puetut silkkiin, samettiin ja turkiksiin. Molemmilla nuoremmilla — kauniita kuusi- tai seitsemäntoistavuotiaita tyttöjä — oli harmaat, kamelikurjen sulilla koristetut näädännahkahatut, ja näitten kauniitten päähineitten alta näkyi runsas, vaalea, taidokkaasti käherretty tukka. Vanhemmalla naisella oli kallisarvoinen samettiviitta kärpännahkaisine reunuksilleen ja käherretty ranskalaismallinen otsatukka.

Nämä naiset, jotka eivät olleet muita kuin Mrs. Brocklehurst ja hänen tyttärensä, otti Miss Temple kohteliaasti vastaan ja johdatti heidät kunniapaikoille huoneen yläpäähän. He olivat nähtävästi tulleet vaunuissa yhdessä korkea-arvoisen perheenjäsenensä kanssa ja olivat panneet toimeen perinpohjaisen tarkastuksen yläkerran huoneissa sillä aikaa kuin tämä teki laskut taloudenhoitajattaren kanssa, puhutteli pesijätärtä ja läksytti johtajatarta. Tämän jälkeen seurueen naiset tekivät erinäisiä huomautuksia ja moitteita Miss Smithille, jonka toimena oli pitää huolta liinavaatteista ja sänkyvaatteista, mutta minulla ei ollut aikaa kuunnella heidän puhettaan, sillä toiset asiat kiinnittivät huomioni puoleensa.

Kuunnellessani Mr. Brocklehurstin ja Miss Templen keskustelua olin ryhtynyt toimenpiteisiin oman persoonallisen rauhani turvaamiseksi, ja parhaana keinona pidin kaiken huomion välttämistä. Tässä tarkoituksessa istuin mahdollisimman kaukana penkilläni, olin olevinani hyvin syventynyt jakolaskuuni ja koetin pitää tauluani niin että se peitti kasvoni. Olisin kenties onnistunutkin, ellei petollinen tauluni olisi jollakin tavalla luiskahtanut kädestäni ja pudonnut kauheasti rämisten lattiaan. Tämä tietysti veti kaikkien huomion puoleeni. Tunsin, että kaikki oli menetetty, ja kumartuessani ottamaan ylös särkyneen tauluni kappaleita kokoilin voimiani pahimpaan. Se tulikin.

"Huolimaton tyttö", sanoi Mr. Brocklehurst ja lisäsi heti: "Se on tuo uusi oppilas", ja ennenkuin ehdin vetää henkeäni: "En saa unohtaa, että minulla on sana sanottava hänestä." Sitten hyvin kovalla äänellä — kuinka kovalta se tuntuikaan minusta! — "Lapsi, joka rikkoi kivitaulun, astukoon esiin!"

Omin voimin en olisi liikahtanut, olin kokonaan jähmettynyt, mutta suuret tytöt, jotka istuivat molemmilla puolillani, nostivat minut jaloilleni ja työnsivät minut eteenpäin kauheata tuomaria kohti, ja sitten Miss Temple johti minut kauniisti aivan hänen jalkojensa eteen kuiskaten matkalla:

"Älä pelkää, Jane, minä näin, että se oli vahinko. Sinua ei rangaista siitä."

Tämä ystävällinen kuiskaus pisti tikarin tavoin sydämeeni.

"Minuutti vielä ja hän halveksii minua", ajattelin, ja silmitön raivo puhkesi mielessäni toiminimeä Reed, Brocklehurst ja Kumpp. kohtaan. Minä en ollut mikään Helena Burns.

"Tuokaa tänne tuo tuoli", sanoi Mr. Brocklehurst osoittaen hyvin korkeata tuolia, jolta järjestäjä oli juuri noussut. Käskyä toteltiin. "Nostakaa lapsi seisomaan sille!" Ja minut nostettiin tuolille — kuka sen teki, sitä en tiedä. Mielentilani ei sallinut minun huomata yksityisseikkoja. Huomasin vain, että minut oli nostettu Mr. Brocklehurstin nenän tasalle, että hän oli kyynärän päässä minusta ja että kaikki nuo purppuraiset ja hopeanharmaat silkki-, turkis- ja kameelikurjensulkapilvet levisivät alapuolellani.

Mr. Brocklehurst karisti kurkkuansa.

"Hyvät naiset", sanoi hän kääntyen perheeseensä, "Miss Temple, opettajat ja lapset, te kaikki näette tämän tytön."

Tietysti he näkivät, sillä tunsin, että heidän silmänsä olivat polttolasien tavoin suunnatut kuumeisia kasvojani kohti.

"Te näette, että hän on vielä nuori, te huomaatte, että hänellä on lapsuudelle ominainen koko ja muoto. Jumala on armossaan antanut hänelle saman haahmon kuin meille kaikille, eikä mikään ulkonainen merkki erota häntä muista. Kuka voisi uskoa, että Vihollinen jo on ottanut hänet palvelijakseen ja välikappaleekseen? Mieltäni pahoittaa sanoa tämä, mutta niin on kuitenkin laita."

Hiljaisuus. Lamautuneet hermoni alkoivat jälleen toimia. Tunsin, että arpa oli nyt heitetty, Rubiconin yli kuljettu, ja että taistelu, jota ei enää voitu välttää, oli nyt kestettävä.

"Rakkaat lapseni", jatkoi tuo musta marmoripylväs paatoksellisesti, "tämä tilaisuus on hyvin surullinen, sillä velvollisuuteni on ilmoittaa teille, että tuo tyttö, joka voisi olla Jumalan pieni karitsa, onkin kadonnut lammas. Hän ei kuulu oikeaan lammashuoneeseen, vaan on toisesta laumasta. Teidän täytyy varoa häntä, teidän täytyy kauhistua hänen esimerkkiänsä ja, jos tarpeellista, välttää hänen seuraansa, sulkea hänet pois leikeistänne ja tuttavallisista keskusteluistanne. Opettajat, teidän tulee valvoa häntä, pitää silmällä hänen liikkeitään, punnita tarkoin hänen sanansa ja tekonsa, kurittaa hänen ruumistaan ja pelastaa hänen sielunsa — jos pelastus vielä on mahdollinen, sillä (kieleni ei tahdo totella, kun sanon tämän) tämä tyttö, tämä lapsi, joka on syntynyt kristityssä maassa, mutta on pahempi kuin moni pakanalapsi, joka rukoilee Bramaa ja polvistuu Juggernautin edessä, tämä tyttö on — valehtelija!"

Seurasi kymmenen minuutin hiljaisuus. Olin jo täydellisesti tointunut ja voin huomata, että kaikki naispuoliset Brocklehurstit vetivät nenäliinansa taskustaan ja alkoivat pyyhkiä lorgnettejaan. Vanhin heistä huojutti ruumistaan edestakaisin ja nuoret kuiskailivat: "Kauheata!"

Mr. Brocklehurst jatkoi:

"Tämän olen kuullut hänen hyväntekijältään, hurskaalta ja armeliaalta rouvalta, joka otti tämän orpolapsen luokseen, kasvatti hänet omana tyttärenään, ja jonka hyvyyden ja jalomielisyyden tämä onneton tyttö maksoi niin mustalla kiittämättömyydellä, että oivallinen suojelija oli vihdoin pakoitettu eroittamaan hänet omien lastensa joukosta, jottei hänen huono esimerkkinsä tartuttaisi heidän puhtaita sielujaan. Hän on lähettänyt tytön tänne parannettavaksi, kuten muinoin juutalaiset lähettivät sairaansa Betesdan sekoitetulle lammikolle. Opettajatar, johtajat, minä pyydän teitä varomaan, ettei vesi hänen ympärillään tahraantuisi." Tämän ylevän päätöksen jälkeen Mr. Brocklehurst pani päällystakkinsa ylimmänkin napin kiinni, sanoi jotakin puoliääneen perheelleen, joka nousi, kumarsi Miss Templelle, ja purjehti ylhäisen seurueensa kanssa pois huoneesta. Vielä ovella tuomarini kääntyi.

"Antakaa hänen seisoa vielä puoli tuntia tuolilla, älkääkä salliko kenenkään puhutella häntä tänä päivänä!" Siinä minä siis seisoin korotetussa asemassani, minä, joka olin sanonut kuolevani häpeästä, jos minun pitäisi omilla jaloillani seisoa keskellä huonetta, ja nyt olin asetettu korkealle häpeäpaaluun kaikkien nähtäväksi. Ei mikään kieli voi kuvata tunteitani, mutta juuri kun ne alkoivat nousta kiehumapisteeseensä, tukahuttivat hengitykseni ja pusersivat kurkkuani, kulki eräs tyttö ohitseni ja katsoi minuun. Mikä omituinen valo loisti hänen silmistään! Minkä oudon tunteen tuo valonsäde herätti minussa! Kuinka tuo uusi tunne nostatti minua! Oli kuin olisi marttyyri, sankari kulkenut orjan tai uhrin ohitse ja jakanut hänelle osan voimastaan. Hallitsin tunteitteni nousevan kuohun, nostin pääni pystyyn ja seisoin lujemmin tuolillani. Helena Burns kävi kysymässä jotakin hyvin vähäpätöistä asiaa Miss Smithlltä, sai toreja kysymyksensä joutavuuden tähden, palasi paikalleen ja hymyili minulle kulkiessaan ohitseni. Mikä hymyily! Muistan sen vieläkin ja tiedän, että se lähti hienosta, todella rohkeasta sielusta, se valaisi hänen säännölliset piirteensä, hänen läpikuultavat kasvonsa ja syvät, harmaat silmänsä kuin heijastus enkelin kasvoista. Ja kuitenkin oli Helena Burns'kin tällä hetkellä varustettu "epäsiistin" polttomerkillä. Tuskin tunti sitten olin kuullut Miss Scatcherdin tuomitsevan hänet vesi- ja leipäpäivälliselle seuraavana päivänä, hän kun oli tahrinut erään ompelumallin piirtäessään sen itselleen. Niin puutteellinen on inhimillinen luonto! Kirkkaimmallakin taivaankappaleella on pilkkunsa, mutta Miss Scatcherdin ja hänen kaltaistensa silmät näkevät vain nämä vähäpätöiset puutteet ja ovat sokeat tähden koko loistolle.