Read synchronized with  Chinese  English  French  German  Italian  Portuguese  Romanian  Russian  Spanisch 
Jane Eyre.  Charlotte Brontë
Luku 4. Neljäs luku.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Mr. Lloydin puheista sekä edellä kerrotusta keskustelusta Bessien ja Abbotin välillä sain kyllin aihetta toivoa parempien päivien koittoa. Muutos näytti olevan lähellä — toivoin ja odotin sitä hiljaisuudessa. Se viipyi kuitenkin, päiviä ja viikkoja kului, terveyteni oli taas tullut entiselleen, mutta mitään viittausta ei tehty asiaan, jota minä haudoin mielessäni. Mrs. Reed katseli minua aika ajoin ankarin silmin, mutta puhutteli minua harvoin. Sairauteni jälkeen hän oli tehnyt jyrkemmän eron kuin koskaan ennen minun ja omien lastensa välillä. Hän pani minut nukkumaan erikseen pieneen huonekomeroon, tuomitsi minut syömään ateriani yksin ja viettämään kaiken aikani lastenkamarissa, kun taas serkkuni olivat alituisesti seurusteluhuoneessa. Kuitenkaan hän ei hiiskahtanut sanaakaan minun lähettämisestäni kouluun, mutta vaistomaisesti tunsin, että hän ei kauan sietäisi minua kattonsa alla, sillä hänen katseensa, sattuessaan minuun, ilmaisi suurempaa ja syvempää vastenmielisyyttä kuin koskaan ennen. Eliza ja Georgiana, nähtävästi seuraten hänen määräyksiänsä, puhuivat minulle mahdollisimman vähän. John näytti kieltään niin usein kuin näki minut ja yritti kerran kurittaa minua, mutta kun heti, saman syvän vihan ja epätoivoisen kapinantunteen yllyttämänä kuin edelliselläkin kerralla, ryhdyin vastarintaan, näki hän parhaaksi jättää minut rauhaan ja juosta tiehensä. Mennessään hän syyti minulle herjauksia ja vannoi, että olin musertanut hänen nenänsä. Olin todellakin antanut tuolle ulkonevalle osalle hänen kasvoissaan niin kovan iskun kuin pienille rystöilleni oli mahdollista, ja kun näin, ettei se eikä julmistunut katseeni pelottanut häntä, tunsin mitä suurinta halua jatkaa samaan suuntaan, mutta hän oli jo ehtinyt äitinsä luo. Kuulin hänen ruikuttavalla äänellä alkavan kertoa, kuinka "tuo ilettävä Jane Eyre" oli lentänyt hänen niskaansa kuin hullu kissa, mutta hänet keskeytettiin melkein tylysti:

"Älä puhu minulle hänestä, John, minähän sanoin, ettet saisi mennä hänen lähelleen, hän ei ole sen arvoinen. Minä en tahdo, että sinä ja sisaresi seurustelette hänen kanssaan."

Silloin nojauduin yli kaidepuun ja huusin äkkiä, punnitsematta hiukkaakaan sanojani:

"He eivät ole kyllin hyviä seurustelemaan minun kanssani."

Mrs. Reed oli lihavahko nainen, mutta kuullessaan tämän merkillisen ja häikäilemättömän julistuksen hän juoksi ihmeteltävän nopeasti portaita ylös, tempasi minut rajutuulen tavoin lastenkamariin, painoi minut istumaan vuoteeni laidalle ja kielsi jylisevällä äänellä minua hiiskahtamasta paikaltani ja sanomasta sanaakaan loppupäivänä:

"Mitähän eno Reed sanoisi jos hän eläisi?" kysyin melkein vaistomaisesti. Sanon melkein vaistomaisesti, sillä tuntui melkein kuin kieleni olisi puhunut ilman tahtoni suostumusta: toinen olento, jonka tekoja en voinut hallita, puhui minun kauttani.

"Mitä?" sanoi Mrs. Reed henkeään pidättäen, ja hänen tavallisesti niin kylmät, levolliset, harmaat silmänsä hämmentyivät ja näyttivät melkein säikähtyneiltä. Hän hellitti kätensä käsivarrestani ja tuijotti minuun ikäänkuin hän todella ei olisi tietänyt olinko lapsi vai demooni. Mutta nyt olin kerrankin päässyt alkuun.

"Eno Reed on taivaassa ja näkee kaiken mitä sinä teet ja ajattelet, ja niin näkevät isä ja äitikin. Kaikki he tietävät kuinka sinä kohtelet minua ja kuinka toivot, että olisin kuollut."

Mrs. Reed oli pian entisellään, hän ravisti minua kovakouraisesti, löi minua molemmille korville ja jätti minut sitten sanaakaan sanomatta. Bessie täydensi toimituksen tunnin kestävällä parannussaarnalla, jossa hän kumoamattomasti todisti, että minä olin ilkein ja turmeltunein lapsi, mikä koskaan oli katon suojassa kasvanut. Uskoinkin häntä melkein, koska sillä hetkellä tunsin vain pahojen ajatusten ja tunteitten riehuvan rinnassani.

Marraskuu, joulukuu ja puolet tammikuuta olivat kuluneet, joulua ja uuttavuotta oli juhlittu Gatesheadissa herkkupöytien ääressä, lahjoja oli vaihdettu, päivällisiä ja iltakutsuja annettu. Minä olin tietysti suljettu pois kaikista hauskuuksista, minun osalleni lankesi vain se ilo, että sain joka päivä olla todistajana Elizan ja Georgianan pukeutumisessa ja nähdä heidän laskeutuvan seurusteluhuoneeseen puettuina ohuisiin musliinipukuihin, punaiset silkkinauhat vyöllä ja hiukset kauniilla kiehkuroilla, sekä myöhemmin kuunnella alhaalta kaikuvaa pianon ja harpun soittoa, kellarimestarin ja lakeijan juoksua portaissa, lasien ja kiinalaisen porsliinin kilinää virkistysten aikana ja keskustelun katkonaista huminaa, kun seurusteluhuoneen ovet avattiin ja suljettiin. Väsyttyäni tähän jätin porraskäytävän ja vetäydyin yksinäiseen ja hiljaiseen lastenkamariin, ja vaikka olinkin alakuloinen, en ollut onneton. Totta puhuen en vähääkään ikävöinyt alas vierasten joukkoon, sillä seurassa minusta pidettiin hyvin vähän lukua, ja jos Bessie vain olisi ollut ystävällinen ja puhelias, olisin mielihyvällä viettänyt iltani rauhassa hänen kanssaan, paljon mieluummin kuin Mrs. Reedin pelottavan katseen alla huoneessa, joka oli täynnä vieraita herroja ja rouvia. Mutta heti kun Bessie oli saanut nuoret neitinsä puetuiksi, hän tavallisesti vetäytyi palvelusväen huoneisiin ja kyökin iloiseen valtakuntaan ja otti useimmiten kynttilän mukanaan. Minä istuin tummenevan takkavalkean ääressä nukke polvillani ja katselin silloin tällöin ympäri hämärätä huonetta tullakseni vakuutetuksi ettei siinä ollut mitään pahempaa kuin minä itse, ja kun kekäleet alkoivat mustua riisuuduin nopeasti, kiskoen parhaani mukaan solmut ja nauhat auki, ja etsin turvaa pimeätä ja kylmää vastaan sängystäni. Tähän sänkyyn otin aina nukkenikin. Inhimillisten olentojen täytyy aina rakastaa jotakin, ja parempien rakkauden esineitten puutteessa minä tuhlasin mielin määrin hellyyttäni ja hyväilyjä haalistuneelle nukkeparalleni, joka oli ruma kuin pienoiskokoinen linnunpelätin. Minua hämmästyttää vieläkin muistellessani miten järjettömästi olin kiintynyt tuohon pieneen leluun, jota melkein kuvittelin elolliseksi ja tuntevaksi olennoksi. En voinut nukkua, jollen ollut käärinyt sitä yöpaitani laskoksiin, ja kun tunsin sen olevan siellä, lämpimänä ja turvassa, olin verrattain onnellinen, sillä luulin sen olevan yhtä onnellisen.

Pitkiltä tuntuivat tunnit, joitten aikana odotin vieraitten lähtöä ja kuuntelin Bessien askeleita portaissa. Muutamina iltoina hän pistäytyi silloin tällöin sisään noutamaan sormustimensa tai saksensa tai mahdollisesti tuomaan minulle joitakin osia illallisesta, voileivän tai kaakkuviipaleen, ja silloin hän tavallisesti istui vuoteenlaidalla sillä aikaa kun minä söin, ja kun olin lopettanut, hän peitteli minut hyvin ja kahdesti suutelikin minua sanoen: "Hyvää yötä, Miss Jane." Näin kilttinä ollessaan oli Bessie mielestäni maailman paras, suloisin ja kaunein olento, ja toivoin hartaasti, että hän aina olisi ollut näin hyvä ja ystävällinen eikä, kuten useimmiten, olisi tuupannut minua pois tieltään, torunut ja antanut minulle töitä, joita en osannut tehdä. Bessie Lee oli varmaankin hyvälahjainen tyttö, sillä hän teki kaikki työnsä nopeasti ja omasi huomattavan kertomataidon, niin ainakin päättäisin siitä vaikutuksesta, jonka hänen lastenkamaritarinansa tekivät minuun. Hän oli myöskin sievä, jos oikein muistan hänen kasvonsa ja olemuksensa. Muistan, että hän oli hoikka nuori nainen, mustatukkainen, tummasilmäinen, hänellä oli kauniit piirteet ja hyvä, terve iho, mutta hän oli oikullinen ja pikainen luonteeltaan, ja hänen oikeuskäsitteensä eivät olleet varsin lujat. Sellaisenakin pidin hänestä enemmän kuin kenestäkään muusta Gateshead Hallissa.

Oli tammikuun viidestoista päivä noin yhdeksän tienoilla aamulla. Bessie oli mennyt aamiaiselle, ja serkkujani ei vielä oltu kutsuttu tätini luo. Eliza pukeutui parastaikaa lämpimään puutarhatakkiinsa ja pani hatun päähänsä mennäkseen ruokkimaan kanojansa — toimi, joka häntä erityisesti miellytti. Yhtä hauskaa oli hänen mielestään myydä munia taloudenhoitajalle ja panna siten saadut rahat säästöön. Hänellä oli taipumusta kauppa-alalle ja erittäin huomattava taito koota säästöjä, hän kun ei myynyt ainoastaan munia ja kananpoikasia, vaan harjoitti myös erittäin tuottavaa kauppaa puutarhurin kanssa myyden hänelle kukkasipuleita, siemeniä ja kukantaimia — puutarhuri oli nimittäin saanut Mrs. Reediltä määräyksen ostaa mainitulta nuorelta neidiltä kaikki hänen oman maansa tuotteet, jotka hän halusi myydä, ja Eliza olisi myynyt hiuksetkin päästään, jos vain olisi voinut tehdä edullisen kaupan. Rahansa hän oli ensin käärinyt vanhoihin riepuihin tai paperiin ja piiloittanut ne pimeisiin loukkoihin, mutta kun sisäkkö oli löytänyt muutaman näistä aarrehaudoista, pelkäsi Eliza mahdollisesti kadottavansa koko rakkaan rikkautensa, ja suostui senjälkeen uskomaan sen äidilleen korkeata korkoa vastaan — viisikymmentä tai kuusikymmentä prosenttia — minkä koron hän vaati ulos joka neljännesvuosi. Kaikki laskunsa hän kirjoitti pieneen kirjaansa erittäin täsmällisesti.

Georgiana istui korkealla tuolilla peilin edessä leikitellen kiharoillaan ja pistäen niihin tekokukkia ja haalistuneita sulkia, joita hän oli löytänyt eräästä pöytälaatikosta ullakolla. Minä tein vuodettani, sillä olin saanut nimenomaisen määräyksen Bessieltä tehdä se valmiiksi ennen hänen tuloaan (tähän aikaan Bessie usein käytti minua jonkinlaisena alilastenhoitajattarena, jonka työnä oli siistiä huone, pölyyttää tuolit j.n.e.). Käärittyäni kokoon yöpaitani ja levitettyäni peitteen sängyn yli menin ikkunan luo ja aloin järjestää siellä olevia kuvakirjoja ja nukkekaapin kalustoon kuuluvia esineitä, kunnes Georgiana keskeytti puuhani lyhyeen käskien minua jättämään hänen lelunsa paikoilleen (nuo hienot pienet peilit ja tuolit, pienoiskokoiset vadit ja lautaset olivat tietysti hänen omaisuuttaan). Muun työn puutteessa seisoin ikkunan luona ja sulatin hengitykselläni jääkukkia, joita oli tarttunut ikkunaruutuihin, ja sain vihdoin tehtyä niin suuren aukon, että voin katsella ulos talviseen luontoon, jossa kaikki oli hiljaista ja jäätynyttä.

Tästä ikkunasta voin nähdä portinvartijan asunnon ja ajotien, ja juuri kun olin saanut sulatetuksi niin paljon tuota hopeanvalkeata lehtiverkkoa, joka verhosi ruudut, että voin katsella ulos, näin portit avattavan ja vaunujen vierivän sisään. Katselin läheneviä vaunuja välinpitämättömästi, niitä tuli usein Gatesheadiin, mutta ne eivät koskaan tuoneet vieraita, jotka olisivat jossakin suhteessa olleet minulle mielenkiintoisia. Vaunut pysähtyivät talon edustalle, ovikello soi, ja tulija päästettiin sisään. Koska tämä kaikki ei mitenkään koskenut minuun, oli kaiken huomioni kiinnittänyt pieni, nälkäinen varpunen, joka tiukutti lehdettömän kirsikkapuun oksalla seinän vierellä. Pöydällä oli vielä leipä- ja maitoaamiaiseni jätteet, mursin palasen leipää, ponnistin voimani saadakseni ikkunan auki ja voidakseni panna leivänmuruset ikkunalaudalle, mutta samassa juoksi Bessie ylös portaita ja syöksyi lastenkamariin.

"Miss Jane, ottakaa pois esiliinanne! Mitä te teette täällä? Oletteko pessyt kasvonne ja kätenne tänään?"

Ponnistin vielä kerran ennenkuin vastasin, sillä tahdoin, että lintu saisi leipänsä, ikkuna aukesi vihdoin ja minä ripottelin leivänmuruset, minkä ikkunalaudalle, minkä kirsikkapuun oksalle. Sitten suljin ikkunan ja vastasin:

"En, Bessie, olen juuri lopettanut tomun pyyhkimisen."

"Väsyttävä, vaivalloinen lapsi, mitä te nyt teette? Te olette aivan punainen, ikäänkuin teillä olisi jotakin tekeillä. Minkätähden olette avannut ikkunan?"

Säästyin vastaamisen vaivasta, sillä Bessie näytti olevan aivan liian kiireissään ehtiäkseen kuulemaan selityksiä. Hän veti minut pesukaapin luo ja pani toimeen säälimättömän, mutta onneksi lyhyen pesun, hieroen kasvojani ja käsiäni vedellä, saippualla ja karkealla pyyhinliinalla, pehmitti päätäni suurella, kovalla harjalla, kietaisi auki esiliinani, lennätti minut sitten porraskäytävään ja käski minun mennä suoraan alas, sillä minua tarvittiin ruokasalissa.

Olisin tahtonut kysyä kuka tarvitsisi minua ja oliko Mrs. Reed siellä, mutta Bessie oli jo tiessään ja lastenkamarin ovi kiinni. Laskeuduin hitaasti. Lähes kolmeen kuukauteen ei minua oltu kutsuttu Mrs. Reedin eteen, ja koska maailmani jo niin kauan oli rajoittunut lastenkamariin, oli ruokasaleista ja seurusteluhuoneista tullut vieraita, peloittavia alueita, joihin ei tehnyt mieli tunkeutua.

Seisoin nyt tyhjässä käytävässä, edessäni oli ruokasalin ovi, jonka eteen pysähdyin epäröiden ja pelokkaana. Minkä vaivaisen pienen jäniksen olikaan alituinen rangaistuksen pelko tehnyt minusta siihen aikaan! Pelkäsin palata takaisin lastenkamariin ja pelkäsin mennä eteenpäin, seisoin kymmenisen minuuttia oven edessä arkana ja vavisten, kunnes kiivas kellonsoitto ruokasalista katkaisi epäilyni: minun täytyi astua sisään.

"Kukahan voi kysyä minua?" ihmettelin itsekseni yrittäessäni molemmin käsin kääntää oven kädensijaa, joka pariin sekuntiin ei liikahtanutkaan. "Kenen tulen näkemään huoneessa paitsi täti Reedin, miehen vai naisen?" Kädensija kääntyi, ovi aukeni, pujahdin sisään, niijasin syvään ja katsoin ylös — mustaan pylvääseen! — siltä minusta ainakin ensi näkemältä näytti tuo suora, kaita, mustiinpuettu hahmo, joka seisoi kohtisuorana matolla. Pylvään yläpäässä olevat tuimannäköiset kasvot olivat kuin veistetty naamio, joka muodosti kapiteelin.

Mrs. Reed istui tavallisella paikallaan tulen ääressä. Hän viittasi minua lähemmäksi ja esitteli minut kiviselle vieraalle sanoen:

"Tässä on pieni tyttö, jonka tähden käännyin puoleenne."

Hän — sillä tuo pylväs oli todellakin ihminen ja mies — käänsi hitaasti päänsä siihen suuntaan, jossa seisoin, ja tutkittuaan minua terävillä harmailla silmillään, jotka välähtivät tuuheitten ripsien alta hän virkkoi juhlallisesti, syvällä äänellä:

"Hän on pieni kooltaan; mikä on hänen ikänsä?"

"Kymmenen vuotta."

"Niinkö paljon?" oli epäilevä vastaus, ja tarkastusta jatkui vielä pari minuuttia. Sitten hän kääntyi minun puoleeni.

"Nimesi, pikku tyttö?"

"Jane Eyre, sir."

Tämän sanoessani katsoin ylös. Hän näytti minusta hyvin suurelta ja pitkältä, mutta minä olinkin silloin hyvin pieni. Hänen kasvonpiirteensä olivat suuret, ja sekä ne että koko hänen olemuksensa tuntuivat kovilta ja jäykiltä.

"No niin, Jane Eyre, oletko sinä hyvä lapsi?"

Mahdotonta vastata myöntävästi: kannattihan koko pieni maailmani päinvastaista mielipidettä. Vaikenin. Mrs. Reed vastasi puolestani pudistamalla päätään sangen merkitsevästi ja lisäsi sitten: "Kenties on sitä parempi, mitä vähemmän puhutaan tästä asiasta, Mr. Brocklehurst."

"Olen todellakin pahoillani kuullessani tämän. Hänen ja minun täytyy puhua keskenämme." Ja hän jätti kohtisuoran asentonsa ja asettui nojatuoliin vastapäätä Mrs. Reedin tuolia. "Tule tänne!"

Astuin maton yli. Hän asetti minut suoraan eteensä. Minkälaiset kasvot hänellä olikaan, nyt kun ne olivat melkein minun tasallani! Mikä suuri nenä! Minkälainen suu! Mitkä suuret, ulkonevat hampaat!

"Mikään näky ei ole surullisempi kuin ilkeä lapsi", alotti hän, "etenkin ilkeä pieni tyttö. Tiedätkö, minne pahat ihmiset menevät kuolemansa jälkeen?"

"He menevät helvettiin", oli valmis ja oikeauskoinen vastaukseni.

"Ja mitä on helvetti? Voitko kertoa sen minulle."

"Se on suuri kuoppa, joka on täynnä tulta."

"Ja tahtoisitko sinä pudota kuoppaan ja palaa siellä ikuisesti?"

"En, sir."

"Mitä sinun on tehtävä välttääksesi sitä?"

Mietin hetkisen, ja kun vastaukseni vihdoin tuli, oli se koko lailla arveluttava: "Minun täytyy pysyä hyvin terveenä, eikä kuolla ollenkaan".

"Kuinka sinä voisit pysyä terveenä? Nuorempia lapsia kuin sinä kuolee joka päivä. Vain pari päivää sitten hautasin pienen viisivuotiaan lapsen — hyvän pienen lapsen, jonka sielu nyt on taivaassa. Pelkäänpä pahasti, että samaa ei voitaisi sanoa sinusta, jos sinut kutsuttaisiin pois."

Koska en kyennyt poistamaan hänen pelkoansa, loin silmäni kahteen leveään jalkaan, jotka olivat asetetut matolle, ja huokasin, sillä toivoin olevani kyllin kaukana poissa.

"Toivon, että tämä huokaus lähtee sydämestäsi, ja että todella kadut koskaan pahoittaneesi oivallisen hyväntekijäsi mieltä."

"Hyväntekijä, hyväntekijä", toistin itsekseni. "Kaikki he sanovat Mrs. Reediä hyväntekijäkseni. Jos se on totta, on hyväntekijä vihoviimeinen olento."

"Luetko rukouksesi aamuin ja illoin?" jatkoi tutkijani.

"Kyllä, sir."

"Luetko raamattua?"

"Joskus."

"Luetko sitä mielelläsi? Pidätkö siitä?"

"Minä pidän Ilmestyskirjasta, ja Danielin kirjasta, ja ensimäisestä
Mooseksen kirjasta, ja Samuelin kirjasta, ja pienestä kohdasta toisessa
Mooseksen kirjassa, ja muutamista osista Kuningasten kirjaa ja
Aikakirjaa, ja Jobin kirjasta ja profeetta Joonaasta."

"Entä psalmit? Minä toivon, että pidät niistä?"

"En, sir."

"Etkö? Oi, sehän on kauheata! Minulla on pieni poika, nuorempi kuin sinä, joka osaa kuusi psalmia ulkoa, ja kun häneltä kysytään, mitä hän tahtoo mieluummin, syödä piparikakun vai oppia ulkoa säkeen psalmeista, hän sanoo: 'Oi, säkeen psalmeista! Enkelit laulavat psalmeja. Minäkin tahtoisin olla pieni enkeli täällä maan päällä.' Sitten hän saakin kaksi piparikakkua palkaksi lapsellisesta hurskaudestaan."

"Psalmit eivät ole hauskoja", huomautin.

"Se osottaa, että sinulla on turmeltunut sydän, ja sinun täytyy rukoilla Jumalaa muuttamaan se ja antamaan sinulle uusi, puhdas. Hän voi ottaa pois kivisydämesi ja antaa sinulle lihasydämen."

Pyörittelin mielessäni kysymystä, joka kosketteli tapaa ja toimenpiteitä, joitten kautta tuo sydämeni vaihtaminen tapahtuisi, kun Mrs. Reed keskeytti käskien minun istuutua, sitten hän ryhtyi itse jatkamaan keskustelua.

"Mr. Brocklehurst, luullakseni kävi kolme viikkoa sitten kirjoittamastani kirjeestä selville, että tämän pienen tytön luonne ja tavat eivät kokonaan vastaa toiveitani. Jos hyväksytte hänet Lowoodin kouluun, olisin iloinen, jos johtajatarta ja opettajia pyydettäisiin pitämään häntä tarkan valvonnan alaisena, ja ennen kaikkea olemaan varuillaan hänen pahimman virheensä, hänen vilpillisyytensä, tähden. Sanon tämän sinun aikanasi, Jane, ettet koettaisi pettää Mr. Brocklehurstia."

Syystäpä minä pelkäsin, syystä vihasin Mrs. Reediä, sillä hänen toiseksi luonnokseen oli tullut haavoittaa minua säälimättömästi. En ollut koskaan hänen läheisyydessään onnellinen. Niin tarkoin kuin tottelinkin, niin rehellisesti kuin koetinkin olla hänelle mieliksi, olivat ponnistukseni aina turhat, ja palkaksi sain edellämainitun kaltaisia arvosteluita. Tämä syytös, joka lausuttiin vieraan kuullen, haavoitti sydänjuuriani. Aavistin hämärästi, että hän tahtoi jo nyt tehdä tyhjiksi kaikki toiveeni sen uuden elämän suhteen, johon hän oli minut määrännyt. Tunsin, vaikka en silloin osannutkaan pukea tunnettani sanoiksi, että hän jo edeltäpäin kylvi ennakkoluuloja ja epäystävällisyyttä tulevaisuuteni tielle. Nyt jo olin Mr. Brocklehurstin silmissä juonikas, pahantapainen lapsi, ja mitä voin tehdä puhdistuakseni syytöksestä?

"En mitään", ajattelin taistellessani nyyhkytyksiä vastaan ja pyyhin kiireesti pois pari kyyneltä, tuskani voimattomat ilmaukset.

"Vilpillisyys on todellakin ruma ominaisuus lapsella", sanoi Mr. Brocklehurst, "se on sukua petoksen kanssa, ja kaikki valehtelijat saavat osansa järvestä, jossa tulta ja tulikiveä palaa. Tyttö pidetään tarkan valvonnan alla, Mrs. Reed. Olen puhuva Miss Templen ja opettajien kanssa."

"Tahtoni olisi, että hänet kasvatettaisiin asemaansa sopivalla tavalla", jatkoi hyväntekijäni. "Hänen on opittava olemaan hyödyllinen ja nöyrä. Mitä tulee loma-aikoihin, viettää hän ne teidän luvallanne aina Lowoodissa."

"Mielipiteenne ovat erittäin viisaat, armollinen rouva", vastasi Mr. Brocklehurst. "Nöyryys on kristillinen hyve, ja eritoten sovelias Lowoodin oppilaille. Senvuoksi olenkin määrännyt, että tämän hyveen viljelemisestä heidän keskuudessaan on pidettävä erityistä huolta. Olen tutkinut, millä keinoin maallinen ylpeys parhaiten voitaisiin kukistaa heissä, ja vasta toissapäivänä sain ilahuttavan todistuksen menestyksestäni. Toinen tyttäreni, Augusta, oli äitinsä kanssa katsomassa koulua, ja palatessaan hän huudahti: 'Oi, rakas isä, kuinka tasaisilta ja yksinkertaisilta kaikki Lowoodin tytöt näyttävät! Sileäksi kammattuine tukkineen, pitkine esiliinoineen ja hollantilaisine ulkotaskuineen he ovat melkein kuin köyhän kansan lapsia, ja he katselivat minun pukuani, ja äidin, ikäänkuin eivät he koskaan ennen olisi nähneet silkkipukuja'."

"Tuo kaikki miellyttää minua suuresti", sanoi Mrs. Reed. "Jos olisin etsinyt läpi Englannin, olisin tuskin löytänyt kasvatusjärjestelmää, joka paremmin sopisi Jane Eyren kaltaiselle lapselle. Johdonmukaisuus, rakas Mr. Brocklehurst, johdonmukaisuus on asia, jota puollan kaikkialla."

"Johdonmukaisuus, armollinen rouva, on ensimäinen kristillinen hyve, ja sen vaatimukset on otettu huomioon kaikissa asioissa, jotka tulevat kysymykseen Lowoodin laitoksessa: yksinkertainen ruoka, yksinkertainen vaatteus, teeskentelemätön käytös, kovat ja työteliäät tavat, siinä talon ja sen asukkaitten päiväjärjestys."

"Aivan oikein, sir. Voin siis luottaa, että tämä lapsi otetaan oppilaaksi Lowoodin kouluun ja että hänelle siellä annetaan sekä nykyisen että tulevan asemansa mukainen kasvatus."

"Armollinen rouva, voitte luottaa siihen, hänet istutetaan valittujen taimien tarhaan, ja toivon, että on osoittautuva mahdolliseksi tuohon ansaitsemattomaan onneen."

"Lähetän hänet sinne mahdollisimman pian, Mr. Brocklehurst, sillä vakuutan teille, että kärsimättömästi odotan vapautusta vastuunalaisuudesta, joka jo alkoi käydä liian raskaaksi."

"Epäilemättä, hyvä rouva, epäilemättä. Ja nyt toivon teille hyvää huomenta. Palaan Brocklehurst Halliin viikon tai parin kuluttua, ennemmin ei hyvä ystäväni arkkidiakooni päästä minua menemään. Ilmoitan Miss Templelle että uusi tyttö on odotettavissa, joten hänet voidaan vaikeuksitta ottaa vastaan milloin tahansa. Hyvästi."

"Hyvästi, Mr. Brocklehurst, tervehtikää puolestani Mrs. ja Miss
Brocklehurstia, Augustaa ja Theodorea, ja Master Broughton
Brocklehurstia!"

"Kiitän teitä, armollinen rouva. Tyttöseni, tässä on kirja nimeltä
'Lapsen opas'. Lue se rukouksella, etenkin se kohta, jossa kerrotaan
Martha G:n, ilkeän ja vilpillisen lapsen äkillisestä ja kauheasta
kuolemasta."

Tämän sanoessaan Mr. Brocklehurst pisti käteeni ohuen nidotun kirjasen, antoi määräyksen vaunuistaan ja lähti.

Mrs. Reed ja minä jäimme kahden. Pari minuuttia kului hiljaisuudessa. Hän neuloi ja minä katselin häntä. Mrs. Reed oli siihen aikaan luullakseni kolmekymmentäkuusi tai seitsemän vuotta vanha. Hän oli kookas, harteva ja voimakas nainen, ei varsin pitkä eikä liian lihava. Hänellä oli suurehkot kasvot, varsinkin alaosa oli voimakkaasti kehittynyt, matala otsa, suuri ja ulkoneva leuka, nenä ja suu säännölliset. Silmät, jotka välähtivät vaaleitten ripsien alta, olivat kokonaan vailla myötätuntoa, kasvojen väri oli tumma ja hiukset kellertävät. Hänen ruumiinrakenteensa oli läpeensä terve, eikä pieninkään sairaus vaivannut häntä koskaan. Taloutensa hoidossa hän oli tarkka ja taitava, palveluskunta oli alituisesti hänen valvontansa alaisena, vain hänen omat lapsensa uskalsivat silloin tällöin uhmata hänen käskyjänsä ja nauraa niille. Hän pukeutui hyvin, ja koko hänen olemuksensa ja esiintymisensä sopi hyvin yhteen hänen kauniitten pukujensa kanssa.

Istuessani matalalla tuolillani parin metrin päässä hänen nojatuolistaan tarkastelin hänen kasvojaan, tutkin hänen koko olemustaan. Kädessäni oli kirjanen, joka sisälsi kertomuksen valehtelijan äkkinäisestä kuolemasta: kertomus, johon huomiotani tahdottiin kiinnittää, koska se muka oli erityisesti omiaan varoitukseksi minulle. Koko äskeinen tapahtuma, kaikki mitä Mrs. Reed oli sanonut minusta Mr. Brocklehurstille, heidän keskustelunsa koko sävy oli vielä mielessäni läheisenä, armottomana ja pistävänä, olin tuntenut joka sanan yhtä tuskallisesti kuin olin kuullut sen selvästi, ja loukattu oikeudentuntoni yllytti minua nyt kiihkeään kostonhimoon.

Mrs. Reed katsahti ylös työstään, hänen katseensa pysähtyi minuun ja samalla taukosi hänen sormiensa nopea liikunto.

"Mene pois, mene takaisin lastenkamariin!" kuului ankara käsky. Ilmeeni tai jokin muu seikka oli mahtanut loukata häntä, sillä hänen äänestään voi päättää, että hän oli hyvin suuttunut, vaikka hän hillitsikin itsensä. Nousin, menin ovelle, palasin takaisin, menin ikkunan luo, läpi koko huoneen, sitten suoraan hänen eteensä.

Puhua minun täytyi, sillä minua oli poljettu, ja minun täytyi saada hyvitystä, mutta kuinka? Olinko kyllin voimakas sinkoamaan koston nuolet vastustajaani kohti? Kokosin kaiken rohkeuteni ja sain suustani seuraavan odottamattoman lauseen:

"Minä en ole vilpillinen; jos olisin, sanoisin rakastavani sinua, mutta minä sanon että en rakasta sinua. Ei ole ketään koko maailmassa, josta pitäisin yhtä vähän kuin sinusta, paitsi John Reed, ja tämän kirjan valehtelijasta voit antaa tytöllesi Georgianalle, sillä hän valehtelee, enkä minä."

Mrs. Reedin kädet lepäsivät vieläkin toimettomina hänen työnsä päällä ja hänen jäiset silmänsä tarkastelivat minua kiinteästi.

"Mitä sinulla vielä on sanottavaa?" kysyi hän melkein kuin olisi hänen vastustajansa ollut aikuinen eikä minunlaiseni lapsi.

Tuo katse, tuo ääni saattoi vastenmielisyyteni huippuunsa. Vapisin kiireestä kantapäähän ja jatkoin hillittömän kiihkon vallassa:

"Hyvä on, että et ole sukulaiseni! Minä en koskaan enää, niin kauan kuin elän, sano sinua tädiksi. En koskaan tule katsomaan sinua kun olen kasvanut suureksi, ja jos joku kysyy, pidinkö sinusta ja kohtelitko minua hyvin, vastaan että tulen sairaaksi jos vain ajattelenkin sinua ja että sinä kohtelit minua halpamaisesti."

"Kuinka uskallat sanoa sellaista, Jane Eyre?"

"Kuinkako uskallan, Mrs. Reed? Uskallan? Koska se on totuus. Sinä luulet että minulla ei ole tunteita, ja että minä voin tulla toimeen ilman hituistakaan rakkautta tai hyvyyttä, mutta minä en voi elää niin. Sinä olet säälimätön. Minä muistan kuolinpäivääni saakka kuinka sinä viskasit minut — tylysti ja kiivaasti — takaisin punaiseen huoneeseen, vaikka minä tuskan ja kauhun vallassa huusin: 'Sääli minua! Sääli minua, täti Reed!' Ja sinä pakotit minun kärsimään tuon rangaistuksen siksi että ilkeä poikasi oli lyönyt minua — lyönyt minut maahan ilman syytä. Tämän kerron sanasta sanaan jokaiselle, joka kysyy sinusta. Ihmiset luulevat, että sinä olet hyvä nainen, mutta sinä olet paha ja kovasydäminen. Sinä olet vilpillinen."

Jo ennenkuin olin ehtinyt loppuun, oli outo vapautumisen ja voitonriemun tunne alkanut paisuttaa mieltäni. Oli kuin näkymätön kahle olisi katkennut, kuin olisin voittanut epätoivoiselta näyttäneen taistelun vapauteni puolesta. Tämä tunne ei ollut aiheeton. Mrs. Reed näytti pelästyneeltä, työ oli luiskahtanut hänen polveltaan, hän kohotti kätensä, huojutti ruumistaan edestakaisin, ja hänen kasvonsa vääntyivät kuin itkun edellä.

"Jane, sinä erehdyt. Mikä sinua vaivaa? Minkätähden vapiset noin kauheasti? Tahtoisitko juoda vettä?"

"En, Mrs. Reed."

"Haluatko jotakin muuta, Jane? Minä vakuutan, että tahdon olla ystäväsi."

"Etpäs tahdo. Sinä sanoit Mr. Brocklehurstille että minulla on huono ja vilpillinen luonne. Minä sanon jokaiselle Lowoodissa mikä sinä olet ja mitä olet tehnyt."

"Jane, sinä et ymmärrä noita asioita: täytyyhän lasten vikoja oikaista."

"Petollisuus ei ole minun vikani", huusin kovalla, hurjalla äänellä.

"Mutta sinä olet kiihkeä, Jane, se sinun täytyy myöntää, ja palaa nyt lastenkamariin, kultaseni, ja makaa hetkisen!"

"Minä en ole sinun kultasesi! Minä en voi maata. Lähetä minut pian kouluun, Mrs. Reed, sillä minä en siedä asua täällä."

"Totisesti minä lähetän sinut pian kouluun", muisti Mrs. Reed, sotto voce, kokoili työnsä ja jätti äkkiä huoneen.

Siinä seisoin yksin — voittajana sotatantereella. Se oli tuimin taistelu minkä koskaan olin taistellut, ja ensimäinen voittoni. Seisoin hetkisen matolla, jolla Mr. Brocklehurst oli seisonut, ja nautin voitollisesta yksinäisyydestäni. Hymyilin ensin itsekseni ja tunsin ylpeyttä, mutta kiihkeä riemuni lauhtui mikäli valtimoitteni nopea tykytys tasaantui. Lapsi ei voi riidellä vanhempien ihmisten kanssa, kuten minä olin tehnyt, ei voi, kuten minä, päästää rajuja tunteitansa valloilleen tuntematta jälestäpäin omantunnonvaivoja ja jäähdyttävää vastavaikutusta. Kun syytin ja uhkasin Mrs. Reediä, oli mieleni kuin tulinen ahjo, liekehtivä, loistava, tuhoisa, mutta sama ahjo mustuneena ja sammuneena olisi yhtä hyvä kuva lähinnä seuraavasta mielialastani, kun puolen tunnin hiljaisuus ja mietiskely olivat näyttäneet minulle käyttäytymiseni mielettömyyden ja vihatun ja vihattavan asemani koko surkeuden.

Olin ensikerran maistanut jotakin kostonriemun tapaista. Kuin jalo viini oli se lämmittänyt ja huumannut minua, mutta tuntiessani sen väkevän, metallisen jälkimaun tuntui minusta kuin olisin myrkytetty. Kernaasti olisin nyt mennyt pyytämään Mrs. Reediltä anteeksi, mutta tiesin, osaksi kokemuksesta, osaksi vaistomaisesti, että hän olisi työntänyt minut takaisin halveksien minua entistä enemmän, ja sitäpaitsi olisin sen kautta uudelleen kiihdyttänyt luontoni kaikkia kapinallisia vaistoja.

Halusin käyttää jotakin parempaa kykyäni kuin kiihkeitten syytösten lausumista, halusin löytää ravintoa valoisammille tunteille kuin synkälle kiukulleni. Otin kirjan — arabialaisia satuja — istuuduin ja koetin syventyä siihen. En vähääkään tietänyt, mistä siinä puhuttiin, sillä omat ajatukseni sukeltausivat aina esiin itseni ja sivujen välille, jotka ennen olivat viehättäneet minua. Avasin ruokasalin lasioven. Puisto oli aivan hiljainen, harmaa halla vallitsi yli maitten ja metsien, joita ei mikään päivänsäde lämmittänyt, ei mikään tuulenhenki elähyttänyt. Nostin hameeni pääni ja käsivarteni peitoksi ja lähdin kävelemään erääseen erillään olevaan osaan puutarhassa, mutta mitäpä iloa minulla olisi ollut hiljaisista puista, putoavista männynkävyistä ja keltaisista lehdistä, syksyn viime jätteistä, joita tuuli oli koonnut kasoihin ja jotka nyt olivat jäätyneet. Nojauduin porttia vastaan ja katselin autioita peltoja, joilla ei nyt mikään lammaslauma kulkenut ja joilla ruoho oli väritöntä ja näivettynyttä. Päivä oli hyvin harmaa, paksut, tummat lumipilvet peittivät taivaan, ja silloin tällöin putosi niistä lumihiutaleita, jotka jäivät sulamattomina kovalle tielle ja kelmeälle nurmikolle. Siinä seisoin, onneton, hyljätty lapsi, ja sopersin itsekseni kerta toisensa jälkeen: "Mitä minun on tehtävä — mitä minun on tehtävä?"

Äkkiä kuulin heleän äänen huutavan: "Miss Jane! Missä olette? Tulkaa aamiaiselle!"

Se oli Bessie, tiesin sen varsin hyvin, mutta en liikahtanutkaan.
Kuulin hänen kevyet askeleensa jäätyneellä polulla.

"Te pieni ilkimys", sanoi hän, "miksi ette tule, kun teitä kutsutaan?"

Bessien läheisyys tuntui hauskalta kaikkien synkkien ajatusteni jälkeen, vaikka hän tapansa mukaan olikin pahalla tuulella. Mutta kun juuri olin uhmannut Mrs. Reediä ja voittanut hänet, en ollut taipuvainen välittämään lapsentytön ohimenevästä suuttumuksesta. Tahdoin vain osani hänen nuorekkaasta huolettomuudestaan. Nostin käteni hänen vyötäisilleen ja sanoin: "Kas niin Bessie, älä toru!"

Noin reipasta ja avomielistä käyttäytymistä ei minulle yleensä myönnetty. Se miellytti kuitenkin Bessie'ä.

"Te olette kummallinen lapsi, Miss Jane", sanoi hän ja katseli minua, "sellainen pieni, yksinäinen olento. Ja nytkö te sitten menette kouluun?" Nyökäytin päätäni.

"Ja eikö teidän tule ollenkaan ikävä Bessie parkaa?"

"Mitäpä Bessie minusta huolii. Bessie toruu minua aina."

"Kun te olette sellainen säikähtänyt pieni otus. Teidän pitäisi olla rohkeampi."

"Niinkö? Ettäkö minua kolhittaisiin vielä enemmän?"

"Loruja! Mutta en minä teitä kadehdi, se on varma se. Äiti sanoi, käydessään viime viikolla minua katsomassa, että hän ei tahtoisi ketään omista pienokaisistaan teidän sijalleen. Tulkaa sisään nyt, minulla on teille hyviä uutisia."

"Sitä en usko, Bessie."

"Lapsi! Mitä tarkoitatte? Kuinka surullisin silmin katselette minua! Kuulkaahan toki! Rouva ja nuoret neidit ja Master John menevät teekutsuille iltapäivällä, ja te tulette teelle minun luokseni. Pyydän keittäjätärtä leipomaan teille pienen kaakun, ja sitten tarkastamme yhdessä laatikkonne, sillä minun on pian laitettava matkatavaranne kuntoon. Rouva on määrännyt, että te jätätte Gatesheadin päivän tai parin kuluttua, ja sitten te valitsette itse ne lelut, jotka tahdotte ottaa mukaanne."

"Bessie, sinun täytyy luvata, ettet toru minua enää ennen lähtöäni."

"Hyvä on, minä lupaan, mutta muistakaa myös olla kiltti tyttö älkääkä pelätkö minua! Älkää säpsähtäkö jos satun puhumaan hiukan tuikeasti, se on niin ärsyttävää!"

"Minä en luule että pelkään sinua enää koskaan, Bessie, olen nyt tottunut sinuun, ja kohta saan aivan uusia ihmisiä pelättävikseni."

"Jos pelkäätte heitä, niin he eivät pidä teistä."

"Niinkuin sinäkin, Bessie."

"Ei ollenkaan, Miss, minä luulen pitäväni teistä enemmän kuin kaikista muista yhteensä."

"Sitäpä et näytä."

"Te pieni tarkkanäköinen olento! Te puhutte aivan uudella tavalla. Mikä tekee teidät niin rohkeaksi tänään?"

"Minähän lähden heti pois luotanne, ja sitäpaitsi —". Aioin juuri viitata siihen mitä oli tapahtunut Mrs. Reedin ja minun välillä, mutta tarkemmin ajateltuani pidin parhaana vaieta.

"Ja te olette iloinen saadessanne jättää minut."

"En suinkaan, Bessie, tällä hetkellä olen tosiaankin melkein suruissani."

"Tällä hetkellä, ja melkein! Kuinka kylmästi pieni neitiseni sanoo sen! Luulenpa, että jos nyt pyytäisin teiltä suukkoa, niin ette antaisi sitä vaan sanoisitte että tällä hetkellä ette viitsi."

"Minä annan sinulle suukon mielihyvällä, kunhan vain taivutat päätäsi."

Bessie kumartui, me suutelimme toisiamme ja minä seurasin häntä sisään täysin rauhoittuneena. Iltapäivä kului rauhassa ja sovussa, ja illalla Bessie kertoi minulle ihastuttavimmat tarinansa ja lauloi kauneimmat laulunsa.

Minunkin elämälläni oli auringonpilkahduksensa.