Read synchronized with  Chinese  English  French  German  Italian  Portuguese  Romanian  Russian  Spanisch 
Jane Eyre.  Charlotte Brontë
Luku 38. Kolmaskymmeneskahdeksas luku.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Lukija, minä menin hänen kanssaan naimisiin. Häät olivat hiljaiset — hän ja minä, pappi ja notaari olimme vain läsnä. Kun tulimme kotiin kirkosta, menin keittiöön, jossa Mary valmisti päivällistä ja John kiillotti pöytäveitsiä, ja sanoin:

"Mary, minä olen tänä aamuna mennyt naimisiin Mr. Rochesterin kanssa."

Emännöitsijä ja hänen miehensä olivat tuollaista rauhallista, hidasliikkeistä väkeä, jolle aivan turvallisesti voi kertoa tavallista huomattavampia uutisia tarvitsematta pelätä mitään korviasärkeviä kummastuksen huutoja ja niitä seuraavaa puhetulvaa. Mary katsoi ylös työstänsä ja tuijotti minuun, ja kauha, jolla hän käänteli paistumassa olevaa kananpoikaparia, riippui muutamia minuutteja ilmassa. Johnin veitset saivat myös saman ajan levätä. Sitten Mary kumartui takaisin paistiinsa ja sanoi:

"Vai niin, Miss. No, sepä hyvä!"

Hetken kuluttua hän jatkoi: "Minä näin teidän menevän ulos herran kanssa, mutta en tietänyt, että menisitte kirkkoon vihille." Sitten hän jatkoi työtänsä. Kun käännyin Johniin, oli tämä vetänyt suunsa korviin saakka.

"Minä sanoi Marylle, kuinka tulisi käymään", sanoi hän. "Minä tiesin, mitä Mr. Edward" — John oli vanha palvelija, joka oli tuntenut isäntänsä siitä saakka kun tämä oli perheen nuorempi poika, ja senvuoksi hän usein nimitti tätä ristimänimeltä — "tiesin, mitä Mr. Edward tekisi, ja tiesin myös, että hän ei odottaisi kauan, ja siinä hän tekikin oikein. Toivotan onnea, Miss!" Ja hän kumarsi niin että tukka heilahti.

"Kiitos, John. Mr. Rochester pyysi minua antamaan teille ja Marylle tämän." Panin hänen käteensä viiden punnan setelin. Odottamatta enempää lähdin keittiöstä. Kulkiessani vähän myöhemmin tuon pyhätön oven ohi, kuulin sanat:

"Miss Eyre sopii hänelle paremmin kuin kaikki ylhäiset naiset." Sitten: "Jos hän ei olekaan mikään kaunotar, ei hän rumakaan ole, ja herran mielestä hän on kaunein nainen maailmassa, se nyt on selvä."

Kirjoitin viipymättä Moor-Houseen ja Cambridgeen ja kerroin, mitä olin tehnyt, selittäen myös täydellisesti, miksi olin niin tehnyt. Diana ja Mary hyväksyivät menettelyni täydellisesti. Diana lupasi tulla katsomaan minua niin pian kuin olin päässyt kuherruskuukauden yli.

"Hänen ei pitäisi odottaa niin kauan", sanoi Mr. Rochester, kun luin hänelle Dianan kirjeen. "Muuten hän tulee liian myöhään, sillä kuherruskuukautemme tulee kestämään elämämme loppuun asti, ja sen kirkkaus himmenee vasta haudoillamme."

En tiedä, millä tavalla St. John otti vastaan uutiseni, sillä hän ei vastannut kirjeeseeni. Kuusi kuukautta myöhemmin hän kirjoitti minulle mainitsematta kuitenkaan sanaakaan Mr. Rochesterista ja naimisiinmenostani. Hänen kirjeensä oli levollinen ja ystävällinen, vaikka hyvin vakava. Hän on siitä asti ollut kanssani säännöllisessä, joskaan ei taajassa kirjevaihdossa. Hän toivoo, että olen onnellinen, ja uskoo, etten ole niitä ihmisiä, jotka elävät elämänsä ilman Jumalaa ja ajattelevat vain maallisia asioita.

Lukija ei liene kokonaan unohtanut pikku Adèlea, vai kuinka? Minä en ollut unohtanut häntä, ja ennen pitkää pyysin Mr. Rochesterilta luvan mennä katsomaan häntä siihen kouluun, jonne hänet oli pantu. Tyttösen vilpitön ilo saadessaan nähdä minut liikutti minua suuresti. Hän näytti kalpealta ja laihalta — hän ei ollut onnellinen. Huomasin, että koulun vaatimukset ja säännöt olivat liian ankarat hänen ikäiselleen lapselle ja otin hänet mukanani kotiin. Aion vielä kerran ruveta hänen kotiopettajattarekseen, mutta huomasin sen ennen pitkää mahdottomaksi, koska mieheni tarvitsi nyt kaiken aikani ja huolenpitoni. Etsin siis toisen koulun, jonka säädökset olivat vähemmän ankarat ja jossa voin usein käydä katsomassa tyttöstä ja tuoda hänet kotiin silloin tällöin. Pidin huolta, että häneltä ei koskaan puuttunut mitään, mikä voisi edistää hänen viihtymistään, ja hän tottuikin pian uuteen kouluunsa, oli tyytyväinen ja iloinen ja edistyi hyvin opinnoissaan. Terve englantilainen kasvatus paransikin suureksi osaksi hänen ranskalaiset puutteensa, ja kun hän lopetti koulunkäyntinsä, sain hänestä mieluisan ja hyvän ystävän. Lämpimällä ystävyydellään minua ja omaisiani kohtaan on hän jo aikaa sitten täysin korvannut sen pienen hyvyyden, mitä joskus olen voinut hänelle osoittaa.

Kertomukseni lähenee loppuansa — vielä pari sanaa kokemuksistani avioliittoni aikana ja lyhyt silmäys niitten henkilöitten kohtaloon, joitten nimet useimmin ovat esiintyneet kirjassani, ja tehtäväni on täytetty. Olen nyt ollut naimisissa kymmenen vuotta. Tiedän, mitä merkitsee saada omistaa koko elämänsä sille, jota eniten rakastaa. Pidän itseäni äärettömän onnellisena — onnellisempana kuin mitä kieli voi kertoa — koska olen miehelleni kaikki kaikessa, kuten hänkin on minun elämäni. Kukaan nainen ei koskaan ole ollut lähempänä miestänsä kuin minä. En koskaan väsy Edwardini seuraan, eikä hänkään minun seuraani, yhtä vähän kuin voisimme väsyä oman sydämemme sykkeeseen. Olemme yhdessä alituisesti. Saamme silloin olla yhtä vapaita kuin yksin ollessamme, ja samalla tuntea iloa toistemme läheisyydestä. Luullakseni puhelemme koko päivän, ja puhelumme on vain ikäänkuin hyvin vilkasta ja ääneen lausuttua ajattelemista. Luotamme toisiimme rajattomasti, luonteemme sopivat yhteen mitä parhaiten, ja seurauksena tästä on täydellinen sopusointu.

Mr. Rochester oli sokea avioliittomme kahden ensi vuoden ajan. Kenties juuri tämä seikka veti meidät niin lähelle toisiamme ja liitti meidät niin lujasti yhteen, sillä minä olin silloin hänen näkönsä, kuten vieläkin olen hänen vasen kätensä. Olin sanan todellisessa merkityksessä hänen silmäteränsä, kuten hän usein nimittikin minua. Hän näki luonnon, hän näki kirjoja minun kauttani, enkä koskaan väsynyt katselemaan hänenkin puolestaan, kuvailemaan hänelle niittyjä, metsiä, kaupunkeja, jokia, pilviä, auringonsäteitä — maisemaa edessämme, ilmaa ympärillämme — ja siten antamaan hänen korviensa kuulla sen, mitä hänen silmänsä eivät voineet nähdä. Koskaan en väsynyt lukemaan hänelle, koskaan en väsynyt johtamaan häntä niihin paikkoihin, joihin hän halusi mennä, ja tekemään hänelle kaikkea, mitä hän tahtoi. Ja nämä palvelukset tuottivat meille molemmille nautintoa — täyspainoista ja verratonta, joskin tuskallista nautintoa — koska hän ei tuntenut minkäänlaista nöyryytystä pyytäessään niitä. Hän rakasti minua niin hellästi, ettei apuni tuntunut hänestä vastenmieliseltä, ja hän tiesi myös minun rakastavan häntä niin suuresti, että antautumalla autettavakseni hän täytti sydämeni herkimmät toiveet.

Eräänä aamuna noiden kahden vuoden kuluttua, kirjoittaessani kirjettä hänen sanelunsa mukaan, hän kumartui ylitseni ja sanoi:

"Jane, onko sinulla kiiltävä koriste kaulassasi?"

Minulla oli kultaiset kellonvitjat. Vastasin: "On."

"Ja onko sinulla himmeän sininen puku yllä?"

Minulla oli sellainen. Hän sanoi silloin jonkun aikaa kuvitelleensa, että pimeys toisen silmän edessä alkoi harventua, ja olevansa nyt varma siitä.

Menimme yhdessä Lontooseen. Hän kysyi neuvoa eräältä etevältä silmälääkäriltä ja sai osittain takaisin toisen silmänsä näön. Hän ei vieläkään näe aivan selvästi, ei voi lukea eikä kirjoittaa paljon, mutta hän voi kulkea taluttamatta, taivas ei ole hänelle enää pimeä eikä maa autio. Kun hänen esikoisensa laskettiin hänen syliinsä, saattoi hän nähdä, että poika oli perinyt hänen omat silmänsä — suuret, mustat, loistavat, niinkuin ne kerran olivat. Silloin hän taaskin täydestä sydämestä tunnusti, että Jumala oli kesken tuomiotansa armahtanut häntä.

Olemme siis onnelliset, Edward ja minä, ja sitä suuremmalla syyllä, kun tiedämme, että ne, joita eniten rakastamme, ovat myöskin onnellisia. Diana ja Mary Rivers ovat molemmat naimisissa. Vuorotellen, kerran vuodessa, käymme me heillä ja he tulevat meille. Dianan mies on kapteeni sotalaivastossa — komea upseeri ja hyvä mies. Maryn mies on pappi, hänen veljensä yliopistotovereita, ja sekä lahjoiltaan että periaatteiltaan täysin vaimonsa arvoinen. Sekä kapteeni Fitzjames että Mr. Wharton rakastavat vaimojansa ja omaavat heidän rakkautensa.

St. John Rivers jätti Englannin. Hän lähti Intiaan. Hän alkoi kulkea omaa viitoittamaansa tietä ja astuu sitä vieläkin. Tarmokkaampi, väsymättömämpi esitaistelija ei koskaan ole raivannut tietään läpi vaarojen ja vastuksien. Lujana, uskollisena, hartaana ja täynnä palavaa intoa tekee hän työtä lähimäistensä kohottamiseksi. Hän tasoittaa parannuksen vaikeata tietä ja hakkaa jättiläisen tavoin maahan ne esteet, joita entisen uskonnon ja kastilaitoksen ennakkoluulot kasaavat hänen eteensä. Hän on kyllä ankara ja vaativa, hän on vielä kunnianhimoinen, mutta hänen ankaruutensa on suurien sankareitten ja tarujen pyhimysten ylevää ankaruutta. Kuten apostoli, joka ei puhu itse puolestansa, vaan Kristuksen tähden, on hän asettanut tunnussanakseen vaatimuksen: "Joka tahtoo tulla minun tyköni, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua." Hänen korkea, sankarillinen kunnianhimonsa on päästä kerran niitten valittujen riveihin, jotka tahrattomina seisovat Jumalan valtaistuimen edessä ja saavat osansa Karitsan viimeisistä suurista voitoista ja jotka ovat kutsutut, valitut ja pysyneet uskollisina.

St. John on naimaton, hän ei enää aio mennä naimisiin. Hän on yksin riittänyt tehtäväänsä tähän saakka, ja tehtävä lähenee nyt loppuansa. Hänen loistava aurinkonsa on laskemaisillaan. Viime kirje, jonka sain häneltä, kohotti silmiini inhimillisiä kyyneliä, mutta täytti kuitenkin sydämeni jumalallisella ilolla — hän odottaa varmaa palkkaansa, himmentymätöntä kruunuansa. Tiedän, että vieras käsi kirjoittaa minulle seuraavan kirjeen, jossa ilmoitetaan, että tämä hyvä ja uskollinen palvelija on päässyt Herransa iloon. Ja miksi itkisin? Kuolemanpelko ei ole pimentävä St. Johnin viimeistä hetkeä, hänen mielensä on oleva yhtä kirkas, sydämensä pelvoton, toivonsa luja ja uskonsa horjumaton. Hänen omat sanansa takaavat sen.

"Mestarini", sanoo hän, "on valmistanut minua tuloonsa. Joka päivä hän ilmoittaa yhä selvemmin: 'Totisesti minä tulen pian.' Ja joka tunti vastaan minä kiihkeämmin: 'Amen, niin tule, Herra Jeesus!'"

< Prev. Chapter  |  Next Chapter >