Read synchronized with  Chinese  English  French  German  Italian  Portuguese  Romanian  Russian  Spanisch 
Jane Eyre.  Charlotte Brontë
Luku 37. Kolmaskymmenesseitsemäs luku.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Ferndeanin kartano oli vanha, kohtalaisen suuri, vaatimattomasti rakennettu talo syvällä metsän sisässä. Olin kuullut puhuttavan siitä ennenkin. Mr. Rochester puhui siitä usein ja kävikin siellä välistä. Hänen isänsä oli aikoinaan ostanut sen metsästystä varten. Hän olisi mielellään antanut talon vuokralle, mutta kukaan ei tahtonut asua siellä sen epäterveellisen aseman vuoksi. Ferndean jäi siis asumattomaksi ja kalustamattomaksi, lukuunottamatta paria kolmea huonetta, jotka pidettiin kunnossa isäntää varten, joka metsästysaikoina käytti niitä.

Tähän taloon saavuin juuri ennen pimeän tuloa eräänä alakuloisena, koleana iltana pienen, läpitunkevan tihkusateen langetessa maahan. Viimeisen peninkulman olin kulkenut jalan, maksettuani kyytimiehelle lupaamani kaksinkertaisen summan. Metsä talon ympärillä oli niin tiheää ja synkkää, että vaikka olin jo hyvin lähellä taloa, en nähnyt sitä vielä. Rautainen portti kahden graniittipylvään välissä osoitti, mistä oli mentävä sisään. Astuin portista sisään ja jouduin keskelle taajimman metsän hämärää. Edessäni oli ruohottunut polku, joka kiemurteli läpi tiheikköjen, lähdin kulkemaan sitä toivoen pian pääseväni perille, mutta tie kiemurteli yhä kauemmaksi eikä näkynyt jälkeäkään ihmisasumuksesta.

Luulin lähteneeni väärään suuntaan ja eksyneeni. Ilta läheni, puitten varjot pimenivät. Katselin ympärilleni etsien toista tietä. Sellaista ei näkynyt — kaikkialla oli vain jykeviä puunrunkoja ja taajaa, kesäistä lehvistöä.

Kuljin eteenpäin. Vihdoin leveni tie ja puut harvenivat jonkun verran. Näin ensin aitauksen, sitten talon, jonka sammaltuneita seiniä tässä valaistuksessa tuskin erotti puista. Astuin sisään portista, joka oli suljettu vain salvalla, ja seisoin keskellä umpinaista, puoliympyrän muotoista pihaa. Ei näkynyt mitään kukkia eikä puutarhaa. Keskellä pihaa oli pyöreä ruohokenttä, jota ympäröi leveä hiekkapolku — sama, joka sitten johti suoraan metsän pimentoihin. Talon julkisivussa oli kaksi korkeata päätyä, ikkunat olivat pienet ja ristikoilla varustetut, päätyovi oli myöskin kapea, ja sen edessä oli yksi ainoa kiviporras. Talo näytti, kuten "Rochesterin Vaakunan" isäntä oli sanonut, aivan yksinäiseltä paikalta. Se oli hiljainen kuin kirkko arkipäivänä, ja ainoa ääni, joka ennätti korviini, oli sateen rapina puitten lehdissä.

"Voiko täällä asua kukaan?" ajattelin.

Kyllä, joku asui siellä, koska kuulin liikettä — kapea päätyovi avattiin ja ihmishaahmo oli astumaisillaan ulos ovesta.

Ovi aukeni hitaasti ja eräs olento tuli ulos hämärään ja pysähtyi portaalle. Se oli mies ilman hattua. Hän ojensi kätensä tunnustellen, satoiko vielä. Vaikka olikin pimeä, olin tuntenut hänet — se oli isäntäni Edward Fairfax Rochester, eikä kukaan muu.

Seisahduin ja lakkasin melkein hengittämästä saadakseni näkymättömänä tarkastaa häntä — voi! eihän hän voinutkaan nähdä minua! Tämä oli odottamaton jälleennäkeminen, mutta tuska hillitsi riemuani. Minun ei ollut vaikea olla huudahtamatta ilosta ja jouduttamatta askeleitani.

Hänen vartalonsa on vielä yhtä voimakas ja teräksinen kuin ennenkin, hänen ryhtinsä suora, tukka sysimusta ja piirteet muuttumattomat. Ei mikään suru ole yhden vuoden aikana kyennyt murtamaan hänen atleetti-voimaansa tai vanhentamaan häntä ennen aikojaan. Mutta hänen ilmeessään näen muutoksen — se on synkkä ja epätoivoinen ja muistuttaa kahlehdittua villieläintä tai siipirikkoa petolintua, jonka synkkää vihaa ei ole hyvä lähestyä. Tämä sokea Simson oli kuin häkkiin suljettu kotka, jonka silmät ovat puhkaistut.

Ja luuletko, lukija, että pelkäsin hänen metsistynyttä tuskaansa? Jos niin teet, tunnet minut huonosti. Kesken suruani heräsi minussa armaita toiveita — pian uskaltaisin painaa suudelman tuolle kallionkovalle otsalle ja noille ankarasti suljetuille huulille, pian, vaan ei vielä. En tahtonut vielä mennä hänen luoksensa.

Hän laskeutui alas portaalta ja tuli hitaasti ja hapuillen ruohokenttää kohti. Missä oli nyt hänen reipas käyntinsä? Sitten hän pysähtyi, ikäänkuin epävarmana tiestään. Hän kohotti kättään ja avasi silmäluomensa, tuijotti taivaanrantaan ja metsään, joka puoliympyrän muotoisena väisti pihaa, mutta oli helppo huomata, että hän ei nähnyt mitään. Hän ojensi oikean kätensä (vasenta, katkaistua, hän piti piilossa takkinsa alla) ja näytti tahtovan tunnustella, mitä hänen ympärillään oli, mutta hän tunsi vain tyhjää ilmaa, sillä puut olivat vähän kauempana. Hän luopui yrityksestään, pani käsivarret ristiin rinnalleen ja seisoi hetkisen äänettömänä sateessa, joka vihmoi hänen paljasta päätänsä. Tällä hetkellä tuli John joltakin taholta ja meni hänen luokseen.

"Tahdotteko ottaa käsivarteni, sir?" sanoi hän. "Sataa rankasti — eikö teidän olisi parempi mennä sisään?"

"Anna minun olla yksin", oli vastaus.

John vetäytyi pois huomaamatta minua. Mr. Rochester koetti nyt kävellä — turhaan — kaikki oli liian epävarmaa. Hän hapuili takaisin ovelle, meni sisään ja sulki sen.

Minä menin nyt lähemmäksi ja koputin ovelle. Johnin vaimo tuli avaamaan. "Hyvää päivää, Mary", sanoin.

Hän säpsähti kuin olisi nähnyt aaveen. Minä rauhoitin häntä. Hän kysyi hämmästyneenä: "Tekö se todella olette, Miss, tekö olette tullut näin myöhään tähän autioon paikkaan?" Vastasin vain ottamalla hänen kätensä ja seurasin häntä keittiöön, missä John istui hyvän takkavalkean ääressä. Selitin muutamin sanoin, että olin kuullut Thornfieldissa tapahtuneesta onnettomuudesta ja tullut katsomaan Mr. Rochesteria. Pyysin Johnia menemään tuvalle, jonka luona olin eronnut kyytimiehestäni, ja hakemaan sieltä matkalaukkuni. Sitten riisuin yltäni hatun ja huivin ja kysyin Maryltä, voisinko jäädä taloon yöksi, ja saatuani kuulla, että se kyllä olisi mahdollista, joskin jonkun verran vaikeata, lupasinkin jäädä. Juuri silloin kuului sisältä kellonsoittoa.

"Kun menette sisään", sanoin, "sanokaa isännällenne, että täällä on eräs henkilö, joka haluaa tavata häntä, mutta älkää sanoko nimeäni."

"Minä en luule, että hän tahtoo tavata teitä", vastasi hän, "hän kieltäytyy tapaamasta ketään."

Kun hän palasi, kysyin, mitä Mr. Rochester oli sanonut.

"Teidän täytyy, ilmoittaa nimenne ja asianne", vastasi hän. Sitten hän otti lasillisen vettä ja asetti sen tarjottimelle, jolla kynttilät jo olivat.

"Tuonko tähden hän soitti?" kysyin.

"Niin, hän tahtoo aina illalla kynttilät, vaikka onkin sokea."

"Antakaa tarjotin minulle, minä vien sen sisään."

Otin sen hänen kädestään ja hän näytti minulle vierashuoneen oven.
Tarjotin tärisi kädessäni, vettä kaatui maahan, sydämeni löi kiivaasti.
Mary avasi oven ja sulki sen jälkeeni.

Vierashuone näytti kolkolta, huonosti hoidettu valkea paloi takassa, ja sen yli kumartui huoneen sokea asukas nojaten päätänsä vanhanaikaiseen uunihyllyyn. Hänen vanha koiransa Pilot makasi kappaleen matkan päässä kokoon kyyristyneenä ikäänkuin peläten tulevansa tallatuksi. Se höristi korviaan kun tulin sisään, hypähti sitten haukahtaen pystyyn ja syöksyi vastaani ilosta vinkuen. Tarjotin oli vaarassa pudota kädestäni. Laskin sen pöydälle, taputin koiraa ja sanoin hiljaa: "Pane maata, Pilot!" Mr. Rochester kääntyi koneellisesti katsomaan, mitä tapahtui, mutta kun hän ei nähnyt mitään, kääntyi hän huoaten takaisin.

"Saanko vesilasin, Mary", sanoi hän.

Lähestyin häntä ja annoin hänelle lasin, joka nyt oli vain puolillaan.
Pilot seurasi mukana vieläkin kiihtyneenä.

"Mikä on?" kysyi hän.

"Pane maata, Pilot", sanoin taaskin. Hän pysäytti lasin, jota hän juuri oli viemässä huulilleen ja kuunteli, sitten hän joi ja laski lasin maahan. "Sinähän se olet, Mary, eikö niin?"

"Mary on keittiössä", vastasin.

Hän ojensi nopeasti kätensä, mutta kun hän ei nähnyt, missä seisoin, ei hän ulottunut minuun. "Kuka se on? Kuka se on?" kysyi hän ja näytti koettavan nähdä valottomilla silmillään — turha ja masentava yritys! "Vastatkaa! Puhukaa taas!" sanoi hän käskevästi ja kovalla äänellä.

"Tahdotteko vähän lisää vettä, sir? Kaadoin puolet maahan", sanoin. "Kuka se on? Mitä se on? Kuka puhuu?"

"Pilot tuntee minut ja John ja Mary tietävät, että olen täällä. Tulin vasta tänä iltana", vastasin.

"Suuri Jumala! Mikä minun on? Mikä suloinen hulluus valtaa minut?"

"Ei se ole hulluutta, sir, mielenne on liian terve ja voimakas joutuaksensa harhaluulojen valtaan."

"Ja missä on puhuja? Onko se vain ääni? Oh, minä en näe, minun täytyy tuntea, muuten tulen hulluksi. Kuka olettekaan — antakaa minun koskettaa itseänne, muuten en voi elää."

Hän hapuili kädellään, minä pysäytin sen ja vangitsin sen molempiin käsiini.

"Hänen sormensa!" huudahti hän. "Hänen pienet, keveät sormensa! Jos niin on, täytyy täällä olla enemmänkin hänestä."

Hän riisti irti jäntevän kätensä ja tarttui käsivarteeni, tunnusteli olkapäätäni, niskaani, vartaloani — kietoi käsivartensa vyötäisilleni ja veti minut luokseen.

"Onko se Jane? Mitä se on? Tämä on hänen vartalonsa — hänen kokonsa —"

"Ja tämä on hänen äänensä", lisäsin. "Hän on tässä kokonaan — hänen sydämensä myöskin. Jumala siunatkoon teitä, sir! Olen iloinen, kun saan taas olla näin lähellä teitä."

"Jane Eyre! — Jane Eyre!" Muuta hän ei voinut sanoa.

"Rakas isäntäni", vastasin, "minä olen Jane Eyre. Olen löytänyt teidät — olen tullut takaisin luoksenne."

"Onko se totta? Oletko lihaa ja verta? Elätkö vielä, Jane?"

"Tehän kosketatte minua, sir, te pidätte minusta kiinni — lujasti kylläkin. En ole kylmä kuin ruumis enkä tyhjää ilmaa, vai olenko?"

"Eläisikö lemmikkini siis vielä? Nämä ovat hänen jäsenensä, nämä hänen kasvonsa — mutta voisinko saada niin suuren onnen kaikkien kärsimysteni jälkeen? Tämä on unta — sellaisia unia olen usein nähnyt — olen painanut hänet rintaani vasten kuten nyt, suudellut häntä — noin — ja tuntenut, että hän rakastaa minua eikä jätä minua."

"Niinkuin en koskaan jätäkään, sir, tästä päivästä alkaen."

"En koskaan jätä, sanoo unikuva. Mutta minä herään aina ja huomaan, että kaikki on tyhjää harhaa ja että olen onneton ja yksinäinen — elämäni pimeätä ja toivotonta — että sieluni janoaa eikä saa vettä — sydämeni isoaa eikä saa ravintoa. Suloinen, lempeä unikuva, jota nyt painan rintaani vasten, sinä kyllä pakenet sinäkin, niinkuin kaikki sisaresi ennen sinua, mutta suutele minua ennenkuin haihdut, syleile minua, Jane!"

"Kas noin sir — noin."

Painoin huuleni hänen ennen niin loistaville, nyt vallattomille silmilleen, pyyhin hiukset hänen otsaltaan ja suutelin sitäkin. Hän näytti äkkiä havahtuvan ja unen todellisuus valtasi hänet kokonaan.

"Sinäkö se olet, Jane? Oletko tullut takaisin luokseni?"

"Minä se olen."

"Et siis makaa kuolleena jonkun virran pohjassa? Et kärsi kovaa kohtelua vieraitten luona?"

"En, sir. Olen riippumaton nainen nyt."

"Mitä tarkoitat, Jane?"

"Enoni Madeirassa on kuollut ja jättänyt minulle viisituhatta puntaa."

"Ahaa, tämähän on käytännöllistä, tämähän on todellista", huudahti hän. "Tällaista en ole koskaan uneksinut. Ja sitäpaitsi tunnen hänen oman omituisen äänensä, joka on niin kirkas ja pirteä, mutta samalla niin pehmeä. Se virkistää nääntynyttä sydäntäni ja herättää siinä uutta elämää. Mitä, Jane, oletko sinä riippumaton nainen? Oletko rikas?"

"Oikein rikas sir. Jollette anna minun asua luonanne, voin rakennuttaa oman taloni ovenne viereen, niin että voitte tulla iltaisin istumaan vierashuoneeseeni, kun olette seuran tarpeessa."

"Mutta nyt kun olet rikas, Jane, on sinulla varmaan ystäviä, jotka tahtovat pitää sinut luonaan eivätkä salli sinun uhraavan elämääsi minunlaiselleni sokealle vaivaiselle."

"Sanoinhan teille että olen rikas ja riippumaton ja saan tehdä niinkuin itse tahdon."

"Ja sinä tahdot jäädä luokseni?"

"Tietysti, jollei teillä ole mitään sitä vastaan. Minä tahdon olla naapurinne, hoitajanne, emännöitsijänne. Te olette yksin — minä tulen seuraksenne — luen teille ääneen, kävelen kanssanne, istun luonanne, autan teitä, olen teille silminä ja kätenä. Lakatkaa näyttämästä niin surulliselta, rakas isäntäni, minä en jätä teitä yksin niin kauan kuin elän."

Hän ei vastannut. Hän näytti totiselta ja hajamieliseltä. Hän huokasi, avasi huulensa puoliksi ikäänkuin aikoen puhua, mutta sulki ne taaskin. Olin hämilläni. Kenties olin liian nopeasti syöksynyt sovinnaisuuden rajojen yli, ja hän, kuten St. John, piti käytöstäni sopimattomana. Tehdessäni ehdotustani olin tietysti ajatellut, että hän heti pyytäisi minua vaimokseen, ja odotin varmaan, että hän ilman muuta pitäisi minua omanaan. Kun hän ei kuitenkaan tehnyt mitään viittausta siihen suuntaan ja kun hänen kasvonsa kävivät yhä synkemmiksi, aloin ajatella olleeni aivan väärässä ja menetelleeni tyhmästi. Koetin hiljaa vetäytyä pois hänen syleilystään, mutta hän veti minut kiihkeästi lähemmäksi.

"Ei, ei, Jane, sinä et saa mennä. Olen koskettanut sinua, kuullut äänesi, tuntenut läheisyytesi suloista lohdutusta — enkä voi luopua näistä iloista. Minulla ei, ole mitään — minun täytyy saada pitää sinut. Ihmiset naurakoot — sanokoot minua mielettömäksi ja itsekkääksi — se ei merkitse mitään. Sieluni janoaa sinua, sen täytyy tulla tyydytetyksi, muuten en voi elää."

"No niin, sir, minä jään luoksenne, olenhan jo sanonut sen."

"Niin, mutta sinä ymmärrät jäämisellä toista kuin minä. Sinä kenties suostuisit olemaan alituisesti lähelläni ja auttamaan minua pienen kiltin hoitajattaren tavoin, sillä sinulla on hellä sydän ja uhrautuva mieli niitä kohtaan, joita säälit, ja sen pitäisi epäilemättä riittää minulle. Minulla ei kai nyt saisi olla muuta kuin isällisiä tunteita sinua kohtaan — eikö niin, Jane? Sanohan, mitä arvelet."

"Minä ajattelen niinkuin te tahdotte, sir. Tyydyn olemaan vain hoitajanne, jos se on teistä paras."

"Mutta ethän aina voi olla minun hoitajanani, Jane. Sinä olet nuori — sinä menet naimisiin jonakin kauniina päivänä."

"En välitä naimisiinmenosta."

"Mutta sinun pitäisi välittää, Janet. Jos minä olisin se mikä kerran olin, panisin sinut välittämään — mutta mitäpä sokea raajarikko voisi!"

Hän vaipui taaskin alakuloisuuteensa. Minä sitävastoin tulin iloisemmaksi ja sain uutta rohkeutta. Hänen viimeiset sanansa olivat osoittaneet minulle, missä vaikeus piili, ja koska se ei ollut minun puolellani, vapauduin kokonaan äskeisestä hämmennyksestäni. Valitsin kevyemmän puheenaineen.

"On aika, että joku ottaa tehdäkseen teidät vähän inhimillisemmän näköiseksi", sanoin sivellen hänen pitkää, kampaamatonta tukkaansa. "Huomaan, että olette muuttumassa leijonaksi tai joksikin sentapaiseksi. Olette totisesti kerrassaan metsistyneen näköinen, tukkanne muistuttaa kotkan höyheniä — en ole vielä ehtinyt huomata, ovatko kyntennekin kasvaneet pitkiksi kuin linnulla."

"Tässä käsivarressa ei minulla ole kättä eikä kynsiä", sanoi hän, veti tuon katkaistun jäsenen poveltaan ja näytti sen minulle. "Siitä on vain tynkä jäljellä — mikä vastenmielinen näky! Eikö sinustakin, Jane?"

"On sääli nähdä sitä ja silmiänne ja tulen arpea otsallanne. Ja pahinta kaikista on, että silloin joutuu vaaraan rakastaa teitä aivan liian paljon."

"Minä luulin, että tuntisit vastenmielisyyttä nähdessäsi käteni ja arpeutuneet kasvoni."

"Vai niin, sir. Älkää sentään sanoko minulle sellaista, etten sanoisi mitään kovin halventavaa ymmärryksestänne. Antakaa minun nyt mennä hetkeksi kohentamaan ja lisäämään valkeaa. Voitteko sanoa, koska valkea palaa hyvin?"

"Kyllä — oikealla silmälläni näen punertavan loimun."

"Entä näettekö kynttilät?"

"Hyvin himmeästi — ne kumpikin muodostavat vaalean pilven."

"Näettekö minut?"

"En, keijuiseni, mutta olen vain liiankin kiitollinen saadessani kuulla äänesi ja tuntea läheisyytesi."

"Koska syötte illallista?"

"En koskaan syö illallista."

"Mutta tänä iltana teidän täytyy syödä. Minun on nälkä, ja niin teidänkin on — te vain unohdatte."

Kutsuin Maryn ja sain huoneen pian iloisemman näköiseksi. Valmistin sitten pienen, maukkaan illallisen. Olin loistavalla tuulella ja puhelin hilpeästi ja vilkkaasti koko illallisen ajan ja hyvän aikaa jälkeenpäin. Hänen seurassaan en tuntenut mitään hankalaa rajoitusta eikä minun tarvinnut hillitä iloisuuttani, koska tiesin, että miellytin häntä ja että kaikki mitä sanoin ja tein joko virkisti tai lohdutti häntä. Mikä suloinen tietoisuus! Se antoi elämää ja iloa koko olemukseeni, ja hänen seurassaan tunsin todella eläväni, kuten hänkin minun seurassani. Vaikka hän olikin sokea, väreili hymy hänen kasvoillaan, hänen otsansa kirkastui ja hänen tuimat piirteensä pehmenivät.

Illallisen jälkeen hän alkoi tehdä minulle paljon kysymyksiä, missä olin ollut, mitä olin tehnyt, kuinka olin löytänyt hänet, mutta minä annoin vain hyvin vaillinaisia vastauksia, koska sinä iltana oli liian myöhäinen puuttua yksityiskohtiin. Sitäpaitsi en tahtonut koskettaa mitään liian arkaa kieltä enkä avata mitään liian verestä haavaa hänen sydämessään. Nyt tahdoin vain virkistää häntä. Virkistynyt hän olikin, mutta kuitenkin vielä vain hetkittäin. Jos puheeni taukosi hetkeksikään, tuli hän levottomaksi, kosketti minua ja sanoi: "Jane!"

"Oletko sinä todellakin inhimillinen olento? Oletko varma siitä?"

"Uskon vahvasti, että olen, Mr. Rochester."

"Mutta kuinka voit tällaisena pimeänä iltana niin odottamatta kohota yksinäisen lieteni ääreen. Ojensin käteni ottaakseni lasillisen vettä palkatun palvelijan kädestä ja sainkin sen sinun kädestäsi, tein kysymyksen odottaen Johnin vaimon vastaavan siihen, ja kuulinkin sinun äänesi."

"Koska Mary antoi minun tuoda tarjottimen sisään."

"Tässä hetkessä, jonka nyt vietän kanssasi, on lumousta. Kuka voisi kertoa, kuinka pelottavan toivoton ja pimeä elämäni viime kuukausina on ollut. En ole tehnyt mitään, en odottanut mitään, en erottanut päivää yöstä, en tuntenut muuta kuin kylmää, kun annoin valkean sammua, ja nälkää, kun unohdin syödä, sitäpaitsi loputonta surua ja ajottain mieletöntä halua saada Janeni takaisin. Niin, häntä minä ikävöin enemmän kuin kadotettua näköäni. Kuinka on mahdollista, että Jane on luonani ja sanoo rakastavansa minua? Eikö hän häivy pois yhtä odottamatta kuin hän tulikin? Pelkään, että huomenna en enää näe häntä."

Aivan jokapäiväinen ja tavallinen vastaus, joka oli mahdollisimman kaukana hänen synkistä ajatuksistaan, oli mielestäni paras ja rauhoittavin hänen ollessaan tällaisessa mielentilassa. Sivelin sormellani hänen kulmakarvojaan, huomautin, että ne olivat kärventyneet, ja lupasin voidella niitä jollakin aineella, joka saisi ne kasvamaan yhtä paksuiksi ja mustiksi kuin ennenkin.

"Mitä hyödyttää tehdä minulle hyvää, sinä lempeä hengetär, kun jonakin onnettomana hetkenä kuitenkin taas häivyt pois luotani, katoat tietämättömiin kuin pilvi ja jäät minulle arvoitukseksi."

"Onko teillä taskukampaa, sir?"

"Kuinka niin, Jane?"

"Tahtoisin vain vähän kammata tuota mustaa, vanukkeista harjaanne. Olette kerrassaan peloittava, kun katselen teitä lähempää. Sanotte, että minä olen keijukainen, mutta kyllä te pikemmin olette villi-ihminen."

"Olenko kauhean näköinen, Jane?"

"Hyvin kauhean, sir, niinhän olette aina ollut, sen kyllä tiedätte."

"Kas, kas! Ilkeys ei ainakaan ole lähtenyt hänestä, missä hän sitten lieneekin ollut."

"Ja kuitenkin olen ollut hyvien ihmisten luona, sir, paljon parempien kuin te, ihmisten, joilla on paljon ylevämpiä tarkoitusperiä ja hienostuneempia ajatuksia kuin mitä teillä koskaan on ollut."

"Missä hitossa sitten olet ollut?"

"Jos rimpuilette tuolla tavalla, tukistan teitä, ja silloin kai ainakin lakkaatte epäilemästä aineellisuuttani."

"Kenen luona olet asunut, Jane?"

"Tänä iltana ette saa minua kertomaan sitä, sir, teidän täytyy odottaa huomiseen, ja kun jätän kertomukseni puolinaiseksi, takaan samalla, että ilmestyn aamiaispöytään lopettamaan sen. Mutta minun täytyy muistaa, etten silloin tuo vain vesilasia, vaan ainakin kananmunan, puhumattakaan paistetusta silavaviipaleesta."

"Sinä pieni ilkamoiva vaihdokas — keijuissyntyinen ja ihmisten kasvattama! Herätät minussa tunteita, joita en kahteentoista kuukauteen ole kokenut. Jos Saul olisi saanut pitää sinut luonaan Davidin asemasta, olisi paha henki saatu karkoitetuksi ilman harpun apua."

"Kas niin, sir, nyt olette säädyllisen näköinen. Nyt jätän teidät — olen matkustanut kolme viimeistä päivää ja olen luullakseni väsynyt. Hyvää yötä."

"Vielä sananen, Jane! Oliko talossa, jossa asuit, vain naisväkeä?"

Minä nauroin ja pujahdin pois ja nauroin vielä juostessani yläkertaan. "Hyvä ajatus", tuumin iloisena. "Näenpä, millä keinoin voin kiusoitella häntä ja karkoittaa hänen synkkämielisyytensä joksikin aikaa."

Hyvin varhain seuraavana aamuna kuulin hänen nousevan, lähtevän liikkeelle ja hapuilevan huoneesta toiseen. Niin pian kuin Mary tuli alas, kuulin: "Onko Miss Eyre täällä?" Sitten: "Mihin huoneeseen olette panneet hänet? Oliko huone kuiva? Onko hän noussut? Menkää kysymään tarvitseeko hän jotakin ja koska hän tulee alas."

Menin alas niin pian kuin luulin olevan mahdollista saada aamiaista. Tulin huoneeseen hyvin hiljaa ja näin hänet ennenkuin hän huomasi minut. Oli todellakin surullista nähdä, kuinka syvästi ruumiillinen heikkous masensi tätä voimakasta henkeä. Hän istui tuolillaan liikkumattomana, vaan ei levossa, sillä hän nähtävästi odotti jotakin, ja viime aikojen tavallinen synkkämielisyys kuvastui hänen voimakkailla piirteillään. Hänen kasvonsa muistuttivat sammunutta lamppua, joka odotti sytyttäjäänsä — itse hän ei kyennyt herättämään niillä iloista ja virkeätä ilmettä. Olin aikonut olla iloinen ja vallaton, mutta tämä voimakkaan miehen avuttomuus ahdisti sydäntäni ja teki sen alakuloiseksi. Tahdoin kuitenkin puhutella häntä iloisesti.

"On loistava, aurinkoinen aamu, sir", sanoin. "Sade on lakannut, ja metsä kimmeltää päivänpaisteessa. Teidän täytyy pian tulla kävelemään."

Olin sytyttänyt lampun — hänen kasvonsa säteilivät.

"Oi, siinähän sinä oletkin, leivoseni! Tule luokseni! Et siis ole lentänyt tiehesi etkä haihtunut ilmaan. Tunti sitten kuulin erään sisaristasi laulavan korkealla metsän yläpuolella, mutta sen sävelet eivät merkitse minulle mitään, yhtä vähän kuin auringon säteet! Kaikki maailman soinnut ovat keskitetyt Janeni ääneen — olen iloinen, että se luonnostaan ei ole hiljainen — kaikki auringonpaiste, mitä tunnen, hänen läheisyyteensä."

Kyynelet kihosivat silmiini kuullessani tämän tunnustuksen hänen avuttomuudestaan. Oli kuin olisi häkkiin suljettu kuningaskotka pyytänyt pientä varpusta apulaisekseen ja ravintonsa hankkijaksi. En kuitenkaan tahtonut olla liian tunteellinen, pyyhin pois suolaiset pisarat ja ryhdyin puuhaamaan aamiaista.

Suurin osa aamusta vietettiin ulkoilmassa. Johdin hänet synkästä ja kosteasta metsästä hymyileville niityille, kuvailin, kuinka loistavan vihreitä ne olivat, kuinka vihreiltä kukat ja pensasaidat näyttivät ja kuinka taivas oli hohtavan sininen. Etsin hänelle istuimeksi kuivan kannon suojaisessa ja kauniissa paikassa enkä tehnyt vastarintaa, kun hän istuuduttuaan otti minut polvelleen — miksi olisin sen tehnyt, kun molemmat olimme onnellisemmat lähellä toisiamme kuin erillämme? Pilot pani maata viereemme, kaikki oli hiljaista. Äkkiä hän tempasi minut lujasti syliinsä ja puhkesi puhumaan:

"Julma, julma karkuri! Oi, Jane, mitä luulet minun arvelleen, kun huomasin, että olit paennut Thornfieldistä, enkä löytänyt sinua mistään ja kun tutkin huonettasi ja tulin vakuutetuksi, että et ollut ottanut mukaasi rahaa eikä mitään rahan arvoista. Pieni helminen kaulakoriste, jonka olin antanut sinulle, lepäsi koskemattomana pienessä lippaassaan, matka-arkkusi olivat vielä nyöritetyt ja lukitut häämatkaa varten. Mitä voi lemmikkini tehdä, kysyin, hyljättynä ja rahatonna? Ja mitä hän teki? Saanko nyt kuulla?"

Aloin siis kertoa viime vuoden kokemuksistani. Lievensin tuntuvasti kertomustani niistä kolmesta päivästä, jolloin harhailin ja näin nälkää, jotten suotta olisi pahoittanut hänen mieltään. Sekin vähä, mitä kerroin, haavoitti hänen uskollista sydäntään enemmän kuin olisin suonut.

Minun ei olisi pitänyt jättää häntä sillä tavalla, sanoi hän, ilman että minulla oli mitään keinoja tulla toimeen. Minun olisi pitänyt kertoa hänelle aikeeni. Minun olisi pitänyt luottaa häneen — hän ei koskaan olisi pakottanut minua rakastajattarekseen. Niin kiivaalta kuin hän näyttikin epätoivossaan, rakasti hän minua liian paljon ja liian hellästi ruvetakseen koskaan tyrannikseni. Hän olisi antanut minulle puolet omaisuuttansa pyytämättä edes suudelmaa palkakseen, kunhan en vain olisi tuolla tavalla syöksynyt avaraan maailmaan ilman ystäviä. Hän oli varma, että olin kärsinyt paljon enemmän kuin mitä tunnustin hänelle.

"No niin, joka tapauksessa olivat kärsimykseni hyvin lyhytaikaiset", vastasin ja kerroin sitten kuinka minut oli otettu vastaan Moor-Housessa ja kuinka olin saanut opettajattarenpaikan. Sitten seurasi kertomus perinnöstäni ja sukulaisteni löytämisestä. Kertomukseni aikana mainitsin luonnollisesti usein St. John Riversin nimen. Kun olin lopettanut, otettiin tämä nimi heti puheeksi.

"Tämä St. John on siis serkkusi?"

"Niin."

"Olet maininnut hänen nimensä usein — piditkö hänestä?"

"Hän oli hyvin hyvä mies, sir, enkä voinut olla pitämättä hänestä."

"Hyvä mies? Tarkoitatko sillä kunnioitettavaa, arvokasta viisikymmenvuotista? Vai kuinka?"

"St. John on vain kaksikymmentäyhdeksän vuotias."

"Jeune encore, kuten ranskalainen sanoo. Onko tämä henkilö pieni kooltaan, hidaskäänteinen ja ruma? Onko hänen kuntonsa pikemmin pidättymistä paheista kuin persoonallisia hyveitä ja ansioita"?

"Hän on väsymätön työssään. Hän elää vain suuria, korkeita päämääriä varten."

"Entä hänen päänsä? Se on epäilemättä jonkun verran pehmeä. Hän tarkoittaa hyvää, mutta kun kuulee hänen puhuvan, kohottaa olkapäitänsä."

"St. John puhuu vähän, mutta se mitä hän sanoo osuu aina oikeaan. Hänen päänsä on erittäin terävä, hänen mielensä ei kenties ole altis vaikutuksille, mutta sitä lujempi."

"Hän on siis kaikin puolin kykenevä mies?"

"Kaikin puolin."

"Onko hän myös sivistynyt mies?"

"St. John on paljon lukenut ja läpeensä sivistynyt mies."

"Etkö sanonut, että hänen käytöksensä ei imellytä sinua? Se on kai itserakasta ja papillista."

"En ole puhunut mitään hänen käytöksestään, mutta minulla täytyy olla hyvin huono maku, jollei se miellytä minua. Hänen käytöksensä on kohteliasta, hillittyä, hienoa — hän on sanalla sanoen täysi gentleman."

"Hänen ulkomuotonsa, — unohdin, minkälaisen kuvauksen annoit siitä. Hän on kai tuollainen kömpelö maalaispappi, joka melkein kuristaa itsensä ahtaaseen kaulukseensa ja käyttää paksuanturaisia saappaita."

"St. John pukeutuu hyvin. Hän on kaunis mies — pitkä, vaalea, sinisilmäinen — kreikkalaiset piirteet."

(Syrjään) "Paha hänet periköön." (Minulle) "Piditkö hänestä?"

"Kyllä, Mr. Rochester, minä pidin hänestä, mutta tehän kysyitte sitä jo äsken."

Huomasin tietysti hänen tarkoituksensa. Mustasukkaisuuden käärme oli iskenyt kiinni hänen sydämeensä, mutta pisto oli terveellinen, sillä se vapautti hänet hivuttavasta raskasmielisyydestä. Senvuoksi en heti tahtonut lumota käärmettä.

"Kenties mieluummin ette istuisi polvellani, Miss Eyre?" oli seuraava, jonkun verran odottamaton kysymys.

"Miksikä en, Mr. Rochester?"

"Se kuva, jonka äsken piirsit, muodostaa liian jyrkän vastakohdan minun kanssani. Olet kuvannut kerrassaan kaunista Apolloa, näet hänet vielä mielikuvituksessasi — pitkä, vaalea, sinisilmäinen, kreikkalaisine piirteineen. Edessäsi on Vulcanus — oikea nokiseppä, ruskea, leveähartiainen ja sokea ja rampa kaupan päälle."

"Sitä en ole koskaan ajatellut, mutta tosiaankin, sir, olette pikemmin
Vulcanus."

"Hyvä on — saat jättää minut, neitiseni, mutta sitä ennen" — hän tarttui minuun lujemmin kuin koskaan — "olet hyvä ja vastaat minulle pariin kysymykseen." Hän pysähtyi.

"Mihin kysymyksiin, Mr. Rochester?"

Silloin seurasi tämänlaatuinen ristikuulustelu.

"St. John otti sinut siis opettajattareksi Mortoniin ennenkuin tiesi, että olit hänen serkkunsa?"

"Niin."

"Näitkö hänet usein? Kävikö hän joskus koulussasi?"

"Joka päivä."

"Hän kai hyväksyi opetustapasi. Olen varma, että se oli hyvä, sillä sinä olet lahjakas olento."

"Kyllä hän hyväksyi sen."

"Hän varmaan keksi sinussa paljon sellaista, josta hänellä ei voinut olla aavistusta. Muutamissa asioissa olet tavallista taitavampi."

"Siitä en tiedä mitään."

"Sinullahan oli pieni tupa koulun lähellä — tuliko hän sinnekin katsomaan sinua?"

"Silloin tällöin."

"Myöskin illalla?"

"Pari kertaa."

Hiljaisuus.

"Kuinka kauan asuit hänen ja hänen sisartensa kanssa sukulaisuussuhteittenne selviydyttyä?"

"Viisi kuukautta."

"Viettikö Rivers paljon aikaa perheensä naisten seurassa?"

"Kyllä, vierashuone oli yhteinen lukuhuoneemme. Hän istui ikkunan luona ja me pöydän ääressä."

"Lukiko hän paljon?"

"Kyllä."

"Mitä hän luki?"

"Hindustaninkieltä."

"Ja mitä sinä teit sillä aikaa."

"Alussa luin saksaa."

"Opettiko hän sinua?"

"Hän ei osaa saksaa."

"Opettiko hän sinulle jotakin muuta?"

"Vähän hindustania."

"Opettiko Rivers sinulle hindustania?"

"Kyllä, sir."

"Ja sisarilleen myös?"

"Ei."

"Vain sinulle?"

"Vain minulle."

"Pyysitkö häntä opettamaan?"

"En."

"Hän siis tahtoi opettaa sinua?"

"Niin."

Taaskin hiljaisuus.

"Minkätähden hän tahtoi sitä? Mitä hyötyä sinulla voi olla hindustaninkielestä?"

"Hän tahtoi ottaa minut mukaansa Intiaan."

"Ahaa, siinäpä ollaan! Hän tahtoi naida sinut?"

"Hän pyysi minua vaimokseen."

"Tuo ei ole totta, se on ilkeä vale, jonka keksit minun kiusakseni."

"Pyydän anteeksi, sir, mutta se on puustavillisesti totta, ja hän oli yhtä itsepintainen pyynnössään kuin te konsanaan voisitte olla."

"Miss Eyre, minä toistan, että voitte jättää minut. Minkätähden pysytte itsepintaisesti polvellani, vaikka olen sanonut, että voitte mennä?"

"Koska istun siinä mukavasti."

"Ei, Jane, sinä et istu siinä mukavasti, koska sydämesi ei ole minun luonani. Se on serkkusi, tuon St. Johnin luona. Voi, tähän hetkeen saakka olen uskonut, että pikku Jane on kokonaan omani! Uskoin että hän rakasti minua silloinkin kun hän jätti minut, ja se oli suloinen pisara tuskani kalkissa. Olemme olleet kauan erossa, ja olen itkenyt kuumia kyyneleitä eromme johdosta, mutta koskaan en olisi uskonut, että hän rakastaisi toista, kun minä surin häntä. Mutta tästä on turha puhua. Jane, jätä minut ja mene naimisiin Riversin kanssa!"

"Työntäkää minut sitten pois, sir, itsestäni en koskaan jätä teitä."

"Jane, olen aina pitänyt äänesi sävystä, ja nytkin se soi niin luottavana ja herättää minussa uutta toivoa.

"Kun kuulen sitä, siirryn vuoden taaksepäin ajassa. Unohdan, että sinulla on jo uusia siteitä. Mutta minä en ole mieletön — mene —"

"Minne minun pitää mennä?"

"Omaa tietäsi — hänen kanssaan, jonka olet valinnut mieheksesi."

"Kuka se on?"

"Tiedät hyvinkin — St. John Rivers."

"Hän ei ole mieheni eikä hänestä koskaan tule sitä. Hän ei rakasta minua enkä minä häntä. Hän rakastaa (sen verran kuin hän osaa rakastaa, ja se ei ole niin kuin te rakastatte) erästä kaunista nuorta tyttöä, jonka nimi on Rosamond. Hän tahtoo naida minut vain sentähden että hän luulee minun sopivan lähetyssaarnaajan vaimoksi, kun taas Rosamond ei sopisi siksi. Hän on hyvä ja suuri, mutta ankara mies, ja minua kohtaan kylmä kuin jäävuori. Hän ei ole niinkuin te, sir, enkä ole onnellinen hänen rinnallaan, en edes lähellä häntä. Hän ei tunne minkäänlaista hellyyttä minua kohtaan. Hän ei näe minussa mitään viehättävää — hän ei huomaa edes nuoruuttani — hän antaa arvoa vain muutamille hyödyllisille ominaisuuksille minussa. Täytyykö minun siis jättää teidät ja mennä hänen luoksensa?"

Värisin tahtomattani ja painauduin vaistomaisesti lähemmäksi rakasta, sokeata isäntääni. Hän hymyili.

"Mitä, Jane? Onko tämä totta? Onko suhteenne todella tällainen?"

"Ehdottomasti, sir. Voi, teidän ei tarvitse olla mustasukkainen! Tahdoin vain kiusotella teitä vähän saadakseni teidät vähemmän surulliseksi. Luulin, että suuttumus olisi teille terveellisempää kuin tuska. Mutta jos tahdotte, että rakastan teitä, pitäisi teidän vain nähdä, kuinka paljon todella rakastan teitä, ja olisitte ylpeä ja onnellinen. Koko sydämeni on teidän, se kuuluu teille, ja teidän luonanne se pysyy, vaikka kohtalo ikiajoiksi karkoittaisi minut luotanne."

Taaskin, kun hän suuteli minua, synkistivät tuskalliset ajatukset hänen otsaansa.

"Kadotettu näköni! Murtuneet voimani!" mutisi hän.

Hyväilin häntä lohduttaen. Tiesin, mitä hän ajatteli, ja tahdoin puhua hänen puolestansa, mutta en uskaltanut. Kun hän käänsi kasvonsa hetkeksi pois, näin kyynelen hiipivän hänen sulkeutuneen silmäluomensa alta ja vierivän hänen miehekkäälle poskelleen. Sydämeni oli tulvillaan.

"En ole parempi kuin tuo vanha, salamaniskemä pähkinäpuu Thornfieldin hedelmätarhassa", sanoi hän hetken kuluttua, "ja mitä oikeutta on tuolla rauniolla pyytää nuorta, puhkeavaa orjantappurapensasta peittämään sen halkeamat vihannuudellaan?"

"Te ette ole mikään raunio, sir, ette mikään salamaniskemä puu — te olette vihreä ja voimakas. Nuoria vesoja kasvaa vielä juurillanne, ne nauttivat siimeksestänne ja nojautuvat kasvaessaan lujaan runkoonne ja peittävät sen tuoreilla lehvillään."

Taaskin hän hymyili. Olin antanut hänelle uutta voimaa.

"Puhutko ystävistä, Jane?" kysyi hän.

"Niin — ystävistä", sanoin epäröiden, sillä tarkoitin enemmän kuin ystäviä, mutta en tietänyt, mitä sanaa käyttää. Hän auttoi minua.

"Niinkö, Jane? Mutta minä tarvitsen vaimon."

"Tosiaanko, sir?"

"Niin — onko se jotakin uutta sinulle?"

"Tietysti — ettehän ennen ole puhunut siitä mitään."

"Onko se epämieluinen uutinen?"

"Se riippuu asianhaaroista, sir — valinnastanne."

"Sen saat sinä tehdä puolestasi, Jane. Minä alistun valintaasi."

"Valitkaa sitten, sir — se, joka teitä eniten rakastaa!"

"Valitsen ainakin — sen, jota minä eniten rakastan. Jane, tahdotko sinä tulla vaimokseni?"

"Tahdon, sir."

"Tahdotko mennä naimisiin sokean miehen kanssa, jota sinun täytyy taluttaa kädestä?"

"Tahdon, sir."

"Ramman, sinua kaksikymmentä vuotta vanhemman miehen kanssa, jota sinun pitää hoitaa — tahdotko, Jane?"

"Tahdon, sir."

"Onko se totta, Jane?"

"Täyttä totta, sir."

"Oi, lemmikkini! Jumala siunatkoon ja palkitkoon sinua."

"Mr. Rochester, jos koskaan olen tehnyt hyvää tekoa — ajatellut hyvää ajatusta — rukoillut vilpitöntä ja puhdasta rukousta — elättänyt hyviä ja kauniita toiveita, niin olen nyt saanut palkkani. Olla teidän vaimonanne merkitsee minulle korkeinta maallista onnea."

"Koska uhrautuminen tuottaa sinulle onnea."

"Uhrautuminen! Mitähän minä uhraan? Nälkäni, janoni, ikäväni uhraan ja saan syvimmät toiveeni täytetyiksi. Saan oikeuden kietoa käsivarteni siihen kaulaan, joka on minulle rakkain, saan painaa huuleni huulille, joita rakastan, nojata päätäni rintaan, johon luotan — sanotteko sitä uhrautumiseksi? Jos niin on, silloin uhrautuminen todella tuottaa minulle onnea."

"Mutta sinun täytyy myös aina nähdä vammani ja tottua puutteellisuuksiini."

"Minun silmissäni ei niitä ole ollenkaan. Rakastan teitä vielä enemmän nyt, voidessani todella olla teille hyödyksi, kuin silloin kun olitte ylpeä ja riippumaton ja halveksitte esiintyä muuna kuin antajana ja suojelijana."

"Tähän saakka on minulle ollut vastenmielistä ja vihattavaa tulla autetuksi ja talutetuksi. En mielelläni laskenut kättäni palkatun palvelijan käteen, mutta on suloista tuntea Janen pienet sormet käteni ympärillä. Olin mieluummin yksin kuin palvelijain seurassa, mutta Janen hellä palvelus tulee olemaan minulle tyhjentymätön ilon lähde. Jane sopii minulle — sovinko minäkin hänelle?"

"Olemukseni hienoimpiin säikeisiin saakka, sir."

"Koska niin on, ei meillä ole mitään odotettavaa. Meidän pitää mennä naimisiin heti."

Hän puhui kiihkeästi ja hänen poskensa hehkuivat. Hänen levoton, kiivas luontonsa alkoi herätä.

"Meidän täytyy tulla mieheksi ja vaimoksi viipymättä — on vain hankittava lupakirja, sitten menemme naimisiin."

"Mr. Rochester, huomaan, että aurinko jo aikaa sitten on jättänyt keskitaivaan, ja Pilot on juuri mennyt kotiin päivälliselle. Antakaa minun katsoa kelloanne."

"Kiinnitä se vyöhösi, Jane, ja pidä sitä omanasi tästälähin. Minä en tarvitse sitä."

"Kello on kohta neljä, sir. Eikö teidän ole nälkä?"

"Kolmas päivä tämän jälkeen on oleva hääpäivämme, Jane. Kuka nyt välittäisi hienoista vaatteista ja juveleista — viisi sellaisista."

"Aurinko on jo juonut kaikki sadepisarat, sir. Tuuli on tyyntynyt. On hyvin kuuma."

"Tiedätkö, Jane, sinun pieni helminauhasi on minun kaulassani kaulukseni alla. Olen kantanut sitä siitä päivästä asti, jolloin menetin ainoan aarteeni, muistona sinusta."

"Menemme kotiin metsän kautta, se on varjoisin tie." Hän jatkoi omia ajatuksiaan kuulematta minua.

"Jane, lyönpä vetoa, että pidät minua jumalattomana koirana, mutta sydämeni on tällä hetkellä tulvillaan kiitollisuutta hyvää Jumalaa kohtaan. Hän ei näe niinkuin ihminen näkee, vaan paljon selvemmin, hän ei tuomitse niinkuin ihminen, vaan paljon viisaammin. Tein väärin, olisin tahrinut viattoman kukkani, olisin hengittänyt myrkkyä sen puhtauteen, mutta Kaikkivaltias tempasi sen pois minulta. Lyhytnäköisessä vihassani melkein kirosin tätä tuomiota enkä taipunut nöyrästi siihen. Jumalallinen oikeus teki tehtävänsä, onnettomuus toisensa jälkeen kohtasi minua, minun täytyi kulkea kuoleman varjon laakson läpi. Hänen kurituksensa on voimakas, ja minä olen nöyrtynyt eliniäkseni. Sinä tiedät, että olin ylpeä voimastani, mutta missä on voimani nyt, kun minun täytyy heikon lapsen tavoin antautua vieraan käden johdettavaksi? Viime aikoina — vasta viime aikoina, Jane, aloin huomata ja tunnustaa Jumalan käden vaikuttaneen tuomiooni. Aloin tuntea omantunnonvaivoja ja katumusta ja halusin päästä sovintoon Jumalani kanssa. Väliin rukoilin — ne olivat hyvin lyhyitä rukouksia, mutta hyvin rehellisiä."

"Muutamia päiviä sitten — niin, se oli neljä päivää sitten, maanantai-iltana — jouduin omituisen mielialan valtaan. Suruni oli sillä hetkellä suurempi kuin epätoivoni. Olin jo kauan ajatellut, että sinä varmaan olit kuollut, koska en mistään löytänyt sinua. Myöhään sinä iltana — kenties yhdentoista ja kahdentoista välillä — ennenkuin vetäydyin kolkolle vuoteelleni, rukoilin Jumalaa, että hän pian näkisi hyväksi kutsua minut pois tästä elämästä tulevaiseen, jossa voisin toivoa näkeväni Janen."

"Olin omassa huoneessani ja istuin avonaisen ikkunan ääressä. Tuoksuva yöilma teki minulle hyvää, vaikka en nähnytkään tähtiä ja vaikka vain himmeästä kajastuksesta silmissäni aavistin, että oli kuutamo. Minä ikävöin sinua, Jane! Oh, kuinka sekä sieluni että ruumiini ikävöi sinua! Ahdistettuna ja nöyränä kysyin Jumalalta, enkö jo kyllin kauan ollut ollut hyljätty ja onneton ja enkö vielä kerran saisi maistaa onnea ja rauhaa. Tunnustin ansainneeni kaiken, mitä olin kärsinyt, mutta sanoin, etten enää kestäisi enempää, ja sydämeni ikävän a ja o puhkesi äkkiä sanoiksi: 'Jane! Jane! Jane!'"

"Sanoitteko nämä sanat ääneen?"

"Sanoin, Jane. Jos joku ohikulkija olisi kuullut sen, olisi hän luullut minua hulluksi, sillä huutoni se oli niin mielettömän voimakas."

"Ja se oli siis maanantai-iltana, vähän ennen puoliyötä?"

"Niin, aika ei merkitse mitään, mutta se mikä sitten seuraa, on ihmeellisintä. Sanot minua taikauskoiseksi — veressäni onkin aina ollut jonkun verran taikauskoa — mutta tämä on kuitenkin totta — on ainakin totta, että kuulin sen mitä nyt kerron."

"Kun huusin 'Jane! Jane! Jane!' vastasi eräs ääni — en osaa sanoa, mistä se tuli, mutta tiedän, kenen ääni se oli: 'Minä tulen, odota minua!' ja hetken kuluttua toi tuuli mukanaan sanat: 'Missä olet?'"

"Koetan, mikäli osaan, kuvata sinulle niitä tunteita, joita nämä sanat minussa herättivät, vaikka se onkin vaikeata. Kuten näet, sijaitsee Ferndean syvällä metsässä, jossa äänen kaiku häipyy nopeasti pois. Minusta tuntui kuin sanat: 'Missä olet?' olisivat kuuluneet vuoriseudusta, sillä kuulin kaiun kukkuloilta vastaavan niihin. Tuuli tuntui sillä hetkellä hyväilevän otsaani raittiimpana ja viileämpänä, ja olisin voinut kuvitella, että Jane ja minä kohtasimme toisemme jossakin autiossa, jylhässä seudussa. Uskon, että sielumme olivat kohdanneet toisensa. Sinä olit luultavasti sillä hetkellä syvässä unessa, mutta ehkä sielusi oli jättänyt vankilansa tullakseen lohduttamaan minun sieluani, sillä tuo ääni oli sinun — niin totta kuin elän."

Lukija, juuri maanantai-iltana lähellä keskiyötä olin minäkin saanut salaperäisen kutsuni, ja juuri noilla sanoilla olin vastannut siihen. Kuuntelin Mr. Rochesterin kertomusta, mutta en kertonut omaa kokemustani. Asia tuntui minusta liian selittämättömältä ja kaamealta kerrottavaksi. Jos olisin kertonut siitä, olisivat sanani ehdottomasti tehneet syvän vaikutuksen kuulijani mieleen, ja tämä mieli oli vielä niin herkkä kärsimystensä jälkeen että kaikki yliluonnollinen olisi järkyttänyt sitä liian voimakkaasti. Kätkin senvuoksi nämä asiat sydämeeni ja tutkistelin niitä siellä.

"Nyt et ihmettele", jatkoi isäntäni, "että kun eilen illalla niin odottamatta kohosit eteeni, oli minun vaikea uskoa, että olit muuta kuin pelkkä ääni ja utukuva, joka kohta häipyisi hiljaisuuteen ja tyhjyyteen niinkuin tuo keskiyön kuiske ja vuoriston kaiku olivat häipyneet. Nyt, Jumalan kiitos, tiedän, että asia on toisin. Niin, kiitän Jumalaa siitä."

Hän laski minut alas polveltaan, nousi, otti hatun kunnioittavasti päästään ja seisoi hetkisen äänettömässä hartaudessa, valottomat silmät maahan luotuina. Vain viimeiset sanat rukouksestaan lausui hän ääneen.

"Minä kiitän Jumalaa, joka kesken oikeamielistä tuomiotaan on armahtanut minua. Rukoilen Vapahtajaani, että hän antaisi minulle voimaa viettämään tästälähin puhtaampaa elämää."

Sitten hän ojensi minulle kätensä. Tartuin tuohon rakkaaseen käteen, pidin sitä hetkisen huulillani ja laskin sen sitten olalleni. Kun olin niin paljon pienempi kuin hän, voin yhtä aikaa antaa hänelle tukea ja ohjata häntä. Sitten lähdimme kotiin metsän kautta.