Read synchronized with  Chinese  English  French  German  Italian  Portuguese  Romanian  Russian  Spanisch 
Jane Eyre.  Charlotte Brontë
Luku 34. Kolmaskymmenesneljäs luku.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Kun kaikki oli järjestyksessä, oli joulu jo tulossa ja loma-aika lähestyi. Suljin kouluni ja annoin oppilailleni lahjoja lopettajaisiksi. Suuri onni avaa ihmeellisesti niin kädet kuin sydämenkin, ja kun olemme paljon saaneet, on suurin ilomme antaa ja siten purkaa tulvehtivia tunteitamme. Olin jo kauan mielihyväkseni huomannut, että monet maalaisista oppilaistani pitivät minusta, ja tämä huomioni vain vahvistui eron hetkellä, jolloin he yhtä selvästi kuin vilkkaasti osottivat kiintymystään. Olin vilpittömästi iloinen ja kiitollinen huomatessani, että minulla todella oli sija heidän yksinkertaisissa sydämissään, ja lupasin joka viikko tulla tervehtimään heitä ja antamaan heille opetustunnin. Mr. Rivers tuli mäkeä ylös juuri kun oppilaani, joita nyt oli kuusikymmentä, olivat rivissä kulkeneet ohitseni ja minä olin lukinnut oven. Seisoin avain kädessä oven edessä ja vaihdoin vielä muutamia jäähyväissanoja parhaitten tyttöjeni kanssa. Nämä olivat niin siistejä, kunnioitettavia ja taitavia nuoria naisia kuin suinkin voi tavata Englannin maalaisväestössä. Ja se on paljon, sillä loppujen lopulta on englantilainen rahvas sivistyneintä koko Europassa. Noitten aikojen jälkeen olen tutustunut sekä ranskalaisiin että saksalaisiin talonpoikaisnaisiin, ja parhaat heistä tuntuivat tietämättömiltä ja kömpelöiltä Morton-tyttöjeni rinnalla.

"Oletteko mielestänne saanut palkan vaivoistanne", kysyi Mr. Rivers heidän mentyään. "Eikö tietoisuus siitä, että olette tehnyt jotakin todellista hyvää, tuota teille iloa?"

"Epäilemättä."

"Ja kuitenkin olette tehnyt työtä vain muutamia kuukausia. Eikö ihmiselämä, joka kokonaan olisi omistettu lähimäisten kohottamiseen, olisi mielestänne hyvin käytetty?"

"Kyllä", sanoin, "mutta minä puolestani en aina voisi jatkaa tällä tavalla. Minun täytyy saada nauttia omista taipumuksistani yhtä hyvin kuin kehittää toisten sieluja. Nyt aion nauttia niistä, älkääkä nyt puhuko minulle koulusta. Olen jättänyt sen nyt ja aion viettää lomaa."

Hän näytti vakavalta. "Mitä nyt? Mikä teihin nyt on mennyt? Mitä aiotte tehdä?"

"Aion olla ahkera — niin ahkera kuin suinkin voin. Ja ensiksikin pyydän teitä antamaan Hannalle vapautta ja ottamaan jonkun toisen apulaiseksenne."

"Tarvitsetteko häntä?"

"Kyllä, hänen pitäisi tulla kanssani Moor-Houseen. Diana ja Mary ovat viikon kuluttua kotona, ja tahdon saada kaikki kuntoon ennen heidän tuloansa."

"Ymmärrän. Luulin että aioitte suinpäin lähteä huvimatkalle. Näin on parempi. Hanna saa tulla kanssanne."

"Käskekää hänen sitten tulla huomenna, ja tässä on kouluhuoneen avain.
Huomenna jätän teille tupani avaimen."

Hän otti sen. "Te luovutte siitä suurella ilolla", sanoi hän. "En oikein ymmärrä hilpeyttänne, koska en tiedä, millä työllä aiotte nyt korvata sen, minkä nyt jätätte. Mikä tarkoitus, mikä päämäärä, mikä kunnianhimo on elämällänne nyt?"

"Ensimäinen tarkoitukseni on panna toimeen suursiivot — ymmärrättekö sanan koko voimaa — suursiivot Moor-Housessa, aina vierashuoneesta kellariin asti. Seuraava tarkoitukseni on hangata kaikki paikat kiiltäviksi vahalla, öljyllä ja epämääräisellä luvulla tomuriepuja. Kolmanneksi järjestän kaikki tuolit, pöydät, matot, vuoteet, matemaattisella täsmällisyydellä. Ja lopuksi omistetaan kaksi viimeistä päivää ennen sisartenne tuloa sellaiselle ennenkuulumattomalle kananmunien särkemiselle, rusinain puhdistamiselle, ryytien hienontamiselle, joulukaakkujen vatkaamiselle, leipomiselle, paistamiselle ja keittämiselle, että teidän kaltaisellanne vihkimättömällä voi olla vain hämärä aavistus siitä. Päämääräni on siis, lyhyesti sanottuna, laittaa talo mallikelpoiseen järjestykseen ennen ensi torstaita, ja kunnianhimoni on valmistaa Dianalle ja Marylle ihanteellisen hauska vastaanotto." St. John hymyili heikosti, mutta näytti vieläkin tyytymättömältä.

"Se on kyllä hyvä toistaiseksi", sanoi hän, "mutta vakavasti puhuen uskon, että päästyänne ensi ilonpuuskan ohi, katsotte taaskin korkeammalle, kotoisten puuhien ja ilojen yli."

"Ne ovat kuitenkin parasta maailmassa", huomautin.

"Ei, Jane, ei. Tämä maailma ei ole tehty vain nautintoja ja lepoa varten. Varokaa veltostumista!"

"Minähän päinvastoin aion olla äärettömän ahkera."

"Jane, tällä hetkellä annan teille anteeksi ja myönnän teille kaksi kuukautta armonaikaa nauttiaksenne täysin siemauksin uudesta asemastanne ja iloitaksenne uusien sukulaistenne seurasta, mutta sitten toivoakseni kykenette katsomaan Moor-Housea ja Mortonia kauemmaksi ja ajattelemaan muutakin kuin sisartenne seuraa ja itsekästä rauhaa ja mukavuutta. Toivon, että sisäinen tarmonne häiritsee lepoanne."

Katsoin häneen hämmästyneenä. "St. John", sanoin, "minusta on suorastaan ilkeätä puhua noin. Tahdon olla tyytyväinen ja onnellinen kuin kuningatar, ja te koetatte herättää minussa levottomuutta. Mitä varten?"

"Sitä varten, että käyttäisitte oikein ne leiviskät, jotka Jumala on antanut käytettäväksenne ja joista hän epäilemättä kerran kutsuu teidät tekemään tiliä. Jane, minä olen pitävä teitä tarkasti ja huolellisesti silmällä — sanon sen jo ennakolta. Ja koettakaa hillitä sitä tavatonta intoa, millä heittäydytte jokapäiväisiin iloihin. Älkää takertuko niin kiinteästi lihan siteisiin, säilyttäkää voimanne ja intonne arvokkaampiin tehtäviin älkääkä kuluttako niitä vähäpätöisissä, haihtuvissa asioissa. Kuuletteko minua, Jane?"

"Kyllä, aivan kuin puhuisitte kreikkaa. Minä tunnen, että minulla on täysi oikeus olla onnellinen, ja onnellinen tahdon olla. Hyvästi."

Onnellinen olinkin Moor-Housessa, ja ahersin kaikin voimin. Niin Hannakin. Häntä huvitti nähdä, kuinka innostunut olin hyörimään ja hääräämään myllistetyssä talossa ja kuinka osasin harjata, pölyyttää, kiillottaa ja keittää. Kun pari pahimman sekasorron päivää oli voitettu, olikin hauskaa palauttaa järjestystä omaantekemäämme kaaokseen. Olin aikaisemmin matkustanut S:n kaupunkiin ostamaan muutamia uusia huonekaluja, serkkuni olivat antaneet minulle täyden vapauden tehdä muutoksia, ja määrätty summa oli asetettu tähän tarkoitukseen. Arkihuoneen ja makuukamarit jätin jokseenkin ennalleen, sillä tiesin, että Diana ja Mary iloitsisivat enemmän vanhojen, tuttujen pöytiensä, tuoliensa ja vuoteittensa näkemisestä kuin hienoimmista uudistuksista. Joku pieni uutuus oli kuitenkin tarpeen, jotta heidän kotiintulonsa olisi niin viehättävä kuin halusin sen olevan. Siihen riittivät kauniit, uudet matot ja ikkunaverhot, pari huolellisesti valittua vanhanaikaista porsliini- ja pronssikalua, uusi liina ja uusi peili toalettipöydälle j.n.e., ja huoneet näyttivät raikkailta ja hauskoilta, ilman loistoa ja ylellisyyttä. Erään pienen vierashuoneen ja makuukamarin kalustin kokonaan uudestaan mahonkihuonekaluilla, joissa oli karmosiinipunaiset päällykset, ja käytävään ja portaisiin panin matot. Kun kaikki oli valmiina, oli Moor-House mielestäni yhtä siisti, kaunis ja kodikas sisältä kuin se ulkoa näytti yksinäiseltä ja hyljätyltä keskellä tuiminta vuodenaikaa.

Tuo odotettu torstai tuli vihdoinkin. Heitä odotettiin tuleviksi vasta pimeässä, ja jo ennen hämärää sytytettiin tulet joka huoneeseen. Keittiö oli täydellinen, Hanna ja minä olimme valmiiksi pukeutuneet ja kaikki oli kunnossa.

St. John saapui ensimäisenä. Olin tahtonut häntä pysymään kokonaan poissa talosta kunnes kaikki olisi järjestyksessä, ja itse asiassa jo pelkkä ajatus suursiivoista, jotka kauhistuttivat häntä sekä melullaan että proosallisuudellaan, riitti pitämään häntä loitolla. Hän tapasi minut keittiöstä, jossa parhaillaan seurasin muutamien teekakkujen paistumista. Hän lähestyi hellaa ja kysyi, olinko vieläkin tyytyväinen palvelustytön töihin. Vastaukseksi pyysin häntä tarkastamaan työni tuloksia. Hän seurasi vähän vastahakoisena minua läpi huoneitten. Avasin kaikki ovet, mutta hän tuskin katsoi niistä sisään, ja tultuamme takaisin alakertaan hän sanoi, että olin varmaan nähnyt paljon vaivaa saadessani niin suuria muutoksia aikaan niin vähässä ajassa, mutta hän ei sanallakaan ilmaissut mielihyväänsä talonsa parantuneen ulkonäön johdosta. Hänen hiljaisuutensa teki minut alakuloiseksi. Ajattelin, että olin kenties muuttanut vanhassa järjestyksessä jotakin, jota hän piti arvossa. Kysyin, oliko niin, ja ääneni sävy oli epäilemättä jonkun verran masentunut.

"Ei suinkaan, olen päinvastoin huomannut, että olette tunnollisesti säilyttänyt kaiken vanhan. Pelkään tosiaankin, että olette uhrannut asiaan enemmän ajatuksia kuin se olisi ansainnut. Kuinkahan paljon aikaa olette käyttänyt jo tämänkin huoneen järjestämiseen? — Voisitteko muuten sanoa, missä eräs kirja on?" — Hän mainitsi sen nimen.

Näytin hänelle, missä paikassa hyllyllä kirja seisoi. Hän otti sen, vetäytyi tavalliseen ikkunakomeroonsa ja alkoi lukea.

Tällainen ei ollut minulle mieleen. St. John oli hyvä mies, mutta aloin tuntea, että hän oli puhunut totta sanoessaan olevansa kova ja kylmä. Elämän vaatimattomat ilot eivät merkinneet mitään hänelle, sen hiljainen onni ei viehättänyt häntä. Hänen koko elämänsä oli pyrkimistä — suurten ja korkeain päämääräin tavoittelua — hän ei levähtänyt koskaan, eikä sallinut toistenkaan levähtää. Kun hänen lukiessaan katselin hänen korkeata, marmorinvalkeaa otsaansa ja hänen hienoja piirteitänsä, ymmärsin, että hänestä ei tulisi hyvä puoliso, ja että olisi hyvin raskasta olla hänen vaimonansa. Tajusin myöskin, minkälaatuista oli hänen rakkautensa Miss Oliveriin: se oli, kuten hän itse oli sanonut, vain aistillista rakkautta. Ymmärsin, kuinka hän voi halveksia itseään sen kiihoittavan vaikutuksen vuoksi ja kuinka hän tahtoi kukistaa sen. Hän ei koskaan uskoisi siitä koituvan pysyvää onnea itselleen tai rakastetulleen. Hän oli sitä ainesta, josta luonto muovailee sankarinsa — niin kristilliset kuin pakanalliset — lainlaatijat, valtiomiehet, valloittajat, miehet, jotka ovat luodut suuriin töihin vaan jotka kotilieden ääressä eivät ole paikallaan.

"Tämä vierashuone ei ole hänen paikkansa", mietin, "Himalaijan jyrkänteet, Kafferinmaan viidakot, vieläpä Guinean epäterveellinen rannikko sopisivat hänelle paremmin. Oikein hän tekee väittäessään kotoisen elämän rauhaa — sellaisessa eivät hänen kykynsä pääsisi oikeuksiinsa, kehittyisi eivätkä esiintyisi edukseen. Vaaroissa ja taisteluissa, missä kysytään rohkeutta, tarmoa ja voimaa, siellä hän puhuu ja liikkuu, siellä hän on johtaja. Pieni, iloinen lapsi voittaisi hänet lieden ääressä. Hän on oikeassa valitessaan lähetyssaarnaajan toimen — sen näen nyt."

"He tulevat! He tulevat!" huusi Hanna tempaisten auki vierashuoneen oven. Samassa hetkessä alkoi vanha Carlo haukkua iloisesti. Juoksin ulos. Oli aivan pimeä, mutta kuulin vaununpyörien kolinaa. Hanna kiiruhti sytyttämään lyhdyn. Ajoneuvot olivat pysähtyneet veräjälle, ajaja aukaisi oven ja vaunuista hypähti ensin toinen, sitten toinen tuttu olento. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli pääni heidän hattujensa alla, ja tunsin kasvoillani ensin Maryn pehmeän posken, sitten Dianan liehuvat kiharat. He nauroivat, suutelivat minua, sitten Hannaa, taputtivat Carloa, joka oli melkein hurjana ilosta, kysyivät innokkaasti, oliko kaikki hyvin ja saatuaan myöntävän vastauksen riensivät sisään.

He olivat kangistuneina pitkän ja vaivalloisen ajonsa jälkeen Whitcrossista ja viluissaan kolean iltailman tähden, ja he ihastuivat ikihyviksi nähdessään kodikkaan takkavalkean. Sillä aikaa kun ajaja ja Hanna kantoivat sisään heidän tavaroitaan, kysyivät he St. Johnia. Tämä oli juuri tullut vierashuoneen ovesta. Tytöt lensivät molemmat hänen kaulaansa. Hän suuteli heitä tyvenesti, toivotti heidät muutamain sanoin tervetulleiksi ja vetäytyi sitten takaisin turvapaikkaansa vierashuoneesen, jossa hän toivoi pian näkevänsä meidätkin.

Olin sytyttänyt kynttilät ja aioin viedä heidät yläkertaan, mutta Diana tahtoi ensin antaa muutamia vierasvaraisia määräyksiä ajajan suhteen. Tämän jälkeen molemmat seurasivat minua. He olivat ihastuksissaan huoneittensa uudistuksen johdosta, uudet verhot, matot ja kauniit porsliinimaljakot miellyttivät heitä suuresti ja he ilmaisivat ilonsa ja kiitollisuutensa sanoja säästämättä. Olin hyvin mielissäni nähdessäni, että järjestelyni soveltuivat heidän toiveisiinsa tarkalleen ja että puuhillani olin runsaasti lisännyt heidän iloisen kotiintulonsa viehätystä.

Tuo ilta oli hauska ja nautintorikas. Iloiset serkkuni olivat niin vilkkaita ja puheliaita, että St. Johnin vaiteliaisuutta tuskin huomattiin. Hän oli vilpittömästi iloinen saadessaan taas olla sisartensa seurassa, mutta hän ei voinut ottaa osaa heidän ylitsevuotavaan hilpeyteensä ja iloonsa. Päivän tapahtuma — Dianan ja Maryn kotiintulo — miellytti häntä, mutta tapahtuman seuraukset, iloinen hälinä ja vilkas pakiseminen, vaivasivat häntä, ja näin hänen toivovan, että rauhallisempi huomispäivä olisi jo tullut. Kun mieliala oli kohonnut korkeimmilleen noin tunti jälkeen teentuonnin, kuului koputusta ovelle. Hanna tuli ilmoittamaan että eräs köyhä poika oli tänä tavattomana aikana tullut pyytämään Mr. Riversiä äitinsä luo, joka oli kuolemaisillaan.

"Missä hän asuu, Hanna?"

"Whitcrossin kukkulan luona, lähes neljän peninkulman päässä täältä — koko matka soita ja kankaita."

"Sano hänelle, että tulen."

"Paras olisi jollette menisi, sir. Sitä tietä on hyvin paha mennä pimeässä — suossa ei näy jälkeäkään polusta. Ja ilma on niin kolea — tuuli pureva. Parasta olisi lähettää sana, sir, että tulette huomenna."

Mutta hän oli jo lähdössä ja pani päällystakkia ylleen. Hän lähti nurisematta, harmittelematta. Kello oli silloin yhdeksän, ja hän tuli takaisin vasta puoliyön jälkeen. Hän näytti silloin hyvin uupuneelta, mutta onnellisemmalta kuin lähtiessään. Hän oli saanut kieltää itsensä, täyttää velvollisuutensa, voittaa vaikeuden, tuntea oman voimansa, ja hän oli nyt paremmassa sovussa itsensä kanssa.

Pelkään, että koko seuraava viikko koetteli hänen kärsivällisyyttään. Se oli jouluviikko. Emme tehneet mitään säännöllistä työtä, vaan vietimme aikamme kotona huvitellen parhaamme mukaan. Kangasmaitten ilma, kotoinen vapaus ja valoisat tulevaisuudentoiveet vaikuttivat Dianan ja Maryn mieliin elähyttävän juoman tavoin. He olivat aamusta iltaan saakka iloisia kuin leivoset. He puhuivat lakkaamatta, ja heidän älykäs, pirteä, henkevä keskustelunsa viehätti minua siinä määrässä että mieluummin kuuntelin sitä ja otin siihen osaa kuin tein mitään muuta. St. John ei koettanut hillitä iloisuuttamme, mutta hän vältti sitä. Hän oli harvoin kotona, pitäjä oli laaja ja harvaan asuttu, ja joka päivä hän kävi sairaitten ja köyhien luona jossakin sen osista.

Kerran aamiaisella näytti Diana miettivän jotakin ja kysyi sitten veljeltään, olivatko hänen suunnitelmansa vielä muuttumattomat.

"Ovat — ei mikään voi muuttaa niitä", oli vastaus. Ja hän ilmoitti edelleen, että hänen lähtönsä Englannista oli nyt määrätty tapahtuvaksi seuraavan vuoden kuluessa.

"Ja Rosamond Oliver?" sanoi Mary. Sanat näyttivät pujahtaneen vaistomaisesti hänen huuliltaan, sillä niin pian kuin hän oli lausunut ne, teki hän epävarman eleen ikäänkuin tahtoakseen peruuttaa ne. St. Johnilla oli kirja kädessään — hänen epäkohtelias tapansa oli lukea aterioilla — hän sulki sen ja katsoi ylös.

"Rosamond Oliver", sanoi hän, "menee pian naimisiin Mr. Granbyn kanssa. Mr. Granby kuuluu S:n hienostoon — hän on Sir Frederic Granbyn pojanpoika ja perillinen. Kuulin tämän eilen Mr. Oliverilta."

Sisaret katsoivat toisiinsa ja minuun, me katsoimme häneen kaikki kolme, mutta hänen kasvoillaan ei näkynyt pienintäkään värähdystä.

"Asia on siis päätetty hyvin nopeasti", sanoi Diana. "He eivät ole voineet tuntea toisiaan kauan."

"Vain kaksi kuukautta. He kohtasivat toisensa lokakuussa eräissä S:n tanssiaisissa. Mutta kun mikään ei estä liittoa, vaan kaikki päinvastoin puhuu sen puolesta, kuten tässä tapauksessa, on viivytteleminen tarpeetonta. He menevät naimisiin niin pian kuin S—— Place, jonka Sir Frederic antaa heille asunnoksi, on saatu kuntoon."

Kun tämän jälkeen ensi kerran tapasin St. Johnin yksinään, teki mieleni kysyä koskiko tapaus häneen, mutta hän näytti niin vähän kaipaavan myötätuntoa, että melkein häpesin aikaisempaa rohkeuttani, vielä vähemmin uskalsin tehdä uusia yrityksiä samaan suuntaan. Sitäpaitsi olin taas tottumaton puhumaan hänen kanssaan. Hän oli täydellisesti sulkeutunut kuoreensa, mikä seikka vaikutti kylmän veden tavoin avomielisyyteeni. Hän ei ollut pitänyt lupaustaan kohdella minua kuin sisartaan, vaan säilytti yhä määrätyn, kylmentävän etäisyyden välillämme, mikä ei suinkaan ollut omiaan tekemään suhdettamme sydämelliseksi. Tämän etäisyyden tunsin paljon selvemmin nyt, kun asuin saman katon alla kuin hän ja olin tunnetusti hänen sukulaisensa, kuin siihen aikaan, jolloin hän tunsi minut vain kyläkoulun opettajattarena. Muistellessani, kuinka paljon asioita hän kerran oli uskonut minulle, oli minun vaikea ymmärtää hänen nykyistä kylmyyttään.

Asiain ollessa tällä kannalla hämmästyin koko lailla, kun hän äkkiä kohotti päänsä kirjastaan ja sanoi:

"Te näette, Jane, että taistelu on suoritettu ja voitto saatu."

Olin hämmästynyt enkä heti osannut vastata mitään.

Hetkisen epäröityäni vastasin:

"Mutta oletteko varma, että ette ole samassa asemassa kuin valloittaja, jonka voitto on tullut liian kalliiksi? Eikö toinen samanlainen voitto saattaisi teitä häviöön?"

"Sitä en luule, ja jos niin olisikin, ei se paljoa merkitsisi, sillä toista samanlaista ei minun koskaan tarvitse taistella. Taisteluni on ollut ratkaiseva. Tieni on nyt selvä, ja kiitän Jumalaa siitä." Tämän sanottuaan hän vaikeni ja palasi työhönsä.

Kun keskinäinen onnemme — s.o. Dianan, Maryn ja minun — vihdoin sai rauhallisemman luonteen ja palasimme tavallisiin töihimme, oli St. John enemmän kotona. Hän istui samassa huoneessa kuin me väliin tuntikausia. Sillä aikaa kun Mary piirusti, Diana tutki erästä tieteellistä teosta, johon hän minun ihmeekseni oli käynyt käsiksi, ja minä ponnistelin eteenpäin saksalaisessa kirjassani, tutki hän omaa salaperäistä kieltänsä — erästä itämaista kieltä, jonka oppimisen hän suunnitelmiensa vuoksi katsoi välttämättömäksi. Siinä istuessaan kirjansa ääressä lukukomerossaan näytti hän hyvinkin levolliselta ja työhönsä vajonneelta, mutta silloin tällöin jättivät hänen siniset silmänsä tuon oudonnäköisen kieliopin ja harhailivat yli huoneen pysähtyen joskus meihin, hänen lukutovereihinsa, ja tarkastellen meitä omituisen terävästi. Jos hänet yllätettiin tästä, palasi hän heti työhönsä, mutta yhä uudelleen harhaili hänen katseensa etsivänä pöytämme ääressä. Ihmettelin tätä. Ihmettelin sitäkin, ettei hän koskaan unohtanut ilmaista tyytyväisyyttään erään asian johdosta, joka minusta tuntui merkityksettömältä, nimittäin jokaviikkoinen käyntini Mortonin koulussa, ja vielä enemmän ihmettelin, kun hän alituisesti kehoitti minua täyttämään tämän tehtäväni riippumatta ilmoista ja pilkkasi sisariaan, jotka eivät olisi laskeneet minua menemään, jos ilma oli kovin epäsuotuisa.

"Jane ei ole sellainen raukka kuin miksi tahtoisitte tehdä hänet", oli hänen tapansa silloin sanoa. "Hän voi kestää tuulenpuuskia ja sadekuuroja ja muutamia lumihiutaleita yhtä hyvin kuin kuka tahansa meistä. Hänen ruumiinrakenteensa on terve ja joustava, ja hän voi kestää ilmanalan vaihteluita paremmin kuin moni vankkarakenteinen."

Ja kun sitten tulin kotiin usein hyvin uupuneena, en koskaan uskaltanut valittaa, koska näin, että se olisi ollut hänelle vastenmielistä. Rohkeus ja voima miellytti häntä, mutta heikkoutta hän vihasi.

Eräänä iltapäivänä sain kuitenkin luvan jäädä kotiin, koska todella olin vilustunut. Diana ja Mary olivat minun sijastani menneet Mortoniin. Istuin Schillerini ääressä, ja St. John tutki itämaisia harakanvarpaitaan. Kun vaihdoin kirjani toiseen, satuin katsomaan siihen suuntaan, missä hän istui, ja huomasin, että nuo siniset, valppaat silmät katselivat minua tarkasti. Kuinka kauan ne olivat tutkineet minua, en osaa sanoa. Katse oli niin läpitunkeva ja samalla niin kylmä, että jouduin omituisen mielialan valtaan ja melkein pelästyin.

"Jane, mitä teette?"

"Luen saksaa."

"Minä tahtoisin, että jättäisitte saksan sikseen ja alkaisitte lukea hindustania."

"Te laskette leikkiä."

"Kaikkea muuta — päinvastoin minun täytyy saada tahtoni läpi ja sanon kohta minkätähden."

Hän selitti sitten, että hän itse parhaillaan tutki hindustanin kieltä ja että hän oli vaarassa unohtaa alkeet päästessään pitemmälle. Hänelle olisi suureksi hyödyksi jos hänellä olisi oppilas, jonka kanssa hän yhä uudelleen voisi lukea alkeita ja siten painaa ne pysyvästi mieleensä. Hän oli jonkun aikaa epäröinyt, valitsisiko hän oppilaakseen toisen sisaristaan vai minut, sitten hän oli valinnut minut, koska hän näki, että minä voin istua kauimmin työni ääressä meistä kolmesta. Tahdoinko suoda hänelle tämän avun? Uhraukseni ei luultavasti tulisi pitkäaikaiseksi, koska hänen lähtöönsä oli enää kolme kuukautta.

St. John oli mies, jolta ei helposti kieltänyt mitään, koska tunsi, että kaikki vaikutelmat, olivat ne sitten iloisia tai tuskallisia, painuivat syvälle hänen mieleensä. Minä suostuin. Kun tytöt tulivat kotiin, sai Diana nähdä oppilaansa siirtyneen veljensä oppilaaksi. Hän nauroi, ja sekä hän että Mary vakuuttivat, että St. John ei olisi koskaan saanut heitä tuollaiseen työhön.

Hän vastasi tyvenesti: "Minä tiedän sen."

Opin tuntemaan hänet hyvin kärsivälliseksi, hyvin lempeäksi, ja kuitenkin hyvin vaativaksi opettajaksi. Hän vaati minulta paljon työtä, ja kun täytin hänen odotuksensa, osoitti hän omalla tavallaan tyytyväisyyttään. Vähitellen hän sai eräänlaisen vallan ylitseni, ja oma vapauteni oli mennyttä. Hänen kiitoksensa ja huomaavaisuutensa rajoittivat minua enemmän kuin hänen välinpitämättömyytensä. En enää voinut puhua ja nauraa vapaasti hänen läheisyydessään, koska liiankin hyvin tunsin, että vilkkaus — ainakin minussa — oli hänelle vastenmielistä. Tiesin, että hän hyväksyi minussa vain vakavan mielialan ja vakavat harrastukset, ja kaikki muu tuli minulle pian mahdottomaksi hänen läheisyydessään. Jouduin jäätävän lumouksen valtaan. Kun hän sanoi "mene", menin, "tule", tulin, "tee tämä", tein sen. Mutta minä en rakastanut orjuuttani ja useasti toivoin, että hän yhä edelleen olisi kohdellut minua välinpitämättömästi.

Eräänä iltana seisoimme hänen ympärillään, hänen sisarensa ja minä, ja sanoimme hänelle hyvää yötä. Tapansa mukaan hän suuteli sisariansa ja antoi minulle kätensä. Diana, joka sattui olemaan vallattomalla tuulella — häneen ei veljen tahto tehonnut, sillä hänen oma tahtonsa oli yhtä voimakas — huudahti:

"St. John, sinä sanot Janea kolmanneksi sisareksesi, mutta sinä et kohtele häntä sellaisena. Sinun pitäisi suudella häntäkin."

Hän työnsi minut St. Johnin eteen. Minun mielestäni Dianan käytös oli sopimatonta ja olin hyvin hämilläni, mutta St. John taivutti päänsä, hänen kreikkalaiset kasvonsa olivat minun kasvojeni tasalla, hänen silmänsä katsoivat läpitunkevasti omiini, ja — hän suuteli minua. Mitään sellaista kuin marmorisuudelmia ja jääsuudelmia ei liene olemassa, muuten sanoisin, että kirkollisen serkkuni suudelma kuului näihin luokkiin. Mutta tutkivia suudelmia kenties kyllä on, ja sellainen oli hänen suudelmansa. Annettuaan sen hän katsoi vaikutusta, mikä ei ollut millään tavalla merkillinen. Olen varma etten edes punastunut, mutta kenties kalpenin hieman, sillä minusta tuntui kuin olisi hänen suudelmansa sinetillä sulkenut kahleeni. Tämän jälkeen hän joka ilta suuteli minua, ja se vakavuus ja tyyneys, millä alistuin tähän uuteen tapaan, näytti antavan sille eräänlaisen viehätyksen hänen silmissään.

Mitä minuun tulee, pyrin joka päivä miellyttämään häntä enemmän, mutta samalla tunsin, kuinka minun täytyi kieltää puolet luontoani, tukahuttaa puolet taipumuksiani, kääntää haluni luonnonvastaiseen suuntaan ja pakottaa itseäni tavoittelemaan päämääriä, joihin minulla ei ollut vähintäkään kutsumusta. Hän tahtoi kohottaa minut tasolle, jolle en voinut päästä, ja oli tuskallisen väsyttävää seurata hänen lippuansa. Yhtä mahdotonta olisi ollut muovailla epäsäännölliset kasvoni hänen klassillisten piirteittensä mukaan ja antaa vaihteleville, vihreille silmilleni hänen merensinisten silmiensä juhlallinen, vakava kiilto.

Tähän aikaan ei kuitenkaan vain hänen vaikutuksensa painostanut minua. Minun oli hyvinkin helppo näyttää surulliselta. Sydämessäni asui kalvava tuska, joka alituisesti tukahutti onneani.

Lukija kenties arvelee, että viime aikojen vaiheissa olin, unohtanut Mr. Rochesterin. En hetkeksikään. Hänen kuvansa oli alituisesti edessäni, koska se ei ollut utukuva, joka haihtuu auringonpaisteessa, eikä hiekkaan piirretty kuva, jonka myrsky hävittää, vaan marmoritauluun kaiverrettu piirros, joka kestää niin kauan kuin marmorikin. Halu tietää, mitä hänestä oli tullut, seurasi minua kaikkialle. Kun olin Mortonissa, palasin joka ilta tupaani ajattelemaan sitä ja nyt Moor-Housessa menin joka ilta makuuhuoneeseeni miettimään samaa asiaa.

Ollessani Mr. Briggsin kanssa kirjevaihdossa testamenttiasian johdosta olin kysynyt, tiesikö hän mitään Mr. Rochesterin nykyisestä olinpaikasta ja terveydentilasta, mutta kuten St. John oli arvellut, ei hän tietänyt mitään. Kirjoitin sitten Mrs. Fairfaxille pyytäen häneltä joitakin tietoja. Olin varmasti laskenut, nyt pääseväni toiveitteni perille ja odotin pikaista vastausta. Olin hämmästynyt, kun kaksi viikkoa kului enkä saanut minkäänlaista vastausta, mutta kun kaksi kuukautta oli vierähtänyt ja posti saapui joka päivä tuomatta mitään minulle, olin mitä kiihkeimmän tuskan vallassa.

Kirjoitin uudelleen. Ensimäinen kirjeeni oli kenties joutunut kadoksiin. Uusi toivo seurasi uutta yritystä. Kuten edellinenkin, kesti se muutamia viikkoja ja sitten heikkeni ja häipyi, enkä saanut riviäkään, sanaakaan. Kun puolen vuotta oli kulunut turhassa odotuksessa, kuoli toivoni kokonaan, ja mieleni oli mustimmillaan.

Ihana kevät oli herännyt ympärilläni, mutta minä en voinut iloita siitä. Kesä lähestyi. Diana koetti virkistää minua, hän sanoi, että näytin sairaalta ja että minun pitäisi matkustaa hänen kanssaan meren rannalle. St. John vastusti tätä. Hän sanoi, etten tarvinnut lepoa, vaan työtä, nykyinen elämäni oli liian tyhjää ja tarvitsin päämäärän. Arvatenkin tämän tyhjyyden täyttämiseksi hän yhä pitkitti hindustanin tuntejani ja tuli yhä vaativammaksi, ja minä, hullu, en ajatellutkaan vastustaa häntä — en voinut vastustaa häntä.

Eräänä päivänä olin käynyt käsiksi työhöni tavallista masentuneempana. Eräs ikävä pettymys oli aiheuttanut mielialani. Hanna oli aamulla sanonut, että posti oli tuonut minulle kirjeen, ja kun tulin hakemaan sitä luullen varmasti vihdoinkin saavani kauan odotettuja tietoja Mr. Rochesterista, huomasinkin sen vain mitättömäksi asiakirjeeksi Mr. Briggsiltä. Katkera pettymys oli täyttänyt silmäni kyynelillä, ja kun nyt tuijotin intialaisen tekstini mutkikkaisiin kirjaimiin, sumentuivat silmäni taaskin.

St. John kutsui minut viereensä lukemaan, mutta koettaessani lukea, petti ääneni ja sanat häipyivät nyyhkytyksiin. Olimme kahden huoneessa, Diana soitti salissa ja Mary teki työtä puutarhassa, sillä oli hyvin kaunis toukokuun päivä, kirkas ja aurinkoinen. St. John ei millään tavalla osottanut hämmästyvänsä mielenliikutustani eikä kysynyt sen syytä. Hän sanoi vain:

"Odotamme muutamia minuutteja, Jane, kunnes ehditte rauhoittua." Ja sillä aikaa kun minä kaikin tavoin koetin hillitä itseäni, istui hän pöytänsä ääressä levollisena ja kärsivällisenä kuin lääkäri, joka tieteellisellä mielenkiinnolla katselee odotettua ja luonnollista käännettä potilaansa taudissa. Tukahutettuani nyyhkytykseni, kuivattuani silmäni ja mutistuani jotakin satunnaisesta pahoinvoinnista, palasin työhöni ja onnistuin suorittamaan sen loppuun. St. John sulki kirjat, pani ne pois ja sanoi:

"Nyt, Jane, lähdette kävelemään, ja minä tulen mukaan."

"Minä menen sanomaan Dianalle ja Marylle."

"Ei. Tänä aamuna tahdon vain yhden seuralaisen — teidät. Pankaa hattu päähänne, menkää ulos keittiön ovesta ja lähtekää Marsh-Gleniä kohti. Minä kohtaan teidät siellä parin minuutin kuluttua."

Minulla ei ollut muuta mahdollisuutta. En ole koskaan tuntenut keskitietä täydellisen alistumisen ja ilmikapinan välillä ollessani tekemisissä voimakkaitten ja kovien luonteitten kanssa, jotka ovat oman luonteeni vastakohta. Olen aina ollut nöyrä ja kuuliainen siihen hetkeen asti, jolloin kapinallisuuteni, usein hyvin kiihkeänä, puhkeaa. Koska minulla ei vielä ollut syytä eikä halua kapinoida, noudatin tottelevaisena St. Johnin määräyksiä, ja kymmenen minuutin kuluttua astuin yksinäistä tietä läpi laakson hänen rinnallaan.

Lännestä puhalsi raitis tuuli, joka kulki yli kukkuloitten tuoden mukanaan kanervain suloista tuoksua. Taivas oli kirkkaan sininen, ja laakson läpi virtaava joki kevättulvien paisuttama, kirkas ja voimakas, heijastaen milloin kultaisia päivänsäteitä, milloin taivaan sineä. Seurattuamme tietä kappaleen matkaa jätimme sen ja lähdimme astumaan pehmeätä, smaragdinvihreätä sammalta pitkin, josta pilkisti esiin pieniä, valkeita ja keltaisia tähtikukkia. Olimme kohta keskellä kukkuloita, jotka sulkivat meidät kokonaan sisäänsä.

"Levätkäämme tässä", sanoi St. John kun olimme ehtineet ensimäisten kalliolohkareitten luo, jotka etuvartijain tavoin vahtivat solaa, jonka kautta virta syöksyi putouksena alas. Sen takana olevat kalliot olivat paljaita, niillä ei kasvanut sammalta eikä kukkia, vain vähän kuivaa kanervaa kesken särmikkäitä kiviä. Täällä oli luonnon jylhä kauneus muuttunut villin erämaan yksinäisyydeksi, täällä, jos missään, löysi hiljaisuutta ja rauhaa.

Minä istahdin, St. John seisoi vieressäni. Hänen katseensa harhaili yli vuorensolan ja laakson, virran kuohujen ja pilvettömän taivaan. Hän otti hatun päästänsä ja antoi tuulen hyväillä hiuksiansa ja otsaansa. Hän näytti keskustelevan tämän jylhän seudun haltijan kanssa, ja hänen katseensa jätti hyvästi jollekin.

"Ja minä näen tämän kaiken uudelleen", sanoi hän ääneen, "unissani Gangeksen rannoilla, ja näen sen vieläkin, kun toinen, syvempi uni kerran valtaa minut — tummemman virran rannalla."

Omituiset sanat! Outo isänmaanrakkaus! Hän istahti, emmekä puoleen tuntiin kumpainenkaan puhuneet sanaakaan. Sitten hän sanoi:

"Jane, minä lähden kuuden viikon kuluttua. Olen jo hankkinut lipun eräällä laivalla, joka lähtee kesäkuun kahdentenakymmenentenä päivänä Intiaan."

"Jumala on suojeleva teitä, sillä olette ottanut hänen asiansa omaksenne", vastasin.

"Niin", sanoi hän, "se on iloni ja ylpeyteni. Olen suuren Mestarin palveluksessa. En lähde työhöni heikkojen ihmisten opastamana, heidän puutteelliset lakinsa ja erehtyvät arvostelunsa eivät ulotu minuun, minun kuninkaani, lainlaatijani ja esimieheni on kaikkivaltias Jumala. Minusta tuntuu omituiselta, että kaikki ihmiset eivät pala halusta seurata samaa lippua — yhtyä samaan työhön."

"Kaikilla ei ole teidän voimianne, ja hulluutta olisi heikon koettaa pysyä väkevän tasalla."

"Minä en puhu heikoille enkä ajattele heitä, puhun vain sellaisille, jotka ovat kyllin arvokkaita työhön ja kykenevät täyttämään sen."

"Sellaisia on harvassa, ja heitä on vaikea löytää."

"Se on totta, mutta kun sellaisia löytyy, on oikein herättää heidät, kehoittaa ja vaatia heitä ponnistukseen, opettaa heitä tuntemaan lahjansa ja minkätähden ne on annettu heille, puhua heille taivaan lähettiläänä ja tarjota heille paikka Jumalan valittujen joukossa."

"Jos he todella ovat aiotut suuriin tehtäviin, eiköhän heidän oma sydämensä ensimäisenä muistuta heille siitä?"

Minusta tuntui kuin olisi mahtava lumous kietoutunut yhä tiukempaan ympärilleni. Odotin vavistuksella jotakin kohtalokasta sanaa, joka ikuisiksi ajoiksi sulkisi minut siihen.

"Ja mitä teidän sydämenne sanoo?" kysyi St. John.

"Minun sydämeni on mykkä — minun sydämeni on mykkä", sanoin vavisten.

"Silloin minun täytyy puhua sen puolesta", jatkoi tuo syvä, taipumaton ääni. "Jane, tulkaa kanssani Intiaan, ruvetkaa apulaisekseni ja työtoverikseni!"

Taivas ja maa tanssivat silmissäni, kukkulat nousivat ja laskivat. Oli kuin olisin kuullut äänen taivaasta — kuin olisi yliluonnollinen sanansaattaja kutsunut minua kuten kerran apostolia: "Tule Makedoniaan ja auta meitä!" Mutta minä en ollut apostoli — minä en voinut nähdä lähettilästä enkä noudattaa hänen kutsuansa.

"Oh, St. John", huudahdin, "armahtakaa minua!" Pyysin armoa sellaiselta, joka siinä mitä piti velvollisuutenaan ei tuntenut sääliä eikä omantunnonvaivoja.

Hän jatkoi:

"Jumala ja luonto ovat aikoneet teidät lähetyssaarnaajan vaimoksi. Ne eivät ole antaneet teille ulkonaisia etuja, vaan sitä enemmän sisällisiä. Te olette luotu työhön, vaan ei rakkauteen. Teistä täytyy tulla lähetyssaarnaajan vaimo. Teistä täytyy tulla omani — ja minä vaadin teidät — en omaa iloani varten, vaan Herrani palvelukseen."

"Minä en kykene siihen, minulla ei ole kutsumusta", sanoin.

Hän oli valmistautunut näihin ensimäisiin vastaväitteisiin eikä pahastunut niistä. Kun hän seisoi siinä edessäni, selkä vasten kalliota ja käsivarret ristissä rinnalla, huomasin, että hän oli valmistautunut pitkälliseen ja itsepintaiseen vastarintaan ja varannut riittävän määrän kärsivällisyyttä kestääksensä loppuun asti ja suoriutuakseen taistelusta voittajana.

"Nöyryys, Jane", sanoi hän, "on ensimäinen kristillisistä hyveistä, ja oikein sanotte, että ette kykene tähän työhön. Kuka kykenisikään siihen? Tai kuka kutsutuista uskoisi olevansa kutsumuksensa arvoinen? Minä esimerkiksi olen vain tomua ja tuhkaa. Yhdessä Paavalin kanssa tunnustan, että olen suurin syntisistä, mutta en salli tietoisuuden omasta huonoudestani masentaa itseäni. Minä tunnen Mestarini, hän on yhtä oikeamielinen kuin voimakas, ja kun hän valitsee heikon välikappaleen täyttämään suurta tehtävää, antaa hän tälle tyhjentymättömässä armossaan kyllin voimaa ja kykyä suorittamaan työnsä loppuun. Ajatelkaa kuten minäkin, Jane, uskokaa kuten minäkin! Minä kehoitan teitä nojautumaan lujimpaan kallioista, älkääkä epäilkö, ettei se voisi kantaa teidän heikkouttanne!"

"Minä en vähääkään tunne lähetyssaarnaajien elämää. En ole koskaan tutkinut heidän työtänsä."

"Siinä suhteessa voin minä, niin halpa kuin olenkin, antaa teille tarvittavan avun. Voin tunti tunnilta osoittaa teille työnne, seisoa alituisesti vieressänne ja auttaa teitä. Tämän tekisin alussa, sillä pian olisitte — minä tunnen voimanne — yhtä taitava ja kykenevä kuin minäkin ettekä kaipaisi apuani."

"Voimani — onko minulla voimia sellaiseen työhön? Minä en tunne niitä. Puheenne ei herätä minussa mitään vastakaikua. Ei mikään tuli syty sydämessäni — ei mikään uusi elämä herää — ei mikään ääni kehoita minua. Oh, toivoisin, että voisitte tällä hetkellä nähdä sydämeeni — se on kuin valoton vankila, jossa elää vain yksi tunne — arka pelko siitä, että lopulta saisitte minut ryhtymään työhön, jota en voisi täyttää."

"Minulla on jo vastaus valmiina — kuulkaa siis! Olen pitänyt teitä silmällä ensi kohtauksestamme asti. Olen näinä kymmenenä kuukautena tutkinut teitä. Olen sinä aikana pannut teidät useita kertoja koetukselle, ja mitä olen nähnyt? Kyläkoulussa suorititte hyvin, täsmällisesti ja taitavasti työn, joka ei soveltunut tapoihinne ja taipumuksiinne, ja voititte oppilaittenne rakkauden. Saadessanne odottamatta tietää tulleenne rikkaaksi, pysyitte täysin levollisena, mikä osoitti, että rikkaudella ei ole liian suurta valtaa mielenne yli. Se reipas, päättäväinen tapa, millä tasasitte laillisen omaisuutenne neljään osaan, joista kolme luovutitte omantuntonne vaatimuksesta pois, osoittaa, että mielenne on lämmin ja uhrautuva. Se alttius, millä minun pyynnöstäni jätitte mieluisat opintonne ja ryhdyitte toisiin, koska ne miellyttivät minua, se väsymätön ahkeruus, millä olette niitä harjoittanut, ja se kärsivällisyys ja tarmo, millä olette kohdannut vaikeuksia, osoittavat, että teillä on juuri ne ominaisuudet, joita etsin. Jane, te olette lahjakas, ahkera, epäitsekäs, uskollinen, luja ja rohkea, te olette samalla kertaa lempeä ja voimakas. Lakatkaa epäilemästä itseänne — minä luotan teihin täydellisesti. Intialaisten koulujen johtajattarena, työtoverina Intian naisten keskuudessa olisitte minulle korvaamaton."

Kahleet kietoutuivat lujemmin ympärilleni, vastustuskykyni väheni, hitaasti, mutta varmasti. Hänen viimeiset sanansa olivat raivanneet tien, joka oli tuntunut niin mahdottomalta, verrattain selväksi. Tehtäväni, joka oli näyttänyt niin epämääräiseltä, niin toivottoman sekavalta, sai hänen järjestävän kätensä vaikutuksesta määrätyn muodon. Hän odotti vastausta. Pyysin neljännestunnin miettimisaikaa.

"Hyvin kernaasti", sanoi hän, meni pari askelta ylemmäksi, heittäytyi kanervikkoon ja makasi siinä liikkumattomana.

"Minä voin tehdä, mitä hän tahtoo minulta, se täytyy minun nähdä ja tunnustaa", tuumin. "Nimittäin vain siinä tapauksessa, että jään eloon pitemmäksi aikaa. Mutta tunnen hyvin, etten kauan kestäisi Intian polttavaa aurinkoa. Entä sitten? Hän ei siitä huolisi, vaan kun aikani olisi täytetty, jättäisi hän minut tyynenä ja alistuvana sen Jumalan haltuun, joka antoi minut hänelle. Asia on hyvin selvänä edessäni. Jättäessäni Englannin jättäisin rakastetun, mutta tyhjän maan — Mr. Rochester ei ole siellä, ja jos hän olisikin, ei se koskaan voisi merkitä minulle mitään. Minun täytyy elää ilman häntä nyt, eikä ole mitään niin mieletöntä, mitään niin heikkoa kuin elää päivästä päivään odottaen jotakin mahdotonta muutosta olosuhteissa, ihmettä, joka voisi yhdistää meidät. Luonnollisesti — kuten St. John kerran sanoi — täytyy minun etsiä uutta sisällystä elämälleni menetetyn sijaan — eikö se tehtävä, jonka hän nyt tarjoo minulle, ole ihanin, mitä ihminen voi omaksua ja Jumala antaa? Eikö tällainen ylevä, vaikeasti saavutettu päämäärä ole omiaan täyttämään onnettoman rakkauden ja rauenneitten toiveitten aiheuttamaa tyhjyyttä? Luulen, että minun täytyy vastata myöntävästi ja kuitenkin epäröin. Voi, jos yhdyn St. Johniin, kiellän puolet itsestäni, jos menen Intiaan, menen ennenaikaiseen kuolemaan. Ja kuinka täyttyy väliaika Intiaan lähdön ja haudan välillä? Sen tiedän hyvinkin. Näen sen liiankin selvästi. Olen ponnisteleva tyydyttämään St. Johnin vaatimuksia kunnes jäseneni särkevät. Minä voin tyydyttää hänen odotuksensa aina hienoimpia yksityiskohtia myöten. Jos menen hänen kanssaan — jos teen hänen vaatimansa uhrin, teen sen perinpohjin. Heitän alttarille kaikki, sydämeni, elämäni. Hän ei koskaan tulisi rakastamaan minua, mutta hän hyväksyisi ponnistukseni, ja hän saisi nähdä minussa ennentuntematonta tarmoa ja taipumuksia, joista hänellä nyt ei ole aavistustakaan. Minä osaan tehdä työtä yhtä lujasti ja yhtä rohkeasti kuin hän."

"Olisi siis mahdollista suostua hänen pyyntöönsä, ellei erästä asiaa — erästä kauheata asiaa olisi olemassa. Hän pyytää minua vaimokseen ja hän ei rakasta minua enempää kuin tuo jyrkkä kallio, jota vastaan virran kuohut lyövät. Hän pitää minua arvossa kuten sotilas hyvää asetta, siinä kaikki. Se ei pahoittaisi mieltäni, jos en olisi hänen vaimonsa, mutta voinko antaa hänen kylmästi toteuttaa laskelmansa ja alistua vihittäväksi häneen? Voinko ottaa häneltä vihkisormuksen ja suostua kaikkiin rakkauden ulkonaisiin muotoihin — joita hän epäilemättä tunnollisesti noudattaisi — vaikka tietäisin, että hänen sydämensä on kokonaan poissa minulta. Voinko sietää tietoisuutta siitä että jokainen hänen hyväilynsä on vain uhraus, jonka hän periaatteen vuoksi tekee. Ei, sellainen marttyyrinä oleminen olisi kauheata. En koskaan alistu siihen. Hänen sisarenansa voin seurata häntä — en hänen vaimonansa. Sen sanon hänelle."

Katsoin ylös kukkulan rinteelle. Siinä hän makasi vieläkin, liikkumattomana kuin kaadettu pylväs, kasvot kääntyneinä minua kohti ja läpitunkeva katse kohdistettuna minuun. Hän hypähti jaloilleen ja tuli luokseni.

"Olen valmis tulemaan Intiaan, jos saan tulla vapaana."

"Vastauksenne kaipaa selitystä", sanoi hän, "se ei ole selvä."

"Olette tähän saakka ollut veljeni, minä olen ollut sisarenne, olkaamme niin edelleenkin. On parempi, ettemme mene naimisiin."

Hän pudisti päätänsä. "Se ei kelpaa. Jos olisitte oikea sisareni olisi asia toisin; ottaisin teidät sellaisena mukaani enkä etsisi vaimoa. Mutta asiain näin ollen täytyy yhteytemme saada avioliiton pyhitys. Muuten se on mahdoton — käytännölliset syyt estävät kaikki muut suunnitelmat. Ettekö näe sitä, Jane? Ajatelkaa hetkinen — terve järkenne opastaa teitä."

Minä ajattelin, mutta terve järkeni muistutti minulle vieläkin sitä tosiseikkaa, että emme rakastaneet toisiamme niinkuin miehen ja vaimon tulisi, ja että meidän senvuoksi ei pitäisi mennä naimisiin. Sanoin sen hänelle. "St. John", lisäsin, "minä pidän teitä veljenäni, te minua sisarenanne — olkaamme edelleenkin niin."

"Emme voi — emme voi", vastasi hän terävästi ja päättäväisesti, "se ei käy laatuun. Te olette sanonut lähtevänne kanssani Intiaan — muistakaa, että olette sanonut niin."

"Ehdollisesti."

"Olkoon niin. Pääasiaa — lähtöä Englannista ja yhteistyötä minun kanssani — ette ole vastustanut. Olette jo melkein tarttunut auraan, ettekä ole niin häilyväinen, että vetäisitte kätenne pois. Teidän tulee, ottaa huomioon vain yksi näkökohta — kuinka se työ, johon olette ryhtynyt, tulisi parhaiten suoritetuksi. Hellittäkää hieman monimutkaisista harrastuksistanne, tunteistanne, ajatuksistanne ja toiveistanne, yhdistäkää ne kaikki yhdeksi ainoaksi päämääräksi — suuren Mestarinne antaman tehtävän täyttämiseksi. Ollaksenne kykenevä siihen täytyy teidän saada auttaja — ei veli, se side ei ole kyllin luja — vaan mies. Minäkään en tarvitse sisarta, sisar voidaan koska tahansa ottaa minulta pois. Tarvitsen vaimon, sillä vain sellaiseen apulaiseen voin saada kylliksi suuren vaikutusvallan, ja vain hänet saan varmasti pitää kuolemaani asti."

Minä vapisin hänen puhuessaan, sillä tunsin jo hänen vaikutusvaltansa ytimissäni asti.

"Etsikää joku toinen kuin minä, St. John, etsikää joku joka sopii teille!"

"Tarkoitatte, joka sopii tarkoituksiini, joka sopii kutsumukseeni. Sanon teille taaskin, että en halua elämänkumppanikseni mitätöntä yksilöä — pelkkää ihmistä, jolla on ihmisen itsekkäät vaistot, vaan lähetyssaarnaajana haluan työtoveria."

"Ja minä annan lähetyssaarnaajalle kaiken voimani ja tarmoni — siinä kaikki mitä hän tarvitsee — mutta itseäni en anna. Hän saa sydämen — mitä hän tekee kuorella? Sen säilytän itselleni."

"Te ette voi, te ette saa. Luuletteko, että Jumala tyytyy puolinaiseen uhriin? Minä taistelen Jumalan asian puolesta ja kutsun teitä hänen työhönsä. Hänen tähtensä en voi hyväksyä vaillinaista antaumusta, tahdon kaikki tai ei mitään."

"Oh, minä kyllä annan sydämeni Jumalalle. Te ette sitä tarvitse."

En takaa, ettei sekä äänessä, jolla lausuin nämä sanat, että tunteessa, joka sillä hetkellä valtasi mieleni, ollut jonkun verran hillittyä ivaa. Olin tähän saakka kaikessa hiljaisuudessa pelännyt St. Johnia, koska en ollut ymmärtänyt häntä. Hän oli herättänyt minussa pelonsekaista kunnioitusta, koska hän oli pitänyt minua epätiedossa itsestään. En ollut osannut sanoa, kuinka paljon hänessä oli pyhimystä, ja kuinka paljon kuolevaista ihmistä, mutta tämän keskustelun aikana valkeni moni seikka, ja hänen olemuksensa oli selvänä edessäni. Näin hänen puutteellisuutensa ja ymmärsin ne. Istuessani siinä kanervikossa ymmärsin, että tuo kaunis olento edessäni oli ihminen, yhtä erehtyvä kuin minäkin. Hänen kovuutensa ja itsevaltaisuutensa olivat nyt paljastettuina edessäni. Näin selvästi hänen vikansa ja rohkaisin mieleni. Olin vertaiseni kanssa — vertaiseni, jota voin vastustaa ja jonka voin voittaa, jos hyvin pidin puoliani.

Hän ei ollut sanonut mitään viimeisen lauseeni jälkeen. Uskalsin nyt katsoa häntä suoraan kasvoihin. Hänen läpitunkevasta katseestaan, joka oli kääntynyt minuun, ilmeni mitä suurinta hämmästystä. "Onko hän ivallinen — ivallinen minulle?" näytti se kysyvän. "Mitä se merkitsee?"

"Älkää unohtako, että asia on vakava", sanoi hän hetken kuluttua. "Niin vakavasta asiasta emme voi ajatella emmekä puhua kevytmielisesti tekemättä syntiä. Minä uskon, Jane, että puhutte vakavasti sanoessanne tahtovanne antaa sydämenne Jumalalle — siinä kaikki, mitä tarvitsen. Riistäkää sydämenne kerta kaikkiaan irti ihmisistä ja antakaa se Herrallenne, ja hänen hengellisen valtakuntansa lähestyminen maan päällä on oleva suurin ilonne ja tärkein harrastuksenne, ja sille päämäärälle olette valmis uhraamaan kaiken muun. Te näette silloin, kuinka suuressa määrin avioelämämme on edistävä ponnistuksiamme, sekä teidän että minun, sillä vain avioliitto yhdistää eroamattomasti ja sopusointuisesti kaksi ihmiskohtaloa toisiinsa, ja te jätätte silloin syrjään kaikki vähäpätöiset oikut — kaikki inhimilliset tunnesyyt, kaikki epäilykset persoonallisen rakkautemme määrästä, laadusta tai hellyydestä ja suostutte vaimokseni viipymättä."

"Niinkö?" sanoin lyhyesti ja katselin hänen kauniita, sopusuhtaisia piirteitään, jotka kuitenkin olivat omituisen peloittavat vakavuudessaan, hänen käskevää, vaan ei avonaista otsaansa, hänen loistavia, syviä, läpitunkevia silmiään, jotka eivät koskaan olleet lempeät, hänen pitkää, kookasta vartaloansa, ja kuvittelin itseäni hänen vaimonansa. Oh, se ei koskaan kävisi laatuun! Hänen apulaisensa, hänen toverinsa voisin kyllä olla, siinä asemassa matkustaisin kylläkin hänen kanssaan merten taa, ponnistelisin Aasian erämaissa helteisen taivaan alla, ihailisin hänen rohkeuttaan, voimaansa ja alttiuttansa ja kilpailisin niissä hänen kanssaan, mukautuisin tyvenesti hänen käskyihinsä, hymyilisin levollisena hänen pohjattomalle kunnianhimolleen, erottaisin uskonsankarin ihmisestä hänessä, kunnioittaisin edellistä ja antaisin anteeksi jälkimäiselle. Epäilemättä usein kärsisin paljon, jos olisin vain tässäkin asemassa hänen mukanaan, ruumiini olisi rasittavan ikeen alla, mutta sydämeni ja mieleni olisi vapaa. Minulla olisi vielä oma itseni, omat kahlitsemattomat tunteeni, joista saisin virkistystä yksinäisinä hetkinä. Sielussani olisi vielä kätköjä, jotka kuuluisivat yksin minulle ja jonne hän ei koskaan pääsisi, ja niitten suojissa versoisi vapaita tunteita, joita ei hänen sotilas-jalkansa koskaan saisi tallata eikä hänen synkkä ankaruutensa tukahuttaa. Mutta olla hänen vaimonansa — seisoa alituisesti hänen rinnallaan ja alituisesti olla rajoitettu, masennettu, lakkaamatta hillitä luontoni tulta ja pakottaa sitä palamaan sisäänpäin ja pysymään piilossa, vaikkakin se silloin polttaisi tuhaksi sisimmän sydämeni — se olisi sietämätöntä.

"St. John", huudahdin, päästyäni niin pitkälle mietteissäni.

"Mitä", sanoi hän jääkylmästi.

"Sanon vieläkin: suostun vapaaehtoisesti seuraamaan teitä työtoverinanne, mutta ei vaimonanne. Minä en voi tulla vaimoksenne."

"Teidän täytyy tulla vaimokseni", sanoi hän lujasti, "muuten ei koko asiasta tule mitään. Kuinka voisin minä, tuskin kolmikymmenvuotias mies, ottaa mukaani Intiaan yhdeksäntoistavuotiaan tytön, ellen olisi naimisissa hänen kanssaan? Kuinka voisimme olla alituisesti yhdessä — väliin autioissa seuduissa ja villiheimojen keskellä — jollemme olisi naimisissa?"

"Aivan hyvin", sanoin lyhyesti, "aivan yhtä hyvin kuin jos olisin joko oikea sisarenne tai mies ja pappi kuten tekin."

"Tiedetään kuitenkin, että ette ole oikea sisareni, enkä voi esittää teitä sellaisena. Jos sen tekisin, joutuisimme molemmat häpeällisten epäluulojen alaisiksi. Sitäpaitsi — vaikka teillä onkin miehen aivot, on teillä naisen sydän — se ei kävisi laatuun."

"Se kävisi laatuun mainiosti", vakuutin hieman halveksivasti. "Minulla on naisen sydän, mutta ei teitä kohtaan. Teitä kohtaan tunnen vain taistelutoverin suoruutta, uskollisuutta ja veljellisyyttä ja, jos haluatte, oppilaan kunnioitusta ja kuuliaisuutta opettajaansa kohtaan, mutta ei mitään muuta — älkää pelätkö."

"Juuri sitä tarvitsenkin", puheli hän itsekseen, "juuri sitä. Jos on esteitä tiellä, hakataan ne maahan. Jane, te ette katuisi naimista minun kanssani, olkaa varma siitä. Meidän täytyy mennä naimisiin. Sanon sen vielä kerran, mitään muuta mahdollisuutta ei ole, ja epäilemättä seuraa avioliiton mukana tarpeellinen määrä rakkautta, jotta liittomme olisi teidänkin silmissänne oikeutettu."

"Halveksin käsitystänne rakkaudesta", en voinut olla sanomatta, kun nousin ja seisoin hänen edessään nojautuen kallioon. "Halveksin sitä teeskenneltyä tunnetta, jonka tarjoatte minulle, St. John, ja halveksin teitä kun sen tarjoatte."

Hän katseli minua terävästi ja painoi kaunismuotoiset huulensa lujasti yhteen. Oli vaikeata sanoa, oliko hän suuttunut vai hämmästynyt, sillä hän osasi niin täydellisesti hallita ilmeitään.

"En odottanut kuulevani teiltä tuollaista", sanoi hän. "En luule tehneeni mitään, mikä ansaitsisi halveksimista."

Hänen lempeä äänensä lauhdutti minut ja hänen ylevän tyyni käytöksensä herätti minussa kunnioitusta.

"Antakaa anteeksi sanani, St. John, mutta on oma syynne, että olen puhunut niin kiivaasti. Olette ottanut puheeksi asian, jossa olemme kokonaan eri mieltä ja josta emme koskaan saisi väitellä. Jo pelkkä sana 'rakkaus' tuottaa epäsopua välillemme — kuinka kävisikään, jos tulisi kysymys itse asiasta? Rakas serkkuni, jättäkää sikseen avioliitto-aikeenne — unohtakaa se!"

"Ei", sanoi hän, "se on jo kauan ollut lempiajatukseni, ja vain se takaa korkean päämääräni. Mutta tällä kertaa en tahdo vaivata teitä kauemmin. Huomenna lähden Cambridgeen. Minulla on siellä paljon ystäviä, joille tahtoisin sanoa hyvästi. Viivyn poissa kaksi viikkoa — käyttäkää hyväksenne sitä aikaa ja ajatelkaa tarjoustani. Älkää unohtako, että jos hylkäätte sen, ette hylkää minua, vaan Jumalan. Hän tarjoo minun kauttani teille ylevän tehtävän, ja vain minun vaimonani voitte antautua siihen. Jos kieltäydytte tulemasta vaimokseni, valitsette kerta kaikkiaan itsekkyyden tien ja maineettoman, ahtaan arkielämän. Ja varokaa silloin tulemasta lasketuksi niitten joukkoon, jotka ovat kieltäneet uskonsa ja ovat pahempia kuin pakanat." Hän oli sanonut sanottavansa. Kääntyen pois minusta hän vielä kerran katsoi yli kukkuloitten ja virran kuohujen, mutta tällä kertaa hän sulki tunteensa omaan rintaansa — minä en ollut kyllin hyvä kuulemaan niitä. Kulkiessani hänen rinnallaan kotiin päin luin helposti hänen tunteensa minua kohtaan hänen järkähtämättömästä hiljaisuudestaan. Hänen ankara ja itsevaltainen luonteensa oli pettynyt kohdatessaan vastarintaa siinä, missä se oli odottanut alistumista, ja hänen kylmä, taipumaton järkensä ei voinut hyväksyä tunteita ja näkökohtia, joita ei ymmärtänyt. Ihmisenä hän olisi tahtonut pakottaa niskoittelijan kuuliaisuuteen, ja vain kristittynä hän kohteli minua niin kärsivällisesti ja myönsi niin pitkän miettimis- ja katumusajan.

Kun hän sinä iltana suuteli sisariaan, näki hän sopivaksi olla antamatta kättänsäkään minulle ja jätti vaieten huoneen. Minä, joka tunsin suurta ystävyyttä häntä kohtaan, vaikka en rakastanutkaan häntä, olin pahoillani tästä ilmeisestä epäsuosion osoituksesta, niin pahoillani, että kyynelet kihosivat silmiini.

"Minä näen, että St. John ja sinä olette riidelleet kävelyllänne", sanoi Diana. "Mutta mene hänen jälessään, hän viivyttelee nyt käytävässä odotellen sinua — hän tahtoo varmaan sovintoa."

Minä en ole liiaksi ylpeä tällaisissa tilaisuuksissa. Olen aina mieluummin onnellinen kuin arvokas. Juoksin hänen jälessään. Hän seisoi portaitten juurella.

"Hyvää yötä, St. John", sanoin.

"Hyvää yötä, Jane", vastasi hän levollisesti.

"Antakaa kätenne tänne sitten!" lisäsin.

Kuinka kylmä ja löyhä olikaan se kosketus, jonka tunsin sormenpäissäni. Hän oli syvästi tyytymätön päivän tapahtumiin, eikä mikään sydämellisyys olisi voinut lämmittää, mitkään kyynelet hellyttää häntä. Hänen kanssaan ei voinut päästä onnelliseen sovintoon — häneltä ei saanut hymyilyä eikä hyvää sanaa. Kristittynä hän vieläkin oli kärsivällinen ja tasainen, ja kun kysyin, antoiko hän anteeksi minulle, vastasi hän, että hänen tapansa ei ollut painaa loukkauksia mieleensä, ja että hänellä sitäpaitsi ei ollut mitään anteeksi annettavaa, koska en ollut loukannut häntä.

Siihen hän jätti minut. Olisin mieluummin suonut, että hän olisi lyönyt minut maahan.