Read synchronized with  Chinese  English  French  German  Italian  Portuguese  Romanian  Russian  Spanisch 
Jane Eyre.  Charlotte Brontë
Luku 33. Kolmaskymmeneskolmas luku.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Kun Mr. St. John oli lähtenyt, alkoi sataa lunta. Tuiskua kesti kaiken yötä. Seuraavana päivänä puhalsi kylmä tuuli, joka toi uusia pilviä mukanaan, ja iltahämärässä oli laakso nietosten peittämä ja tiet ummessa. Olin sulkenut ikkunaluukut, asettanut maton oven eteen estääkseni lunta kasautumasta sen alapuolelle, kohentanut takkavalkeaani, ja istunut lähes tunnin tulen ääressä kuunnellen myrskyn ulvontaa. Sitten sytytin kynttilän, otin esille "Marmionin" ja aloin lukea.

    "Day set on Norham's castled steep
    And Tweed's fair river broad and deep,
    And Cheviot's mountains lone;
    The massive towers, the donjon keep,
    The flanking walls that round them sveep
        In yellow lustre shone."

["Päivä paistoi yli Norhamin linnoitettujen rinteitten, kauniin, leveän Tweed-virran ja Cheviotin yksinäisten vuorten. Vankat tornit ja vallitukset niitten ympärillä kimmelsivät keltaisessa valossa."]

Kohta olin unohtanut myrskyn mylvinän. Kuulin ääntä ja arvelin, että tuuli ravisteli ovea. Ei, se oli St. John Rivers, joka avasi oven ja astui eteeni pimeydestä ja myrskystä. Takki, joka peitti hänen kookkaan vartalonsa, oli valkea lumesta. Olin melkein kauhun vallassa, niin vähän olin odottanut vieraita tänä myrskyisenä iltana.

"Pahoja uutisia?" kysyin. "Onko jotakin tapahtunut?"

"Ei. Kuinka vähästä säikähdättekään", vastasi hän, riisui päällystakkinsa ja ripusti sen naulaan sekä työnsi kaikessa rauhassa maton, joka hänen tullessaan oli siirtynyt paikaltaan, takaisin oven eteen. Hän kopisti lunta jaloistaan.

"Tahrin puhtaan lattianne", sanoi hän, "mutta teidän täytyy suoda minulle anteeksi tämän kerran." Sitten hän lähestyi tulta. "Voitte uskoa, että minulla oli kova työ päästessäni tänne", jatkoi hän lämmitellessään käsiään tulen ääressä. "Kerrankin vaivuin vyötäisiä myöten kinokseen, mutta onneksi on lumi vielä pehmeätä."

"Mutta miksi tulitte?" en voinut olla kysymättä.

"Sepä kohtelias kysymys vieraalle, mutta koska kysytte, tahdon vastata. Yksinkertaisesti siitä syystä, että tahdoin puhella kanssanne, koska olin väsynyt mykkiin kirjoihin ja tyhjiin huoneisiini. Sitäpaitsi olen eilisestä saakka ollut kuin henkilö, joka on kuullut kertomuksen puoliksi ja joka maltittomana odottaa jatkoa."

Hän istuutui. Muistin hänen kummallisen käytöksensä edellisenä päivänä ja aloin vakavasti pelätä, että hänen järkensä oli vioittunut. Kuitenkin oli hänen hulluutensa siinä tapauksessa hyvin kylmää ja maltillista laatua: en ollut koskaan nähnyt hänen kauniita kasvojaan niin marmoriin veistetyn näköisinä kuin juuri nyt, kun hän työnsi kosteat hiukset otsaltaan ja kun tuli vapaasti valaisi hänen kalpeita kasvojaan, jossa ikäväkseni huomasin huolten ja surujen syvät jäljet. Odotin, että hän sanoisi jotakin, jota edes ymmärtäisin, mutta hän nojasi leukaansa käteensä, piti sormea huulillaan ja mietti. Huomasin, että käsi oli laihtunut kuten kasvotkin. Sydämeeni tulvahti säälin tunne, joka kenties ei ollenkaan ollut paikallaan tässä tapauksessa, ja sanoin melkein vasten tahtoani:

"Soisin että Diana ja Mary tulisivat asumaan luoksenne, on kovin paha, että teidän täytyy olla aivan yksin, ja te huolehditte liian vähän omasta terveydestänne."

"Päinvastoin", sanoi hän, "pidän tarpeen tullessa kylläkin huolta itsestäni. Tällä hetkellä voin varsin hyvin. Näettekö minussa mitään vikaa?"

Tämän hän sanoi huolettomalla, hajamielisellä tavalla, joka osotti että minun huolenpitoni oli ainakin hänen silmissään kokonaan tarpeetonta. Minä vaikenin.

Hän piti taaskin sormea huulillaan ja tuijotti uneksien hehkuvaan hiilokseen. Koska pidin välttämättömänä sanoa jotakin, kysyin, tunsiko hän vetoa ovesta, joka oli hänen takanaan.

"En", vastasi hän lyhyesti ja melkein tylysti.

"Hyvä on", ajattelin, "jollet tahdo puhua niin voit olla hiljaa. Minä jätän sinut rauhaan ja palaan kirjaani."

Puhdistin kynttilänsydämen ja vaivuin takaisin Marmioniin. St. John liikahti hetken kuluttua, vilkaisin häneen ja näin hänen ottavan esiin lompakkonsa ja vetävän siitä erään kirjeen. Hän luki sen äänettömänä, pani sen takaisin ja vaipui mietteisiinsä. Oli turha koettaa lukea, kun edessäni oli tuollainen elävä arvoitus, enkä myöskään voinut suostua vaikenemaan, puhua minun täytyi, oli hän sitten epäystävällinen tai ei.

"Oletteko hiljattain saanut kuulumisia Dianalta ja Maryltä."

"En mitään sen kirjeen jälkeen, jonka näytin teille viikko sitten."

"Eikö omissa suunnitelmissanne ole tapahtunut mitään muutosta?
Jätättekö kenties Englannin aikaisemmin kuin aioitte?"

"Nähtävästi en, sellainen onni olisi liian suuri minulle."

Päästyäni näin pitkälle muutin aihetta ja yritin puhua koulustani ja oppilaistani.

"Mary Garrettin äiti on terveempi, ja Mary tuli takaisin kouluun tänä aamuna, ja ensi viikolla saan neljä uutta tyttöä Foundry Closesta — ne olisivat tulleet jo tänään, ellei lumi olisi estänyt."

"Todellako!"

"Mr. Oliver kustantaa kaksi."

"Niinkö?"

"Hän aikoo jouluna antaa kestityksen koko koululle."

"Sen tiedän."

"Onko se teidän keksintönne?"

"Ei."

"Kenen sitten?"

"Kaiketi hänen tyttärensä."

"Se on hänen tapaistaan, hän on niin hyväsydäminen."

"Niin."

Taaskin äänettömyys. Kello löi kahdeksan. Silloin hän nousi, muutti asentoa ja kääntyi minuun.

"Pankaa kirjanne pois hetkiseksi ja tulkaa lähemmäksi tulta!" sanoi hän. Tottelin häntä, vaikka hämmästykselläni ei ollutkaan rajoja.

"Puoli tuntia sitten", jatkoi hän, "sanoin maltittomana odottavani erään tarinan jatkoa. Lähemmin mietittyäni asiaa pidän kuitenkin parhaana itse ruveta kertojaksi ja jättää teille kuuntelijan osan. Ennenkuin alan, täytyy minun huomauttaa teille, että tarinani voi tuntua teistä jonkun verran tutulta, mutta vanhatkin asiat usein tulevat uusiksi, kun uudet ihmiset kertovat niitä. Ja joka tapauksessa on kertomukseni lyhyt."

"Kaksikymmentä vuotta sitten tapahtui, että eräs köyhä pappismies — tällä hetkellä emme huoli hänen nimestään — rakastui rikkaan miehen tyttäreen. Tämäkin rakastui häneen ja meni naimisiin hänen kanssaan vasten omaistensa tahtoa, jotka hylkäsivät hänet heti häitten jälkeen. Kahden vuoden sisällä oli nuori pari kuollut, ja molemmat lepäsivät rauhassa saman hautakiven alla. Olen nähnyt heidän hautansa, se on eräällä suurella hautausmaalla lähellä vanhaa, mustunutta tuomiokirkkoa eräässä väkirikkaassa tehdaskaupungissa. He jättivät jälkeensä tyttären, joka heti syntymänsä jälkeen tuli viskatuksi armeliaisuuden syliin — se oli tässä tapauksessa yhtä kylmä kuin lumikinos, johon olin vähällä hukkua tänä iltana. Tuo pieni orpo vietiin äitivainajan rikkaitten sukulaisten luo ja sen kasvatusäidiksi tuli eräs täti, jonka nimen tahdon mainita. Se oli Mrs. Reed Gatesheadistä. Te säpsähditte — kuulitteko jotakin ääntä? Olen varma, että se on vain rotta — kouluhuone oli jyväaitta ennenkuin annoin laittaa siitä koulun, ja aitoissa tavallisesti on rottia. — No niin. Mrs. Reed piti orpotyttöä luonaan kymmenen vuotta — taru ei kerro, oliko lapsi onnellinen vai onneton — sitten se lähetettiin erääseen paikkaan, jonka te hyvin tunnette, Lowoodin kouluun, jossa itse olette niin kauan asunut. Tyttö näyttää menestyneen koulussa, oppilaasta hän muuttui opettajaksi — kuten tekin. On todella ihmeellistä, kuinka paljon yhtymäkohtia tarinoissanne on. Hän jätti koulun tullakseen kotiopettajattareksi — siinä taas oli kohtalonne sama — ja otti pitääkseen huolta erään Mr. Rochesterin holhokin kasvatuksesta."

"Mr. Rivers", keskeytin.

"Voin arvata tunteenne", sanoi hän, "mutta hillitkää ne vielä vähän aikaa. Olen kohta lopettanut tarinani. Kuulkaa siis. Mr. Rochesterin luonteesta en tiedä mitään, mutta tosiasia on, että hän kaikella kunnialla kosi mainittua nuorta tyttöä ja että itse vihkimätilaisuudessa kävi selville, että hänellä oli vaimo elossa, joskin tämä oli mielipuoli. Hänen aikeensa ja ehdotuksensa tämän jälkeen ovat vain arveluitten varassa, mutta kun eräästä sattuneesta syystä oli välttämätöntä tiedustella kotiopettajattaren olinpaikkaa, huomattiin, että tyttö oli lähtenyt pois — kukaan ei voinut sanoa, koska, kuinka ja minne. Hän oli jättänyt Thornfield Hallin yöllä, kaikki tiedustelut olivat olleet turhia, ja vaikka koko seutu oli mitä huolellisimmin tutkittu, ei hänestä ollut löydetty jälkeäkään. Oli kuitenkin mitä tärkeintä löytää hänet, kaikkiin sanomalehtiin on pantu ilmoituksia, ja minä itse olen saanut eräältä asianajajalta, Mr. Briggsiltä kirjeen, jossa kaikki edellämainitut seikat kerrotaan. Eikö tämä ole omituinen tarina?"

"Koska kerran tiedätte niin paljon, voitte varmaan sanoa minulle, kuinka Mr. Rochester nyt jaksaa. Missä hän on? Mitä hän tekee? Onko hän terve?"

"En tiedä mitään Mr. Rochesterista. Kirjeessä ei mainita hänestä muuta kuin hänen laiton ja petollinen yrityksensä, josta äsken kerroin. Kysyisitte mieluummin kotiopettajattaren nimeä sekä sen tapahtuman laatua, jonka tähden on ollut välttämätöntä löytää hänet."

"Eikö kukaan sitten mennyt Thornfield Halliin. Eikö kukaan nähnyt Mr.
Rochesteria?"

"Luullakseni ei."

"Mutta hänelle kirjoitettiin kuitenkin?"

"Tietysti."

"Ja mitä hän vastasi? Kenellä on hänen kirjeensä?"

"Mr. Briggs sanoo, että vastaus hänen kirjeeseensä ei ollut Mr.
Rochesterilta, vaan eräältä naiselta. Siinä on allekirjoituksena 'Alice
Fairfax'."

Tunsin ahdistavaa pettymystä. Pahin pelkoni oli nähtävästi totta: hän oli varmaan lähtenyt Englannista ja sokeassa epätoivossaan rientänyt johonkin entiseen olinpaikkaansa mannermaalla. Ja mitä lievitystä oli hän siellä etsinyt tuskalleen — mitä esineitä voimakkaille intohimoilleen? En uskaltanut vastata kysymykseeni. Voi poloista isäntääni, joka kerran oli ollut melkein mieheni ja jota niin usein olin nimittänyt rakkaakseni!

"Hän mahtaa olla huono mies", huomautti Mr. Rivers.

"Te ette tunne häntä — älkää langettako hänestä tuomiota!" pyysin innokkaasti.

"Hyvä on", vastasi hän levollisesti, "sitäpaitsi on minulla muutakin ajateltavaa. En ole vielä lopettanut kertomustani. Koska ette kysy kotiopettajattaren nimeä, tahdon ilmoittaa sen teille — se on minulla tässä. Tärkeistä asioista on aina paras nähdä mustaa valkoisella."

Ja lompakko vedettiin taaskin esille, avattiin ja tarkastettiin. Eräästä osastosta ilmestyi pieni, kiireessä repäisty paperiliuska, jonka tunsin heti muotokuvaa peittäneen paperiarkin reunaksi. Hän nousi, piti sitä silmieni edessä, ja luin siitä omalla käsialallani kirjoitetun nimen "Jane Eyre", jonka varmaan olin joskus hajamielisyydessäni tehnyt.

"Briggs kirjoitti eräästä Jane Eyrestä", sanoi hän, "ilmoituksissa kysyttiin erästä Jane Eyreä, ja minä tunsin erään Jane Elliotin. Tunnustan, että minulla jo kauan on ollut omat epäluuloni, mutta vasta eilen iltapäivällä pääsin varmuuteen. Omistatteko tämän nimen ja luovutteko väärästä nimestä?"

"Kyllä — kyllä — mutta missä on Mr. Briggs? Hän ehkä tietää Mr.
Rochesterista enemmän kuin te."

"Briggs on Lontoossa, mutta en luule hänen tietävän mitään Mr. Rochesterista. Mr. Rochester ei ole hänelle missään suhteessa mielenkiintoinen. Sitäpaitsi unohdatte tärkeät asiat pikkuseikkojen vuoksi. Ette kysy, minkätähden Mr. Briggs etsii teitä."

"No, minkätähden?"

"Vain kertoakseen teille, että setänne, Mr. Eyre on kuollut Madeirassa ja että hän on jättänyt teille kaiken omaisuutensa ja että nyt olette rikas — vain tätä — ei muuta."

"Minä! Rikas?"

"Te juuri, rikas — oikea perijätär." Hiljaisuus.

"Teidän täytyy tietysti näyttää toteen, että olette kysymyksessä oleva henkilö", jatkoi St. John, "mutta siinä ei tule olemaan mitään vaikeuksia, ja sitten saatte omaisuutenne viipymättä haltuunne. Pääoma on sijoitettu englantilaisiin yrityksiin, Briggsillä on testamentti ja tarvittavat asiakirjat."

Siinäpä kääntyi lehti! On ihanaa tulla silmänräpäyksessä nostetuksi köyhyydestä rikkauteen — hyvin ihanaa — mutta sellaista ei heti voi käsittää, eikä myöskään heti voi nauttia siitä. Sitäpaitsi elämässä on muita asioita, jotka ovat paljon ihanampia ja tenhoavampia. Rikkaaksi tuleminen on läpeensä käytännöllinen ja tähän maailmaan kuuluva asia, siinä ei ole mitään ihanteellista, ja kaikki siihen liittyvät ajatukset ja mielikuvat ovat järkeviä ja terveitä. Kun ihminen kuulee saaneensa omaisuuden, ei hän hypi eikä huuda ilosta, vaan ryhtyy kohta miettimään rahojensa käyttämistä ja uuden asemansa vastuunalaisuutta. Hän on tyytyväinen, mutta uusia huolia nousee hänen mieleensä, ja hän kohtaa onnensa vakavana ja juhlallisena. Sitäpaitsi liittyy sanoihin "perintö", "testamentti" läheisesti sanoja sellaisia kuin "kuolema", "hautajaiset". Olin kuullut, että setäni — ainoa omaiseni — oli kuollut. Siitä päivässä saakka, jolloin ensi kerran olin kuullut hänestä, olin toivonut saavani kerran nähdä hänet. Nyt en koskaan saisi nähdä häntä. Ja rahat tulivat yksin minulle, eikä minulla ollut omaisia, jotka olisivat iloinneet kanssani niistä. Joka tapauksessa oli tämä suuri onni, ja oli ihanaa olla riippumaton — ah, niin oli! Tämä viimeinen ajatus sai sydämeni paisumaan.

"Vihdoinkin kohotatte otsanne", sanoi Mr. Rivers. "Luulin jo, että Medusa oli katsonut teihin ja että olitte muuttumassa kiveksi. Ehkä nyt kysytte myös, minkä arvoinen olette?"

"Minkä arvoinen olen?"

"Oh, se on vain pikku seikka! Ei siitä tietysti kannata puhua — kaksikymmentä tuhatta puntaa, ellen erehdy — mutta mitä nyt?"

"Kaksikymmentä tuhatta puntaa!" Uusi yllätys! Olin kuvitellut neljää tai viittä tuhatta. Tämä uutinen todellakin salpasi hengitykseni, ja Mr. St. John, jonka en ollut koskaan kuullut nauravan, nauroi nyt.

"Tämäpä mainiota", sanoi hän, "jos olisitte tehnyt murhan ja minä olisin tullut sanomaan, että rikoksenne on tullut ilmi, olisitte tuskin voinut näyttää kauhistuneemmalta."

"Se on paljon rahaa — ettekö luule, että tässä on joku erehdys?"

"Ei mitään erehdystä."

"Kenties olette erehtynyt numeroista — se voi olla kaksi tuhatta."

"Se on kirjoitettu kirjaimilla eikä numeroilla — kaksikymmentä tuhatta."

Minulla oli sama tunne kuin kohtuulliseen ravintoon tottuneella ihmisellä, joka joutuu yksinään istumaan sadoille katetun herkkupöydän ääreen. Mr. Rivers nousi ja pani päällystakin ylleen.

"Jollei olisi näin kauhea ilma", sanoi hän, "niin lähettäisin Hannan seuraksenne. Näytätte liian epätoivoisen onnettomalta voidaksenne olla yksin. Mutta Hanna, eukko parka, ei voisi päästä eteenpäin kinoksissa niinkuin minä pitkine jalkoineni. Minun täytyy nyt jättää teidät suruihinne. Hyvää yötä!"

Hän aikoi avata oven, kun äkkinäinen ajatus välähti mieleeni.

"Seis, minuutti vielä", huusin.

"Mikä on?"

"Minua ihmetyttää minkätähden Mr. Briggs kirjoitti juuri teille minusta ja kuinka hän tiesi tai arvasi, että te, joka asutte näin syrjäisessä paikassa, voisitte auttaa häntä minun etsimisessäni."

"Minä olen pappi", sanoi hän, "ja mutkikkaissa asioissa käännytään usein pappien puoleen." Taaskin hän yritti avata oven.

"Ei, tuo ei tyydytä minua", huudahdin, ja hänen nopeassa ja epämääräisessä vastauksessaan olikin jotakin, joka pikemmin kiihoitti kuin tyydytti uteliaisuuttani.

"Se on hyvin ihmeellinen kohta", lisäsin, "ja minun täytyy saada tietää siitä enemmän."

"Toisella kertaa."

"Ei — tänä iltana!" Ja kun hän kääntyi pois ovelta, asetuin sen ja hänen väliin. Hän oli melkein hämillään.

"Te ette lähde ennenkuin olette kertonut minulle kaikki", sanoin.

"En tahtoisi tehdä sitä nyt juuri."

"Teidän täytyy."

"Tahtoisin mieluummin, että Diana tai Mary sanoisi sen teille."

Hänen vastahakoisuutensa tietysti kiihoitti uteliaisuuteni äärimmilleen, ja sen täytyi tulla tyydytetyksi heti paikalla. Sanoin sen hänelle.

"Mutta sanoinhan teille, että olen kova mies", sanoi hän, "ja että minua on vaikea taivuttaa."

"Ja minä olen kova tyttö, jota on mahdoton saada luopumaan päätöksestään."

"Sitäpaitsi", sanoi hän, "olen kylmä, eikä mikään hehku pysty minuun."

"Ja minä olen kuuma, ja tuli sulattaa jään. Näettekö, kuinka takkavalkea on sulattanut lumen takistanne ja kuinka lattiani nyt on samassa kunnossa kuin syksyinen tie. Jos toivotte koskaan, Mr. Rivers, saavanne anteeksiantoa siitä suuresta rikoksesta, että olette tahrinut hienon lattiani, on teidän paras heti kertoa minulle, mitä haluan kuulla."

"No hyvä", sanoi hän, "minä antaudun, ei kiihkeytenne, vaan kestävyytenne vuoksi. Kuluuhan kivikin, jos sille alituisesti putoo pisaroita. Sitäpaitsi täytyy teidän saada tietää se ennemmin tai myöhemmin — miksi ei siis yhtä hyvin nyt. Nimenne on siis Jane Eyre?"

"Tietysti, sehän on jo päätetty asia."

"Ette kenties tiedä, että olen kaimanne? Nimeni on St. John Eyre
Rivers."

"En, tosiaanko? Muistan nyt nähneeni E-kirjaimen alkukirjaimienne joukossa erään kirjan kannessa, jonka olette usein lainannut minulle, mutta en ole koskaan tullut ajatelleeksi, mitä se voisi merkitä. Mutta entä sitten? Varmaankin —"

Vaikenin. En uskaltanut ilmaista ajatusta, joka äkkiä välähti mieleeni ja joka silmänräpäyksessä oli muodostunut selväksi, varmaksi olettamukseksi. Monet pikkuseikat liittyivät yhteen, soveltuivat toisiinsa ja järjestyivät, ja ketju, joka tähän saakka oli ollut sekava ja epätäydellinen, oli äkkiä edessäni suorana ja selvänä, eikä ainoatakaan rengasta puuttunut. Vaistomaisesti tiesin koko asian, ennenkuin St. John puhui lisää, mutta koska en voi odottaa, että lukija olisi yhtä hyvä arvaamaan, täytyy minun toistaa hänen selityksensä.

"Äitini nimi oli Eyre, hänellä oli kaksi veljeä, joista toinen, pappi, meni naimisiin Miss Jane Eyren kanssa Gatesheadista, toinen oli äsken kuollut kauppias John Eyre Madeirasta. Mr. Briggs, joka hoiti Mr. Eyren asioita, kirjoitti meille viime elokuussa ilmoittaen setämme kuoleman. Hän ilmoitti myös, että setämme oli jättänyt kaiken omaisuutensa velivainaansa tyttärelle syrjäyttäen meidät erään riidan vuoksi, joka hänellä oli ollut isämme kanssa. Mr. Briggs kirjoitti uudestaan pari viikkoa sitten ilmoittaen, että perijätär oli kadoksissa ja kysyen, tiesimmekö me jotakin hänestä. Eräs nimi, joka oli sattumalta kirjoitettu paperiliuskalle, auttoi minut hänen jäljilleen. Te tiedätte lopun."

Taas hän aikoi mennä, mutta minä asetin selkäni ovea vasten.

"Antakaa minun puhua", sanoin, "antakaa minun hengähtää ja miettiä vähäisen!" Pysähdyin — hän seisoi edessäni, hattu kädessä, ja näytti täysin levolliselta. Jatkoin:

"Teidän äitinne oli minun isäni sisar?

"Niin."

"Siis minun tätini?" Hän nyökäytti päätään.

"Minun setä Johnini oli teidän eno Johninne? Te, Diana ja Mary olette hänen sisarensa lapsia ja minä olen hänen veljensä lapsi?"

"Ehdottomasti."

"Siis te kolme olette serkkujani, siis puolet verestämme virtaa samasta lähteestä."

"Me olemme serkkuja."

Katselin häntä. Olin siis saanut veljen, vieläpä veljen, josta voin olla ylpeä ja josta voin pitää, ja kaksi sisarta, jotka olivat herättäneet minussa ihailua ja rakkautta jo silloin, kun he olivat vieraita minulle. Nuo kaksi tyttöä, joita kesken katkerinta epätoivoani olin niin innokkaasti katsellut polvistuessani märälle maalle Moor-Housen matalan ikkunan ääreen, olivat siis läheisiä sukulaisiani, ja se nuori, komea herra, joka löysi minut oveltaan puolikuolleena, oli serkkuni. Mikä ihana sanoma yksinäiselle, kodittomalle olennolle! Tämä oli rikkautta — rikkautta sydämelle, tämä oli kaivos puhtainta kultaa. Tämä oli todellinen siunaus, ihana, elähyttävä, toisenlainen lahja kuin äsken saamani rikkaus, joka toisaalta kyllä oli tervetullut, toisaalta raskas ja velvoittava. Taputin käsiäni ilosta ja sydämeni oli riemua tulvillaan.

"Oh, minä olen iloinen — olen iloinen!" huudahdin. St. John hymyili.

"Enkö jo äsken sanonut, että unohdatte tärkeät asiat pikkuseikkojen vuoksi", sanoi hän. "Olitte vakava, kun kerroin, että olitte saanut perinnön, ja nyt saa vähäpätöinen asia teidät haltioitumaan."

"Mitä te tarkoitatte? Se ei merkitse teille mitään — teillä on sisaria ettekä välitä serkusta — mutta minulla ei ole ollut ketään, ja nyt saan äkkiä kolme täysikasvuista sukulaista — tai kaksi, jollette välitä tulla lasketuksi mukaan. Sanon vieläkin, että olen iloinen."

Kävelin nopein askelin edestakaisin huoneessa. Pysähdyin, sillä olin melkein uupunut ajatuksista, jotka nousivat mieleeni niin nopeina, että tuskin saatoin käsittää ja järjestää niitä. Ajattelin, mitä voisi ja pitäisi tapahtua ja mitä tulisikin tapahtumaan ennen pitkää. Katselin tyhjää seinää, se näytti silmissäni siniseltä taivaalta, joka oli täynnä ilon ja toivon vilkkuvia tähtiä. Nyt voin tehdä hyvää niille, jotka olivat pelastaneet henkeni ja joita tähän saakka olin rakastanut hyödyttömästi. He olivat ikeen alaisina — minä voisin vapauttaa heidät. He olivat hajallaan — minä voisin koota heidät yhteen. Se riippumattomuus, se rikkaus, joka oli tullut minun osakseni, oli tuleva heidänkin osakseen. Eikö meitä ollut neljä? Kaksikymmentä tuhatta puntaa jaettuna neljään osaan antaisi viisi tuhatta joka osalle — se olisi enemmän kuin tarpeeksi. Oikeuden vaatimukset tulisivat täytetyiksi ja keskinäinen onnemme olisi taattu. Nyt ei rikkauteni enää painanut minua — se ei ollut enää vain kylmää metallia, vaan elämää, toivoa ja iloa.

En voi tietää, minkä näköinen olin, kun nämä ajatukset tulvivat mieleeni, mutta pian huomasin, että Mr. Rivers oli asettanut tuolin taakseni ja koetti lempeällä väkivallalla saada minut istumaan. Hän kehoitti minua rauhoittumaan, mutta minä halveksin jokaista viittausta muka heikkouteeni ja avuttomuuteeni, työnsin pois hänen kätensä ja kävelin edelleen.

"Kirjoittakaa Dianalle ja Marylle huomenna ja käskekää heitä suoraa päätä kotiin. Diana sanoi, että he pitäisivät itseään rikkaina saadessaan tuhannen puntaa kumpainenkin — viidellä tuhannella he tulisivat mainiosti toimeen."

"Sanokaa, mistä voin saada lasillisen vettä", sanoi St. John. "Teidän täytyy todellakin koettaa rauhoittua."

"Loruja! Ja minkälaisen vaikutuksen tekee perintö teihin? Saako se teidät pysymään Englannissa, naimaan Miss Oliverin ja olemaan rauhassa kuten muutkin kuolevaiset?"

"Te kävelette liian nopeasti ja ajatuksenne hämmentyvät. Kerroin uutiseni liian jyrkästi, ne ovat kiihoittaneet teitä yli voimienne."

"Mr. Rivers! Te saatatte minut suunniltani! Olen täysin järkevä — te itse ymmärrätte väärin — tai olette ymmärtävinänne."

"Kenties ymmärtäisin paremmin, jos selittäisitte hiukan tarkemmin."

"Selittäisin? Mitä selittämistä siinä on? Tottapa huomaatte, että jos kysymyksessä oleva summa, kaksikymmentä tuhatta puntaa, jaetaan tasan setämme kolmen sisarenlapsen ja yhden veljenlapsen kesken, tulee jokaisen osalle viisi tuhatta. Nyt tahdon vain, että kirjoitatte sisarillenne ja ilmoitatte perinnöstä, jonka he ovat saaneet."

"Jonka te olette saanut."

"Olen sanonut teille, miltä kannalta näen asian, ja toisin en voi sitä nähdä. En ole sietämättömän itsekäs, sokean kohtuuton ja inhottavan kiittämätön. Sitäpaitsi olen päättänyt, että minun täytyy saada koti ja omaisia. Minä pidän Moor-Housesta ja tahdon elää siellä, pidän Dianasta ja Marystä ja tahdon kiinnittää heidät itseeni ainiaaksi. Viidestä tuhannesta punnasta minulla olisi iloa ja siunausta, kahdestakymmenestä tuhannesta rasitusta ja piinaa, koska ne eivät edes kuuluisi minulle oikeudenmukaisesti, joskin kyllä lain mukaan. Jätän siis teille sen, mikä on ehdottomasti tarpeetonta itselleni. Älkäämme kiistelkö asiasta vaan päättäkäämme se heti paikalla!"

"Näin te sanotte ensi innostuksessanne, mutta tällaista asiaa täytyy miettiä kauan, ennenkuin sanaanne voidaan pitää sitovana."

"Oh, jos ette muuta epäile kuin rehellisyyttäni, ei ole hätää.
Huomaatte siis, että ehdotukseni on oikeutettu ja kohtuullinen?"

"Näen kyllä, että se jossain merkityksessä on oikeutettu, mutta se sotii yleistä tapaa vastaan. Sitäpaitsi teillä on oikeus koko omaisuuteen. Eno ansaitsi sen omalla työllään, hänellä oli oikeus jättää se kenelle tahansa ja hän jätti sen teille. Oikeus myöntää sen teille, ja te voitte hyvällä omallatunnolla katsoa sen kokonaan omaksenne."

"Mitä minuun tulee", vastasin, "on kysymyksessä aivan yhtä hyvin tunteeni kuin omatuntoni. Minun täytyy ottaa huomioon tunteeni — olen niin harvoin saanut sen tehdä. Vaikka kiusaisittekin minua vastaväitteillänne vuoden umpeen, en sittenkään luopuisi siitä nautinnosta, jota olen jo saanut aavistaa, — saada maksaa osan suuresta kiitollisuudenvelasta ja hankkia itselleni ystäviä eliniäkseni."

"Te ajattelette näin nyt", sanoi St. John, "koska ette vielä tiedä, mitä merkitsee olla rikas ja nauttia rikkaudesta, ette aavista, kuinka tärkeäksi henkilöksi kaksikymmentä tuhatta puntaa tekee teidät, minkälaisen aseman se antaa teille, minkälaisen tulevaisuuden se avaa eteenne, ette —"

"Ja te", keskeytin, "te ette voi kuvitella, kuinka kaipaan veljen ja sisaren rakkautta. Minulla ei koskaan ole ollut kotia, minulla ei ole ollut veljiä eikä sisaria, minun täytyy saada ja minä tahdon saada ne nyt. Ettehän ole vastahakoinen tunnustamaan minua sukulaiseksenne — vai kuinka?"

"Jane, minä tahdon olla veljenne — sisareni ovat sisarenne ilman että vaatisimme teitä uhraamaan luonnollisia oikeuksianne."

"Veljeni? Kyllä kai, tuhansien peninkulmien päässä! Sisareni? Kaunista kyllä, raatamassa vieraiden luona! Minä rikas — minä uppoamaisillani kultaan, jota en ole koskaan ansainnut! Te ilman penniäkään! Todellakin kaunista tasa-arvoa ja veljeyttä! Läheistä, kiinteätä yhteyttä!"

"Mutta, Jane, voitte toisellakin tavalla saada kodin ja omaisia — voitte mennä naimisiin."

"Loruja taaskin! Minä en tahdo mennä naimisiin — en koskaan mene naimisiin."

"Se on liian paljon sanottu. Tuollaiset vakuutukset osottavat, kuinka kiihtynyt olette."

"Se ei ole liian paljon sanottu. Tiedän, mitä tunnen ja kuinka vastenmielinen on minulle pelkkä ajatuskin naimisiinmenosta. Kukaan ei ottaisi minua rakkauden tähden ja pelkän keinottelun esineenä en tahdo olla. Sitäpaitsi en tahdo vierasta, outoa, erilaista kuin itse olen. Tahdon olla omaisteni luona, niitten luona, jotka ovat samaa lihaa ja verta kuin minä itse. Sanokaa vieläkin, että tahdotte olla veljeni. Olin tyytyväinen ja onnellinen kun sanoitte ne sanat. Toistakaa ne, jos voitte rehellisesti sen tehdä."

"Luullakseni voin. Olen aina rakastanut sisariani ja tiedän, mihin rakkauteni perustuu — kunnioitan heitä ja ihailen heidän taitojaan. Teilläkin on älyä ja luonnetta, taipumuksiltanne ja tavoiltanne muistutatte Dianaa ja Maryä, seuranne on minulle aina mieluista, ja olen jo muutamia kertoja saanut terveellistä huojennusta puhuessani kanssanne. Tunnen, että helposti ja luonnollisesti voin antaa teille tilan sydämessäni — olkaa siis kolmas, nuorin siskoni!"

"Kiitän teitä — se riittää minulle tänä iltana. Nyt teidän on paras lähteä, sillä jos viivytte kauemmin, suututatte minua kenties taaskin epäilyksillänne."

"Entä koulu, Miss Eyre? Se kai suljetaan nyt, vai kuinka?"

"Ei. Jatkan tointani kunnes saatte uuden opettajattaren."

Hän hymyili hyväksyvästi, ojensi kätensä hyvästiksi ja lähti.

Minun ei tarvitse yksityiskohtaisesti kertoa niitä vaikeuksia, joita minulla oli voitettavina ennenkuin sain perintöasian järjestetyksi haluni mukaan. Tehtäväni oli hyvin vaikea, mutta koska päätökseni oli järkähtämätön, koska serkkuni ajan pitkään uskoivat, että todella tahdoin jakaa omaisuuden oikeudenmukaisesti ja koska he varmaan sydämessään tunsivat, että tein oikein ja että he minun asemassani olisivat tehneet aivan samoin, suostuivat he vihdoinkin jättämään asian oikeuden ratkaistavaksi. Tuomarit, joitten puoleen käännyin, olivat Mr. Oliver ja eräs taitava lakimies, molemmat hyväksyivät mielipiteeni ja niin pääsin vihdoinkin tahtoni perille. Tarpeenmukaiset asiakirjat laadittiin, ja St. John, Diana, Mary ja minä saimme jokainen riittävän osan setämme omaisuudesta.