Read synchronized with  Chinese  English  French  German  Italian  Portuguese  Romanian  Russian  Spanisch 
Jane Eyre.  Charlotte Brontë
Luku 32. Kolmaskymmenestoinen luku.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Jatkoin työtäni kyläkoulussa niin ahkerasti ja uskollisesti kuin taisin. Se oli raskasta työtä alussa. Kului jonkun aikaa ennenkuin parhaalla tahdollani voin ymmärtää oppilaitani ja heidän luonteitaan. He olivat toivottoman tietämättömiä ja tuntuivat aivan mahdottomilta, yhtä mahdottomilta kaikki tyyni. Pian huomasin kuitenkin erehtyneeni. Heidänkin joukossaan, kuten sivistyneitten kesken, oli erilaisia tyyppejä, ja mitä paremmin opin tuntemaan heitä ja he minua, sitä selvempinä näkyivät eroavaisuudet. Voitettuaan ensi hämmästyksensä minun puhetapani, määräysteni ja käyttäytymiseni johdosta muuttuivat nämä kömpelöt, töllistelevät maalaislapset aika virkeiksi tytöiksi. Monet heistä osoittautuivat ystävällisiksi ja kiitollisiksi, ja muutamissa huomasin synnynnäistä hienotunteisuutta ja itsekunnioitusta sekä terävää älyä, mikä herätti minussa ihmettelyä ja myötätuntoa. Tällaiset pitivät kunnianaan tehdä työnsä hyvin, pysyä siisteinä, lukea läksynsä kunnollisesti ja käyttäytyä sievästi. Muutamissa tapauksissa oli edistyksen nopeus kerrassaan hämmästyttävä, ja minä olin siitä ylpeä ja onnellinen. Aloin pitää muutamista tytöistä, ja hekin pitivät minusta. Oppilaitteni joukossa oli useita talonomistajain tyttäriä, jotka olivat jo melkein täysikasvuisia tyttöjä. Nämä osasivat jo lukea, kirjoittaa ja ommella, ja heille opetin kieliopin, historian ja maantieteen alkeita sekä koruompelua. Heidän joukossaan oli monta hyvin kunnioitettavaa luonnetta, he olivat opinhaluisia ja pyrkivät henkiseen hienostukseen, ja heidän kodeissaan vietin monta miellyttävää hetkeä. Vanhemmat — maanviljelijä ja hänen vaimonsa — kohtelivat minua mitä suurimmalla kunnioituksella. Heidän vilpitön ystävyytensä tuotti minulle suurta iloa, ja mielihyvällä palkitsin sen kohteliaalla käytöksellä ja huomaavaisuudella, johon he luultavasti eivät olleet tottuneet mutta joka sekä miellytti heitä että oli heille hyödyksi, koska he sen kautta kohosivat omissa silmissään ja samalla kaikin tavoin pyrkivät kunnioittavan kohteluni arvoisiksi.

Tunsin olevani naapurieni suosikki. Kävellessäni kylätiellä kuulin joka taholta sydämellisiä tervehdyksiä ja näin ystävällisiä kasvoja. Ystävyys ja arvonanto kanssaihmisten puolelta, olkoot he sitten vain yksinkertaista rahvasta, on suloista kuin päivänpaiste, ja sen lämmössä puhkeavat valoisat, rauhalliset tunteet kukkaan. Tänä aikana elämästäni oli sydämeni useammin kiitollisuutta tulvillaan kuin masentunut ja onneton. Ja kuitenkin, lukija, kesken tätä rauhaa, tätä hyödyllistä elämää, vietettyäni päivän ahkerassa opetustyössä ja illan yksinäisyydessä kirjojeni tai siveltimieni ääressä, antauduin yöllä ihmeellisten unten valtaan. Ne olivat levottomia, kiihkeitä, väririkkaita unia, joissa yhä uudelleen ja uudelleen, kesken mitä tavattomimpia seikkailuja ja romanttisimpia kohtauksia, tapasin Mr. Rochesterin, ja yhä uudelleen tunsin olevani hänen sylissään, kuulin hänen äänensä, kohtasin hänen katseensa, kosketin hänen kättänsä ja poskeansa, rakastin häntä, tunsin, että hän rakasti minua ja toivoin, yhtä voimakkaasti ja tulisesti kuin ennenkin saada viettää elämäni hänen rinnallaan. Sitten heräsin. Sitten muistin missä olin ja mikä oli asemani. Sitten kohosin väristen istumaan kovaan vuoteeseeni, ja vain hiljainen, pimeä yö oli kiihkeän, epätoivoisen tuskani todistajana. Seuraavana aamuna tasan kello yhdeksän avasin kouluni, tyvenenä, tasaisena, valmistuneena päivän velvollisuuksiin.

Rosamond Oliver piti sanansa ja kävi luonani silloin tällöin. Hänen käyntinsä tapahtuivat yleensä hänen aamuratsastuksensa yhteydessä. Hän antoi poninsa laukata ovelle saakka, ja hänen takanaan seurasi livre-pukuinen ratsupalvelija. Tuskin voi kuvitella kauniimpaa näkyä kuin nuori tyttö purppuranpunaisessa ratsastuspuvussaan, poikamainen, musta samettihattu ruskeilla, liehuvilla kutreilla, jotka hyväilivät hänen poskiaan ja valuivat yli hartioitten. Sellaisena hän astui maalaiseen tupaamme ja liukui töllistävien kylänlasten keskelle. Hän tuli tavallisesti sillä tunnilla, jolloin Mr. Rivers joka päivä opetti uskontoa. Pelkäänpä, että tulijan katse tunkeutui syvälle nuoren papin sydämeen. Tämä näytti vaistomaisesti tuntevan hänen tulonsa, vaikka hän ei olisi nähnytkään häntä, ja vaikka hän katsoikin pois ovesta, lensivät hänen poskensa hehkuvan punaisiksi, jos tyttö näyttäytyi sen luona, ja hänen liikkumattomilla marmorikasvoillaan ilmeni hillittyä kiihkoa, joka oli sitä tulisempaa, mitä enemmän hän koetti salata sitä.

Tyttö tietenkin tunsi voimansa, eikä nuori mies koettanutkaan, eikä olisi voinutkaan salata sitä häneltä. Huolimatta koko hänen kristillisestä stoalaisuudestaan vapisivat hänen kätensä ja hänen silmänsä liekehtivät, kun tyttö tuli hänen luokseen, puhutteli häntä ja hymyili iloisesti, rohkaisevasti, vieläpä rakastuneesti. Hänen ankara ja surullinen ilmeensä näytti sanovan, joskaan hän ei huulillaan sitä lausunut: "Minä rakastan sinua ja tiedän, että sinä pidät minusta. Menestyksen puute ei tee minua mykäksi. Jos tarjoisin sinulle sydämeni, luulen, että ottaisit sen vastaan. Mutta olen jo laskenut sen pyhälle alttarille, ja tuli on sytytetty. Kohta on uhri toimitettu loppuun."

Ja tyttö näytti pettyneeltä lapselta, pilvi peitti hänen säteilevät kasvonsa, hän veti kiireesti kätensä nuoren miehen kädestä ja kääntyi oikullisena pois hänen sankarillisen, mutta kärsivän katseensa edestä. St. John olisi varmaan antanut koko maailman voidakseen seurata häntä, kutsua hänet takaisin ja pidättää hänet luonaan, mutta taivaastaan hän ei suostunut luovuttamaan rahtuakaan eikä tahtonut vaihtaa rakkauden autuuteen pienintäkään toivetta iäisestä, todellisesta paratiisista. Sitäpaitsi ei rakkaus naiseen olisi voinut tyydyttää kaikkia aineksia hänessä — haaveilijaa, kunnian ja maineen tavoittelijaa, runoilijaa, pappia. Hän ei voinut, hän ei saanut vaihtaa jylhiä, villejä lähetyskenttiään Vale Hallin salien rauhaan. Tämän kaiken kuulin häneltä itseltään kerran, kun hänen umpimielisyytensä uhalla voitin äkkirynnäköllä hänen luottamuksensa.

Miss Oliver oli jo useita kertoja kunnioittanut minua käynneillään asunnossani. Olin oppinut tuntemaan hänen luonteensa, johon ei mitään salaisuuksia kätkeytynyt. Hän oli keimaileva, vaan ei sydämetön, itsevaltainen, mutta ei varsinaisesti itsekäs. Häntä oli syntymästään saakka hemmoiteltu, mutta siltä hän ei ollut kokonaan pilattu. Hän oli pikainen, mutta hyväsydäminen, turhamainen — mitäpä hän muuta olisi voinutkaan olla, kun kuvastimet kilvan ylistivät hänen kauneuttaan — mutta ei teeskentelevä, antelias, ei vähääkään ylpeä rikkaudestaan, lapsellinen, koko lailla älykäs, iloinen, vilkas ja ajattelematon — lyhyesti sanoen, hän oli hyvin viehättävä, vieläpä niin puolueettoman ja kylmän arvostelijan silmissä kuin minun, mutta hän ei ollut syvemmin mieltäkiinnittävä eikä tehnyt pysyvämpää vaikutusta katselijaan. Hän oli aivan toista maata kuin esimerkiksi St. Johnin sisaret. Pidin hänestä samaan tapaan kuin olin pitänyt oppilaastani Adèlesta, vaikka tietysti olinkin läheisemmin kiintynyt lapseen, jota opetin, kuin täysikasvuiseen tuttavaan.

Hänkin oli alkanut pitää minusta. Hän sanoi, että muistutin Mr. Riversiä (vaikka tietenkään, lisäsi hän, en ollut kymmeneksi osaksikaan niin kaunis kuin hän, olin kyllä "sievä, kiltti, pieni olento", mutta Mr. Rivers oli enkeli). Olin hyvä, viisas, tyven ja luja kuten hänkin. Oli kohtalon oikku, vakuutti tyttö, että olin kyläkoulun opettajatar, ja aikaisempi tarinani oli varmaankin mieltäkiinnittävä kuin hauskin romaani. Eräänä iltana oli hän lapsekkaan ajattelemattomassa toimeliaisuudessaan, jossa kuitenkaan ei ollut mitään loukkaavaa, penkonut astiakaapissani ja pöytälaatikossani, ja sattunut ensin näkemään pari ranskalaista kirjaa, erään Schillerin teoksen, saksalaisen kieliopin ja sanakirjan, sitten piirustustarpeeni ja muutamia luonnoksia, muitten muassa kuvankauniin pikkutytön, erään oppilaani, muotokuvan sekä useita luonnon mukaan tehtyjä maisemia Mortonin laaksosta ja vuorista sen ympärillä. Hän oli ensin kivettyneenä hämmästyksestä, sitten hän ihastui ikihyväksi.

"Oletteko maalannut nämä kuvat? Osaatteko ranskaa ja saksaa? Mikä ihmeellinen, herttainen olento olettekaan! Te piirustatte paremmin kuin opettajani koulussa. Tahdotteko piirtää minun kuvani isää varten?"

"Mielihyvällä", vastasin, ja tunsin taiteilijan iloa saadessani mallikseni niin loistavan kauniin olennon. Hänellä oli yllään tummansininen silkkipuku, kaula ja käsivarret olivat paljaat ja ainoana koristeena olivat hänen pähkinänruskeat kutrinsa, jotka luonnonkiharain koko vallattomalla sulolla valuivat hänen olkapäilleen. Otin arkin hienointa piirustuspaperiani ja aloin haahmoitella ääriviivoja huolellisesti. Päätin suoda itselleni ilon värittää kuvani, ja koska oli jo myöhäinen, sanoin, että hänen piti istua mallina jonakin toisena päivänä. Hän oli antanut sellaisen kuvauksen minusta isälleen, että itse Mr. Oliver tuli hänen mukanaan seuraavana iltana. Tämä oli vankkarakenteinen, jo harmaantunut keski-ikäinen mies, jonka rinnalla kaunis tytär oli kuin hempeä kukkanen harmaan kivimuurin vieressä. Hän tuntui vaiteliaalta, kenties ylpeältä mieheltä, mutta minua kohtaan hän oli hyvin ystävällinen. Rosamondin kuvan luonnos miellytti häntä suuresti, ja hän sanoi, että minun kaikin mokomin piti maalata se valmiiksi. Hän tahtoi myös, että tulisin viettämään seuraavan illan Vale Hallissa.

Minä menin. Vale Hall oli suuri, kaunis talo, jonka joka pikkuseikassa ilmeni omistajan rikkaus. Rosamond liverteli kuin lintunen kaiken aikaa. Hänen isänsä oli ystävällinen, ja kun hän teenjuonnin jälkeen aloitti keskustelun kanssani, ilmaisi hän kohteliain sanoin ihmettelynsä kaikesta siitä, mitä olin saanut aikaan Mortonin koulussa. Hän vain pelkäsi, että olin liian hyvä tähän paikkaan, päättäen kaikesta, mitä hän oli kuullut ja nähnyt, ja että pian jättäisin sen ja etsisin sopivamman.

"Todellakin, isä", huudahti Rosamond, "hän kykenisi mainiosti olemaan kotiopettajattarena hienossa perheessä."

Itsekseni arvelin, että paljon mieluummin olin nykyisessä paikassani kuin ainoassakaan hienossa perheessä koko maassa.

Mr. Oliver puhui Mr. Riversistä ja koko Riversin perheestä suurella kunnioituksella. Hän sanoi, että nimi oli vanhimpia koko paikkakunnalla, että suvun esi-isät olivat olleet varakkaita ja että koko Morton oli kuulunut heille. Hän arveli edelleen, että suvun nykyinenkin päämies voisi, jos häntä haluttaisi, naida parhaista suvuista. Hänen mielestään oli vahinko, että niin hieno ja lahjakas nuori mies oli päättänyt ruveta lähetyssaarnaajaksi — sehän oli kauniin elämän hukkaamista. Näytti kuin ei hänen puoleltaan olisi ollut mitään estettä Rosamondin ja St. Johnin avioliitolle. Mr. Oliver nähtävästi katsoi nuoren papin hyvän nimen, vanhan suvun ja kunniakkaan ammatin korvaavan omaisuuden puutteen.

Oli viides päivä marraskuuta ja lupapäivä. Pieni palvelustyttöni oli auttanut minua taloni siistimisessä ja lähtenyt pois tyytyväisenä, saatuaan muutaman pennin vaivoistaan. Kaikki oli kirkasta ja tahratonta ympärilläni, lattia pesty, uuninraudat kiilloitetut ja pöly pyyhitty tuoleilta ja pöydältä. Olin itsekin siistiytynyt, ja sain viettää iltapäiväni parhaani mukaan. Ensimäisen tunnin aikana luin muutamia sivuja saksaa, sitten otin esiin palettini ja siveltimeni ja ryhdyin hauskempaan ja helpompaan työhön, Rosamond Oliverin kuvan viimeistelemiseen. Pää oli jo valmis, oli vain maalattava tausta ja tummennettava varjoja, kosketeltava siveltimellä vielä sinne tänne — punaisiin huuliin, pehmeisiin kiharoihin, tummiin silmäripsiin. Olin syventynyt näihin somiin yksityiskohtiin, kun kuului nopea koputus ovelle, se aukeni, ja sisään astui St. John Rivers.

"Olen tullut katsomaan, kuinka vietätte lupapäiväänne", sanoi hän. "Toivoakseni ei mietiskellen? Ei, sehän on hyvä. Piirtäessänne ette tunne itseänne yksinäiseksi. Näette, että epäilen teitä vieläkin, vaikka olettekin tähän asti suoriutunut erinomaisesti. Olen tuonut teille erään kirjan iltanne iloksi." Hän laski pöydälle erään vastailmestyneen runoelman, erään noita tosi runouden tuotteita, joita niin usein tarjottiin sen ajan — uudemman kirjallisuutemme kulta-ajan — yleisölle. Meidän aikamme yleisö on vähemmän onnellista. En tahdo kuitenkaan nurkua tai puhjeta syytöksiin. Tiedän, että runous ei ole kuollut, eikä nero sammunut, tiedän, että mammona ei vielä ole kahlinnut kumpaistakaan, vaan jonakin päivänä ne taaskin osoittavat elävänsä ja olevansa vapaat ja voimakkaat. Runous ja nero, nämä taivaan voimakkaat henget hymyilevät, kun matalat sielut voittavat ja heikot itkevät heidän häviötään. Runousko häviäisi? Neroko joutuisi maanpakoon? Ei, ei, olisi keskinkertaista ja halpaa ajatella niin. Ne eivät ainoastaan elä, ne vallitsevat, ja ilman niitten jumalallista vaikutusta olisi maailma viheliäinen helvetti.

Kun innokkaasti silmäilin "Marmionin" (sillä kirja oli "Marmion") ensimäisiä loistavan kauniita sivuja, kumartui St. John tarkastamaan piirustustani. Hänen kookas vartalonsa ponnahti heti taas pystyyn. Hän ei sanonut mitään. Katsoin häneen, ja hän väisti katsettani. Tunsin hyvin hänen ajatuksensa ja luin kuin kirjasta hänen sydämensä tunteita, ja sillä hetkellä olin levollisempi ja kylmempi kuin hän. Kerrankin oli se etu minun puolellani, ja halusin tehdä hänelle jotakin hyvää, jos voisin.

"Kaikessa lujuudessaan ja itsensähillitsemisessä", ajattelin, "jännittää hän itseään liiaksi. Hän sulkee kaikki tunteensa ja kärsimyksensä omaan rintaansa eikä usko niitä kenellekään. Olen varma, että hänelle tekisi hyvää puhua jonkun kanssa suloisesta Rosamondistaan, jota hän mielestään ei ole oikeutettu naimaan. Tahdonpa saada hänet puhumaan."

Sanoin ensin: "Istukaa, Mr. Rivers". Mutta hän vastasi tapansa mukaan, että hän ei voinut viipyä. "Hyvä on", vastasin hengessäni, "viivy jos tahdot, mutta nyt juuri et vielä mene, sen olen päättänyt. Yksinäisyys on vähintäin yhtä pahaa sinulle kuin minullekin. Koetanpa, enkö keksisi pientä salaista rakoa luottamuksessasi, jonka kautta voisin vuodattaa myötätunnon palsamia marmoririntaasi."

"Onko muotokuva näköinen?" kysyin haikailematta.

"Näköinen! Kenen näköinen? En katsonut sitä lähemmin."

"Katsoitte kylläkin, Mr. Rivers."

Hän melkein säpsähti kuullessaan jyrkän keskeytykseni ja katsoi minuun kummastuneena. "Oh, tämä ei vielä ole mitään", ajattelin. "En aio säikähtää pientä jäykkyyttä sinun puoleltasi — olen valmistunut menemään sangen pitkälle." Jatkoin:

"Tarkastitte sitä hyvin läheltä, mutta minulla ei ole mitään sitä vastaan että katsotte sitä vieläkin." Ja minä nousin ja panin sen hänen käteensä.

"Hyvin tehty kuva", sanoi hän, "pehmeät, kirkkaat värit, täsmälliset ja kauniit viivat."

"Niin, niin, kyllä minä sen kaiken tiedän. Mutta onko se näköinen?
Kenen näköinen se on?"

Hän vastasi, koettaen saada äänensä mahdollisimman välinpitämättömäksi:
"Miss Oliverin, luulisin."

"Tietysti. Ja nyt, sir, palkaksi hyvästä arvaamisestanne lupaan maalata teille toisen, aivan samanlaisen kuvan, jos nimittäin otatte sen mielellänne vastaan. En tahdo hukata aikaa ja työtä lahjaan, joka teistä on arvoton."

Hän tuijotti kuvaan. Mitä kauemmin hän katseli sitä, sitä varmemmin hän piti sitä kädessään. Kuva näytti saavan hänet kokonaan valtaansa. "Se on näköinen", mumisi hän, "silmät ovat hyvät, värit, valot, ilme — kaikki on täydellistä. Se hymyilee."

"Olisiko teille iloa sellaisesta kuvasta vai tuottaisiko se teille tuskaa! Sanokaa se minulle! Kun olette Madagaskarilla tai Intiassa — olisiko tuollainen muisto teille lohdutukseksi, vai herättäisikö sen näkeminen tuskallisia ajatuksia?"

Hän vilkaisi minuun syrjästä epävarman ja levottoman näköisenä. Sitten hän taas katseli kuvaa.

"Tietysti on selvää, että ottaisin sen mielelläni, toinen asia on, olisiko se viisasta vai ei."

Saatuani varmasti selville, että Rosamond piti hänestä ja että Mr. Oliver kaiken todennäköisyyden mukaan ei vastustaisi liittoa, olin hyvin taipuisa edistämään sen muodostumista — enhän tähdännyt niin korkealle kuin St. John. Minusta näytti, että jos hän saisi haltuunsa Mr. Oliverin suuren omaisuuden, voisi hän sen avulla tehdä enemmän hyvää täällä kuin antaessaan voimiensa uupua, neronsa surkastua troopillisen taivaan alla. Vastasin siis:

"Mikäli minä ymmärrän, olisi kaikin puolin viisaampaa, että heti ottaisitte tytön itsensä."

Hän oli nyt istuutunut. Kuva oli hänen edessään pöydällä, ja hän katseli sitä hellästi, pää käsien varassa. Huomasin, että hän ei ollut pahastunut rohkeudestani. Näin myös, että suora ja vapaa tapani käydä käsiksi asiaan, jota hän oli pitänyt koskemattomana, tuotti hänelle aivan uutta iloa ja odottamatonta huojennusta. Umpimieliset ihmiset usein suorastaan tarvitsevat enemmän välittömyyttä ja suoruutta kuin hienotunteisuutta kanssaihmisiltään. Ankarin stoalainenkin on vain ihminen, ja tunkeutumalla rohkeasti heidän sielunsa hiljaiseen mereen tekee heille usein parhaan palveluksen. "Olen varma, että hän pitää teistä", sanoin seisoen hänen tuolinsa takana, "ja hänen isänsä kunnioittaa teitä. Sitäpaitsi hän on rakastettava tyttö — ehkä vähän ajattelematon, mutta teiltä kyllä riittää ajatuksia hänenkin osalleen. Teidän pitäisi mennä naimisiin hänen kanssaan."

"Pitääkö hän sitten minusta?" kysyi hän. "Aivan varmaan, enemmän kuin kenestäkään toisesta. Hän puhuu teistä alituisesti — ei ole mitään aihetta, josta hän puhuisi niin mielellään ja niin usein."

"On hyvin hauska kuulla tätä", sanoi hän, "hyvin hauska. Jatkakaa vielä neljännestunnin ajan." Ja hän veti kellon taskustaan ja asetti sen eteensä pöydälle.

"Mutta mitä se hyödyttää", sanoin, "kun te luultavasti valmistatte jotakin rautaista vastaiskua ja taotte uutta kahletta sydämellenne?"

"Älkää sellaisia kuvitelko. Ajatelkaa pikemmin, että minä antaudun ja sulan, kuten nyt teenkin. Inhimillinen rakkaus tulvehtii virvoittavan lähteen tavoin sydämeeni ja peittää suloiseen virtaan pellon, jonka niin huolellisesti ja suurella vaivalla olen valmistanut ja kylvänyt täyteen hyviä päätöksiä ja epäitsekkäitä suunnitelmia. Ja nyt peittää sen nektarvirta — hennot idut irtaantuvat maasta, suloinen myrkky vahingoittaa ne — ja nyt näen lepääväni sohvalla Vale Hallin seurusteluhuoneessa, morsiameni Rosamond Oliverin jalkain juuressa — hän puhuu minulle hopeanheleällä äänellään, katsoo minuun noilla silmillään, jotka teidän taitava kätenne on niin hyvin kuvannut, hymyilee minulle korallihuulillaan. Hän on minun — minä olen hänen — nykyinen, haihtuva elämä riittää minulle. Sts! älkää sanoko mitään — sydämeni on täynnä autuutta — aistini ovat huumautuneet — antakaa määräämäni ajan kulua rauhassa."

Tein hänen mielikseen. Kello naksutti edelleen. Hän hengitti lyhyeen ja raskaasti, minä vaikenin. Tässä hiljaisuudessa kului neljännestunti loppuun. Hän pani kellon takaisin taskuunsa, laski kuvan pöydälle, nousi ja asettui seisomaan takan ääreen.

"Nyt", sanoi hän, "olen viettänyt hetken sokean huumauksen vallassa. Olen lepuuttanut päätäni suloisen kiusaajan rinnalla, olen vapaaehtoisesti alistunut hänen kukkas-ikeeseensä ja maistanut hänen taikajuomaansa. Mutta päänalukseni oli polttava, kukkakiehkuraan kätkeytyi käärme ja viinissä oli karvas sivumaku. Hänen lupauksensa ovat tyhjät — hänen tarjouksensa väärät. Minä näen ja tiedän sen."

Katsoin häneen hämmästyneenä.

"Omituista", jatkoi hän, "vaikka rakastankin Rosamond Oliveria niin rajusti — ensi intohimon koko voimalla — ja vaikka hän on niin lumoavan kaunis ja viehättävä, olen samalla kylmästi tietoinen siitä, etten saisi hänestä hyvää vaimoa. Hän ei olisi minulle sopiva puoliso, tietäisin sen oltuamme vuoden naimisissa, ja kahdentoista kuukauden huumausta seuraisi elinkautinen katumus. Sen tiedän."

"Todellakin omituista", en voinut olla huudahtamatta.

"Ja kun jokin minussa", jatkoi hän, "on kokonaan hänen lumouksensa alla, tunnen toisaalta syvästi hänen puutteensa. Hän ei voisi yhtyä parhaimpiin toiveisiini eikä ottaa osaa vakavimpiin pyrintöihini. Rosamond työntekijänä, taistelijana, apostolina? Rosamond lähetyssaarnaajan vaimona — ei koskaan."

"Mutta teidän ei tarvitse tulla lähetyssaarnaajaksi. Voitte luopua aikeestanne."

"Luopua? Mitä, minäkö luopuisin kutsumuksestani? Suuresta työstäni? Tavarasta, jonka olen koonnut taivaaseen? Siitä toivosta, että minut kerran luettaisiin niitten joukkoon, joitten ainoa kunnianhimo on oman sukukuntansa parantaminen ja joitten kunniakas tehtävä on levittää tietoa tietämättömyyteen, tuoda rauhaa taisteleville, vapautta vangituille, uskontoa keskelle taikauskon pimeyttä ja iäisyystoiveita keskelle helvetinpelkoa? Täytyykö minun luopua tästä aikeesta? Se on minulle rakkaampi kuin veri, joka virtaa suonissani. Se on tulevaisuuteni, sen hyväksi elän."

Pitkän hiljaisuuden jälkeen sanoin: "Entä Miss Oliver? Eikö hänen pettymyksensä ja surunsa merkitse teille mitään?"

"Miss Oliver elää alituisesti ihailijoitten keskellä. Vähemmässä kuin kuukaudessa haihtuu minun kuvani hänen sydämestään. Hän unohtaa minut ja menee luultavasti naimisiin sellaisen kanssa, joka tekee hänet onnellisemmaksi kuin mitä minä olisin voinut tehdä."

"Te puhutte kylmästi, mutta sydämenne kärsii. Näytätte nääntyvältä."

"Sitä en ole. Jos olen hieman kalpea, johtuu se suunnitelmieni epävarmuudesta ja lähtöni ainaisesta lykkäytymisestä. Juuri tänä aamuna sain tietää, että seuraajani, jonka tuloa olen niin kauan odottanut, pääseekin paikalleni vasta kolmen, kenties kuuden kuukauden kuluttua."

"Te vapisette ja punastutte joka kerta kun Miss Oliver tulee kouluhuoneeseen."

Taaskin hän näytti hämmästyneeltä. Hän ei olisi voinut kuvitella, että nainen uskaltaisi puhua tuolla tavalla miehelle. Minä puolestani olin kuin kotonani tämän suuntaisessa keskustelussa. En koskaan ole voinut seurustella voimakkaiten, hienostuneitten ja umpimielisten ihmisten kanssa, olivat he sitten miehiä tai naisia, tunkeutumatta sovinnaisen vaiteliaisuuden läpi ja raivaamatta tietäni heidän luottamukseensa.

"Te olette omituinen", sanoi hän, "ettekä arka. Sielussanne on jotakin rohkeata ja silmänne ovat läpitunkevat. Sallikaa minun kuitenkin sanoa, että olette osaksi tulkinnut väärin mielenliikutukseni. Luulette niitä syvemmiksi ja voimakkaammiksi kuin mitä ne ovat. Tunnette minua kohtaan suurempaa myötätuntoa kuin mitä minulla on oikeus vaatia. Kun punastun ja vavahdan Miss Oliverin edessä, en sääli itseäni. Halveksin heikkouttani. Tiedän, että se on viheliäistä — aistillista kiihkoa, vaan ei, sen voin sanoa, sielun tuskaa. Sieluni, se on luja kuin kallio, joka seisoo vankkana myrskyisen meren keskellä. Oppikaa tuntemaan minut sellaisena kuin olen — kylmänä ja kovana miehenä." Hymyilin epäuskoisena.

"Olette vallannut luottamukseni äkkirynnäköllä", jatkoi hän, "ja se on nyt kokonaan hallussanne. Kun yltäni riisutaan se verenkarvainen vaippa, jolla kristillisyys verhoo inhimillisiä puutteita, jää jäljelle vain kylmä, kova, kunnianhimoinen mies. Kaikista tunnesiteistä on vain luonnon laatimilla pysyvämpää valtaa ylitseni. Oppaani on järki, ei tunne, kunnianhimoni on rajaton ja haluni nousta korkeammalle ja tehdä enemmän kuin muut, tyydyttämätön. Kunnioitan lujuutta, kestävyyttä, ahkeruutta, älyä, koska ihmiset niitten avulla saavuttavat korkeita päämääriä ja kohoavat henkiseen ylemmyyteen. Seuraan mielenkiinnolla teidän uraanne, koska näen teissä ahkeran, täsmällisen ja tarmokkaan naisen, mutta ei senvuoksi, että syvemmin säälisin teitä kaiken sen tähden, mitä olette saanut kokea ja mitä mahdollisesti vieläkin kärsitte."

"Te tahdotte esiintyä vain pakanallisena filosofina", huomautin.

"En suinkaan. Minun ja deistisen filosofin välillä on se ero, että minä uskon, uskon Jumalan sanaan. Käytitte väärää nimitystä. En ole pakanallinen, vaan kristillinen filosofi — Kristuksen seuraaja. Hänen opetuslapsenaan omaksun hänen puhtaat ja lempeät oppinsa ja tahdon levittää niitä. Olen jo lapsuudesta saakka ollut uskonnon vaikutuksen alaisena, ja se on kehittänyt myötäsyntyisiä ominaisuuksiani. Luonnollisen rakkauden pienestä siemenestä on se kasvattanut suuren, varjoisan puun, ihmisrakkauden. Kesyttömän, inhimillisen oikeudentuntoni on se kehittänyt kuuliaisuuteen jumalallisen oikeuden vaatimuksille. Itsekkäästä kunnian- ja vallanhimostani on se tehnyt voimakkaan halun laajentaa Mestarini kuningaskuntaa ja saavuttaa voittoja ristin lipun alla. Niin paljon on uskonto vaikuttanut minuun, kehittänyt myötäsyntyiset taipumukseni parhaaseen suuntaan, jalostanut ja kasvattanut luontoa. Mutta se ei ole voinut juurittaa pois luontoa, eikä se olekaan mahdollista, ennenkuin kuoleva on pukenut ylleen kuolemattomuuden vaatteen." Sanottuaan tämän hän otti hattunsa, joka oli pöydällä palettini vieressä. Vielä kerran hän katsahti kuvaan.

"Hän on viehättävä", sanoi hän puoliääneen. "Suotta ei hänen nimensä ole 'maailman ruusu'." [Rosa mundi = maailman ruusu.]

"Ja saanko maalata teille samanlaisen?"

"Cui bono? Ette."

Hän veti kuvan päälle ohuen paperiarkin, jota maalatessani pidin käteni alla, jottei piirustuspaperi tahriintuisi. Mitä hän siinä äkkiä näki, en voinut aavistaa, mutta jotakin oli sattunut hänen silmiinsä. Hän otti paperiarkin nopeasti käteensä ja tarkasti sen reunaa, sitten hän katsoi minuun hyvin omituisella tavalla, jota minun oli mahdoton ymmärtää. Hän näytti tahtovan salamannopeasti panna merkille jokaisen yksityiskohdan kasvoissani, puvussani ja koko olemuksessani. Hänen huulensa liikahtivat kuin olisi hän tahtonut puhua, mutta hän keskeytti lauseensa, oli se sitten mikä tahansa.

"Mikä on?" kysyin.

"Ei mitään", vastasi hän ja asetti paperin takaisin. Huomasin hänen repivän pienen liuskan sen reunasta. Paperiliuska katosi hänen hansikkaaseensa, hän nyökäytti nopeasti päätään hyvästiksi ja katosi.

Tämäpä merkillistä.

Tarkastin paperia joka puolelta, mutta en nähnyt muuta kuin himmeitä väritäpliä, joihin olin koetellut siveltimiäni. Pari minuuttia pohdin arvoitusta, mutta koska en voinut selvittää sitä enkä pitänyt sitä erittäin tärkeänä, jätin sen sikseen ja unohdin sen pian.