Read synchronized with  Chinese  English  French  German  Italian  Portuguese  Romanian  Russian  Spanisch 
Jane Eyre.  Charlotte Brontë
Luku 29. Kahdeskymmenesyhdeksäs luku.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Seuraavat kolme päivää ja yötä muistan vain hyvin hämärästi. Voin tuolta ajalta palauttaa mieleeni muutamia vaikutelmia, mutta en mitään ajatuksia, vielä vähemmin tekoja. Tiesin olevani pienessä huoneessa ja makaavani kapeassa vuoteessa. Tuntui kuin olisin kasvanut kiinni tuohon vuoteeseen, makasin siinä liikkumattomana kuin kivi, ja olisin varmaan kuollut, jos minut olisi riistetty irti siitä. En kiinnittänyt mitään huomiota ajan kulumiseen — aamun ja päivän, päivän ja yön vaihtumiseen. Jos joku tuli huoneeseen, huomasin hänet kyllä, voinpa nähdä, kuka se olikin, ymmärsin, mitä sanottiin, kun puhuja seisoi lähelläni, mutta en voinut vastata, sillä minun oli yhtä mahdoton liikuttaa huuliani kuin muitakin jäseniäni. Hanna, palvelijatar, kävi useimmin luonani. Hänen tulonsa vaivasi minua. Minusta tuntui, että hän olisi toivonut minut pois, että hän ei ymmärtänyt minua eikä olosuhteitani vaan tunsi ennakkoluuloja minua kohtaan. Diana ja Mary ilmestyivät huoneeseen kerran pari päivässä ja he kuiskailivat keskenään seuraavaan tapaan:

"Oli oikein hyvä, että otimme hänet sisään."

"Niin, hänet olisi varmaankin löydetty aamulla kuolleena ovelta, jos hänen olisi pitänyt olla ulkona koko yö. Tahtoisinpa tietää, mitä hänen on täytynyt kestää."

"Varmaankin suuria onnettomuuksia — poloinen, nääntynyt vaeltaja."

"Hän ei ole sivistymätön henkilö — niin päättäisin hänen puhetavastaan, joka oli sivistyneen kieltä, ja ne märät ja tahriintuneet vaatteet, jotka hän riisui päältään, olivat hienot ja vähän käytetyt."

"Hänellä on omituiset kasvot. Pidän niistä nytkin, niin laihat ja kuihtuneet kuin ne ovatkin. Kuvittelen, että ne voivat olla oikein miellyttävät, kun hän on terve ja onnellinen."

Koskaan ei heidän keskusteluissaan ollut pienintäkään viittausta, joka olisi osottanut heidän katuvan vierasvaraisuuttaan tai josta olisi ilmennyt epäluuloa ja vastenmielisyyttä minua kohtaan. Tunsin huojennusta.

Mr. St. John tuli vain kerran. Hän katseli minua ja sanoi, että horrostilani oli ylenmääräisten rasitusten seuraus. Hänen mielestään oli turha hakea lääkäriä, luonto olisi paras lääkäri. Hän sanoi, että koko hermostoni oli tavalla tai toisella tullut ylenmäärin järkytetyksi ja että sen piti nyt saada täydellistä lepoa. Mitään varsinaista sairautta ei tilani ollut, ja arvatenkin toipuisin nopeasti, kun kerran pääsin toipumaan. Nämä arvelunsa Mr. St. John lausui lyhyesti, matalalla äänellä, kuten mies, joka ei ole tottunut monisanaisuuteen ja lisäsi hetken kuluttua: "Omituiset kasvot — ei niissä ainakaan alennusta ja huonoja tapoja ilmene."

"Kaikkea muuta", vastasi Diana. "Totta puhuakseni, St. John, sydämeni lämpenee katsellessani tuota pientä raukkaa. Olisipa hauskaa, jos voisimme tehdä hänelle pysyväisemmän palveluksen."

"Sitä en luule", oli vastaus. "Kaiken todennäköisyyden mukaan hän on nuori herrasneiti, joka jonkun väärinkäsityksen tähden on joutunut epäsopuun omaistensa kanssa ja jättänyt heidät ajattelemattomasti. Voimme kenties saada hänet palaamaan takaisin, jollei hän ole kovin itsepintainen, mutta muutamat luonteenlujuutta osottavat piirteet hänen kasvoissaan saavat minut epäilemään sovinnon mahdollisuutta." Hän katseli minua muutamia minuutteja ja lisäsi sitten: "Hän näyttää älykkäältä, mutta ei ole ollenkaan kaunis."

"Hän on niin sairas, St. John."

"Sairas tai terve — ruma hän on ja rumana pysyy. Kauneuden sopusointuisuutta ja suloa ei näissä piirteissä ole nimeksikään."

Kolmantena päivänä olin terveempi, neljäntenä voin puhua, liikkua, nousta istumaan ja kääntyä. Hanna oli päivällisen aikana tuonut minulle lautasellisen kaurasoppaa ja paistettua leipää. Olin syönyt hyvällä halulla, ruoka ei enää tuntunut tympäisevältä kuten edellisenä päivänä, jolloin vain vaivoin olin saanut niellyksi jotakin. Kun Hanna meni pois, tunsin itseni verrattain virkeäksi ja ennen pitkää aloin kyllästyä makaamiseen. Olisin tahtonut nousta, mutta mitä panisin päälleni? Minulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin märkä ja tahriintunut pukuni, joka oli ollut ylläni, kun makasin ulkona ja kahlasin rämeissä. Minua hävetti esiintyä sellaisessa asussa hyväntekijöitteni edessä. Nöyryytys säästyi minulta.

Tuolilla sängyn vieressä näin kaikki vaatteeni kuivina ja puhtaina. Musta silkkipukuni riippui seinällä. Kaikki tahrat oli otettu pois ja vesirypyt silitetty. Se oli aivan siisti. Sukkanikin oli pesty ja kenkäni puhdistettu. Huoneessa näin pesuvehkeet ja kamman ja harjan. Väsyttävän ponnistuksen jälkeen, leväten joka viides minuutti, onnistuin vihdoin pukeutumaan. Vaatteet riippuivat ylläni väljinä, sillä olin paljon laihtunut, mutta peitin puutteet huivilla, ja niin olin taas kerran siisti ja säädyllisen näköinen. Ei näkynyt jälkeäkään liasta ja epäjärjestyksestä, jota niin vihasin ja joka niin näytti alentavan minua. Kaidepuun avulla laskeuduin kivisiä portaita, tulin matalaan, kapeaan käytävään ja löysin tieni keittiöön.

Keittiöstä tulvahti vastaani suloista lämpöä ja vastaleivotun leivän tuoksua. Hanna leipoi parhaillaan. On tunnettu tosiseikka, että ennakkoluuloja on vaikein juurittaa pois niistä sydämistä, joitten maaperää ei sivistävä kasvatus koskaan ole muokannut. Ne versoavat siellä voimakkaina kuin rikkaruoho kivikossa. Hanna oli alussa ollut hyvin kylmä ja jäykkä, viime aikoina hän oli sulanut hiukan, ja kun hän nyt näki minun astuvan sisään hyvin puettuna ja siistinä, veti hän suunsa hymyyn.

"Mitä, oletteko jo noussut?" sanoi hän. "Voitte siis paremmin. Jos tahdotte, voitte istua keinutuoliini tulen ääreen."

Hän osotti keinutuoliansa, ja minä istuin siihen. Hän jatkoi puuhiaan tarkastaen minua silloin tällöin syrjäsilmin. Ottaessaan muutamia leipiä uunista hän äkkiä kääntyi minuun ja kysyi kömpelösti:

"Kävittekö kerjäämässä ennenkuin tulitte tänne?"

Olin ensin suuttunut, mutta muistin heti, että harmi ei ollut paikallaan nykyisissä olosuhteissani ja että itse asiassa olinkin esiintynyt hänelle kerjäläisenä. Vastasin levollisesti, mutta lujasti:

"Olette erehtynyt luullessanne minua kerjäläiseksi. En ole kerjäläinen sen enempää kuin te itse tai nuoret neitinne."

Lyhyen vaitiolon jälkeen hän sanoi: "En ymmärrä sitä, teillä ei kuitenkaan näytä olevan kotia eikä kontua."

"En ole kerjäläinen siinä merkityksessä kuin te ymmärrätte sanan, vaikka minulla ei olisikaan kotia eikä kontua — sillä kai tarkoitatte rahaa."

"Oletteko koulunkäynyt?" kysyi hän sitten.

"Olen hyvinkin."

"Mutta herraskoulussa ette kai ole ollut?"

"Olen käynyt herraskoulua kahdeksan vuotta."

Hänen silmänsä levisivät. "Kuinka ette sitten voi elättää itseänne?"

"Minä olen elättänyt itseni, ja toivon voivani tehdä sen taaskin. Mitä aiotte tehdä noilla karviaismarjoilla?" kysyin, kun hän otti esiin marjatuohisen.

"Leivon ne pasteijoihin."

"Antakaa minun puhdistaa ne."

"Ei, ei teidän tarvitse tehdä mitään."

"Mutta minä tahdon tehdä jotakin. Antakaa tänne vain."

Hän suostui, levittipä vielä puhtaan pyyhinliinan hameelleni, etten tahrisi sitä.

"Te ette ole tottunut palvelijain töihin, sen näkee käsistänne", huomautti hän. "Olette kenties ollut ompelija."

"En, te olette väärässä. Yhdentekevää, mitä olen ollut — älkää enää vaivatko päätänne sillä, vaan sanokaa sensijaan mikä on tämän talon nimi."

"Muutamat sanovat sitä Marsh-End'iksi, toiset Moor-House'ksi."

"Ja herra, joka asuu täällä, on nimeltään Mr. St. John."

"Ei, hän ei asu täällä, hän on vain käymässä. Hänen kotinsa on hänen omassa seurakunnassaan Mortonissa."

"Tuossako kylässä parin peninkulman päässä?"

"Niin."

"Ja mikä hän on?"

"Hän on pappi."

Muistin pappilan vanhan emännöitsijän vastauksen, kun kysyin pastoria.
"Onko tämä sitten hänen isänsä talo?"

"On, vanha Mr. Rivers asui täällä ja hänen isänsä ja isoisänsä ja isoisänisänsä."

"Herran nimi on siis Mr. St. John Rivers."

"Niin on, St. John on hänen ristimänimensä."

"Ja hänen sisartensa nimet ovat Diana ja Mary Rivers?"

"Niin."

"Heidän isänsä on kuollut?"

"Tasan kolme viikkoa sitten."

"Eikö heillä ole äitiä?"

"Rouva on kuollut jo monta vuotta sitten."

"Oletteko kauan ollut perheessä?"

"Kolmekymmentä vuotta. Olen hoitanut kaikkia kolmea."

"Se todistaa, että olette hyvä ja uskollinen palvelija. Sen tunnustuksen annan teille, vaikka olittekin niin epäkohtelias, että sanoitte minua kerjäläiseksi."

Hän katseli minua taaskin hämmästyneenä. "Luulen", sanoi hän, "että olen kokonaan erehtynyt teidän suhteenne, mutta täällä kulkee niin paljon irtainta väkeä, että saatte suoda anteeksi minulle."

"Ja vaikka tahdoitte karkoittaa minut oveltanne sellaisena yönä, jolloin ette olisi ajanut koiraakaan ulos", jatkoin melkein ankarasti.

"No se oli kyllä kovaa, mutta mitä ihmisen pitää tehdä? Minä ajattelin enemmän lapsiparkoja kuin itseäni. Kukaan ei pidä heistä huolta paitsi minä. Saan kyllä olla tuikea."

Vaikenin muutamia minuutteja ja olin hyvin vakava.

"Ette kai ajattele minusta kovin pahaa", huomautti hän taas.

"Ajattelen kylläkin", sanoin, "ja sanon kohta, minkätähden. Ei niin paljon siitä syystä, että kielsitte minulta yösijan ja piditte minua huonona ihmisenä kuin sentähden, että nyt juuri luitte minulle jonkinlaiseksi viaksi sen, ettei minulla ole kotia ei kontua. Muutamat jaloimmista ihmisistä maanpäällä ovat eläneet yhtä köyhinä kuin minä nyt, ja jos olette kristitty, ei teidän sopisi pitää köyhyyttä rikoksena."

"Ei sopisikaan", sanoi hän. "Niin sanoo Mr. St. John'kin, ja minä huomaan olleeni väärässä — mutta nyt minulla onkin aivan toisenlainen käsitys teistä kuin ensiksi. Te olettekin oikein siisti ja sievä pieni neiti."

"No se kuuluu joltakin — minä annan teille anteeksi. Kättä päälle."

Hän pani jauhoisen, karkean kätensä käteeni, sydämellisempi hymyily valaisi nyt hänen rosoisia kasvojaan, ja siitä hetkestä olimme ystävät.

Hanna oli nähtävästi puhelias. Kun minä puhdistin karviaismarjoja ja hän teki pasteijataikinaa, antoi hän yksityiskohtaisia tietoja isäntä- ja emäntävainajastaan ja "lapsista", kuten hän nimitti nuorta herrasväkeä.

Vanha Mr. Rivers oli yksinkertainen maalainen, mutta siltä täysi herrasmies ja yhtä vanhaa sukua kuin kuka muu tahansa. Marsh-End oli kuulunut Rivers'eille niin kauan kuin talo oli seisonut, ja se oli Hannan vakuutuksen mukaan parinsadan vuoden vanha, vaikka se olikin pieni ja vaatimaton verrattuna esimerkiksi Mr. Oliverin linnaan Morton Yalessa. Mutta niinpä hän muistikin sen ajan, jolloin Bill Oliverin isä oli työssä neulatehtaassa, kun taas Riversit olivat herrasväkeä jo Henrik-kuninkaitten aikana, kuten jokainen voi nähdä Mortonin kirkonkirjoista. Vanha herra oli kuitenkin aivan kuin muutkin ihmiset — ei ollenkaan ylpeä — ja piti paljon metsästyksestä ja maanviljelyksestä. Rouva oli toista maata. Hän oli täysi lukuihminen, ja "lapset" tulivat häneen. Lukuinnossa ei kukaan vetänyt heille vertoja, he olivat kaikki kolme alottaneet melkein heti kun osasivat puhua, ja oppineet he olivat "kuin itsestään". Mr. St. John tahtoi kouluun ja luki papiksi, tytöt olivat hakeneet kotiopettajan paikkoja heti päästyänsä koulusta, sillä heidän isänsä oli muutamia vuosia sitten menettänyt paljon rahaa erään ystävänsä vararikossa, ja koska hän ei ollut kyllin rikas turvatakseen heidän tulevaisuutensa, täytyi heidän pitää huolta itsestään. He olivat viime aikoina olleet hyvin vähän kotona, ja viipyivät nytkin, isänsä kuoleman johdosta, vain muutamia viikkoja, mutta he pitivät hyvin paljon Marsh-Endistä ja Mortonista ja kanervanummista sen ympärillä. He olivat olleet Lontoossa ja monessa muussa suuressa kaupungissa, mutta he sanoivat aina, että koti oli paras paikka maailmassa, sitäpaitsi he tulivat mainiosti toimeen keskenään eivätkä koskaan kinastelleet. Hän ei tuntenut toista niin yksimielistä perhettä.

Lopetettuani karviaismarjojen puhdistamisen kysyin, missä neidit ja heidän veljensä nyt olivat.

"Kävelyllä Mortonissa, mutta he palaavat puolen tunnin kuluttua teelle."

He palasivatkin Hannan mainitseman ajan kuluttua ja tulivat sisään keittiön ovesta. Mr. St. John vain kumarsi nähdessään minut ja kulki ohitse. Tytöt sitävastoin pysähtyivät, Mary ilmaisi muutamin ystävällisin sanoin ilonsa nähdessään minun olevan niin terveen, että voin tulla alas, Diana otti käteni ja pudisti päätänsä.

"Teidän olisi pitänyt odottaa minun lupaani, ennenkuin tulitte alas", sanoi hän. "Olette vielä hyvin kalpea — ja niin laihtunut! Lapsi raukka, tyttö raukka!"

Dianan ääni kuului korviini kyyhkysen kuherrukselta. Oli nautinto kohdata hänen katsettaan. Hänen kasvonsa olivat mielestäni suloiset. Maryn kasvot näyttivät yhtä älykkäiltä, hänen piirteensä olivat yhtä kauniit, mutta hän näytti umpimielisemmältä, ja hänen käytöksensä, niin ystävällistä kuin se olikin, oli hillitympää. Dianan katseissa ja puhetavassa ilmeni päättäväisyyttä, hänellä oli nähtävästi oma tahtonsa, ja minun luonnolleni on aina ollut mieluista antautua hänenlaisensa johdettavaksi ja mukautua, mikäli omatuntoni ja itsekunnioitukseni myönsivät, lujemman tahdon vaatimuksiin.

"Ja mitä tekemistä teillä on täällä?" jatkoi hän. "Tämä ei ole teidän paikkanne. Mary ja minä istumme keittiössä väliin, koska kotona tahdomme olla mahdollisimman vapaasti — mutta te olette vieraamme ja teidän täytyy tulla vierashuoneeseen."

"Voin erittäin hyvin täällä."

"Kaikkea muuta — kun Hanna hyörii ja pyörii ympärillänne ja peittää teidät jauhoihin."

"Sitäpaitsi on uuni liian kuuma", sanoi Mary.

"Tietysti", sanoi hänen sisarensa. "Kas niin, teidän täytyy olla tottelevainen." Ja hän johti minut viereiseen huoneeseen pitäen vieläkin kättäni omassaan.

"Istukaa tässä", sanoi hän asettaen minut sohvaan, "niin kauan kuin me riisumme päällysvaatteet ja valmistamme teetä — olemme nimittäin ottaneet senkin erikoisvapauden täällä pienessä kodissamme keskellä kangasmaita, että itse valmistamme ateriamme, jos meitä haluttaa tai jos Hanna leipoo, pesee pyykkiä tai silittää."

Hän sulki oven jättäen minut kahdenkesken St. Johnin kanssa, joka istui vastapäätä kirjoineen. Tarkastelin ensin huonetta, sitten huoneessaolijaa.

Vierashuone oli pienehkö, hyvin yksinkertaisesti kalustettu, mutta siisti ja kodikas huone. Vanhanaikaiset tuolit kiilsivät, ja pähkinäpuinen pöytä oli kirkas kuin kuvastin. Pari vanhanaikaista, oudonnäköistä muotokuvaa koristi seiniä, ja lasiovilla varustetussa kaapissa oli pieni kirjavarasto ja vanha kiinalainen porsliinikalusto. Huoneessa ei ollut ainoatakaan ylellisyyskapinetta eikä nykyaikaista huonekalua, lukuunottamatta ruusupuista ompelulipasta eräällä sivupöydällä. Kaikki — myöskin lattiamatto ja ikkunaverhot — näytti vanhalta, mutta hyvin säilyneeltä.

Mr. St. Johnia oli helppo tutkia, sillä hän istui yhtä liikkumattomana kuin tummat öljymaalaukset seinällä. Hänen katseensa ei kertaakaan kohonnut kirjasta ja hän piti huulensa lujasti suljettuina. Jos hän olisi ollut kuvapatsas eikä elävä ihminen, ei häntä olisi ollut helpompi tutkia. Hän oli nuori — kenties kaksikymmentäyhdeksän tai kolmekymmentä vuotta — pitkä ja hoikka. Hänen kasvonsa vangitsivat katselijan huomion: ne olivat kreikkalaiset, hienot ja säännölliset, nenä oli kaunis ja suora, suu ja leuka kuin ateenalaisilla veistoksilla. Harvoin näkee englantilaisia kasvoja, jotka tulisivat niin lähelle antiikin malleja kuin nämä. Eipä ihme, jos minun piirteitteni säännöttömyys oli häirinnyt häntä, kun hänen omansa olivat niin sopusuhtaisen kauniit. Hänen silmänsä olivat suuret ja siniset, ripset ruskeat, ja korkeata, norsunluun valkoista otsaa ympäröi kauniit, vaaleanruskeat kiharat. Tämä kuvaus tuntuu hempeältä — eikö totta, lukija? Kuvattavani ei kuitenkaan vähimmässäkään määrässä tehnyt hempeän ja tunteellisen, ei edes tyvenen ja tasaisen ihmisen vaikutusta. Niin liikkumattomana kuin hän istuikin, oli hänen sieraimissaan, suussaan ja otsassaan jotakin, mikä mielestäni ilmaisi levotonta, kiihkeätä, ankaraa luonnetta. Hän ei puhunut minulle sanaakaan eikä suonut minulle edes katsetta ennenkuin hänen sisarensa palasivat. Diana pistäytyi huoneeseen valmistaessaan teetä ja toi minulle pienen kaakun, joka oli paistettu uunin suussa.

"Syökäähän tämä", sanoi hän, "olette varmaan nälkäinen. Hanna sanoo, että sitten aamiaisen olette saanut vain kauravelliä."

Minä en kieltäytynyt, sillä ruokahaluni oli herännyt. Mr. Rivers sulki nyt kirjansa, lähestyi pöytää, istuutui paikalleen ja suuntasi kauniitten sinisten silmiensä katseen suoraan minuun. Hänen katseensa oli niin luja, niin tutkiva ja epäkohtelias, että huomasin kohta hänen tähän saakka tahallaan, eikä välinpitämättömyydestä, pidättyneen katsomasta muukalaista.

"Olette hyvin nälkäinen", sanoi hän.

"Niin olen, sir." Tapani on aina ollut vastata lyhyisiin ja häikäilemättömiin kysymyksiin samalla mitalla.

"On hyvä, että lievä kuume on pakottanut teitä pidättyväisyyteen kolmena viime päivänä, olisi ollut vaarallista syödä liian paljon aluksi. Nyt voitte syödä, vaikka ei vieläkään kohtuuttomasti."

"Toivon, että minun ei kauan tarvitse syödä teidän kustannuksellanne, sir", oli kömpelö ja epäkohtelias vastaukseni.

"Tietysti ei", sanoi hän kylmästi. "Kun olette ilmoittanut meille ystävienne asunnon, voimme kirjoittaa heille, ja pääsette takaisin kotiin."

"Sitä en voi, se täytyy minun suoraan sanoa teille, koska olen aivan ilman kotia ja ystäviä."

Kaikki kolme katsoivat minuun, mutta ei epäluuloisesti. Tunsin, että heidän katseissaan oli vain ihmettelyä ja uteliaisuutta. Puhun etenkin tytöistä. St. Johnin silmistä, niin kirkkaat kuin ne olivatkin, oli vaikea päättää mitään. Hän näytti käyttävän niitä pikemmin toisten ajatusten lukemiseen kuin omiensa ilmaisemiseen, ja niitten sekä umpimielinen että tutkiva ilme oli pikemmin omiaan saattamaan hämille kuin rohkaisemaan.

"Tarkoitatteko", kysyi hän, "että olette kokonaan vailla omaisia ja ystäviä?"

"Tarkoitan. Ei mikään side yhdistä minua ainoaankaan elävään olentoon, eikä minulla ole oikeutta vaatia suojaa yhdeltäkään katolta koko Englannissa."

"Sepä ihmeellinen asema teidän iässänne!"

Tällöin huomasin, että hän suuntasi katseensa käsiini, jotka olivat edessäni pöydällä. Olin utelias tietämään, mitä hän etsi niistä, ja hänen seuraavat sanansa selittivätkin asian.

"Oletteko ollut naimisissa?"

Diana nauroi. "Mitä ajatteletkaan, St. John! Eihän hän voi olla kuin seitsemän- tai kahdeksantoista vuotias."

"Täytän kohta yhdeksäntoista, mutta en ole ollut naimisissa. En."

Tunsin hehkuvan punan kohoavan kasvoilleni, sillä naimisesta puhuttaessa heräsi katkeria ja kiihdyttäviä muistoja mielessäni. Kaikki huomasivat liikutukseni ja hämminkini. Diana ja Mary käänsivät hienotunteisesti katseensa pois hehkuvista kasvoistani, mutta heidän kylmempi ja kovempi veljensä tarkasti minua edelleen, kunnes kyyneleet kihosivat silmiini.

"Missä asuitte viimeksi?" kysyi hän sitten.

"Sinä kysyt liikoja, St. John", sanoi Mary matalalla äänellä, mutta veli nojautui pöydän yli ja vaati läpitunkevin katsein vastaustani.

"Paikka, jossa viimeksi asuin, sekä henkilöitten nimet ovat salaisuuteni", vastasin lyhyesti.

"Ja minun mielestäni on teillä oikeus säilyttää se, jos haluatte, sekä
St. Johnilta että muilta kysyjiltä", huomautti Diana.

"Mutta jollen tiedä mitään teistä ja tarinastanne, en voi auttaa teitä", sanoi nuori mies. "Ja te tarvitsette apua, eikö niin?"

"Tarvitsen, sir, toivon, että joku todellinen ihmisystävä osoittaa minulle mahdollisuuden saada työtä, jota osaisin tehdä ja jolla voisin ansaita elatukseni, vaikkakin kuinka vaatimattoman."

"En tiedä, olenko todellinen ihmisystävä, mutta olen ainakin halukas auttamaan teitä mikäli suinkin osaan noin kiitettävässä tarkoituksessa. Sanokaa minulle siis ensiksi, mitä työtä olette tottunut tekemään ja mitä osaatte tehdä."

Olin nyt lopettanut teenjuontini. Juoma oli suuresti virkistänyt minua sekä henkisesti että ruumiillisesti, ja tunsin voivani seisoa lujana nuoren, ankaran tuomarini edessä.

"Mr. Rivers", sanoin ja katsoin lujasti ja avonaisesti hänen tutkiviin silmiinsä, "te ja sisarenne olette tehneet minulle suuren palveluksen — suurimman, mitä ihminen voi tehdä lähimmäiselleen. Teidän jalomielinen vieraanvaraisuutenne on pelastanut minut kuolemasta. Tämän hyväntyönne kautta on teillä oikeus vaatia minulta rajatonta kiitollisuutta, vieläpä osittaista luottamustakin. Tahdon kertoa teille tarinastani niin paljon kuin voin häiritsemättä omaa mielenrauhaani, turvallisuuttani — sekä sielullista että ruumiillista — ja toisten rauhaa ja turvallisuutta."

"Olen orpolapsi. Isäni oli pappi, mutta vanhempani kuolivat ennenkuin voin oppia tuntemaan heitä. Kasvoin riippuvaisessa asemassa ja sain koulusivistykseni armeliaisuuslaitoksessa. Voin sanoa teille sen laitoksen nimen, jossa vietin kuusi vuotta oppilaana, kaksi opettajana — se oli Lowoodin orpokoti ——shiressä. Olette kenties kuullut puhuttavan siitä, Mr. Rivers — pastori Robert Brocklehurst on sen rahastonhoitaja."

"Olen kuullut Mr. Brocklehurstista ja nähnyt hänen koulunsa."

"Noin vuosi sitten jätin Lowoodin ruvetakseni kotiopettajaksi. Sain hyvän paikan ja olin onnellinen. Noin neljä päivää ennenkuin tulin tänne, olin pakotettu jättämään paikkani. Lähtöni syytä en voi enkä saa mainita — se olisi tarpeetonta, vieläpä vaarallista, eikä tuntuisi uskottavalta. Mikään häpeä ei tahri minua, olen yhtä syytön kuin te kolme. Olen onneton, ja tulen luultavasti pysymään onnettomana vielä hyvän aikaa, sillä ne tapahtumat, jotka karkoittivat minut talosta, missä olin löytänyt paratiisin, olivat sekä kauheat että kummalliset. Suunnitellessani lähtöäni otin huomioon vain kaksi seikkaa: minun oli paettava viipymättä ja salaa, ja senvuoksi täytyi minun jättää kaikki, mitä omistin, lukuunottamatta pientä vaatemyttyä, jonka kiireissäni ja tuskassani jätin vaunuun, joka toi minut Whitcrossiin. Tulin siis täysin turvattomana tähän seutuun. Nukuin kaksi yötä taivasalla ja kuljeskelin kaksi päivää pääsemättä kertaakaan kynnyksen yli. Vain kaksi kertaa sain maistaa ruokaa näinä päivinä. Uupuneena, nälkään nääntyvänä ja onnettomana olin juuri antamaisillani epätoivolle vallan, kun te, Mr. Rivers, ette sallinut minun kuolla nälkään ovenne eteen vaan otitte minut taloonne. Tiedän, mitä sisarenne ovat tehneet hyväkseni sen jälkeen, ja olen yhtä suuressa kiitollisuudenvelassa heidän välittömälle, sydämelliselle myötätunnolleen kuin teidän kristilliselle armeliaisuudellenne."

"Älä vaadi häntä puhumaan enää tällä kerralla, St. John", sanoi Diana, kun vaikenin. "Hän ei nähtävästi vielä kestä mielenliikutusta. Tulkaa nyt istumaan sohvaan, Miss. Elliot."

Vaistomaisesti säpsähdin kuullessani uuden nimeni, jonka jo olin unohtanut. Mr. Rivers, jolta ei mikään jäänyt huomaamatta, pani sen heti merkille.

"Sanoitte, että nimenne on Jane Elliot", huomautti hän.

"Niin sanoin, ja sitä nimeä aion tästälähin käyttää, mutta se ei ole oikea nimeni, ja kun kuulen sen, tuntuu se oudolta."

"Ettekö tahdo sanoa oikeata nimeänne?"

"En, pelkään monenlaisia ilmitulemisia, jotka kaikki pakottaisivat minut siihen, jota tahdon välttää."

"Olette aivan oikeassa", sanoi Diana. "Jätä toki hänet rauhaan hetkeksi, St. John."

Mutta kun St. John oli miettinyt hetkisen, aloitti hän uudelleen yhtä järkähtämättömänä kuin ennenkin:

"Te ette tahdo kauan käyttää hyväksenne vierasvaraisuuttamme; näen, että haluaisitte mahdollisimman pian vapautua sisarteni myötätunnosta ja ennen kaikkea minun armeliaisuudestani (huomaan erittäin hyvin tekemänne eron, enkä kielläkään sen oikeutusta) — tahdotte tulla riippumattomaksi meistä — eikö niin?"

"Tahdon, olen jo sanonutkin sen. Näyttäkää minulle, mistä voin saada työtä tai kuinka voin sitä etsiä, sitten antakaa minun mennä vaikka halvimpaan majaan, mutta siihen saakka sallikaa minun olla täällä — olisi kauheata koettaa taaskin kodittomuuden tuskia."

"Tietysti, teidän pitää jäädä tänne", sanoi Diana ja laski valkean kätensä pääni päälle. "Teidän pitää jäädä", toisti Mary yksinkertaisella, vilpittömällä tavallaan, joka näytti olevan hänelle ominainen.

"Te näette, että sisareni pitävät teitä luonaan mielellään, kuten heistä olisi hauskaa hoivata paleltunutta lintua, joka kylmänä talvipäivänä olisi eksynyt heidän ikkunalleen. Minä puolestani olen taipuvaisempi hankkimaan teille mahdollisuuden pitää itse huolta itsestänne, ja koetankin pyrkiä siihen, mutta ottakaa huomioon, että vaikutusvaltani on pieni. Olen vain köyhän maalaisseurakunnan pappi, ja apuni tulee olemaan mitä vaatimattominta laatua. Ja jos te halveksitte niukkoja olosuhteita, neuvon teitä kääntymään vaikutusvaltaisemman auttajan puoleen."

"Hän on jo sanonut suostuvansa mihin kunnialliseen työhön tahansa, jota vain osaa tehdä", vastasi Diana minun, puolestani, "ja sinä tiedät, St. John, että hän ei voi valita auttajiaan vaan on pakotettu tulemaan toimeen niin särmikkään ihmisen kanssa kuin sinun."

"Minä rupean ompelijaksi, palvelijaksi, lapsentytöksi, jos muuta neuvoa ei ole", sanoin.

"Hyvä on", sanoi St. John kylmästi, "jos sellainen on mielenlaatunne, lupaan auttaa teitä aikoinani ja omalla tavallani."

Hän otti nyt kirjan, jota oli lukenut teenjuontiin saakka. Minä vetäydyin pian pois, sillä olin puhunut ja ollut ylhäällä niin kauan kuin nykyinen tilani salli.