Read synchronized with  Chinese  English  French  German  Italian  Portuguese  Romanian  Russian  Spanisch 
Jane Eyre.  Charlotte Brontë
Luku 28. Kahdeskymmeneskahdeksas luku.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Kaksi päivää on kulunut. On kesäilta. Ajuri on laskenut minut maahan erääseen Whitcross nimiseen paikkaan. Hän ei voinut viedä minua pitemmälle siitä rahasta, jonka olin antanut hänelle, enkä omistanut enää shillinkiäkään. Vaunu on tällä hetkellä ehtinyt jo peninkulman päähän, ja minä olen yksin. Huomaan silloin, että olen unohtanut myttyni vaunulaatikkoon, jonne olin varmuuden vuoksi pannut sen. Sinne se jäi, siellä se pysyy, ja minä olen menettänyt viimeisen omaisuuteni.

Whitcross ei ole kaupunki, ei edes yksi ainoa rakennus, se on vain kivinen patsas, joka on pystytetty viitaksi neljän tien yhtymäkohtaan. Se on maalattu valkoiseksi, jotta se paremmin näkyisi pimeässäkin. Yläpäästä ulkonee neljä käsivartta, ja lähimpään kaupunkiin, johon ne osoittavat, on kirjoituksen mukaan kymmenen peninkulmaa, etäisimpään kaksikymmentä. Kaupunkien tutuista nimistä näen, mihin kreivikuntaan olen joutunut — se on yksinäinen, autioitten kangasmaitten ja vuorenharjanteitten peittämä seutu. Takanani ja molemmilla puolillani näen laajoja kankaita, edessäni on syvä laakso ja kaukana sen takana näkyy vuorten aaltoilevia ääriviivoja. Asutus on varmaan harvaa, teillä ei näy kulkijoita, ne aukeavat leveinä, valkoisina ja yksinäisinä pohjoiseen, etelään, itään ja länteen leikaten taajaa ja villiä kanervikkoa, joka ulottuu niitten reunaan saakka. Joku voisi kuitenkin sattumalta tulla, enkä tahdo, että ihmissilmä näkisi minut nyt. Tuntematon ohikulkija ihmettelisi nähdessään minut tienviitan luona ilman tavaroita, turvatonna ja päämäärää vailla. Hän saattaisi tehdä kysymyksiä, ja minä voisin antaa vain uskomattomilta kuuluvia, epäilyttäviä vastauksia. Tällä hetkellä ei mikään side kiinnitä minua ihmisten seuraan, ei mikään valoisa toive kutsu minua kanssaihmisteni luo, eikä kukaan niistä, joita täällä voin nähdä, ajattelisi minusta ystävällisesti ja toivoisi minulle hyvää. Minulla ei ole muuta ystävää kuin kaikkien yhteinen äiti, luonto, ja hänen helmassaan tahdon nyt etsiä lepoa.

Suuntaan kulkuni suoraan kanervikkoon ja tulen notkoon, joka syvältä uurtaa tummaa kangasta. Kahlaan polvia myöten kanervissa, seuraan notkon käänteitä, löydän vihdoin sammalpeitteisen kivilohkareen ja istahdan sen suojaan. Notkon korkeat, kanervapeitteiset rinteet suojelevat minua molemmin puolin, kivilohkare kätkee minut, ylläni aukeaa sininen taivas. Kului kuitenkin hetkinen ennenkuin täälläkään tunsin olevani turvassa. Pelkäsin, että lähitienoilla olisi villejä eläimiä tai että joku metsästäjä yllättäisi minut. Jos tuulenhenkäys kahisi kanervissa, katsoin säikähtyneenä ylös ja luulin vihaisen härän olevan lähellä, jos kuulin linnun viheltävän, luulin sitä ihmisääneksi. Huomasin kuitenkin pelkoni aiheettomiksi, ja erämaan syvä hiljaisuus rauhoitti minua. Ilta läheni. Tähän saakka en ollut vielä osannut ajatella, olin vain kuunnellut, katsellut ja pelännyt, mutta nyt sain takaisin ajatuskykyni.

Mitä minun oli tehtävä? Minne mennä? Sietämättömiä kysymyksiä — enhän voinut tehdä mitään enkä mennä minnekään. Väsyneitten, vapisevien jalkojeni täytyi kulkea vielä pitkä taival, ennenkuin pääsin ihmisasumuksille, minun täytyi turvautua kylmään armeliaisuuteen saadakseni katon pääni päälle ja vaivata ihmisiä suomaan minulle — varmaan monen turhan yrityksen jälkeen — vastahakoisen myötätuntonsa, ennenkuin tarinaani kuultaisiin ja saisin apua hädässäni.

Kosketin kanervikkoa, se oli kuivaa ja vielä lämmintä kesäisen päivän helteestä. Katselin taivasta, se oli kirkas, ja ystävällinen tähti vilkkui aivan notkon reunan yläpuolella. Kaste lankesi lempeänä ja suloisena eikä tuntunut pienintäkään tuulenhenkäystä. Luonto näytti olevan minua kohtaan ystävällinen ja hyvä, luulin, että se rakasti minua, hyljättyä, ja koska ihmisiltä odotin vain epäluuloja, töykeyttä ja herjauksia, painauduin lapsen hellyydellä sen helmaan. Ainakin tänä yönä tahdoin olla sen vieraana — äitini luonto antaisi minulle yösijan ilmaiseksi. Minulla oli vielä jäljellä leivänkappale; sen olin puolipäivän aikaan viimeisillä penneilläni ostanut eräästä kaupungista, jonka ohi ajoimme. Siellä täällä näin mustikoita, jotka himmeitten helmien tavoin erottautuivat kanervikosta. Poimin niitä kourallisen ja söin leipäni kanssa. Tämä erakko-ateria vaimensi, joskaan ei tyydyttänyt kovaa nälkääni. Sen päätyttyä luin iltarukoukseni ja etsin makuupaikkani.

Kivilohkareen vieressä oli kanervikko hyvin syvää, ja kun asetuin makaamaan siihen, peittyivät jalkani melkein kokonaan. Se suojasi minua myös molemmin puolin, niin että yö-ilma tunkeutui luokseni vain ahtaasta raosta. Taitoin huivini kaksinkerroin ja levitin sen ylleni peitoksi. Matala, sammaleinen mätäs oli tyynynäni. Näin varustettuna ei minun ainakaan alkuyöstä voisi tulla vilu.

Leponi olisi kylläkin ollut suloista, mutta surullinen sydämeni häiritsi sen. Sen haavat olivat vielä auki, ne vuosivat verta ja hienoimmat säikeet olivat katkaistut. Se värisi Mr. Rochesterin ja hänen kohtalonsa tähden, se tunsi vihlovaa sääliä häntä kohtaan ja ikävöi häntä kiihkeästi ja lakkaamatta, ja kuten voimaton, siipirikko lintu, teki se turhia, epätoivoisia ponnistuksia päästäkseen hänen luokseen.

Sieluntuskien uuvuttamana nousin polvilleni. Yö oli tullut ja kaikki tähdet olivat syttyneet, se oli lempeä, hiljainen yö, liian kirkas herättääkseen pelkoa. Me tiedämme, että Jumala on kaikkialla, mutta paremmin kuin koskaan tunnemme hänen läheisyytensä, kun näemme hänen tekonsa koko suuruudessaan edessämme. Pilvettömältä yötaivaalta, jossa hänen maailmansa kiertävät hiljaisia ratojaan, luemme selvimmin hänen äärettömyyttään, kaikkivaltaansa ja hyvyyttään. Olin noussut polvilleni rukoilemaan Mr. Rochesterin puolesta. Katsoin ylös taivaalle, ja kyynelten himmentämillä silmilläni näin valtavan Linnunradan. Kun muistin, mikä se oli, kun ajattelin, mitkä luvuttomat maailmat kätkeytyivät noihin hentoihin valojuoviin, tunsin Jumalan voiman ja väkevyyden. Olin varma, että hän kykeni suojelemaan sitä, jonka hän oli luonut, tunsin, että maa ei häviäisi, eikä ainoakaan ihmissielu joutuisi turmioon. Rukoukseni vaihtui kiitokseksi siitä, että kaiken elämän lähde on myöskin sielujen pelastaja. Mr. Rochester oli turvassa, Jumala varjeli häntä. Painauduin takaisin kanervavuoteelleni, ja ennen pitkää oli uni poistanut kaiken suruni.

Mutta seuraavana päivänä tuli kalpea, alaston puute eteeni. Linnut olivat jo aikaa sitten jättäneet pesänsä, mehiläiset koonneet hunajan kanervan kukilta aikaisimpana aamuhetkenä, ennen kasteen kuivumista, aamun pitkät varjot olivat jo aikoja sitten lyhentyneet, ja aurinko täytti maan ja ilman paisteellaan, kun nousin ja katsoin ympärilleni.

Mikä hiljainen, kuuma, ihana päivä! Kuinka kullanhohteisena levisikään kangas ympärilläni! Kaikkialla auringonpaistetta. Jospa olisin voinut elää siinä ja siitä! Sisilisko livahti kivilohkareen yli, mehiläinen surisi mustikkamättäässä. Sinä hetkenä olisin mielelläni ollut mehiläinen tai sisilisko, voidakseni saada pysyvän olinpaikan ja riittävän ravinnon kankaalta. Mutta minä olin ihminen, minulla oli ihmisen tarpeet, enkä voinut viipyä täällä, jossa en saanut tyydyttää niitä.

Nousin ja katselin vuodetta, jonka olin jättänyt. Koska en odottanut mitään tulevaisuudelta, toivoin vain yhtä, toivoin, että Luojani yön aikana, nukkuessani, olisi nähnyt hyväksi ottaa sieluni luoksensa, ja että tämä väsynyt ruumis, jonka kuolema oli vapauttanut kärsimyksistä, olisi saanut rauhassa muuttua maaksi ja yhtyä erämaan multaan. Kuitenkin olin vielä elossa, edessäni oli kaikki elämän vaatimukset, tuskat ja velvollisuudet. Minun täytyi kantaa taakkani, tyydyttää tarpeeni, kestää tuskat ja täyttää velvollisuudet. Lähdin matkaan. Tultuani takaisin Whitcrossiin valitsin sen tien, jossa paahtava aurinko olisi selkäni takana. Mikään muu seikka ei voinut vaikuttaa valintaani. Kävelin pitkän aikaa, ja kun voimani olivat kokonaan lopussa ja arvelin hyvällä omallatunnolla voivani keskeyttää raskaan matkani, istahtaa kivelle, jonka näin tien vieressä ja antautua väsymyksen ja välinpitämättömyyden valtaan, joka herpaisi niin mieltäni kuin jäseniäni — silloin kuulin kirkonkellon soittoa.

Käännyin siihen suuntaan, josta kuulin äänen tulevan, ja siellä, keskellä runollisia kukkuloita, joitten kauneutta en enää tuntiin ollut huomannut, näin kylän ja kirkontornin. Oikealla oleva laakso oli täynnä niittyjä, ruispeltoja ja metsää, ja kimmeltävä joki kiemurteli noitten vihreitten värivivahdusten — tuleentuvan viljan, tumman metsän ja päivänpaisteisten niittyjen läpi. Pyörien ratina sai minut taas katsomaan edessäni olevalle tielle. Raskaasti kuormitettu vaunu pyrki vaivoin mäkeä ylös, ja sen takana näin karjalauman paimenineen. Ihmiselämää ja ihmistyötä oli lähelläni. Minunkin täytyi pyrkiä eteenpäin ja koettaa päästä elämään ja tekemään työtä kuten muutkin.

Noin kahden aikana iltapäivällä tulin kylään. Sen ainoan kadun perällä oli myymälä, jonka ikkunassa oli muutamia leipiä. Kuinka himoitsinkaan leipää! Se antaisi minulle kenties osan tarmostani takaisin, mutta ilman sitä kävisi vaikeaksi päästä eteenpäin. Tunsin halua olla virkeä ja voimakas niin pian kuin taas olin kanssaihmisteni joukossa. Tunsin, että olisi häpeällistä kuolla nälkään keskelle kylätietä. Eikö minulla ollut mitään, jonka voisin vaihtaa yhteen noista leivistä? Mietin. Minulla oli pieni silkkinenäliina kaulassani ja hansikkaat kädessä. En oikein tietänyt, kuinka ihmiset minun asemassani menettelivät. En tietänyt, otettaisiinko kumpaakaan näistä kapineista vastaan — luultavasti ei, mutta minun täytyi koettaa.

Astuin myymälään, jossa eräs nainen oli myymässä. Nähdessään säädyllisesti puetun henkilön, hienon neidin, kuten hän kai arveli, tuli hän kohteliaana vastaan. Mitä saisi luvan olla? Minä häpesin, ja kieleni kieltäytyi lausumasta pyyntöä, jonka olin valmistanut. En uskaltanut tarjota hänelle kuluneita hansikkaitani ja rypistynyttä nenäliinaa, sitäpaitsi tunsin, että se olisi ollut mieletöntä. Pyysin vain saada istua hetkisen, koska olin väsynyt. Pettyneenä toivossaan saada minusta ostaja hän suostui pyyntööni kylmästi ja osotti minulle tuolin. Minä lyyhistyin sille. Tunsin kovaa halua itkeä, mutta hillitsin kuitenkin kyyneleeni, koska tiesin, kuinka sopimaton sellainen tunteenpurkaus olisi ollut. Hetken kuluttua kysyin, oliko kylässä ompelijaa.

"Kyllä, kaksi tai kolme. Juuri niin monta kuin tarvitaankin."

Mietin taas. Hätäni oli kohonnut huippuunsa. Katsoin kovaa välttämättömyyttä silmästä silmään. Siinä istuin ilman mitään mahdollisuuksia, ilman ainoatakaan ystävää, ainoatakaan penniä. Minun täytyi tehdä jotakin. Mutta mitä? Minun täytyi saada työtä — mistä? Kysyin, tiesikö hän, tarvittiinko missään lähiseudulla palvelijaa.

Ei, sitä hän ei tietänyt.

"Mikä on seudun pääelinkeino? Mitä suurin osa ihmisistä tekee?"

"Muutamat tekevät maatyötä, toiset ovat Mr. Oliverin neulatehtaassa ja valimossa."

"Käyttääkö Mr. Oliver naisia työssään?"

"Ei, se on miesten työtä."

"Mitä naiset sitten tekevät?"

"En tiedä", oli vastaus. "Yksi tekee sitä, toinen tätä. Köyhät koettavat tulla toimeen niin hyvin kuin voivat." Hän näytti väsyvän kysymyksiini, ja mitä oikeutta minulla itse asiassa olikaan vaivata häntä? Pari naapuria tuli sisään, ja tuoliani nähtävästi tarvittiin. Jätin hyvästi.

Kuljin katua eteenpäin ja katselin jokaista taloa sen molemmilla puolilla, mutta en voinut keksiä minkäänlaista tekosyytä, jonka nojalla olisin voinut astua johonkin niistä. Harhailin ympäri kylää, loittonin väliin kappaleen matkan päähän siitä ja palasin taas takaisin. Tätä kesti tunnin tai pari. Uupuneena ja nälän vaivaamana käännyin eräälle sivutielle ja istahdin pensasaidan suojaan. Ei kuitenkaan kulunut montakaan minuuttia kun taas olin jaloillani ja koetin taaskin etsiä jotakin apua tai edes neuvoa. Tien päässä oli sievä pieni talo, jonka edessä oli hyvin hoidettu puutarha, täynnä kukkivia kasveja. Pysähdyin sen eteen. Mitä asiaa minulla oli tuohon valkeaoviseen taloon, mitä syytä kosketella sen kellonnauhaa? Menin kuitenkin lähemmäksi ja vedin nauhasta. Ystävällisen näköinen, siististi puettu nuori nainen avasi oven. Matalalla, vapisevalla äänellä kysyin, tarvittiinko talossa palvelijatarta.

"Ei", sanoi hän, "meillä ei ole palvelijaa."

"Voitteko sanoa minulle, mistä voisin saada jonkinlaista työtä", jatkoin. "Olen vieras enkä tunne ketään tällä paikkakunnalla. Tarvitsisin työtä, yhdentekevää, minkälaista."

Mutta hänen asiansa ei ollut ajatella minua ja etsiä minulle työtä. Ja kuinka epäilyttävältä mahtoikaan hänestä tuntua asemani, puheeni ja luonteeni! Hän pudisti päätään, hän "ei ikävä kyllä voinut neuvoa minua", ja valkea ovi sulkeutui kauniisti ja säädyllisesti jättäen minut ulkopuolelle. Jos hän olisi pitänyt sitä auki vähän kauemmin, olisin luultavasti pyytänyt häneltä kappaleen leipää, sillä nyt olin todella masentunut.

En saattanut palata likaiseen kylään, josta kuitenkaan en saisi apua. Mieluimmin olisin poikennut läheiseen metsään, jonka tiheät siimekset näyttivät kutsuvan minua suojaansa, mutta olin niin sairas, heikko ja uupunut, että vaistomaisesti pysyttelin sellaisilla paikoilla, jossa minulla oli hiukankin mahdollisuutta saada ruokaa. Yksinäisyys ei olisi tuntunut yksinäisyydeltä, lepo levolta niin kauan kuin nälkä petolinnun tavoin raateli ruumistani.

Harhailin talojen ympärillä, jätin ne taaskin, tulin takaisin ja menin taas pois, koska tiesin, että minulla ei olisi mitään oikeutta vaatia tai odottaa osanottoa toisten ihmisten puolelta. Ilta lähestyi, ja yhä harhailin eksyneen, nälkäisen koiran tavoin. Mennessäni erään pellon poikki näin kirkontornin edessäni ja lähdin kulkemaan sitä kohti. Puutarhan keskellä, lähellä kirkkomaata oli hyvin rakennettu, joskin pieni talo, jonka heti arvasin pappilaksi. Muistin, että muukalaiset, jotka tulevat seudulle, missä heillä ei ole ystäviä, ja jotka haluavat tointa, väliin kääntyvät papin puoleen saadakseen neuvoja ja apua. Papin velvollisuus on auttaa — ainakin neuvoillaan — niitä, jotka haluavat auttaa itseänsä. Minulla oli mielestäni jonkinlainen oikeus etsiä täältä neuvoa. Kokosin kaiken rohkeuteni ja jäljellä-olevat voimani ja yritin eteenpäin. Vihdoin tulin talon luo ja koputin keittiön ovelle. Vanha nainen tuli avaamaan. Kysyin, oliko talo pappila.

"Kyllä."

"Onko pastori kotona?"

"Ei."

"Tuleeko hän pian?"

"Ei — hän on matkustanut pois."

"Kauaksiko?"

"Ei varsin kauas — kenties kolmen peninkulman päähän. Hänen isänsä on äkkiä kuollut. Hän on nyt Marsh End'issa ja tulee luultavasti viipymään vielä pari viikkoa."

"Onko talossa ketään naista?"

"Ei muita kuin minä, joka olen taloudenhoitaja."

En voinut pyytää häneltä apua, vaikka olinkin jo maahan vaipumaisillani. En osannut vielä kerjätä. Hoipertelin taaskin eteenpäin.

Vielä kerran otin nenäliinani — vielä kerran ajattelin leipiä pienen myymälän ikkunassa. Oh, jospa saisin edes hiukkasen — edes suupalan vaimentaakseni nälän tuskaa! Vaistomaisesti käännyin taaskin kylää kohti, löysin myymälän ja menin sisään, ja vaikka huoneessa oli muitakin kuin äsken näkemäni vaimo, uskalsin kysyä, antaisiko hän minulle leivän nenäliinastani.

Hän katseli minua silminnähtävästi epäillen. "Ei, en koskaan myy tavaraani sillä tavalla."

Melkein epätoivoisena pyysin leivänpuolikasta, mutta hän kielsi taaskin. "Enhän voi tietää, mistä olette saanut nenäliinan."

"Ettekö sitten ottaisi hansikkaitani?"

"En, mitä niillä tekisin?"

Lukija, ei ole hauskaa viipyä yksityiskohdissa. Muutamain ihmisten mielestä on voitettujen tuskien muisteleminen nautinto, mutta minun on vielä tänä päivänä vaikea palauttaa noita aikoja mieleeni. On tuskallista ajatellakin niin suurta nöyryytystä ja niin kovaa ruumiillista kipua. En soimannut niitä, jotka työnsivät minut takaisin. Tiesin, että muuta ei ollut odotettavissa ja että sitä ei voinut auttaa. Tavallinen kerjäläinen herättää usein epäluuloja, hyvin puettu ehdottomasti. Tosin en kerjännyt muuta kuin työtä, mutta eihän kenenkään velvollisuus ollut antaa sitä minulle. Ei ainakaan sellaisten, jotka näkivät minut nyt ensi kerran eivätkä tietäneet minusta mitään. Oikeassa oli sekin nainen, joka ei tahtonut ottaa nenäliinaani leivän hinnaksi, jos kerran tarjoukseni tuntui oudolta tai epäedulliselta. Mutta tahdon kertoa lyhyesti. Aihe tekee minut sairaaksi.

Hämärässä menin erään maatalon ohi, jonka avonaisen oven edessä isäntä söi illallistaan, leipää ja juustoa. Pysähdyin ja kysyin, eikö hän tahtoisi antaa minulle vähän leipää, koska olin hyvin nälkäinen. Hän katsahti minuun kummastuneena, mutta leikkasi sanaakaan sanomatta paksun viipaleen leivästään ja ojensi sen minulle. Arvatenkaan hän ei luullut minua kerjäläiseksi, vaan piti minua oikullisena herrasneitinä, joka oli saanut päähänsä mieltyä hänen ruskeaan leipäänsä. Niin pian kuin olin poissa talon näkyvistä, istuuduin syömään.

En voinut toivoa kattoa pääni päälle, vaan etsin yösijaa äsken mainitsemastani metsästä. Yöni oli kurja ja leponi katkonainen. Maa oli kostea, ilma kylmä, ja ohikulkijat häiritsivät minua useita kertoja, niin että minun yhä uudelleen täytyi muuttaa makuupaikkaa enkä ollenkaan saanut tuntea olevani turvassa. Aamupuoleen yötä alkoi sataa ja koko seuraava päivä oli sateinen. Älä pyydä minulta, lukija, tarkempaa kuvausta tuosta päivästä. Kuten edellisenäkin, etsin työtä, sain kieltoja ja näin nälkää. Vain kerran sain maistaa ruokaa. Erään mökin ovella näin pienen tytön, joka oli kaatamaisillaan lautasellisen kylmää puuroa porsaan kaukaloon.

"Etkö tahtoisi antaa minulle sitä", kysyin.

Hän katsoi minuun silmät selällään. "Äiti", huusi hän, "täällä on eräs nainen, joka pyytää minulta puuroa."

"Hyvä on", kuului ääni sisältä, "anna se hänelle, jos hän on kerjäläinen. Ei porsas sitä tarvitse."

Tyttö tyhjensi puuron käsiini, ja minä ahmin sen.

Kun hämärä taajeni, pysähdyin yksinäiselle polulle, jota olin seurannut parin tunnin ajan.

"Voimani ovat nyt kokonaan lopussa", sanoin itsekseni. "Tunnen, etten enää voi mennä pitkälle. Pitääkö minun viettää tämäkin yö ulkona? Pitääkö minun tällaisella sateella painaa pääni kylmää, märkää maata vasten? Pelkään, että toisin ei voi käydä, sillä kukapa ottaisi minut taloonsa? Mutta se tulee olemaan kauheata, kun olen näin nälkäinen, heikko ja viluinen, näin onneton ja epätoivoinen. Kaiken todennäköisyyden mukaan kuolen ennen aamua. Ja miksi en voi suostua kuolemanajatukseen. Minkätähden taistelen arvottoman elämän puolesta. Sentähden, että tiedän tai uskon Mr. Rochesterin vielä elävän, ja siinä tapauksessa luontoni ei voi välinpitämättömänä alistua sellaiseen kohtaloon kuin nälkäkuolema. Oi hyvä Jumala, anna minun kestää vielä vähän aikaa! Auta minua — johda minua!"

Väsynyt katseeni harhaili yli sumuisen ja hämärän maiseman. Huomasin joutuneeni kauas kylästä, joka oli kokonaan poissa näkyvistäni. Sitä ympäröivät viljelysmaatkin olivat loppuneet. Olin kulkenut mutkikkaita syrjäpolkuja ja taas joutunut kangasmaitten läheisyyteen. Vain pari peltoa, jotka olivat melkein yhtä hedelmättömiä ja villejä kuin kanervikko niiden ympärillä, erotti minut hämäristä harjanteista.

"Tahdon mieluummin kuolla täällä kuin tiellä, jolla ihmiset kulkevat", ajattelin. "Ja on paljon parempi, että varikset ja korpit, jos sellaisia täällä on, raatelevat ruumistani, kuin että se suljettaisiin vaivastalon arkkuun ja maatuisi köyhäin haudassa."

Niin käännyin harjanteita kohti ja nousin ylös. Minun oli vain löydettävä syvennys, johon voisin laskeutua lepäämään ja jossa saisin olla edes piilossa, joskaan ei turvassa, mutta sellaista en nähnyt, ja koko nummi näytti tasaiselta. Ainoa, mikä siinä vaihteli, oli väri, joka sammalpeitteisillä suomailla oli vihreätä ja kuivalla kanervakankaalla mustaa. Vaikka olikin jo melkein pimeä, saatoin vielä erottaa nämä vivahdukset, joskin vain valojen ja varjojen vaihteluna, sillä kaikki värit olivat kadonneet päivänvalon mukana.

Katseeni harhaili vieläkin yli jylhän nummen ja alakuloisten hetteitten, kun kaukana, keskellä harjanteita ja soita välähti äkillinen valo. Ensi ajatukseni oli, että se oli vain virvatuli, ja odotin, että se kohta katoaisi. Se loisti kuitenkin yhä edelleen pysyen kohdallaan liikkumatta. "Voisiko se olla nuotiotuli", arvelin ja odotin, että se leviäisi, mutta sitä se ei tehnyt, vaan pysyi samankokoisena kuin alussakin. "Se näkyy varmaan jostakin ihmisasunnosta", päätin vihdoin, "mutta jos niin on, en voi päästä sinne. Se on liian kaukana, ja mitäpä minua hyödyttäisi, vaikka se olisikin kyynärän päässä minusta? Jos koputtaisin ovelle, suljettaisiin se edestäni viipymättä."

Ja minä vaivuin maahan siihen paikkaan missä seisoin ja kätkin kasvoni sammaleen. Makasin hiljaa hetkisen. Yötuuli kulki suhisten yli harjanteen ja häipyi etäisyyteen, sade lankesi taajana ja kasteli minut läpimäräksi. Jos kuoleman ystävällinen kylmyys jo olisi jäykistänyt minua, olisi sade mielin määrin saanut piestä minua, mutta ruumiini oli vielä lämmin ja värisi kylmien pisarain kosketuksesta. Ennen pitkää nousin.

Valo loisti vieläkin selvänä, vaikka sade himmensikin sitä. Koetin taaskin kävellä ja laahata väsyneitä jäseniäni sitä kohti. Se johti minut vinosti kukkulan poikki ja ison suon yli, josta olisi ollut mahdoton kulkea talvella ja joka nytkin, keskellä kesää, oli hyllyvä ja vetinen. Kaksi kertaa kaaduin, mutta kaksi kertaa nousin taas jaloilleni ja kokosin voimani. Tuo valo oli kuin häviävä toivoni, ja minun täytyi saavuttaa se.

Päästyäni suon yli erotin valkean juovan nummella. Menin lähemmäksi. Se oli tie, joka vei suoraan valoa kohti, joka nyt näkyi eräältä kukkulalta keskeltä puuryhmää — mikäli pimeässä voin päättää, olivat ne mäntyjä. Tähteni katosi tullessani lähemmäksi. Joku esine oli tullut sen ja minun väliin. Hapuilin kädelläni ja tunnustelin edessäni olevaa tummaa möhkälettä. Erotin matalan aidan karkeat kivet, sen yläpuolella oli säleaita ja tämän sisäpuolella korkeita, piikikkäitä pensaita. Haparoin eteenpäin aitaa myöten. Edessäni häämöitti taaskin jotakin vaaleata — se oli veräjä, joka liikahti saranoillaan kun kosketin sitä. Sen molemmilla puolilla oli tumma pensas — puksipuu tai orapihlaja.

Kun olin mennyt veräjästä ja sivuuttanut pensaat, kohosi eteeni talon ääriviivat. Talo oli tumma, matala ja pitkä, mutta valoa, joka oli johtanut minua, ei näkynyt missään. Kaikkialla oli pimeä. Olivatko asukkaat jo menneet levolle? Pelkäsin, että oli niin. Etsiessäni ovea kuljin erään nurkkauksen ohi, ja sieltä tuikki tuo ystävällinen valo taaskin vastaani. Se tuli hyvin pienestä ristikkoikkunasta, joka oli vain yhden jalan korkeudella maasta ja jonka teki vielä matalammaksi seinällä kiemurteleva, tiheälehväinen muurivihreä tai joku muu köynnöskasvi. Aukko oli niin kätkössä ja ahdas, että verhoa tai luukkua oli nähtävästi pidetty tarpeettomana, ja kun kumarruin alas ja nostin köynnöskasvia, joka peitti sitä, saatoin selvästi nähdä sisälle huoneeseen. Puhtaalle lattialle oli ripoiteltu hienoa, valkoista hiekkaa. Seinällä oli pähkinäpuinen hylly tinalautasriveineen, joihin kuvastui kodikas, punainen turvevalkea. Näin myös seinäkellon, valkean tammipöydän ja muutamia tuoleja. Kynttilä, jonka valo oli johdattanut minua, paloi pöydällä, ja sen ääressä istui vanhanpuolinen, hiukan tylyltä näyttävä nainen kutimineen. Kuten koko ympäristö, näytti hänkin mallikelpoisen siistiltä.

Kaikkea tätä katselin vain ohimennen, sillä siinä ei ollut mitään ihmeellistä. Mieltäkiinnittävämpi oli lieden ääressä istuva ryhmä, jonka ylle lankesi tulen lämmin, punainen loimu. Kaksi nuorta, miellyttävää naista — hienoja neitejä kiireestä kantapäähän — istui siinä, toinen matalassa keinutuolissa, toinen vielä matalammalla jakkaralla. Molemmat olivat syvässä surupuvussa, jonka musta väri sopi erittäin hyvin heidän vaaleisiin kasvoihinsa. Suuri, vanha lintukoira painoi mahtavaa päätään toisen tytön polveen, toisen sylissä lepäsi mukavassa asennossa musta kissa.

Yksinkertainen keittiö ei tuntunut oikein sopivan heidän asunnokseen. Keitä he olivat? He eivät voineet olla tuon vanhan, pöydän ääressä istuvan henkilön tyttäriä, sillä hän näytti talonpoikaisnaiselta, kun taas he olivat hienoja ja sivistyneitä neitejä. En ollut koskaan nähnyt sellaisia kasvoja kuin heidän, ja kuitenkin, kun olin hetkisen katsellut heitä, tunsin mielestäni jokaisen piirteen. En voinut sanoa heitä kauniiksi — siksi he olivat liian kalpeita ja vakavia, ja kun he kumartuivat kirjojensa yli, oli heidän kasvoillaan miettivä, miltei ankara ilme. Pienellä pöydällä heidän välissään oli toinenkin kynttilä ja kaksi paksua kirjaa, joita he usein selailivat verraten niitä pienempiin kirjoihin, jotka heillä oli kädessään, kuten henkilöt, jotka vieraskielistä kirjaa lukiessaan käyttävät apunaan sanakirjaa. Huoneessa oli niin hiljaista, kuin olisivat henkilöt olleet pelkkiä varjoja ja tuo kodikas huone takkavalkeineen vain taulu. Saatoin kuulla hiilien risahtelevan takassa ja kellon naksuttavan nurkassa, kuvittelinpa vielä erottavani vanhan naisen sukkapuikkojen helinän. Kun vihdoin ihmisääni katkaisi hiljaisuuden, ennätti sekin korviini.

"Kuulehan, Diana", sanoi toinen innokkaista lukijattarista, "Franz ja vanha Daniel ovat yhdessä öiseen aikaan ja Franz kertoo unta, josta hän on säikähtäen herännyt — kuule!" Ja hän luki matalalla äänellä jotakin, josta en ymmärtänyt sanaakaan, sillä se oli minulle outoa kieltä, ei ranskaa eikä latinaa. En tietänyt, oliko se saksaa vai kreikkaa.

"Se on järkyttävää", sanoi hän, lopetettuaan lukunsa, "minä pidän siitä." Toinen tytöistä, joka oli kohottanut päätään kuunnellakseen sisartaan, toisti, tuijottaen valkeaan, lauseen luetusta. Kerran myöhemmin opin tuntemaan sekä kielen että kirjan, ja senvuoksi otan tähän tuon luetun lauseen, vaikka se sinä iltana oli vain helisevää vaskea, sisällyksetöntä kilinää korvilleni.

"Da trat hervor Einer, anzusehen wie die Sternen Nacht."

"Hyvä, hyvä!" huudahti hän ja hänen syvät, tummat silmänsä säihkyivät. "Siinä näet edessäni ylevän arkkienkelin. Tuo rivi vastaa sataa sivua koreita sanoja. 'Ich wäge die Gedanken in der Schale meines Zornes und die Werke mit dem Gewichte meines Grimms.' Minä pidän siitä."

Molemmat vaikenivat taaskin.

"Onko jossakin maa, jossa ihmiset puhuvat tuolla tavalla?" kysyi vanha nainen katsoen ylös kutimestaan.

"Kyllä, Hanna, on olemassa maa — paljon suurempi kuin Englanti — jossa ei osata puhua millään muulla tavalla."

"Kyllä kai, mutta sitä en vain käsitä, kuinka he ymmärtävät toisiansa.
Jos te tulisitte sinne, tietäisittekö, mitä he sanovat?"

"Luultavasti ymmärtäisimme osan, vaan ei kaikkia, sillä emme vielä ole niin viisaita kuin luulet, Hanna. Me emme osaa puhua saksaa emmekä lukea sitä ilman sanakirjaa."

"Ja mitä hyötyä teillä on siitä?"

"Aiomme opettaa sitä kerran — ainakin alkeita, kuten sanotaan, ja silloin saamme enemmän rahaa kuin nyt."

"Niinpä kyllä, mutta lopettakaa jo tältä illalta, olette jo lukeneet tarpeeksi."

"Niin minustakin, ainakin minä olen väsynyt. Oletko sinä, Mary?"

"Äärettömästi — kyllä onkin epäkiitollista työtä opetella vierasta kieltä ilman muuta opettajaa kuin sanakirja."

"On kyllä, etenkin sellaista kieltä kuin tämä kaunis, mutta mutkikas saksankieli. Koskahan St. John tullee kotiin?"

"Varmaankaan hän ei viivy enää kauan. Kello on kohta kymmenen" (hän katsoi pientä kultakelloa, jonka hän veti vyöstään). "Ulkona näyttää olevan rankkasade. Hanna, oletko hyvä ja katsot vierashuoneen valkeata."

Nainen nousi ja avasi oven, jonka takana näin hämärän käytävän. Kuulin hänen kohentavan tulta eräässä sisähuoneessa, sitten hän tuli takaisin.

"Voi, lapset", sanoi hän, "on oikein vaikeata mennä tuohon huoneeseen, siellä näyttää niin yksinäiseltä nyt kun nojatuoli on tyhjä ja sysätty nurkkaan."

Hän kuivasi silmänsä esiliinaansa. Molemmat tytöt, jotka tähän saakka olivat olleet vakavia, näyttivät nyt surullisilta.

"Mutta hän on nyt paremmassa paikassa", jatkoi Hanna, "emmekä saa toivoa häntä takaisin. Ja hänen kuolemansa oli niin rauhallinen että parempaa ei voi toivoa."

"Sanoit, ettei hän ehtinyt edes mainita meitä viime hetkellään", sanoi toinen neideistä.

"Hän ei ehtinyt, lapset, hän ei ehtinyt — se kesti vain minuutin. Hän oli voinut vähän huonosti edellisenä päivänä, mutta se ei näyttänyt vaaralliselta, ja kun Mr. St. John kysyi, tahtoisiko hän, että jompaakumpaa teistä mentäisiin hakemaan, nauroi isänne vain hänelle. Seuraavana päivänä — siitä on nyt kaksi viikkoa — oli hänen päänsä taaskin raskas ja hän meni nukkumaan eikä herännyt enää. Kun veljenne meni hänen huoneeseensa, oli hän jo melkein kylmänä. Voi, lapset, hän oli viimeinen vanhaa juurta — te ja Mr. St. John olette toista lajia kuin he, jotka ovat poissa, vaikka kyllä äitinne oli koko lailla teidän tapaisenne ja melkein yhtä oppinut. Mary on hänen kuvansa, Diana tulee enemmän isäänsä."

Minun silmissäni he olivat niin samanlaiset etten ymmärtänyt, missä vanha palvelija (sillä sellaiseksi päätin hänet nyt) näki eroa. Molemmat olivat vaaleita ja hentoja, molemmilla oli hienot sielukkaat kasvot.

Toisen tukka oli kenties yhtä vivahdusta tummempi ja eri tavalla
kammattu. Maryn vaaleanruskea tukka oli kammattu sileästi jakaukselle,
Dianan runsaat, vähän tummemmat kiharat oli koottu palmikoille niskaan.
Kello löi kymmenen.

"Nyt varmaan tahtoisitte illallista", huomautti Hanna, "ja sitä kai Mr.
St. John'kin tahtoo, kun hän tulee."

Ja hän ryhtyi valmistamaan illallista. Neidit nousivat aikoen nähtävästi vetäytyä sisähuoneisiin. Tähän hetkeen saakka olin niin syventynyt heidän katselemiseensa, ja heidän ulkomuotonsa ja keskustelunsa oli herättänyt minussa niin vilkasta mielenkiintoa, että olin melkein unohtanut oman onnettoman tilani, mutta nyt se palasi mieleeni. Vastakohta teki sen entistäkin kurjemmaksi ja epätoivoisemmaksi. Ja kuinka mahdottomalta tuntuikaan pyytää tämän talon asukkaitten osanottoa, saada heitä uskomaan, että hätäni oli todellinen ja suomaan minulle lepopaikan harhailujen jälkeen. Kun vihdoin pääsin ovelle ja koputin sille epäröiden, tunsin, että ainakin viimeinen ajatus oli sula mahdottomuus. Hanna avasi oven.

"Mitä tahdotte", kysyi hän hämmästyneenä ja tarkasteli minua kädessään pitämänsä kynttilän valossa.

"Voinko puhua neitien kanssa", kysyin.

"Paremmin voitte sanoa minulle, mitä sanoisitte heille. Mistä tulette?"

"Olen vieras tällä paikkakunnalla."

"Ja mitä asiaa teillä on tänne näin myöhään?"

"Tahtoisin yösijaa jossakin vajassa tai missä tahansa ja palan leipää syödäkseni."

Kuten pelkäsinkin, kuvastui Hannan kasvoilla epäluuloa. "Minä annan teille palan leipää", sanoi hän lyhyen äänettömyyden jälkeen, "mutta yösijaa emme voi antaa kenellekään maankiertäjälle. Se ei käy päinsä."

"Ettekö antaisi minun puhua neitien kanssa."

"Ei, sitä en anna. Mitä he voisivat tehdä hyväksenne? Teidän ei pitäisi kierrellä maita näin myöhään, se ei näytä hyvältä."

"Mutta minne joudun, jos ajatte minut pois? Mitä minun on tehtävä?"

"Oh, lyönpä vetoa, että hyvinkin tiedätte, minne mennä ja mitä tehdä. Kunhan vain ette tee mitään pahaa, se on tärkeintä. Siitä saatte pennin — menkää nyt."

"Pennistä en saa ravintoa, enkä jaksa kulkea kauemmaksi. Älkää sulkeko ovea — voi, älkää Jumalan tähden —"

"Minun täytyy, sade tunkeutuu sisään —"

"Puhukaa neitien kanssa. Antakaa minun nähdä heidät —"

"Sitäpä juuri en anna. Te ette kulje oikeilla teillä, muuten ette nostaisi tuollaista elämää. Pois!"

"Mutta minun pitää kuolla, jos ajatte minut pois."

"Siitä ei pelkoa. Kunhan ei teillä vain olisi mitään pahaa mielessä, kun tuolla tavalla kiertelette ihmisten talojen ympärillä keskellä yötä. Jos teillä on seuralaisia — murtovarkaita tai heidän kaltaisiaan — lähitienoilla, niin sanokaa heille, että me emme ole turvattomia, talossa on mieshenkilö ja koiria ja pyssyjä." Ja kunniallinen, taipumaton palvelijatar sulki oven ja työnsi salvan sen eteen sisäpuolella.

Onnettomuuksieni mitta oli nyt täysi. Äärimäinen tuska, kauhein epätoivo raateli sydäntäni! Olin niin uupunut, etten voinut astua askeltakaan. Vaivuin märälle portaalle, valitin ääneen, vääntelin käsiäni ja itkin kiihkeästi. Edessäni oli siis viimeinen, kauhea hetki. Voi, kuinka olin yksin, kuinka olin hyljätty! Poissa ei ollut ainoastaan toivon ankkuri, vaan myöskin — ainakin sillä hetkellä — kaikki mielenlujuus ja tasapaino, mutta viimeksimainittuja koetin heti taaskin voittaa haltuuni.

"Minun täytyy nyt kuolla", sanoin, "ja minä uskon Jumalaan. Minä koetan hiljaisena odottaa hänen tahtonsa täyttymistä."

Näitä sanoja en ainoastaan ajatellut, vaan lausuin ne ääneen. Koetin hillitä tuskani ja odottaa hiljaa ja levollisena.

"Kaikkien ihmisten täytyy kuolla", kuului ääni aivan vierestäni, "mutta kaikki eivät ole tuomitut ennenaikaiseen ja vaikeaan kuolinkamppailuun, kuten teidän olisi, jos nyt tässä kuolisitte puutteeseen."

"Kuka puhuu?" kysyin kauhistuneena kuullessani tuon odottamattoman äänen, sillä en enää uskonut mitään apua mahdolliseksi. Lähelläni oli tumma haamu, mutta pilkkopimeässä yössä en väsyneillä silmilläni voinut erottaa sitä tarkemmin. Tulija koputti ovelle äänekkäästi ja pitkään.

"Tekö se olette, Mr. St. John?" huusi Hanna.

"Niin — niin, avaa nopeasti!"

"Mahdatte olla märkä ja viluinen tällaisena koleana iltana! Tulkaa sisään — sisarenne ovat vallan levottomia tähtenne, ja minä luulen, että tänä iltana on pahoja ihmisiä liikkeellä. Täällä oli äsken kerjäläisnainen — lyönpä vetoa, ettei hän ole mennyt vielä — kehtaakin maata tuossa! Ylös siitä, heti! Menkää tiehenne, sanon minä!"

"Vaiti, Hanna, minun täytyy puhua pari sanaa tämän naisen kanssa. Teit velvollisuutesi sulkiessasi hänet ulos, anna nyt minun tehdä velvollisuuteni ja päästää hänet sisään! Olin lähellä ja kuulin koko keskustelunne. Luulen, että tässä on kysymyksessä erikoinen tapaus, jota minun täytyy ainakin tutkia lähemmin. Nouskaa, nuori nainen, ja menkää edelläni sisään."

Tottelin häntä vaivoin. Hetken kuluttua seisoin tuossa kirkkaassa, siistissä keittiössä — aivan tulen ääressä — vapisevana ja sairaana. Tiesin hyvin, että näytin villiltä, aavemaiselta ja tuulenpieksemältä. Molemmat neidit, heidän veljensä, Mr. St. John, ja vanha palvelija tuijottivat minuun.

"St. John, kuka se on?" kuulin toisen kysyvän.

"En tiedä, löysin hänet oven edestä", oli vastaus.

"Kylläpä hän on valkoinen", sanoi Hanna.

"Kalpea kuin kuolema", oli vastaus. "Hän kaatuu, antakaa hänelle tuoli."

Päätäni huimasi ja horjahdin, mutta en kaatunut, sillä minulle työnnettiin nojatuoli. Olin vielä tajuissani, vaikka en sillä hetkellä voinutkaan puhua.

"Kenties hän virkistyisi, jos saisi juoda. Hanna, tuo tänne lasillinen vettä. Mutta kuinka hän on huonon näköinen — kuinka veretön ja laihtunut!"

"Aivankuin aave."

"Onko hän sairas vai nälkäinen?"

"Luultavasti nälkäinen. Hanna, onko tuossa maitoa? Anna se tänne ja tuo pala leipää."

Diana — tunsin hänet pitkistä kiharoista, jotka hulmahtivat minun ja takkavalkean väliin hänen kumartuessaan ylitseni — taittoi kappaleen leipää, kastoi sen maitoon ja asetti huulilleni. Hänen kasvonsa olivat lähellä omiani, näin niissä sääliä ja tunsin osanottoa hänen lyhyessä hengityksessään, ja kun hän sanoi: "Koettakaa syödä", oli hänen äänensä sävy suloinen ja viihdyttävä.

"Niin, koettakaa", toisti Mary lempeästi, otti pois likomärän hattuni ja kohotti päätäni. Maistoin, mitä he tarjosivat, söin ensin hitaasti ja vaivoin, sitten kiihkeästi.

"Ei liian paljon ensi kerralla — älkää antako enää", sanoi heidän veljensä. "Hän on jo saanut kylliksi." Ja hän veti pois maitokupin ja leipätarjottimen.

"Vähän enemmän, St. John, katso, kuinka hänen silmänsä pyytävät lisää."

"Ei tällä kertaa, sisar. Koeta, voisiko hän puhua nyt — kysy hänen nimeänsä."

Tunsin voivani puhua ja vastasin: "Nimeni on Jane Elliot." Välttääkseni ilmitulemista, olin jo ennakolta päättänyt ottaa toisen nimen.

"Ja missä asutte? Missä ovat ystävänne?" Minä vaikenin.

"Voimmeko lähettää sanaa kenellekään, jonka tunnette?"

Pudistin päätäni.

"Mitä tietoja voitte antaa itsestänne?" Kun vihdoinkin olin päässyt talon kynnyksen yli ja tullut puheisiin sen omistajien kanssa, en enää tuntenut olevani onneton, koko avaran maailman hylkäämä olento. Uskalsin jättää pois kerjäläisnaamioni ja esiintyä taas omana itsenäni. Aloin vähitellen olla entiselläni, ja kun St. John kysyi minulta tiedonantoja, joita sillä hetkellä olin aivan liian heikko antamaan, vastasin lyhyen äänettömyyden jälkeen.

"Sir, en voi kertoa yksityiskohtia tänä iltana."

"Mutta mitä sitten odotatte minun tekevän hyväksenne?", sanoi hän.

"Ei mitään", vastasin. Voimani riittivät vain lyhyisiin vastauksiin.
Diana otti puhevuoron.

"Tarkoitatteko", sanoi hän, "että nyt olemme antaneet teille sen avun, jota tarvitsette, ja että voimme lähettää teidät takaisin sateiseen yöhön kankaalle?"

Katselin häntä. Mielestäni hänellä oli miellyttävät kasvot, joissa ilmeni sekä voimaa että hyvyyttä. Rohkaisin mieleni äkkiä. Vastasin hänen osaaottavaan katseeseensa hymyilyllä ja sanoin: "Minä luotan teihin. Jos olisin koditon, eksynyt koira, että lähettäisi minua tällaisena iltana pois talostanne, ja koska sen tiedän, en ole levoton. Tehkää minulle mitä tahdotte, mutta säästäkää minua pitkistä puheista — rintani on kipeä ja minun on vaikea puhua." Kaikki kolme katselivat minua äänettöminä.

"Hanna", sanoi Mr. St. John lopulta, "anna hänen istua tässä, mutta älä kysy häneltä mitään. Kymmenen minuutin kuluttua voit antaa hänelle loput leivästä ja maidosta. Mary ja Diana, tulkaa vierashuoneeseen, niin saamme keskustella asiasta."

He poistuivat. Hyvin pian palasi toinen neideistä takaisin — en tiedä, kumpiko. Miellyttävä raukeus valtasi minut istuessani siinä kodikkaan tulen ääressä. Hän antoi matalalla äänellä määräyksiä Hannalle. Ennen pitkää nousin tämän avulla yläkertaan, läpimärät vaatteeni riisuttiin pois ja sain vaipua lämpimään, kuivaan vuoteeseen. Kiitin Jumalaa, tunsin sanomattomasta väsymyksestäni huolimatta iloa ja viihdytystä ja nukuin.