Read synchronized with  Chinese  English  French  German  Italian  Portuguese  Romanian  Russian  Spanisch 
Jane Eyre.  Charlotte Brontë
Luku 26. Kahdeskymmeneskuudes luku.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Sophie tuli kello seitsemän pukemaan minut, hän oli tässä toimessa hyvin hidas, niin hidas, että Mr. Rochester nähtävästi tuli kärsimättömäksi ja lähetti kysymään, miksi en tullut. Sophie kiinnitti parhaillaan päähäni huntua — se oli lopultakin tuo yksinkertainen huntu. Livistin hänen käsistään niin pian kuin suinkin voin.

"Seis", huusi hän ranskaksi. "Katsokaa toki itseänne kuvastimessa — ette ole vielä vilkaissutkaan siihen."

Käännyin ovella ja näin kuvastimessa valkopukuisen, hunnutetun olennon, joka niin suuresti erosi tavallisesta itsestäni, että se näytti melkein vieraalta. "Jane", kutsui eräs ääni, ja minä kiiruhdin alas. Portaitten alapäässä odotti Mr. Rochester minua.

"Sinä vitkastelija", sanoi hän, "minä palan kärsimättömyydestä, ja sinä viivyt niin kauan."

Hän vei minut ruokasaliin, tarkasti minua kiireestä kantapäähän ja sanoi, että olin kaunis kuin lilja enkä vain hänen elämänsä ylpeys vaan myös hänen silmiensä himo. Sitten hän soitti kelloa luvaten minulle vain kymmenen minuuttia aamiaisaikaa. Eräs hiljattain taloon tullut palvelija tuli huoneeseen.

"Saako John vaunut kuntoon?"

"Kyllä, sir."

"Onko tavarat tuotu alas?"

"Niitä tuodaan parhaillaan."

"Mene kirkkoon, katso, ovatko Mr. Wood (pappi) ja notaari siellä ja tule sitten takaisin sanomaan."

Kirkko, kuten lukija tietää, oli aivan portin takana, ja palvelija palasi pian.

"Mr. Wood on sakaristossa, sir, ja panee kauhtanaa ylleen."

"Entä vaunut."

"Hevosia valjastetaan juuri."

"Emme tarvitse niitä kirkkomatkaa varten, mutta kun tulemme takaisin, täytyy niitten olla valmiina, matka-arkkujen paikoillaan ja kuskin istuimellaan."

"Kyllä, sir."

"Jane, oletko valmis?"

Minä nousin. Ei tarvinnut odottaa mitään sukulaisia, sulhaspoikia tai morsiustyttöjä, lähdimme vain kahden, Mr. Rochester ja minä. Mrs. Fairfax seisoi eteisessä, kun menimme sen läpi. Olisin mielelläni puhutellut häntä, mutta rautainen käsi tarttui ranteeseeni ja minua vedettiin eteenpäin sellaisella vauhdilla, että tuskin jaksoin seurata. Mr. Rochesterin kasvoista näki selvästi, että hän ei suvaitsisi sekunninkaan viivytystä, oli sitten kysymyksessä mikä tahansa. Tahtoisin tietää, onko kukaan sulhanen näyttänyt sellaiselta kuin hän — niin järkähtämättömältä, niin katkeran päättäväiseltä, ja onkohan niin lujan otsan alla koskaan leimunnut sellainen silmäpari.

En tiedä, oliko ilma kaunis vai ruma. En nähnyt taivasta enkä maata kulkiessamme käytävää, sillä niin silmäni kuin sydämeni olivat kiintyneet yksinomaan Mr. Rochesteriin. Olisin tahtonut tietää, kuka oli se näkymätön olento, johon hän näytti sinkoavan hurjat ja kiivaat katseensa. Olisin tahtonut tuntea ne ajatukset, jotka riehuivat hänen rinnassaan ja joita hän näytti koettavan asettaa.

Kirkkomaan portin luona hän pysähtyi ja huomasi että tuskin saatoin hengittää. "Olenko julma rakkaudessani, Jane?" sanoi hän. "Pysähdy hetkiseksi ja nojaa minuun, Jane."

Ja nyt voin palauttaa mieleeni vanhan, harmaan temppelin, joka rauhallisena kohosi edessäni, variksen, joka leijaili tornin ympärillä ja punertavan aamutaivaan taustana. Muistan myöskin vihreät hautakummut kirkkomaalla enkä ole liioin unohtanut kahta muukalaista, jotka kuljeskelivat niitten välissä lukien sammaltuneista hautakivistä nimikirjoituksia. Huomasin, että he kiersivät kirkon taakse nähdessään meidät enkä epäillytkään, etteivät he menisi sisään sivuovesta ja olisi läsnä toimituksessa. Mr. Rochester ei huomannut heitä, sillä hän tutki huolestuneena kasvojani, joista varmaan kaikki veri oli sillä hetkellä paennut. Tunsin otsani kosteaksi, poskeni ja huuleni kylmiksi. Toivuin kuitenkin pian, ja Mr. Rochester kulki kauniisti ja varoen kanssani kirkon ovea kohti.

Astuimme tähän hiljaiseen ja vaatimattomaan kirkkoon. Pappi valkeassa kaavussaan odotti meitä alttarilla ja notaari seisoi hänen vieressään. Kaikki oli hiljaista, vain eräässä etäisessä nurkassa liikkui kaksi varjoa. Olin arvannut oikein: muukalaiset olivat tulleet kirkkoon ennen meitä ja seisoivat nyt Rochesterien hautaholvin luona, selin meihin, katsellen ristikko-oven lävitse vanhaa, ajan tummentamaa marmorihautaa, jossa polvistuva enkeli vartioi Damer de Rochesterin, Marston Moorissa sisällisten sotien aikana kaatuneen soturin, ja hänen vaimonsa Elizabethin jäännöksiä.

Me olimme asettuneet alttarin eteen. Kuulin varovaisia askeleita takanani ja vilkaisin olkapääni yli. Toinen vieraista, herrasmieheltä näyttävä olento, läheni kuoria. Toimitus alkoi. Ensin luettiin sanat avioliiton tarkoituksesta, sitten astui pappi askeleen eteenpäin ja jatkoi, kääntyen tuskin huomattavasti Mr. Rochesteriin:

"Minä vannotan teitä molempia, niinkuin tulette vastaamaan hirmuisena tuomion päivänä, jolloin kaikkien sydämien salaisuudet käyvät ilmi, että jos jompikumpi teistä tietää jotakin, joka estää teitä menemästä lailliseen avioliittoon, niin tunnustakoon sen nyt, sillä tietäkää, että kaikki liitot, jotka solmitaan toisin kuin Jumalan sana määrää, eivät ole Jumalan solmiamia eivätkä laillisia avioliittoja."

Hän pysähtyi, kuten tapa vaatii. Kuinkahan usein näitä sanoja seuraava hiljaisuus katkaistaan? Ehkä kerran sadassa vuodessa. Pappi, joka ei ollut edes kohottanut katsettaan kirjasta, aikoi juuri jatkaa toimitusta, hän ojensi jo kätensä Mr. Rochesteria kohti ja avasi huulensa kysyäkseen: "Tahdotko ottaa tämän naisen aviovaimoksesi", kun aivan läheltämme kuului selvä ääni:

"Vihkimistä ei voida jatkaa. Minulla on ilmoitettavana este."

Pappi katsoi puhujaan mykkänä, samoin notaari. Mr. Rochester horjahti tuskin huomattavasti, ikäänkuin hän olisi tuntenut maanjäristystä jalkojensa alla. Sitten otti hän lujemman jalansijan ja sanoi, kääntämättä edes katsettaan: "Jatkakaa."

Syvä hiljaisuus seurasi tätä hiljaisella, mutta varmalla äänellä lausuttua sanaa. Sitten sanoi Mr. Wood:

"En voi jatkaa tekemättä muutamia kysymyksiä äskeisen ilmoituksen johdosta ja ottamatta selville, onko se oikea vai valheellinen."

"Toimitus on kokonaan keskeytettävä", jatkoi ääni takanamme. "Voin näyttää toteen sanani: Tämän avioliiton edessä on voittamaton este."

Mr. Rochester kuuli, mutta ei näyttänyt kuulevan. Hän seisoi itsepintaisena ja jäykkänä paikallaan eikä liikahtanut muuta kuin saadakseen haltuunsa käteni. Kuinka kuuma ja väkevä olikaan hänen otteensa, ja kuinka marmorin valkea olikaan hänen luja, jyrkkäpiirteinen otsansa tällä hetkellä! Kuinka valppaina, mutta hurjina kiilsivätkään hänen silmänsä! Mr. Wood näytti neuvottomalta. "Minkälaatuinen on tuo este?" kysyi hän. "Ehkä se ei ole voittamaton, ehkä se voidaan selvittää."

"Tuskinpa vain", kuului vastaus. "Olen sanonut sitä voittamattomaksi, ja tiedän, mitä sanon."

Puhuja tuli lähemmäksi ja nojautui alttarin reunaa vasten. Hän jatkoi, sanoen joka sanan levollisesti ja selvästi, mutta ei kovasti:

"Tämä este on aivan yksinkertaisesti aikaisempi avioliitto. Mr.
Rochesterilla on vaimo elossa."

Nämä matalalla äänellä lausutut sanat järkyttivät hermojani rajummin kuin ukkosilma. Vereni jähmettyi kauhusta, mutta säilytin täyden tajuntani enkä ollut edes vaarassa pyörtyä. Katsoin Mr. Rochesteriin ja pakotin hänet katsomaan minuun. Hänen kasvonsa olivat värittömät ja kuin kivettyneet, ja hänen silmänsä olivat kylmät, mutta kipinöivät. Hän ei kieltänyt mitään, mutta näytti tahtovan uhmata koko maailmaa. Puhumatta sanakaan, hymyilemättä, tuskin huomaten minut eläväksi olennoksi hän vain kietoi käsivartensa vyötäisilleni ja veti minut luoksensa.

"Kuka olette?" kysyi hän odottamattomalta vieraalta. "Nimeni on Briggs, asianajaja Lontoosta."

"Ja te väitätte, että minulla on vaimo."

"Minä muistutan teille, sir, että teillä on vaimo, jonka laki tunnustaa, joskaan ette te."

"Sallikaa minun kuulla jotakin hänestä — hänen nimensä, vanhempansa ja asuntonsa."

"Tietenkin." Mr. Briggs otti levollisena taskustaan paperin ja luki virallisella nenä-äänellä:

"Minä vakuutan ja voin näyttää todeksi, että kahdentenakymmenentenä päivänä elokuuta vuonna — (vuosiluku viisitoista vuotta sitten) Edward Fairfax Rochester, Englannista, Thornfield Hallin ja Ferndean Manorin omistaja, meni naimisiin sisareni, Bertha Antoinette Masonin, kauppias John Masonin ja hänen vaimonsa, kreolittaren Antoinettan, tyttären kanssa, kirkossa, Spanish Townissa, Jamaicassa. Vihkimätodistus on tämän kirkon paperien joukossa, ja jäljennös siitä on nyt hallussani. Richard Mason."

"Tämä asiakirja — mikäli se on oikea — voi todistaa, että olen ollut naimisissa, mutta se ei todista, että nainen, jota tässä mainitaan vaimokseni, vielä elää."

"Hän eli kolme kuukautta sitten", sanoi lakimies.

"Mistä tiedätte sen?"

"Minulla on todistaja, jonka pätevyyttä tuskin tekään, sir, saatte kumotuksi."

"Tuokaa hänet sitten tänne — tai menkää helvettiin."

"Minä tuon hänet ensin tänne — hän onkin täällä Mr. Mason, olkaa hyvä ja astukaa esiin."

Mr. Rochester puri huuliaan kuullessaan tämän nimen ja suonenvedontapainen väristys puistatti häntä. Lähellä kun olin, tunsin kuinka raivon ja epätoivon aallot riehuivat hänen ruumiissaan. Toinen muukalainen, joka tähän saakka oli pysytellyt taampana, tuli nyt lähemmäksi, kalpeat kasvot kurkistivat lakimiehen olan takaa — se oli Mason itse. Mr. Rochester kääntyi ja tuijotti häneen. Olen usein sanonut, että hänellä oli mustat silmät, mutta nyt niitten välke oli kellertävää, sanoisinko verenkarvaista, ja tumma puna levisi yli hänen värittömän otsansa ja ruskeitten poskiensa. Hän liikahti, kohotti väkevän käsivartensa, hän olisi voinut lyödä Masonia, nujertaa hänet kirkon lattialle, tyrehyttää säälimättä hengen hänen rinnassaan, mutta Mason livahti pois huutaen heikosti: "Hyvä Jumala!" Kylmä ylenkatse levisi Mr. Rochesterin kasvoille, hänen vihansa sammui silmänräpäyksessä ja hän tyytyi kysymään: "Mitä sinulla on sanottavaa!"

Vastaus kuoli Mr. Masonin värittömille huulille.

"Piru vieköön sinut, ellet voi vastata selvästi. Minä kysyn vielä, mitä sinulla on sanottavaa."

"Sir — sir", keskeytti pappi, "älkää unohtako, että olette pyhässä paikassa." Sitten hän kääntyi Masoniin ja kysyi lempeästi: "Tiedättekö te, sir, onko tämän herran vaimo vielä elossa."

"Rohkeutta", kehoitti lakimies, "puhukaa nyt!"

"Hän asuu tätä nykyä Thornfield Hallissa", sanoi Mason hiukan selvemmin. "Näin hänet viime huhtikuussa. Olen hänen veljensä."

"Thornfield Hallissa", huudahti pappi. "Mahdotonta! Olen kauan asunut seudulla, sir, enkä koskaan ole kuullut puhuttavan mistään Mrs. Rochesterista Thornfield Hallissa."

Huomasin, kuinka katkera hymy vääristi Mr. Rochesterin huulia, ja hän mutisi:

"Ei — kautta taivaan! Minä kyllä pidin huolta siitä, ettei kukaan kuulisi mitään hänestä — ainakaan sillä nimellä." Hän mietti, noin kymmenen minuuttia hän neuvotteli itsensä kanssa, sitten hän teki päätöksensä ja julisti sen:

"Kylliksi jo — ulos täältä kaikki, heti paikalla! Wood, sulkekaa kirjanne ja riisukaa kauhtananne. John Green (notaari), lähtekää pois, tänä päivänä ei vihkimisestä tule mitään." Toiset tottelivat.

Mr. Rochester jatkoi nopeasti ja kovalla äänellä: "Kaksiavioisuus on ruma sana — aioin kuitenkin olla kaksiavioinen, mutta kohtalo on ollut minua viekkaampi, tai sallimus on asettunut tielleni — ehkä jälkimäinen. Olen tällä hetkellä vain hiukan parempi kuin paholainen, ja, kuten sielunpaimeneni varmaan sanoo, ansaitsen Jumalan ankarimman tuomion — sammumattoman tulen ja ikuisen vaivan. Hyvät herrat, suunnitelmani on mennyt tyhjiin. On totta, mitä tämä lakimies ja hänen seuralaisensa sanovat: olen ollut naimisissa, ja nainen, jonka kanssa menin naimisiin, elää vielä. Sanotte, Wood, että ette koskaan ole kuullut puhuttavan Mrs. Rochesterista, mutta lyönpä vetoa, että olette monta kertaa kallistanut korvanne juorupuheille eräästä salaperäisestä mielipuolesta, jota hoidetaan ja vartioidaan Thornfield Hallissa. Joku on kuiskannut teille, että hän on avioton sisarpuoleni, joku toinen on arvellut häntä hyljätyksi rakastajattarekseni. Minä ilmoitan nyt teille, että hän on vaimoni, jonka kanssa menin naimisiin viisitoista vuotta sitten. Hänen nimensä on Bertha Mason, ja hän on tämän päättäväisen henkilön sisar, joka tuossa vapisevine jäsenineen ja valkeine poskineen on elävänä esimerkkinä siitä kuinka urhoollinen sydän miehellä voi olla. Pää pystyyn, Dick — älä pelkää minua — minä voisin yhtä hyvin lyödä naista kuin sinua. Bertha Mason on hullu, hän on syntynyt hulluuteen taipuvassa perheessä, jonka jäsenet läpi kolmen sukupolven ovat olleet heikkomielisiä ja hourupäisiä. Hänen äitinsä, kreolitar, oli mielipuoli ja juomari — sen huomasin vasta häitteni jälkeen, sillä perhesalaisuuksista vaiettiin visusti sitä ennen. Bertha, kuten kuuliaisen lapsen sopii, seurasi äitinsä jälkiä molemmissa suhteissa. Olin todellakin saanut suloisen puolison, puhtaan, viisaan ja vaatimattoman — voitte kuvitella, että olin onnellinen mies! Mitä kohtauksia sainkaan kokea! Oh, kokemukseni ovat olleet suuremmoisia — jospa vain tuntisitte ne! Mutta en ole velkaa teille pitempiä selityksiä. Briggs, Wood, Mason — kutsun teidät kaikki talooni katsomaan Mrs. Poolen hoidokkia — minun vaimoani. Saatte nähdä, minkälaisen olennon kanssa minut narrattiin menemään naimisiin, ja tuomita, oliko minulla oikeutta rikkoa sopimus ja etsiä myötätuntoa toisen, inhimillisen olennon puolelta. Tämä tyttö", jatkoi hän kääntyen minuun, "ei tietänyt enempää kuin tekään, Wood, tuosta inhoittavasta salaisuudesta. Hän luuli, että kaikki oli selvää ja laillista eikä edes uneksinut tulevansa viekoitelluksi näennäiseen avioliittoon petollisen konnan kanssa, joka jo oli sidottu mielipuoleen, huonoon ja eläimelliseen puolisoon. Tulkaa, seuratkaa minua!"

Hän lähti kirkosta pitäen vieläkin kiinni kädestäni. Nuo kolme herrasmiestä seurasivat häntä. Linnan päätyoven edessä odottivat vaunut meitä.

"Vie ne takaisin vaunuvajaan, John", sanoi Mr. Rochester kylmästi, "niitä ei tarvita tänään."

Astuessamme sisään tulivat Mrs. Fairfax, Adèle, Sophie ja Lea tervehtimään meitä.

"Hiiteen kaikki tyyni onnitteluinenne", huusi isäntä. "Kuka tarvitsee niitä? En ainakaan minä — ne tulevat viisitoista vuotta liian myöhään."

Hän kulki heidän ohitseen ja nousi portaita, taluttaen vieläkin minua ja kehoittaen herroja seuraamaan. Nousimme toiseen kerrokseen, menimme gallerian poikki ja jatkoimme matkaa kolmanteen kerrokseen. Mr. Rochesterin isännän-avain avasi matalan, mustan oven, ja tulimme tuohon omituiseen, vanhaan huoneeseen suurine vuoteineen ja korkokuvineen.

"Sinä tunnet tämän paikan, Mason", sanoi oppaamme, "täällä hän puri ja pisti sinua."

Hän kohotti seinäverhoa, paljasti toisen oven ja avasi senkin. Eteemme avautui ikkunaton huone, jonka lujalla ja korkealla varjostimella varustetussa takassa paloi valkea ja jonka katosta riippui lamppu. Grace Poole oli kumartuneena tulen yli ja nähtävästi valmisti jotakin ruokaa. Huoneen toisessa päässä, syvässä varjossa, liikkui eräs olento edestakaisin. Ensi silmäyksellä ei voinut sanoa, oliko se inhimillinen olento vai eläin, se näytti ryömivän nelinkontin ja murisi kuin joku omituinen villieläin, mutta sen yllä oli vaatteita, ja paksu, harmahtava tukka peitti leijonan harjan tavoin sen pään ja kasvot.

"Hyvää huomenta, Mrs. Poole", sanoi Mr. Rochester. "Kuinka voitte ja kuinka toimenne menestyy tänään?"

"Kiitos kysymästä, sir, koko hyvin", vastasi Grace ja nosti kiehuvan padan varovasti liedeltä. "Huononlaisella tuulella kyllä, mutta ei raivona."

Kimeä huuto näytti kumoavan tämän suosiollisen lausunnon, ja tuo vaatetettu hyena nousi takajaloilleen ja seisoi edessämme täydessä mitassaan.

"Ahaa, sir, hän näkee teidät", huudahti Grace, "teidän olisi parempi mennä pois."

"Vain hetkinen, Grace, teidän täytyy myöntää minulle pari minuuttia."

"Varokaa itseänne sitten, sir, Jumalan tähden, varokaa!"

Mielipuoli ulvoi, työnsi vanukkeiset hiuksensa silmiltään ja tuijotti hurjana vieraisiin. Tunsin hyvin nuo punaiset kasvot, nuo turvonneet piirteet. Mrs. Poole tuli lähemmäksi.

"Pois tieltä", sanoi Mr. Rochester työntäen hänet syrjään. "Hänellä ei kai ole veistä nyt, ja minä olen varuillani."

"Ei sitä koskaan tiedä, mitä hänellä on, sir, hän on niin viekas, ettei kukaan kuolevainen voi keksiä hänen temppujansa."

"Meidän olisi paras jättää hänet", kuiskasi Mr. Mason.

"Mene helvettiin", neuvoi hänen lankonsa.

"Varokaa", huusi Grace. Nuo kolme herrasmiestä peräytyivät. Mr. Rochester työnsi minut taakseen. Mielipuoli syöksyi hänen päällensä ja tarttui rajusti hänen kurkkuunsa ja iski hampaansa hänen poskeensa. He painivat. Hän oli kookas nainen, melkein yhtä pitkä kuin hänen miehensä ja päälle päätteeksi lihava, voimakas kuin mies, ja hän oli jo monesti nujertamaisillaan Mr. Rochesterin, niin atleetti kuin tämä olikin. Hyvällä iskulla olisi tämä saanut hänet asettumaan, mutta hän ei tahtonut lyödä, hän vain paini. Vihdoin hän sai mielipuolen kädet haltuunsa, Grace Poole antoi nuoran, ja hän köytti ne selän taakse. Tuotiin lisää nuoraa, ja mielipuoli sidottiin tuoliin kiinni. Koko toimitusta säestivät mitä kimeimmät huudot ja hurja riuhtominen. Mr. Rochester kääntyi sitten katsojiin ja katseli heitä katkerasti ja epätoivoisesti hymyillen. "Tämä on minun vaimoni", sanoi hän. "Tällainen on ainoa syleily mitä häneltä koskaan saan — tällaisia ne hyväilyt, jotka sulostuttavat joutohetkiäni! Ja tällainen" — hän laski kätensä olalleni — "on se, jonka tahdoin saada, tämä nuori tyttö, joka seisoo niin vakavana ja tyvenenä helvetin ovella ja katselee rauhallisena tuon kadotuksen hengen hurjuutta. Tarvitsin hänet todellakin vaihteeksi tuon pedon jälkeen. Wood ja Briggs, näettekö eroa? Verratkaa näitä kirkkaita silmiä noihin punaisiin palloihin — näitä kasvoja tuohon naamioon — tätä vartaloa tuohon muodottomaan pölkkyyn ja tuomitkaa minut sitten, te lain ja evankeliumin julistajat, ja muistakaa, että millä tuomiolla te tuomitsette, sillä pitää teitäkin tuomittaman! Nyt ulos kaikki tyyni! Minun täytyy lukita aarteeni."

Vetäydyimme pois kaikki. Mr. Rochester jäi hetkiseksi jälkeemme antaakseen vielä määräyksiä Grace Poolelle. Asianajaja kääntyi puoleeni laskeutuessamme portaita.

"Te, miss", sanoi hän, "olette vapaa kaikesta häpeästä. Setänne tulee iloiseksi kuullessaan sen — jos hän elää vielä, kun Mr. Mason palaa Madeiraan."

"Setäni! Mitä hänestä? Tunnetteko hänet?"

"Mr. Mason tuntee hänet. Mr. Eyre on muutamia vuosia ollut kirjeenvaihtajana hänen liikkeessään. Kun setänne sai kirjeen, jossa kerroitte aiotusta avioliitostanne Mr. Rochesterin kanssa, sattui Mr. Mason, joka terveytensä vuoksi oli Madeirassa, juuri olemaan hänen luonaan. Mr. Eyre mainitsi asiasta hänelle, sillä hän tiesi, että Mr. Mason oli tuntenut sennimisen herrasmiehen. Voitte arvata, kuinka Mr. Mason hämmästyi ja pahastui kuullessaan uutisen, ja hän ilmoitti viipymättä sedällenne, kuinka asia oli. Minun täytyy mielipahakseni sanoa, että setänne on nyt sairasvuoteella, jolta hän kaiken todennäköisyyden mukaan ei tule nousemaan, mikäli voi päättää taudin laadusta ja hänen korkeasta iästään. Hän ei itse voinut rientää Englantiin pelastamaan teitä satimesta, johon olitte joutumaisillanne, mutta hän pyysi Mr. Masonia tekemään kaiken voitavansa estääkseen tuon väärän avioliiton. Hän neuvoi häntä kääntymään minun puoleeni. Kiirehdin minkä taisin, ja olen kiitollinen, että en tullut liian myöhään — ja niin olette varmaan tekin. Jollen olisi varma siitä, että setänne on kuollut ennenkuin ehditte Madeiraan, neuvoisin teitä seuraamaan Mr. Masonia sinne, mutta asiain näin ollen pidän parhaana, että jäätte Englantiin, kunnes olette saanut lisää tietoja sedästänne. Vieläkö meillä on muuta toimitettavaa?" kysyi hän Mr. Masonilta.

"Ei, ei — lähtekäämme", vastasi tämä tuskissaan, ja sanomatta hyvästi Mr. Rochesterille he lähtivät pois eteisen ovesta. Pappi vaihtoi vielä muutamia kehoituksia tai moitteen sanoja ylpeän pitäjäläisensä kanssa ja suoritettuaan, tämän velvollisuuden lähti hänkin. Kuulin hänen menevän seisoessani huoneeni puoliavoimen oven edessä. Kun talo oli näin tyhjentynyt, sulkeuduin sinne, työnsin salvan oven eteen, jottei kukaan tulisi häiritsemään minua, ja valmistauduin — en itkemään enkä valittamaan, sillä siihen olin vielä liian levollinen — vaan koneellisesti riisumaan pois hääpukuni ja vaihtamaan sen arkipukuun, jota eilen olin luullut käyttäväni viimeisen kerran. Sitten istahdin. Tunsin itseni heikoksi ja väsyneeksi. Nojasin käsivarteni pöytään ja painoin pääni niihin. Ja nyt ajattelin — tähän saakka olin vain kuullut, nähnyt, liikkunut, seurannut mukana ylös ja alas, kun minua oli talutettu, nähnyt tapausten seuraavan toisiaan, salaisuuksien selvenevän — mutta nyt ajattelin.

Aamu oli ollut kylläkin rauhallinen, lukuunottamatta lyhyttä kohtausta mielipuolen kanssa, kirkossa oli kaikki käynyt ilman meteliä, ilman intohimon purkauksia, äänekästä riitaa, väittelyä, uhkauksia, kyyneleitä ja nyyhkytyksiä. Oli sanottu muutamia sanoja, oli levollisesti mainittu este avioliitollemme, Mr. Rochester oli tehnyt muutamia lyhyitä, tylyjä kysymyksiä, niihin oli vastattu, oli annettu selityksiä ja väite näytetty toteen, sitten isäntäni oli myöntynyt, elävä todistuskappale oli nähty, rauhanhäiritsijät olivat menneet ja kaikki oli ohi.

Olin omassa huoneessani kuten tavallisesti — se olin minä itse ilman mitään ulkonaista muutosta, kukaan ei ollut lyönyt eikä vahingoittanut minua. Ja kuitenkin — missä oli eilispäivän Jane Eyre? Missä oli hänen elämänsä — hänen tulevaisuustoiveensa?

Jane Eyre, joka oli ollut lämminverinen, toivorikas nainen — melkein morsian — oli taas yksinäinen, paleleva tyttö, hänen elämänsä oli väritön, hänen toiveensa lohduttoman niukat. Sydäntalven halla oli jäädyttänyt juhannuksen kukat, joulukuun lumimyrsky tuhonnut kesäkuun luonnon, kypsät hedelmät olivat jäätyneet, nietos peittänyt kukkivat ruusupensaat, härmäinen kääriliina laskeutunut yli heinävainioitten ja ruispeltojen, kedot, jotka vielä eilen olivat kirjavanaan kukkia, olivat tänään poluttoman lumen peitossa, ja metsät, jotka kaksitoista tuntia sitten olivat olleet lehteviä ja lemuavia kuin lämpimien maitten lehdot, olivat nyt autioita ja valkeita kuin talvisen pohjolan havumetsät. Kaikki toiveeni olivat kuolleet, saman julman tuomion yllättäminä, joka yhdessä yössä oli surmannut kaikki esikoiset Egyptissä. Katselin rakkaimpia toiveitani, jotka vielä eilen olivat niin värikkäinä kukoistaneet, nyt ne olivat kuin kylmät ruumiit, joita en enää koskaan voinut kutsua takaisin elämään. Katselin rakkauttani, tuota tunnetta, jonka olin antanut isännälleni ja jonka hän oli herättänyt henkiin — nyt se värisi sydämessäni kuin kiusaantunut lapsi kylmässä kehdossa, se oli sairas ja kärsivä eikä voinut etsiä turvaa Mr. Rochesterin luota eikä lämpöä hänen sylistään. Oh, en koskaan enää voinut mennä hänen luoksensa, sillä luottamukseni oli särkynyt. Mr. Rochester ei ollut minulle enää sitä mitä hän oli ollut, sillä hän ei ollut se, joksi olin häntä luullut. En voinut oikeastaan syyttää häntä, en tahtonut sanoa, että hän oli pettänyt minua, mutta ehdoton tahrattomuus oli kadonnut hänen kuvastaan, ja minun täytyi lähteä pois hänen luotaan, siitä olin täysin selvillä. Koska, kuinka, minne, sitä en vielä tietänyt, mutta arvelin, että hän itse tahtoisi minut kiireimmiten pois Thornfieldista. Todellista rakkautta hän nähtävästi ei voinut tuntea minua kohtaan, hänen tunteensa oli ollut vain oikullinen, ohimenevä intohimo, ja koska se oli rauennut tyhjiin, ei hän enää tarvinnut minua. Nyt olisin pelännyt astua hänen tielleen, sillä minun näkemiseni täytyi olla hänelle vastenmielistä. Voi, kuinka silmäni olivat olleet sokeat ja käytökseni heikkoa!

Silmäni olivat suljetut, syvä pimeys näytti tulvehtivan ylitseni ja ajatukseni olivat kuin mustan, kuohuvan virran aallot. Minusta tuntui kuin olisin hyljättynä ja uupuneena heittäytynyt suuren, kuivettuneen virran uomaan, kuulin virran pauhua kaukaisilla vuorilla, tunsin sen lähenevän, eikä minulla ollut voimaa eikä tahtoa nousta ja paeta. Makasin voimattomana ja toivoin kuolemaa. Yksi ainoa ajatus vielä eli rinnassani — muistin Jumalan ja huokasin sanattoman rukouksen. Valottomassa mielessäni risteili sanoja, jotka olisi pitänyt kuiskata kuuluville, mutta en saanut voimaa lausua niitä.

"Älä ole kaukana minusta, sillä tuska on lähellä eikä kukaan auta minua."

Se oli lähellä, ja koska en ollut pyytänyt apua ylhäältä sitä vastaan, koska en ollut liittänyt käsiäni ristiin, notkistanut polviani enkä liikuttanut huuliani, tulvi se ylitseni kuin voimakas, kuohuva virta. Mustana ryöppynä kuohui ylitseni tietoisuus menetetystä elämästäni, hukkaan menneestä rakkaudestani, sammuneista toiveistani, surmatusta luottamuksestani. En voi kuvata tuota kauheata hetkeä. "Vedet kävivät minun sieluuni asti, minä vajosin syvälle pohjattomaan liejuun, minä olin tullut syviin vesiin, ja virrat tulvehtivat ylitseni."