Read synchronized with  Chinese  English  French  German  Italian  Portuguese  Romanian  Russian  Spanisch 
Jane Eyre.  Charlotte Brontë
Luku 23. Kahdeskymmeneskolmas luku.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Ihana keskikesä säteili yli Englannin. Keskeytymättä jatkui niin kirkkaita päiviä, niin loistavia auringonpaisteita, että sellaiset yksitellenkin vain harvoin sulostuttavat aaltojen tuudittamaa maatamme. Oli kuin olisi parvi Italian päiviä loistavien muuttolintujen tavoin lentänyt etelästä ja laskeutunut lepäämään Albionin kallioille. Heinä oli jo koottu, niityt Thornfieldin ympärillä olivat vihreät ja tasaisiksi niitetyt, tiet valkeat ja kuivat, puut tummimmassa rehevyydessään, ja lehtevät, varjoisat metsät ja pensaikot muodostivat kauniin vastakohdan päivänpaisteiselle vainiolle.

Juhannusaattona oli Adèle juossut itsensä väsyksiin etsiessään metsämansikoita Hayn tien varsilta ja mennyt levolle auringon mukana. Minä katselin, kun hän vaipui uneen, ja lähdin sitten puutarhaan.

Oli suloisin päivän kahdestakymmenestä neljästä tunnista. Polttava helle oli tauonnut, ja vilpoinen kaste lankesi janoisille niityille ja kärventyneille kukkuloille. Sille kohdalle taivasta, missä aurinko yksinäisenä, ilman pilvien loistavaa kunniavahtia, oli vaipunut alas, levisi juhlallinen purppurahohde, joka loimusi punaisen juveelin värisenä, sulatusuunin tavoin erään harjanteen takana ja ulottui miedontuen miedontumistaan laajalle ja korkealle yli puolen taivaan. Itäiselläkin taivaalla oli viehätyksensä, se oli hieno ja syvänsininen, ja silläkin oli oma vaatimaton jalokivensä, yksinäinen tähti. Sieltä oli kohta nouseva kuu, joka vielä oli taivaanrannan takana.

Kävelin kivitetyllä pihalla, mutta äkkiä tunsin hienoa, erittäin tuttua sikaarintuoksua jostakin avonaisesta ikkunasta, huomasin, että kirjastohuoneen ikkuna oli raollaan ja että minua sieltä voitiin pitää silmällä. Lähdin siis hedelmätarhaan. Ei mikään muu puutarhan nurkka ollut niin suojattu ja eedenimäinen kuin tämä, se oli täynnä puita ja kukkia, toisella puolella erotti hyvin korkea muuri sen pihasta, toisella pyökkikäytävä ruohokentästä. Perällä oli rappeutunut pensasaita, jonka takana aukenivat yksinäiset niityt. Sen luokse johti kiemurteleva, laakeripuitten reunustama polku, joka päättyi jättiläiskokoiseen pähkinäpuuhun. Sen juurta ympäröi penkki. Täällä sai kulkea näkymättömänä ja rauhassa. Hämärä laskeutui puutarhaan, täydellinen hiljaisuus vallitsi, kaste lankesi maahan makeana kuin hunaja, ja minusta tuntui kuin olisin voinut jäädä tähän varjoisaan kolkkaan iäksi, mutta saapuessani aitauksen yläpäähän, nousevan kuun hopeoimien kukkapenkereitten luo, pysähdyn äkkiä. En ole nähnyt enkä kuullut mitään, olen vain taaskin tuntenut tuon varoittavan tuoksun.

Orjantappurat ja tuoksuherneet, jasmiinit, neilikat ja ruusut ovat jo kauan suitsuttaneet ilmaan iltauhriansa. Tämä uusi tuoksu ei lähde pensaista eikä kukkapenkereistä, se tulee — tiedän sen hyvin — se tulee Mr. Rochesterin sikaarista. Katselen ympärilleni ja kuuntelen. Kypsyvät hedelmät painavat raskaasti puitten oksia. Satakieli laulaa metsässä puolen peninkulman päässä. Mitään liikkuvaa olentoa ei näy, lähenevien askeleitten ääntä ei kuulu, mutta tuoksu käy voimakkaammaksi. Minun täytyy paeta. Hiivin aukkoa kohti, joka vie pensaikkoon, ja näen Mr. Rochesterin tulevan sisään. Vetäydyn muurivihreän verhoamaan komeroon aidassa, hän ei varmaankaan viivy kaluan, hän palaa pian samaa tietä, ja jos istun hiljaa, ei hän näe minua.

Mutta ei — hän pitää tästä illasta yhtä paljon kuin minäkin, vanha puutarha viehättää häntäkin, ja hän kulkee edelleen, milloin kohottaen karviaismarjapensaitten oksia, jotka ovat täynnä marjoja, suuria kuin luumut, milloin ottaen puusta kypsän kirsikan, milloin kumartuen kukka penkereitä kohti nauttimaan niitten tuoksusta ja ihailemaan kastehelmien kimmellystä terälehdillä. Suuri koiperhonen lentää suristen ohitseni ja istahtaa kukkaselle Mr. Rochesterin jalkojen juuressa. Hän huomaa sen ja kumartuu tutkimaan sitä. "Nyt hän kääntää minulle selkänsä", ajattelin, "ja hänen huomionsa on muualla. Ehkä pääsen pujahtamaan pois huomaamatta, jos kuljen hyvin hiljaa."

Kävelin käytävän sammalreunaa pitkin, jottei karkean hiekan narina antaisi minua ilmi. Hän seisoi kukkapenkereitten keskellä parin kyynärän päässä tiestä ja näytti vaipuneen koiperhosen katselemiseen. "Pääsen erittäin hyvin", tuumailin.

Kun kuljin hänen varjonsa yli, joka nousevan kuun valossa lankesi pitkänä yli puutarhan, sanoi hän hiljaa, kääntämättä päätään: "Jane, tulkaapa katsomaan tätä miekkosta!"

Olin kävellyt aivan äänettä, hänellä ei ollut silmiä selässään — voiko hänen varjonsa tuntea? Hätkähdin ensin ja lähestyin sitten häntä.

"Katsokaa sen siipiä", sanoi hän, "se melkein muistuttaa Länsi-Intian hyönteisiä. Näin suurta ja kaunista perhosta harvoin näkee Englannissa — kas, siinä se lensi jo."

Koiperhonen surisi tiehensä. Minäkin aioin jänismäisesti peräytyä, mutta Mr. Rochester seurasi minua, ja kun olimme tulleet aukon luo, sanoi hän:

"Palatkaa takaisin, on häpeä istua sisällä näin kauniina iltana, eikä varmaan kukaan tahtoisi mennä nukkumaan, kun auringonlasku kohtaa nousevan kuun."

Vikoihini kuuluu, että vaikka kieleni välistä on hyvinkin kerkeä vastaamaan, on aikoja, jolloin se kurjasti kieltäytyy lausumasta tekosyytä ja anteeksipyyntöä, ja sellaista tapahtuu aina tärkeinä hetkinä, kun helposti sanottu sana tai mitätön syy riittäisi pelastamaan minut pulasta tai tuskallisesta kohtauksesta. En olisi tahtonut kävellä tähän aikaan päivästä kahdenkesken Mr. Rochesterin kanssa varjoisassa puutarhassa, mutta en voinut keksiä tekosyytä, jonka nojalla olisin voinut jättää hänet. Seurasin häntä viivytellen ja mietin innokkaasti jotakin keinoa päästäkseni pois, mutta hän näytti itse niin rauhalliselta ja vakavalta, että aloin hävetä omaa hämmentymistäni. Näytti siltä, että jos asiassa oli jotakin pahaa, oli se yksinomaan minun puolellani. Hän oli tyven eikä tietänyt siitä mitään.

"Jane", aloitti hän, kun olimme tulleet laakerikäytävään ja kuljimme hitaasti suurta pähkinäpuuta kohti. "Thornfield on hauska paikka näin kesällä, eikö totta?"

"Kyllä, sir."

"Olette varmaan jonkun verran kiintynyt taloon — teillähän on avoin silmä luonnon kauneudelle ja hyvät taipumukset kiintymiseen."

"Olen kylläkin kiintynyt siihen."

"Ja vaikka en ymmärrä, kuinka se on mahdollista, huomaan, että olette mieltynyt myöskin lapsihupakkoon Adèleen ja yksinkertaiseen rouvasihmiseen Fairfaxiin."

"Niin olenkin, sir, pidän molemmista, vaikkakin eri tavalla."

"Ja teidän olisi ikävä erota heistä, vai kuinka?"

"Kyllä, sir."

"Mikä vahinko", sanoi hän ja pysähtyi huoaten. "Mutta sellainen on maailman meno. Tuskin ennättää kunnolla asettua mieluiseen pysähdyspaikkaan, kun ääni kutsuu nousemaan ja lähtemään liikkeelle, sillä pysähdysaika on päättynyt."

"Täytyykö minun lähteä liikkeelle, sir", kysyin. "Täytyykö minun jättää
Thornfield."

"Minä luulen, että teidän täytyy, Jane. Olen pahoillani, mutta luulen, että teidän täytyy."

Tämä oli kova isku, mutta en antanut sen lyödä itseäni maahan.

"No niin, sir, minä olen valmis, kun lähtökäsky tulee."

"Se on tullut nyt — minun täytyy antaa se tänä iltana."

"Menette siis pian naimisiin, sir."

"Juuri niin — pilkulleen, tavallisella tarkkanäköisyydellänne olette osunut suoraan naulan päähän."

"Joko pian, sir?"

"Hyvin pian, oma — ei, vaan Miss Eyre, ja te muistatte, Jane, että ensi kerralla kun ilmoitin tai kun kulkupuhe ilmoitti teille selvin sanoin, että aikomukseni oli antaa sitoa vanhanpojan-kaulaani katkeamaton side, astua pyhään aviosäätyyn, painaa Miss Ingram povelleni (hän onkin aimo sylillinen, mutta se ei tee mitään, niin erinomaista ainetta kuin kaunis Blancheni ei koskaan saa liiaksi) — niin, mitä sanoinkaan — mutta kuunnelkaa minua, Jane! Etsittekö vielä toisia koiperhosia, vai miksi käännätte päänne pois, lapsukainen? Tuo oli vain leppälintu, joka lensi 'ison kiven juureen.' Tahdoin vain muistuttaa teille, että te se ensiksi sanoitte minulle — hienotunteisuudellanne, jota kunnioitan, varovaisena, ymmärtäväisenä ja nöyränä kuten sopiikin vastuunalaisessa ja riippuvaisessa asemassanne olevalle — te se sanoitte, että sekä teidän että Adèlen on paras marssia matkaanne, jos menen naimisiin Miss Ingramin kanssa. Jätän huomioonottamatta sen salaisen moitteen rakastettuni luonteesta, jonka tuollainen otaksuma sisältää — koetan unohtaa sen, Janet, kun olette kaukana poissa — ja kiinnitän huomioni vain sen viisauteen, joka onkin niin suuri, että otan sen menettelytapani ohjeeksi. Adèlen täytyy mennä kouluun, ja teidän, Miss Eyre, täytyy saada uusi paikka."

"Hyvä on, sir, panen heti ilmoituksen lehteen, ja saanen kai" — aioin jatkaa "saanen kai jäädä tänne, kunnes saan muualla katon pääni päälle", mutta en uskaltanut ryhtyä noin pitkään lauseeseen, sillä en oikein osannut hallita ääntäni.

"Noin kuukauden kuluttua toivon olevani sulhanen", jatkoi Mr. Rochester, "ja sillävälin koetan itse etsiä toimen ja turvapaikan teille."

"Kiitoksia, sir, olen pahoillani, että minun täytyy vaivata —"

"Oh, ei mitään anteeksipyyntöjä! Mielestäni on käskynalaisella, joka on täyttänyt velvollisuutensa niin hyvin kuin te, täysi oikeus vaatia isännältään apua kaikissa niissä asioissa, joissa hän sopivasti voi auttaa häntä. Sitäpaitsi olen jo tulevalta anopiltani kuullut paikasta, joka mielestäni on sopiva teille. Teidän olisi pidettävä huolta Mrs. Dionysius O'Gallin viiden tyttären kasvatuksesta. Osoite Bitternutt Lodge, Connaught, Irlanti. Luulisin, että tulette pitämään Irlannista — ihmiset kuuluvat siellä olevan lämminsydämisiä."

"Se on kaukana, sir."

"Mitä siitä — niin järkevä tyttö kuin te ei välitä pitkästä matkasta ja etäisyydestä."

"En välitä matkasta, mutta se on niin kaukana, ja meri eroittaa minut —"

"Mistä, Jane?"

"Englannista ja Thornfieldista — ja —"

"Ja?"

"Teistä, sir."

Sanoin tämän melkein tahtomattani, ja yhtä tahtomattani alkoivat kyyneleeni vuotaa. En kuitenkaan itkenyt ääneen ja tukahutin nyyhkytykseni. Mrs. O'Gall'in ja Bitternutt Lodgen ajatteleminen jäähdytti sydäntäni, ja vielä kauheampaa oli ajatella niitä suolaisia vaahtopäitä, jotka syöksyisivät minun ja isäntäni väliin, jonka rinnalla nyt kävelin. Mutta jäisin oli se vielä suurempi valtameri — rikkaus, sääty, tapa — joka eroitti minut hänestä, jota ehdottomasti, luonnon pakotuksesta rakastin.

"Se on kaukana", sanoin taas.

"Niin on, ja kun olette Irlannissa Bitternutt Lodgessa, en luultavasti enää koskaan näe teitä, Jane, se on todennäköistä. En koskaan matkusta Irlantiin, koska itse en ole erityisesti ihastunut tuohon maahan. Me olemme olleet hyvät ystävät, Jane, eikö totta?"

"Kyllä, sir."

"Ja kun ystävykset ovat eroamaisillaan, viettävät he mielellään jäljellä olevan lyhyen ajan toistensa läheisyydessä. Tulkaa, niin puhelemme erosta ja matkastanne tyvenesti, noin puolisen tuntia, sillä aikaa kun tähdet syttyvät taivaalle. Tässä on pähkinäpuu, tässä penkki, joka ympäröi sen ryhmyistä juurta. Kas niin, tänä iltana istumme rauhassa tässä, vaikka emme enää koskaan saisi istua yhdessä." Hän istuutui ja käski minut viereensä.

"Irlantiin on pitkä matka, Janet, ja minua surettaa lähettää pieni ystäväni niin väsyttäville teille, mutta jollen keksi parempaa, ei asiaa voi auttaa. Oletteko jollakin tavoin sukua minulle, Jane?"

Tällä kertaa en uskaltanut vastata ollenkaan, ja sydäntäni ahdisti.

"Minulla on välistä kummallinen tunne", jatkoi hän, "kun olen kanssanne, etenkin kun olette niin lähellä minua kuin nyt. Tuntuu kuin jostakin kohdasta rintaani — vasemmalta puolelta — lähtisi näkymätön side, joka olisi lujasti ja kiinteästi sidottu samanlaiseen siteeseen, joka lähtee, vastaavasta paikasta teidän pientä ruumistanne. Ja jos tuo myrskyinen meri ja parisataa peninkulmaa maata tulisi väliimme, pelkään, että tuo side katkeaisi ja että saisin tuntea tuskallista sisäistä verenvuotoa. Mitä teihin tulee — te unohdatte minut."

"Sitä en tee koskaan, sir, te tiedätte" — mahdotonta jatkaa.

"Jane, kuuletteko satakielen laulavan metsässä? Kuulkaa!"

Kuunnellessani itkin suonenvedontapaisesti, sillä nyt en voinut enää hillitä tunteitani. Minun täytyi antautua ja kiihkeä tuska puistatti minua kiireestä kantapäähän. Kun vihdoin puhuin, lausuin katkonaisen toivomuksen, etten koskaan olisi syntynyt tai etten koskaan olisi tullut Thornfieldiin.

"Senkötähden, että olette suruissanne, kun teidän täytyy jättää se."

Raju mielenliikutus, jonka rakkaus ja tuska olivat nostattaneet, taisteli nyt vallasta mielessäni, se vaati yliherruutta ja osoitti olevansa oikeutettu siihen, oikeutettu elämään, purkautumaan, nousemaan, voittamaan, hallitsemaan — ja puhumaan.

"Minun on ikävä jättää Thornfield, minä rakastan Thornfieldia, minä rakastan sitä, koska olen elänyt siellä rikasta ja suloista elämää — ainakin hetkittäin. Minua ei ole poljettu, minua ei ole kivitetty. Minua ei ole kytketty alempien henkien seuraan eikä kielletty näkemästä vilaustakaan siitä, mikä on loistavaa, voimakasta ja korkeata. Olen saanut vapaasti seurustella sen kanssa, jota kunnioitan ja josta pidän — omaperäisen, voimakkaan ja avaran ihmisen kanssa. Olen saanut olla teidän kanssanne, Mr. Rochester, ja mieleni täyttää tuska ja kauhu, kun ajattelen, että minut revitään teistä irti ainiaaksi. Näen, että lähtö on välttämätön, ja yhtä hyvin saisi kuolema olla edessäni."

"Missä näette lähdön välttämättömyyden?" kysyi hän äkkiä.

"Missäkö? Itsehän olette asettanut sen eteeni."

"Missä muodossa?"

"Miss Ingramin muodossa — ylhäisen ja kauniin naisen — morsiamenne."

"Morsiameni! Mikä morsian? Ei minulla ole morsianta."

"Mutta teillä on kohta."

"Niin — niin on, minulla on kohta morsian." Hän kiristi hampaitaan.

"Silloin minun täytyy mennä, senhän olette itse sanonut."

"Ei, teidän täytyy jäädä! Minä vannon sen — ja minä pidän valani."

"Minä sanon teille, että minun täytyy lähteä", vastasin melkein hurjana. "Luuletteko, että voin jäädä tänne merkitsemättä mitään teille? Luuletteko, että olen kone — puukuva ilman tunteita? Luuletteko, että voin sietää, että leipä riistetään huuliltani, että minun osani elävää vettä kaadetaan maahan? Luuletteko, että olen sieluton ja sydämetön, vaikka olenkin köyhä, halpa, ruma ja pieni? Te luulette väärin! Minulla on yhtä paljon sielua kuin teilläkin — ja aivan yhtä paljon sydäntäkin! Ja jos Jumala olisi antanut minulle hieman kauneutta ja hyvän joukon rahoja, olisin tehnyt eron yhtä vaikeaksi teillekin kuin se on minulle. En puhu teille nyt sovinnaisten sääntöjen mukaan, olen kaiken katoovaisen yläpuolella ja sieluni puhuu teidän sielullenne kuin jos molemmat olisimme kulkeneet haudan läpi ja seisoisimme Jumalan edessä samanarvoisina — niinkuin olemmekin."

"Niinkuin olemmekin", kertasi Mr. Rochester, "näin" — hän sulki minut syliinsä, veti minut rintaansa vasten ja painoi huulensa huulilleni. "Näin, Jane."

"Niin, juuri niin, sir", sanoin, "mutta ei kuitenkaan niin, sillä te olette nainut mies — tai melkein kuin nainut mies; ja naimisissa alempanne kanssa, sellaisen, jonka kanssa ette sovi yhteen, jota ette voi todella rakastaa, sillä olen nähnyt ja kuullut teidän ivaavan häntä. Minä halveksin sellaista naimiskauppaa ja senvuoksi olen parempi kuin te — antakaa minun mennä!"

"Minne, Jane? Irlantiinko?"

"Niin, Irlantiin. Minä olen sanonut sanottavani ja voin mennä minne tahansa."

"Jane, rauhoitu, älä ponnista vastaan kuin mieletön linnunpoikanen, joka epätoivoissaan repii omia höyheniään!"

"Minä en ole mikään lintu, eikä mikään verkko sido minua. Minä olen vapaa ihminen, minulla on riippumaton tahto, ja sen voimalla jätän nyt teidät."

Uusi ponnistus vapautti minut, ja seisoin suorana hänen edessään.

"Ja sinun tahtosi ratkaiskoon kohtalosi", sanoi hän. "Minä tarjoan sinulle käteni, sydämeni ja puolet omaisuudestani."

"Te ilveilette, ja minä nauran teille."

"Minä pyydän sinua kulkemaan läpi elämän rinnallani, olemaan toinen itseni, ja paras maallinen seuralaiseni."

"Siihen olette jo valinnut toisen, ja teidän täytyy pysyä valinnassanne."

"Jane, rauhoitu hetkiseksi, olet ylenmäärin kiihtynyt. Minäkin koetan rauhoittua."

Laakerikäytävältä tuli tuulenhenkäys, se värisytti pähkinäpuun lehviä, jatkoi matkaansa — pois — pois tuntemattomiin etäisyyksiin ja raukesi. Ei kuulunut muuta ääntä kuin satakielen laulu. Sen kuullessani aloin taaskin itkeä. Mr. Rochester istui ääneti ja katseli minua hellästi ja vakavasti. Kului hetkinen ennenkuin hän puhui taas.

"Tule viereeni, Jane, niin selitän asian ja koetamme ymmärtää toisiamme."

"Minä en koskaan enää tule teidän viereenne, minut on nyt revitty pois, enkä voi palata."

"Mutta, Jane, minä pyydän sinua vaimokseni, ja vain sinun kanssasi aion mennä naimisiin."

Minä vaikenin. Luulin, että hän teki pilkkaa minusta.

"Tule, Jane, tule tänne!"

"Morsiamenne seisoo välissämme."

Hän nousi ja oli yhdellä hyppäyksellä vieressäni.

"Morsiameni on tässä", sanoi hän vetäen minut taaskin luokseen, "koska vertaiseni on tässä. Jane, tahdotko tulla vaimokseni?"

En vastannut vieläkään, ja taaskin tempauduin irti hänen käsistään, sillä vieläkin olin epäuskoinen.

"Epäiletkö minua, Jane?"

"Täydellisesti."

"Etkö usko minua?"

"En hituistakaan."

"Olenko valehtelija silmissäsi?" kysyi hän tulisesti. "Pieni epäilijä, sinun täytyy ruveta uskomaan. Rakastanko minä Miss Ingramia? En, sen tiedät hyvin. Rakastaako hän minua? Ei, sen olen osannut näyttää toteen. Panin liikkeelle huhun, että omaisuuteni oli vain kolmas osa siitä mitä hän arveli, ja tulin sitten katsomaan tuloksia. Sain osakseni vain kylmyyttä sekä hänen että hänen äitinsä puolelta. Minä en tahtoisi — en voisi mennä naimisiin Miss Ingramin kanssa. Sinä — sinä outo — melkein ylimaallinen olento — sinua rakastan kuin omaa lihaani. Sinua — köyhää ja halpaa, vähäpätöistä ja pientä tyttöä pyydän ja rukoilen vaimokseni."

"Mitä, minua!" huudahdin, sillä hänen vakavuutensa ja erittäinkin hänen epäkohteliaisuutensa alkoivat vakuuttaa minua hänen rehellisyydestään. "Minua, jolla ei ole ainoatakaan ystävää maailmassa paitsi te — jos olette ystäväni — ei penniäkään sen yli, mitä te annatte minulle."

"Sinua, Jane. Minun täytyy saada sinut omakseni — kokonaan omakseni.
Tahdotko olla omani? Sano 'tahdon' — pian!"

"Mr. Rochester, antakaa minun katsoa kasvojanne, kääntykää kuuta kohti!"

"Minkätähden?"

"Koska minun täytyy lukea ilmeenne. Kääntykää!"

"Kas niin, sitä on tuskin helpompi lukea kuin rypistynyttä, revittyä lehteä. Lue sitten, mutta kiiruhda, sillä minä kärsin."

Hänen kasvonsa hehkuivat ja näyttivät hyvin kiihtyneiltä. Lihakset olivat ankarassa liikkeessä ja silmät loistivat oudosti.

"Ah, Jane, sinä kidutat minua", huudahti hän. "Tuo tutkiva, mutta kuitenkin niin luottava ja hyvä ilmeesi kiduttaa minua."

"Kuinka voisin kiduttaa teitä? Jos puhutte totta ja jos tarjouksenne on rehellinen, täytyy minun tuntea teitä kohtaan vain kiitollisuutta ja rakkautta, enkä voi kiduttaa teitä."

"Kiitollisuutta!" huudahti hän ja lisäsi tulisesti: "Jane, ota minut pian! Sano minua sinäksi — sano minua nimeltä — sano: 'Edward, minä tahdon tulla vaimoksesi!'"

"Puhutteko totta? Rakastatteko minua todellakin? Toivotteko rehellisesti minua vaimoksenne?"

"Sen teen, ja jos tahdot minulta valaa, vannon sen."

"Siinä tapauksessa, sir, tahdon tulla vaimoksenne."

"Sano Edward — pikku vaimoni!"

"Rakas Edward!"

"Tule luokseni — tule kokonaan luokseni nyt", sanoi hän ja lisäsi syvimmällä äänellään, poski poskellani: "Tee minut onnelliseksi, niin minä teen sinut… Jumala antakoon minulle anteeksi", sanoi hän hetken kuluttua, "ja ihmiset älkööt sekaantuko asioihini. Hän on minulla ja minä pidän hänet."

"Kukaan ei sekaannu asioihinne, sir. Minulla ei ole ketään sukulaista."

"Ei, ja se onkin kaikkein paras", sanoi hän. Ja jos olisin rakastanut häntä vähemmän, olisin pitänyt hänen äänensä sävyä outona ja hänen kiihtynyttä ilmettänsä hurjana, mutta kun istuin siinä hänen vieressään, vapautuneena lähdön painajaisesta, edessäni ainaisen yhdessäolon paratiisi, ajattelin vain sitä ylitsevuotavaa onnen maljaa, joka oli tarjottu minulle. Yhä uudelleen hän kysyi: "Oletko onnellinen, Jane?" Ja yhä uudelleen vastasin: "Olen." Sitten hän mumisi itsekseen: "Hänen onnensa sovittaa kaiken. Enkö ole löytänyt häntä ilman ystäviä, palelevana, turvattomana? Enkö tahdo varjella, lämmittää ja helliä häntä? Eikö sydämessäni ole rakkautta, aikeissani vakavuutta? Tämä sovittaa kaiken Jumalan tuomioistuimen edessä, ja minä tiedän, että Luojani hyväksyy tekoni. Maailman tuomiosta — pesen käteni. Ihmisten mielipiteistä en välitä."

Mutta mikä oli muuttanut illan? Kuu ei ollut vielä laskenut, ja olimme kokonaan varjossa. Tuskin voin nähdä isäntäni kasvoja, vaikka istuimmekin niin lähekkäin. Ja mikä ravisti pähkinäpuuta? Se huojui ja humisi, tuuli vinkui laakerikäytävällä ja puhalsi päällemme.

"Meidän täytyy mennä sisään", sanoi Mr. Rochester. "Ilma muuttuu.
Olisin voinut istua kanssasi aamuun asti, Jane."

"Niin minäkin sinun kanssasi", ajattelin ja olisin kenties sanonutkin niin, mutta samassa sinkosi pilvestä, jota katselin, kirkas, välkkyvä salama, kuului rätinää, jyskettä ja ankaraa jylinää aivan läheltä, enkä ehtinyt muuta kuin kiireesti painaa salaman häikäisemät kasvoni Mr. Rochesterin olkapäähän.

Sitten alkoi sade valua virtanaan. Mr. Rochester sieppasi minut kainaloonsa ja lähti juoksujalkaa viemään minua käytävää alas, pihan yli ja taloa kohti, mutta olimme kuitenkin läpimärkinä ennenkuin pääsimme kynnyksen yli. Eteisessä hän otti pois huivin ja pudisti parhaillaan vettä auenneesta tukastani, kun Mrs. Fairfax tuli ulos huoneestaan. En huomannut häntä ensin, eikä Mr. Rochesterkaan. Lamppu oli sytytetty. Kello rupesi lyömään kahtatoista.

"Kiiruhda ottamaan pois märät vaatteesi", sanoi hän, "mutta ennenkuin menet, hyvää yötä — hyvää yötä, lemmikkini!"

Hän suuteli minua useita kertoja. Kun vihdoin irtauduin hänen syleilystään ja katsoin ylös, näin Mrs. Fairfaxin, joka seisoi edessäni kalpeana, vakavana, ihmetellen. Hymyilin vain hänelle ja riensin yläkertaan. "Selitykset jääkööt toiseen kertaan", ajattelin, mutta päästyäni huoneeseeni olin kuitenkin pahoillani ajatellessani, että hän lyhyenkin ajan käsittäisi väärin äsken näkemänsä. Mutta ilo karkoitti pian kaikki muut tunteet, ja kun tuuli ulvoi, välkkyvät salamat risteilivät taivaalla, ukkonen jylisi lähellä ja sade valui koskena ruutuja vastaan parin tunnin ajan, en pelännyt vähääkään. Mr. Rochester tuli rajuilman kestäessä kolme kertaa ovelleni kysymään olinko turvassa ja levollinen, ja siitä sain rohkeutta ja iloa kylliksi.

En ollut vielä jättänyt vuodettani seuraavana aamuna, kun pikku Adèle juoksi kertomaan minulle, että salama oli yöllä iskenyt suureen pähkinäpuuhun hedelmätarhan perällä ja halkaissut sen kahtia.