Read synchronized with  Chinese  English  French  German  Italian  Portuguese  Romanian  Russian  Spanisch 
Jane Eyre.  Charlotte Brontë
Luku 2. Toinen luku.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Vastustelin kaikin voimin, mikä oli aivan uutta minulle, ja mikä seikka vielä suuresti vahvisti Bessien ja Miss Abbotin jo ennestäänkin huonoa käsitystä minusta. Itse asiassa olin kokonaan suunniltani, sillä tiesin, että jo hetkellinen kapinallisuus oli tehnyt minut vikapääksi tavallista kovempaan rangaistukseen, ja kuten muutkin kapinoivat orjat olin epätoivossani päättänyt panna kaikki alttiiksi.

"Pitäkää hänen käsivarsiansa, Miss Abbot, hän on kuin raivostunut kissa."

"Hyi häpeä!" huusi kamarineiti. "Mikä kauhea käytös, Miss Eyre! Lyödä nuorta gentleman'ia, hyväntekijänne poikaa! Nuorta herraanne!"

"Herraani! Kuinka hän olisi minun herrani! Olenko minä palvelustyttö?"

"Ette, te olette vähemmän kuin palvelustyttö, sillä te ette tee mitään elatuksenne edestä. Kas niin, istukaa siihen ja ajatelkaa, miten häijy olette ollut."

He olivat tällävälin saaneet minut kannetuksi Mrs. Reedin määräämään huoneeseen ja viskanneet minut tuolille. Ensimäinen vaistomainen liikkeeni oli ponnahtaa siitä pystyyn kuin jänne, mutta kaksi paria käsiä pidätti minut viipymättä.

"Jollette istu hiljaa, täytyy meidän sitoa teidät kiinni", sanoi Bessie. "Miss Abbot, lainatkaa minulle sukkanauhanne, hän katkaisisi heti omani."

Miss Abbot kääntyi pois irroittaakseen tukevasta säärestään tarvittavan nauhan. Tämä kahleitten valmistelu ja siihen liittyvä häpeä vaimensi hiukan kiihkoani.

"Älkää irroittako niitä", huusin. "Minä en hievahda paikaltani."

Ja vakuudeksi siitä pidin molemmin käsin kiinni tuolista.

"Muistakaakin pysyä alallanne", sanoi Bessie, ja tultuaan varmaksi siitä että todella asetuin, hän hellitti otteensa minusta. Sitten hän ja Miss Abbot seisoivat kädet puuskassa ja tarkastelivat kasvojani synkkinä ja epäluuloisina, ikäänkuin olisivat epäilleet järkeäni.

"Tuota hän ei koskaan ennen ole tehnyt", sanoi Bessie viimein kääntyen kamarineitiin.

"Mutta hän on sitä aina hautonut", oli vastaus. "Olen usein sanonut rouvalle ajatukseni tuosta lapsesta, ja rouva on yhtä mieltä kanssani. Hän on pieni salakavala olento, enkä ole koskaan nähnyt hänen ikäistään tyttöä, joka olisi noin umpimielinen."

Bessie ei vastannut, mutta ennen pitkää hän kääntyi minuun sanoen:

"Teidän pitäisi ottaa huomioon, Miss, että olette riippuvaisessa asemassa ja kiitollisuudenvelassa Mrs. Reedille. Hän pitää teitä luonaan, mutta jos hän jättäisi teidät, saisitte mennä köyhäintaloon."

Näihin sanoihin ei minulla ollut mitään vastattavaa. Ne eivät sisältäneet minulle mitään uutta, sillä niin pitkälle kuin muistini riitti oli minulle tehty samansuuntaisia viittauksia. Tuo virsi oli hyvinkin tuttu korvilleni, se oli tuskallinen ja masentava, mutta vain puoleksi ymmärrettävä. Miss Abbot lisäsi:

"Ja teidän ei pitäisi kuvitella olevanne samanarvoinen neitien ja Master Reedin kanssa, vaikka rouva ystävällisesti salliikin teidän kasvaa yhdessä heidän kanssaan. He saavat paljon rahaa ja te ette saa mitään, teidän asemassanne pitää olla nöyrä ja koettaa olla heille mieliksi."

"Se mitä nyt sanomme teille on omaksi hyväksenne", lisäsi Bessie, ja hänen äänensä ei ollut, ollenkaan epäystävällinen. "Teidän pitää koettaa olla heille hyödyksi ja huviksi, ja sitten ehkä teilläkin kerran on koti täällä, mutta jos olette pahankurinen ja ilkeä, niin rouva varmaan lähettää teidät pois."

"Sitäpaitsi Jumala rankaisee teitä. Hän voi antaa teidän kuolla kesken kiukkuanne, ja mihin te silloin joudutte? Tulkaa, Bessie, me jätämme hänet nyt. En mistään hinnasta tahtoisi että sydämeni olisi kuin hänen. Lukekaa rukouksenne, Miss Eyre, kun jäätte yksin, sillä jollette kadu, voi jotakin ilkeätä tulla sisään uunin kautta ja viedä teidät mennessään."

He menivät, työnsivät oven kiinni ja lukitsivat sen jälkeensä.

Punainen huone oli vierashuone, jossa maattiin harvoin, voisinpa melkein sanoa ei koskaan. Välistä sentään, kun sattui tulemaan tavallista enemmän vieraita Gateshead Halliin, oli välttämätöntä ottaa huomioon sen kaikki mahdolliset mukavuudet, ja silloin käytettiin punaistakin huonetta. Se oli kuitenkin talon tilavimpia ja komeimpia huoneita. Keskellä lattiaa oli teltantapainen vuode, jota kannattivat lujat mahonkipylväät ja jonka edessä oli tummanpunaiset verhot. Kaksi suurta ikkunaa, joitten luukut aina olivat kiinni, katosi melkein kokonaan samanväristen uutimien rikkaitten poimujen ja laskosten taakse, matto oli punainen, pöytä vuoteen alapäässä peitetty karmosiinivärisellä liinalla, seinät olivat himmeätä, neilikanpunaiselle vivahtavaa väriä, vaatekaappi, peilipöytä ja tuolit olivat tummaksi kiilloitettua, vanhaa mahonkia. Keskeltä näitä syviä varjoja erottautuivat jyrkästi vuoteeseen kasatut valkeat patjat ja tyynyt, joitten yli oli levitetty lumivalkea, pitsinen peite. Melkein yhtä jyrkästi erottautui suuri valkoinen nojatuoli tyynyineen ja jakkaroineen sängyn yläpäässä. Minusta se näytti valkealta valtaistuimelta.

Huone oli kylmähkö, sillä sitä lämmitettiin harvoin, se oli hiljainen, koska se oli kaukana lastenkamarista ja keittiöistä, juhlallinen, koska kaikki tiesivät että siellä vain harvoin käytiin. Vain sisätyttö tuli sinne lauantaisin pyyhkimään peileiltä ja huonekaluilta viikon hiljaisen pölyn, ja Mrs. Reed itse kävi siellä silloin tällöin tarkastamassa vaatekaapin salalaatikoita, joissa säilytettiin erinäisiä asiakirjoja, hänen juveelilippaansa ja miniatyyrikuva hänen miesvainajastaan —. ja noissa viimeisissä sanoissa piili punaisen huoneen salaisuus, taikasana, jonka vuoksi se suuruudestaan huolimatta oli niin yksinäinen.

Mr. Reed oli kuollut yhdeksän vuotta sitten, hän oli vetänyt viime henkäyksensä tässä huoneessa, täällä hän lepäsi ruumiina, tänne olivat hautaustoimiston miehet tuoneet hänen arkkunsa, ja siitä päivästä saakka oli eräänlainen kauhunsekainen kunnioitus tätä huonetta kohtaan estänyt sen jokapäiväisen käytön.

Istuin, jolle Bessie ja katkera Miss Abbot olivat jättäneet minut, oli matala turkkilainen sohva lähellä marmorista tulisijaa. Vuode kohosi suoraan edessäni, oikealla oli korkea, tumma vaatekaappi, jonka kiilloitetussa pinnassa erottautui himmeitä, katkonaisia peilikuvia, vasemmalla verhotut ikkunat ja niitten välissä suuri peili, joka kuvasti koko tyhjän, majesteetillisen huoneen suurine vuoteineen. En aivan varmaan tietänyt, olivatko he lukinneet oven, ja kun vihdoin uskalsin liikkua, nousin katsomaan. Voi minua, olivatpa kylläkin, eikä mikään vankila olisi ollut varmempi. Palatessani täytyi minun kulkea peilin edestä, ja katseeni pysähtyi vaistomaisesti tutkimaan sen syvyyksiä. Harhakuvan tyhjyydessä näytti kaikki kylmemmältä ja tummemmalta kuin todellisuudessa, ja tuo kummallinen pieni olento, joka pelokkain, levottomin silmin katseli minua peilistä ja jonka valkeat kasvot ja käsivarret erottautuivat liikkumatonta, tummaa taustaa vastaan, näytti kerrassaan aavemaiselta. Mielestäni se oli kuin Bessien iltatarinain hennot, haamumaiset olennot, jotka olivat puoleksi keijuja, puoleksi menninkäisiä, ja jotka tulivat kaukaisista, sanajalkojen peittämistä rotkoista myöhäisten kulkijain näkyville. Palasin tuolilleni.

Taikauskoisen pelon oireet alkoivat jo tuntua mielessäni, mutta hetki ei ollut vielä tullut, jolloin se oli saava minut täydellisesti valtaansa. Vereni oli vielä lämmin, kapinoivan orjan uhma piti minua vielä pystyssä. Minun täytyi torjua katkerien muistojen hyökkäys ennenkuin voin alistua nykyhetken tuskiin.

John Reedin ilkeä itsevaltaisuus, hänen sisartensa ylpeä välinpitämättömyys, hänen äitinsä inho minua kohtaan, palvelijain puolueellisuus, kaikki tämä kohosi kiihtyneeseen mieleeni kuin musta hylky kuohuville aalloille. Miksi piti minun aina kärsiä, miksi katsottiin minua karsaasti, syytettiin ja solvaistiin? Miksi en koskaan voinut miellyttää ketään? Miksi oli minun turha pyrkiäkään kenenkään suosioon? Elizaa, joka oli itsepäinen ja itsekäs, kunnioitettiin. Georgianalle, joka oli hemmoteltu, oikullinen, riitaisa ja töykeä, annettiin kaikki anteeksi. Hänen kauneutensa, hänen punaiset poskensa ja kultaiset kiharansa näyttivät viehättävän jokaista, joka näki hänet, ja vapauttivat hänet kaikista syytöksistä. Johnin tekosia ei kukaan estänyt, vielä vähemmin rankaisi, vaikka hän väänsi niskat nurin kyyhkysiltä, tappoi riikinkukonpoikaset, usutti koirat lammaslaumaan, riipi tyhjiksi kasvihuoneen viinirypäleet ja naksutteli harvinaisimpien kukkien nuput rikki. Äidilleen hän väliin antoi nimen "eukko", pilkkasi hänen harmahtavaa ihoansa, joka muistutti hänen omaansa, jätti röyhkeästi huomioonottamatta hänen toiveensa, repi ja turmeli hänen silkkipukunsa, ja kaikesta huolimatta poika oli aina hänen "oma kultasensa". Minä en uskaltanut tehdä pienintäkään virhettä, minä koetin aina täyttää velvollisuuteni, ja kuitenkin minua sanottiin väsyttäväksi, happamen näköiseksi ja salakavalaksi, aamusta puolipäivään, puolipäivästä yöhön asti. Pääni oli vielä kipeä ja verissään saamani lyönnin ja kaatumiseni tähden. Kukaan ei ollut torunut Johnia, joka niin aiheettomasti oli lyönyt minua, ja kun minä oli puolustautunut hänen omavaltaisuuttaan vastaan, moitittiin minua mitä ankarimmin joka taholta.

"Vääryyttä — vääryyttä", huusi järkeni, jota tuska kiihdytti ennenaikaiseen, joskin ohimenevään voimaan, ja tahtoni, joka sekin nosti päätään, etsi epätoivoisen kiihkolla jotakin ihmeellistä keinoa, millä voisin vapautua sietämättömästä sorrostani — juoksisin tieheni, ja jollei siitä olisi apua, kieltäytyisin syömästä ja juomasta ja jättäytyisin kuolemaan.

Mikä sekasorto vallitsikaan sielussani tuona kauheana iltapäivänä! Kuinka koko järkeni kapinoi, koko sydämeni kuohui! Ja missä sankassa pimeydessä, missä tietämättömyydessä sainkaan taistella sisäisen taisteluni! En osannut vastata kysymykseen, joka lakkaamatta nousi mieleeni — miksi täytyi minun kärsiä niin paljon. Nyt, vuosien — en tahdo sanoa kuinka monen — kuluttua, näen sen selvästi.

Olin epäsointu Gateshead Hallissa, en ollut kenenkään kaltainen, minussa ei ollut mitään, mikä olisi sopinut yhteen Mrs. Reedin, hänen lastensa ja hänen valitun palveluskuntansa kanssa. Itse asiassa, jos he eivät rakastaneet minua, rakastin minä heitä yhtä vähän. He eivät olleet velvolliset osoittamaan hellyyttä olentoa kohtaan, joka ei voinut tuntea myötätuntoa ainoatakaan heikäläistä kohtaan. Minä olin heille vieras, erilainen sekä luonnonlaatuun että lahjoihin ja taipumuksiin nähden, hyödytön olento, kykenemätön edistämään heidän pyrintöjään, lisäämään heidän hupaisuuttaan, vaarallinen olento, jossa kyti viha heidän kohteluansa, halveksiminen heidän käsityskantojansa vastaan. Tiedän, että jos olisin ollut vilkas, kaunis, puhelias, huolimaton, vaativainen ja vallaton lapsi — vaikkakin yhtä hyljätty ja riippuvaisessa asemassa — olisi Mrs. Reed katsellut minua suopeammin, hänen lapsensa olisivat osoittaneet minua kohtaan sitä ystävällisyyttä, joka johtuu toveruudesta ja yhteenkuuluvaisuustunteesta, ja palvelijat eivät olisi olleet niin valmiit pitämään minua lastenkamarin syntipukkina.

Päivä alkoi paeta punaisesta huoneesta, kello oli yli neljän, ja pilvinen iltapäivä vaihtui tummaan hämärään. Kuulin sateen vieläkin pieksevän porraskäytävän ikkunoita ja tuulen vinkuvan metsikössä linnan takana. Kiihkoni asettui, kuumeeni aleni alenemistaan ja rohkeuteni vaipui. Tavallinen mielentilani, nöyryytys, masennus, lohduton alakuloisuus, sammutti kylmän veden tavoin vihani hiiloksen. Kaikki sanoivat että olin paha, ehkäpä olinkin. Enköhän juuri ajatellutkin tappaa itseni nälällä? Se oli varmaankin rikos, ja olisinko sitten ollut valmis kuolemaan? Toisaalta, oliko hautaholvi Gatesheadin kirkon alla mikään houkutteleva paikka? Minulle oli sanottu että Mr. Reed oli haudattu sellaiseen holviin, ja kun kerran olin johtunut muistamaan häntä, eivät ajatukseni enää irtautuneetkaan hänestä, ja kauhuni kasvoi. En voinut muistaa häntä, mutta tiesin, että hän oli oma enoni, äitini veli, että hän oli ottanut minut, orpolapsen, taloonsa, ja että hän viimeisinä hetkinään oli vaatinut Mrs. Reediä lupaamaan kasvattaa minut kuin oman lapsensa. Mrs. Reed luultavasti katsoi täyttäneensä tämän lupauksen, ja niin hän olikin, sen voin sanoa, mikäli hänen luontonsa salli, mutta kuinka hän olisi voinut rakastaa minunlaistani ylimääräistä perheenjäsentä, joka ei ollut edes sukua hänelle ja jota ei mikään side yhdistänyt häneen hänen miehensä kuoleman jälkeen? Hänestä mahtoi tuntua sangen piinalliselta olla vastenmielisesti annetun lupauksen kautta sidottu äidin tavoin holhoamaan outoa lasta, jota hän ei voinut rakastaa, ja näkemään aina perheensä keskellä vieraan aineksen, joka oli siihen pysyvästi liitetty.

Omituinen ajatus kohosi mieleeni. Olen aina varmasti uskonut, että jos Mr. Reed olisi elänyt, olisi hän kohdellut minua ystävällisesti, ja nyt, kun katselin valkeata vuodetta ja hämärän peittämiä seiniä — sattumalta pysähtyivät silmäni kuin lumottuina myös suureen, himmeäkiiltoiseen peiliin — aloin muistella mitä olin kuullut kuolleista, jotka eivät saaneet lepoa haudassaan, koska heidän viimeisiä toiveitaan ei noudatettu, ja jotka harhailivat maanpäällä rangaisten väärintekijöitä ja kostaen sorrettujen puolesta. Ajattelin, että Mr. Reedin henki, suuttuneena vääryydestä, jota tehtiin hänen sisarensa lapselle, jättäisi asuntonsa — joko kirkon hautaholvin tai tuntemattoman, haudantakaisen maailman — ja ilmaantuisi eteeni tässä huoneessa. Kuivasin kyyneleeni ja tukahutin nyyhkytykseni peläten että liian kiivas tuskanilmaisu saisi yliluonnollisen äänen lohduttamaan minua tahi että hämärästä erottautuisivat sädekehän ympäröimät kasvot, jotka oudon säälin valtaamina kumartuisivat ylitseni. Niin lohdullinen kuin tuo ajatus teoriassa olikin, tunsin, että se toteutettuna olisi ollut kauhea, koetin kaikin voimin tukahuttaa sitä ja ponnistin kaikkeni pysyäkseni rohkeana. Pudistin hiukset silmiltäni, nostin pääni pystyyn ja koetin katsella rohkeasti ympäri pimeätä huonetta. Samassa hetkessä välähti seinällä valo. Oliko se, ajattelin, kuunsäde, joka tunkeutui sisään jostakin ikkunaluukun raosta? Ei, kuunsäde oli liikkumaton, ja tämä liikkui. Katsellessani sitä se liukui ylös kattoon ja väreili pääni yläpuolella. Nyt voin helposti arvata, että tämä valo kaiken todennäköisyyden mukaan tuli lyhdystä, jota joku kantoi ruohokentän yli, mutta silloin, kun hermoni olivat niin järkytetyt ja mieleni niin altis kauhuihin, luulin, että tuo äkillinen välähdys oli toisesta maailmasta tulevan ilmestyksen sanansaattaja. Sydämeni löi kiivaasti, pääni kuumeni, kuulin korvissani oudon äänen, jota luulin siipien suhinaksi, jotakin tuntui olevan lähelläni, tunsin tukahuttavaa painoa päälläni, rohkeuteni oli kokonaan mennyttä, syöksyin ovelle ja jyskytin sitä epätoivon vimmalla. Kiireisiä askeleita kuului portaista, avain kääntyi. Bessie ja Abbot tulivat sisään.

"Oletteko sairas, Miss Eyre?" sanoi Bessie.

"Mikä kauhea meteli! Se kävi läpi luitten ja ytimien", huudahti Abbot.

"Ottakaa minut pois! Antakaa minun mennä lastenkamariin!" huusin minä.

"Minkätähden? Oletteko loukannut itsenne? Oletteko nähnyt jotakin?" kysyi Bessie taas.

"Oi, minä näin valon ja luulin, että aave tulisi huoneeseen." Olin saanut kiinni Bessien kädestä, eikä hän voinut irroittaa sitä.

"Hän on tahallaan peloittanut meitä", päätti Abbot tyytymättömänä. "Ja millä tavalla! Jos hän todella olisi ollut suuressa hädässä, antaisi hänelle anteeksi, mutta hän tahtoi vain narrata meidät tänne. Kyllä minä hänen ilkeät juonensa tunnen."

"Mitä tämä kaikki merkitsee?" kuului käskevä ääni, ja Mrs. Reed tuli käytävää pitkin. Hänen päähineensä nauhat liehuivat, hänen hameensa kahisi uhkaavasti. "Abbot ja Bessie, luullakseni määräsin, että Jane Eyre oli jätettävä punaiseen huoneeseen kunnes itse tulen hänen luokseen."

"Miss Jane pelotti meitä niin kovin", puolustihe Bessie.

"Antakaa hänen olla", oli ainoa vastaus. "Hellitä irti Bessien käsi, lapsi! Noilla keinoilla et voita mitään, ole varma siitä! Minä vihaan teeskentelyä, etenkin lapsissa, ja velvollisuuteni on näyttää sinulle, että juonittelu ei hyödytä mihinkään. Nyt saat olla täällä tuntia kauvemmin, ja sitten vapautan sinut vain sillä ehdolla, että olet aivan hiljaa ja alistunut."

"Voi täti, sääli minua! Anna anteeksi! En voi kestää tätä — rankaise minua muulla tavalla! Minä kuolen jos —."

"Hiljaa! Tuo kiihko on kaikkein vastenmielisintä." Se olikin epäilemättä hänen mielipiteensä. Olin pikkuvanha näyttelijä hänen silmissään ja hän aivan tosissaan piti, että olin merkillinen sekoitus mitä turmiollisimpia intohimoja, halpamaisuutta ja vaarallista vilpillisyyttä.

Bessien ja Abbotin vetäydyttyä pois Mrs. Reed, jota mieletön tuskani ja rajut nyyhkytykseni kiusasivat, työnsi minut pitemmittä puheitta takaisin huoneeseen ja lukitsi oven. Kuulin hänen hameensa kahinan etenevän ja luulen, että pian hänen mentyään minulla oli kouristuskohtauksia, sitten en tiedä enää mitään.