Read synchronized with  Chinese  English  French  German  Italian  Portuguese  Romanian  Russian  Spanisch 
Jane Eyre.  Charlotte Brontë
Luku 18. Kahdeksastoista luku.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Ne olivat iloisia päiviä Thornfieldissä, täynnä eloa ja vilkasta liikettä. Kuinka erilaisia ne olivatkaan kuin nuo kolme ensimäistä hiljaista, yksitoikkoista, yksinäistä kuukautta, jotka olin viettänyt sen katon alla. Kaikki surulliset tunnelmat näyttivät nyt olevan karkoitettuja talosta, kaikki synkät ajatukset unhoitettuja, kaikkialla oli eloa ja liikuntaa, päivät pitkät. Ei voinut kulkea ennen niin hiljaisen gallerian yli, ei avata ennen niin autioitten päätyhuoneitten ovia kohtaamatta sievää kamarineitiä tai keikarimaista lakeijaa.

Keittiö, kellarimestarin asunto ja palvelijain huoneet olivat yhtä eloisat, ja salongit jäivät tyhjiksi ja hiljaisiksi vain silloin, kun kevätpäivän leppoisa paiste ja sininen taivas kutsuivat niitten asukkaita ulos metsiin ja lehtoihin. Silloinkin kun kaunis ilma keskeytyi ja taukoamaton sade synkistytti muutamia päiviä, ei mikään sulku näyttänyt ehkäisevän iloisuutta, ja ulkoilma huvittelun keskeytys aiheutti vain suurempaa vilkkautta ja vaihtelua ajanvietteissä linnan avarissa suojissa.

Olin utelias näkemään, mitä he tekisivät ensimäisenä iltana, kun ehdotettiin ohjelman vaihtelua. Puhuttiin "kuva-arvoituksista", mutta tietämättömyydessäni en ymmärtänyt, mitä sana merkitsi. Palvelijat kutsuttiin sisään, ruokasalin pöydät työnnettiin syrjään, valot järjestettiin toisin ja tuolit asetettiin puoliympyrään kaarioven eteen. Sillä aikaa kun Mr. Rochester ja muut herrasmiehet johtivat näitä muutoksia, juoksivat naiset portaita ylös ja alas soittaen kamarineitejään. Mrs. Fairfaxia pyydettiin antamaan tietoja talon kaikista mahdollisista puku-, huivi- ja verhovarastoista, ja eräät kolmannen kerroksen vaatesäiliöt tarkastettiin, ja kamarineidit toivat alas sylintäydet kullalla kirjailtuja pönkkähameita, silkkimantteleita, pitsikauluksia, y.m., sitten tehtiin valinta, ja hyväksytyt kappaleet tuotiin seurusteluhuoneen takaiseen komeroon.

Sillävälin oli Mr. Rochester taas kutsunut naiset ympärilleen ja valitsi muutamia heistä omaan puolueeseensa. "Miss Ingram on tietysti minun", sanoi hän. Sitten hän valitsi molemmat Eshtonin neidit ja Mrs. Dentin. Hän katsahti minuun: satuin olemaan hänen lähellään, sillä olin juuri kiinnittänyt Mrs. Dentin rannerenkaan, joka oli sattunut aukeamaan.

"Tahdotteko leikkiä mukana?" kysyi hän. Pudistin päätäni. Hän ei vaatinut minua mukaan, kuten melkein olin pelännyt hänen tekevän, vaan salli minun rauhassa palata tavalliselle paikalleni.

Hän vetäytyi nyt puoluelaisineen verhon taakse, ja toinen puolue, jonka johtajana oli eversti Dent, asettui istumaan tuoleille. Eräs herroista, Mr. Eshton, näytti huomaavan minut ja ehdottavan, että minut otettaisiin mukaan, mutta lady Ingram ehätti kieltämään:

"Ei", kuulin hänen sanovan, "hän näyttää liian typerältä mihinkään tällaiseen leikkiin."

Ennen pitkää kilisi kello, ja verho vedettiin syrjään. Kaarioven takana näyttäytyi suuri Sir George Lynn, jonka Mr. Rochester myös oli valinnut puolueeseensa, kiedottuna valkeaan lakanaan. Hänen edessään pöydällä oli avonainen kirja, ja Amy Eshton seisoi hänen vieressään, Mr. Rochesterin takki yllä, kirja kädessään. Joku, jota ei näkynyt, helisti kelloa iloisesti, sitten hypähti Adèle (joka välttämättä oli tahtonut kuulua holhoojansa puolueeseen) esiin ripoitellen ympärilleen kukkia käsivarrellaan kantamastaan korista. Sitten näyttäytyi Miss Ingram häikäisevän kauniina, kokonaan valkeissa, pitkä harso päässä ja ruusukiehkura otsalla. Hänen vierellään kulki Mr. Rochester, ja yhdessä he lähenivät pöytää. He polvistuivat, ja Mrs. Dent ja Louisa Eshton, myöskin valkeissa puvuissa, asettuivat heidän taakseen. Seurasi eräänlainen toimitus, jonka helposti tunsi mykäksi vihkimiseksi. Sen päätyttyä neuvottelivat eversti Dent ja hänen puoluelaisensa keskenään hetkisen kuiskaillen, sitten sanoi eversti "morsian", Mr. Rochester kumarsi, ja esirippu laski.

Kului huomattava väliaika ennenkuin se jälleen nousi. Toisella nousemisella avautui näkyviin taidokkaammin valmistettu näyttämö kuin ensimäisellä. Seurusteluhuone, kuten jo ennen olen maininnut, oli pari porrasta ylempänä kuin ruokasali, ja ylemmän portaan tasalla, pari metriä kauempana ovesta, oli suuri marmoriallas, jonka tunsin kasvihuonekoristeeksi — siellä se tavallisesti seisoi, etelän kukkien keskellä, kultakalojen asuntona — ja jota varmaan oli ollut vaikea siirtää sisälle. Matolla altaan vieressä istui Mr. Rochester turbaani päässään, pukunansa joukko kirjavia huiveja. Hänen mustat silmänsä, tumma ihonsa ja pakanalliset piirteensä sopivat mainiosti tähän pukuun ja hän näytti todellakin itämaalaiselta emiiriltä. Hänen jälkeensä tuli Miss Ingram näkyviin. Hänkin oli puettu itämaalaiseen tapaan: tulipunainen silkkinauha oli sidottu hänen vyötäisilleen, pitsinenäliina solmittu ohimoille, hänen kauniit, täyteläiset käsivartensa olivat paljaina, ja toinen niistä kaartui sulavasti ylös kannattaen vesiruukkua pään päällä. Sekä hänen vartalonsa että piirteensä, ihonsa väri ja ilmeensä muistuttivat israelilaista ruhtinatarta patriarkkain ajalta, ja sellaista hän epäilemättä esittikin.

Hän lähestyi allasta ja kumartui sen yli ikäänkuin täyttääkseen ruukkunsa, sitten hän nosti sen taas päälaelleen. Kaivon vieressä istuva henkilö näytti nyt puhuttelevan häntä, pyytävän häneltä jotakin — "hän laski nopeasti ruukun kädestään ja antoi hänelle juoda —". Mies otti silloin viittansa alta lippaan, avasi sen ja veti esiin säihkyviä rannerenkaita ja korvarenkaita, neito oli hämmästyvinään ja ihastuvinaan, mies polvistui ja laski aarteet hänen jalkoihinsa, hänen ilmeensä ja eleensä osoittivat epäilystä ja iloa, muukalainen kiinnitti rannerenkaat hänen käsivarteensa ja korvarenkaat hänen korviinsa. Se oli Eleasar ja Rebekka: kameelit vain puuttuivat.

Arvaajat panivat taas päänsä yhteen: nähtävästi he eivät voineet tulla yksimielisiksi sanasta tai tavusta, jota tämä kohtaus esitti. Eversti Dent, heidän puheenjohtajansa, pyysi koko sanaa esittävää kuvaelmaa, ja esirippu laski taaskin.

Kolmannella nousulla tuli näkyviin vain pieni osa seurusteluhuonetta, muun osan peitti tumma, karkea vaate. Marmoriallas oli siirretty pois, sen tilalle oli tuotu yksinkertainen pöytä ja tuoli keittiöstä, yksi ainoa himmeä lyhty valaisi näitä, ja kaikki vahakynttilät oli sammutettu.

Tämän halvan näyttämön keskellä istui mies, sidotut kädet polvillaan ja katse maahan luotuna. Tunsin Mr. Rochesterin, vaikkakin hänen noetut kasvonsa, puvun epäjärjestys (toinen hiha riippui melkein irrallaan ikäänkuin olisi se tullut tappelussa revityksi), synkkä ja epätoivoinen ilme, karkea, vanukkeinen tukka olisivat hyvin voineet tehdä hänet tuntemattomaksi. Kun hän liikahti, helähti kahle, sillä hänen ranteillaan oli käsiraudat.

"Kuritushuone", huudahti eversti Dent, ja arvoitus oli selvitetty.
[Morsian = bride, kaivo = well, kuritushuone = bridewell.]

Jonkun ajan kuluttua, ehdittyään pukeutua tavallisiin pukuihinsa, palasivat näyttelijät ruokasaliin. Mr. Rochester oli tarjonnut käsivartensa Miss Ingramille, joka lausui hänelle kohteliaisuuksia hänen näyttelemisestään.

"Tiedättekö", sanoi hän, "enimmän pidin teistä viimeisessä osassanne. Oi, olisittepa vain elänyt muutamia vuosia aikaisemmin! Mikä komea rosvoritari teistä olisi tullut!"

"Onko kaikki noki poissa kasvoistani nyt?" kysyi hän kääntyen neitoa kohti.

"Ikävä kyllä, on! Ei mikään pue kasvojanne paremmin kuin tuo rosvon väri."

"Pitäisittekö siis maantiesankarista?"

"Englantilainen maantiesankari on lähinnä paras italialaisen rosvon jälkeen, ja tämän taas voittaa vain itämainen ryöväri."

"No niin, olin mikä olin, muistakaa, että olette vaimoni. Meidät vihittiin tunti sitten kaikkien näitten todistajien läsnäollessa." Miss Ingram tirskui, ja hänen värinsä kohosi.

"Nyt, Dent", sanoi Mr. Rochester, "on teidän vuoronne." Ja toinen puolue vetäytyi pois, ja hänen puolueensa valtasi tyhjiksi jääneet tuolit. Miss Ingram asettui puolueensa päämiehen oikealle puolelle, toiset arvaajat täyttivät tuolit molemmin puolin heitä. Tällä kertaa en välittänyt näyttelijöistä, en enää jännityksellä odottanut esiripun nousemista, mielenkiintoni oli nyt kokonaan katselijain puolella, ja katseeni, joka äsken oli kiintynyt kaarioveen, pysyi nyt ehdottomasti katsomossa. En enää muista, mitä arvoituksia eversti Dent ja hänen puolueensa esittivät, minkä sanan he olivat valinneet, kuinka he suoriutuivat tehtävästään, mutta sitävastoin näen vieläkin jokaista kuvaelmaa seuranneet neuvottelut, näen Mr. Rochesterin kumartuvan Miss Ingramia ja Miss Ingramin Mr. Rochesteria kohti, näen hänen taivuttavan päätään kunnes hänen mustat kutrinsa melkein koskettavat Mr. Rochesterin olkapäätä ja aaltoilevat hänen leukansa tasalla, kuulen heidän kuiskailunsa, muistan tarkoin heidän katseensa, ja vielä tällä hetkellä voin palata tunnelmaan, jonka näytännöt olivat aiheuttaneet.

Olen sanonut sinulle, lukija, että olin oppinut rakastamaan Mr. Rochesteria, enkä nytkään voinut olla rakastamatta häntä vain siitä syystä, että hän näytti lakanneen huomaamasta minua, että saatoin viettää tuntikausia hänen läheisyydessään ilman että hän kertaakaan katsahti edes siihen suuntaan, jossa olin, että näin hänen omistaneen kaiken huomionsa vallasnaiselle, joka ei olisi sallinut minun koskettaa hameensa lievettäkään, ja joka pikaisesti käänsi mustat, vallanhimoiset silmänsä toisaalle, jos hän sattumalta oli tullut katsahtaneeksi niin mitättömään olentoon kuin minuun. En voinut olla rakastamatta häntä, vaikka olinkin varma siitä, että hän pian menisi naimisiin tämän saman ylimysnaisen kanssa, jonka koko olemuksessa joka päivä luin ylpeätä varmuutta Mr. Rochesterin aikeista hänen suhteensa, kun taas tämän käytöksessä alituisesti näin eräänlaista kohteliaisuutta, joskin huoletonta ja mieluummin etsittävää kuin etsivää, mutta joka juuri huolettomuutensa tähden oli kiehtovaa, ylpeytensä tähden vastustamatonta.

Tällaiset olosuhteet eivät suinkaan olleet omiaan jäähdyttämään rakkautta, vaikka ne hyvin olisivat voineetkin herättää epätoivoa. Myöskin kauheata mustasukkaisuutta, ajattelee lukija, jos nimittäin minun asemassani oleva tyttö luulottelisi voivansa olla mustasukkainen naiselle sellaiselle kuin Miss Ingram. Mutta minä en ollut mustasukkainen, tai olin sitä hyvin harvoin, sillä sitä tuskaa, mitä tunsin, ei voisi tulkita sillä nimellä. Miss Ingram oli kaiken mustasukkaisuuden alapuolella: hän oli liian paljon minua alempana voidakseen herättää tuota tunnetta. Lukija suokoon anteeksi näennäisen paradoksin, mutta minä tarkoitan, mitä sanon. Hän oli häikäisevä, mutta hän ei ollut luonnollinen, hänellä oli kaunis ulkomuoto ja useita loistavia ominaisuuksia, mutta hänen henkensä oli köyhä, hänen sydämensä rajoitettu, eikä mikään välittömästi puhjennut kukkanen kaunistanut sitä, ei mikään luonnon pakoittamaton hedelmä virvoittanut sitä. Hän ei ollut hyvä, hän ei ollut omaperäinen, hän loisti helisevillä, kirjoista saaduilla korulauseilla, mutta ei koskaan esittänyt omintakeista mielipidettä, eikä hänellä ollutkaan sellaisia. Hän tavoitteli suurisuuntaisia tunteita, mutta ei tuntenut ystävällisyyttä eikä sääliä, hellyyttä eikä vilpittömyyttä. Liiankin usein hän paljasti nämä puutteensa antaessaan kohtuuttoman vallan silmittömälle vastenmielisyydelleen pikku Adèleen. Jos tämä sattui lähestymään häntä, karkotti hän hänet luotaan töykeästi, väliin hän ajoi hänet pois huoneesta ja kohteli häntä aina kylmästi ja kovasti. Muutkin silmät kuin minun näkivät nämä luonteen ilmaukset, tarkastelivat niitä säälimättä ja läpitunkevasti. Niin, itse tuleva sulhanen, Mr. Rochester, piti valittuansa alituisesti silmällä, ja juuri hänen tarkkanäköisyytensä, hänen päivänselvä tietoisuutensa armaansa vioista, hänen tunteittensa ilmeinen intohimottomuus herätti minun hellittämättömän tuskani. Minä näin, että Mr. Rochester aikoi naida Miss Ingramin perhesyistä, kenties valtiollisistakin, koska tämä asemansa ja sukulaisuussuhteittansa vuoksi oli sopiva hänelle, mutta tunsin, että hän ei ollut antanut rakkauttaan tulevalle morsiamelleen, ja että tällä oli huonot edellytykset koskaan voittamaankaan sitä. Siinä oli tuskani pistävin kärki, siinä kohta, missä hermoon sattui kipeimmin, siinä kuumeen ja levottomuuden kiihdyttäjä.

Miss Ingram ei voinut viehättää häntä.

Jos hän olisi saanut nopean voiton, jos Mr. Rochester olisi antautunut ja rehellisesti laskenut sydämensä hänen jalkojensa juureen, olisin peittänyt kasvoni, kääntynyt pois ja (kuvaannollisesti) kuollut heiltä. Jos Miss Ingram olisi ollut hyvä ja jalo nainen, voimakas, lämmin, ystävällinen, henkevä, olisin käynyt sydämessäni tuiman taistelun kahta tiikeriä, mustasukkaisuutta ja epätoivoa, vastaan, ja kun nämä ensin olisivat repineet ja raadelleet sydäntäni, olisin ihaillut kilpailijaani, tunnustanut hänen voimansa ja elänyt rauhassa loppuikäni, ja mitä ehdottomampi hänen ylevämmyytensä, sitä vilpittömämpi minun ihailuni, sitä syvempi ja todellisempi rauhani. Mutta asiain todellinen tila — Miss Ingramin ponnistukset Mr. Rochesterin kiehtomiseksi, niitten yhä uudistuva epäonnistuminen, josta hänellä itsellään ei ollut aavistustakaan, päinvastoin hän kuvitteli, että jokainen hänen sinkoamansa nuoli osui oikeaan, ja pöyhistelihe menestyksensä huumaamana, vaikka hänen ylpeytensä ja itsetietoisuutensa karkoittivat hänen ponnistustensa esineen yhä etäämmälle — tämän kaiken huomaaminen ja katseleminen piti minua alituisessa kiihtymistilassa ja armottoman pakon alla.

Sillä kun hän epäonnistui, näin minä selvästi, millä tavalla hän olisi voinut saavuttaa menestystä. Tiesin, että ne nuolet jotka nyt alituisesti kimmahtivat takaisin Mr. Rochesterin rinnasta ja putosivat tehottomina hänen jalkoihinsa, olisivat varmemman käden sinkoamina voineet tunkeutua suoraan hänen ylpeään sydämeensä, sytyttää rakkautta hänen tuimaan katseeseensa, pehmentää hänen katkeran ivallisia kasvojaan. Tai — mikä vieläkin parempi — hiljainen valloitus olisi voinut tapahtua ilman aseitakin.

"Kuinka ei Miss Ingram voi vaikuttaa häneen sen enempää, kun hänellä kerran on oikeus olla niin lähellä häntä?" kysyin itseltäni. "Varmaankaan hän ei oikein pidä hänestä, tai ei pidä hänestä oikealla tavalla. Jos hän rakastaisi Mr. Rochesteria, ei hänen tarvitsisi noin tuhlailla hymyilyjään, lähetellä häneen tuollaisia silmäyksiä, nähdä noin suurta vaivaa ilmeistään ja teeskennellä noin moninaista suloutta. Minusta näyttää, että hän pääsisi paljon lähemmäksi hänen sydäntään, jos hän tyytyisi istumaan hiljaa hänen vieressään, puhumaan vähän ja vilkuilemaan vielä vähemmän. Minä olen nähnyt Mr. Rochesterin kasvoilla aivan toisenlaisen ilmeen kuin se, mikä koventaa niitä nyt kun Miss Ingram puhelee hänen kanssaan niin vilkkaasti; mutta se ilme tulikin itsestään, ilman mitään viekoittelevia temppuja ja taitavia laskelmia, eikä tarvinnut muuta kuin ottaa se vastaan, vastata mutkattomasti hänen kysymyksiinsä, tarpeen tullen puhutella häntä ilman mitään verukkeita — ja ilme hänen kasvoillaan tuli yhä ystävällisemmäksi ja iloisemmaksi ja lämmitti kuin auringonsäde. Kuinka Miss Ingram osaa miellyttää häntä kun he ovat naimisissa? Minä en usko, että hän osaa, ja kuitenkin se voisi olla mahdollista, ja luulen varmaan, että hänen vaimonsa voisi olla onnellisin nainen auringon alla."

En ole vielä sanonut mitään tuomitsevaa Mr. Rochesterin aikeesta mennä naimisiin ulkonaisten etujen vuoksi. Olin hämmästynyt huomatessani hänen aikomuksensa todella sellaisiksi, olin luullut häntä mieheksi, johon eivät tehoaisi niin alhaiset vaikuttimet puolison valinnassa, mutta mitä enemmän tarkastelin molempien asianomaisten asemaa, kasvatusta j.n.e., sitä vähemmän pidin olevani oikeutettu tuomitsemaan tai moittimaan Mr. Rochesteria ja Miss Ingramia niitten käsityskantojen ja periaatteiden noudattamisesta, jotka epäilemättä oli jo lapsuudessa istutettu heihin. Koko heidän luokkansa seurasi näitä periaatteita, ja niin ollen otaksuin, että heillä oli siihen omat syynsä, joita minä en voinut arvostella. Minusta tuntui, että jos olisin ollut hänen kaltaisensa mies, olisin painanut rintaani vastaan vain sellaisen naisen, jota todella voi rakastaa; mutta juuri se seikka, että aviomiehen onni silloin olisi niin päivän selvä, sai minut uskomaan, että täytyi olla painavia syitä tuota suunnitelmaa vastaan, muussa tapauksessa olisi mielestäni koko maailma ehdottomasti seurannut sitä.

Mutta muissakin suhteissa olin tulossa hyvin suvaitsevaiseksi isäntääni kohtaan. Unohdin hänen vikansa, joita ennen olin tarkasti pitänyt silmällä. Ennen olin pyrkinyt tutkimaan kaikkia puolia hänen luonteessaan, huomaamaan niin hyvin pahan kuin hyvänkin, punnitsemaan oikein molempia ja muodostamaan tasapuolisen arvostelun. Nyt en nähnyt mitään pahaa. Pilkallisuus joka oli karkoittanut minut, kovuus, jota olin säikähtänyt, tuntuivat nyt vain väkeviltä mausteilta hienossa ruokalajissa, ne pistivät, mutta jos ne olisivat olleet poissa, olisi maku kärsinyt siitä suuresti. Ja mitä tulee tuohon epämääräiseen ilmeeseen — oliko se synkkämielisyyttä vai surua, uhmaa vai epätoivoa? Tarkkanäköinen katselija huomasi sen silloin tällöin hänen silmissään, mutta se katosi, ennenkuin kukaan ehti tunkeutua noihin hetkiseksi avautuviin syvyyksiin. Tuo epämääräinen ilme sai minut joskus värisemään, oli kuin olisin kulkenut tuliperäisiä kukkuloita pitkin ja äkkiä tuntenut maan vavahtavan allani ja nähnyt sen avautuvan jostakin kohdasta, väliin taas katselin sitä ääneti, sykkivin sydämin ja jännittynein hermoin. Silloin en säikkynyt sitä, tahdoin vain uhmata sitä — arvata, mitä se oli, ja pidin onnellisena Miss Ingramia, joka kerran oli saava mielin määrin tunkeutua tuohon kuiluun, vetää esiin sen salaisuudet ja tutkia niitten luontoa.

Sillä aikaa kun minä ajattelin vain isäntääni ja hänen tulevaa morsiantaan, näin vain heidät, kuulin vain heidän puheensa, kiinnitin huomiota vain heidän liikkeisiinsä, puuhaili muu seurue omissa erikoisharrastuksissaan ja huvituksissaan. Ladyt Lynn ja Ingram jatkoivat juhlallisia kahdenkeskisiä keskustelujaan, nyökyttäen päähineitään vastakkain ja ilmaisten käsiensä liikkeillä milloin yllätystä, milloin salaperäisyyttä tai kauhistusta aina sen aiheen mukaan, jota heidän pakinansa kulloinkin käsitteli. He olivat kuin pari komeita nukkeja. Lempeä Mrs. Dent puheli hyväntahtoisen Mrs. Eshtonin kanssa, ja nämä kaksi myönsivät silloin tällöin kohteliaan sanan tai hymyilyn minullekin. Sir George Lynn, eversti Dent ja Mr. Eshton puhuivat politiikkaa tai keskustelivat kreivikunnan asioista ja oikeusjutuista. Lordi Ingram hakkaili Amy Eshtonia, Louisa soitti ja lauloi toiselle herroista Lynn sekä hänen kanssaan, ja Mary Ingram kuunteli raukean uneksivana toisen kohteliaisuuksia. Väliin kaikki, ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta, keskeyttivät vähemmän tärkeän näyttelemisensä pitääkseen silmällä ja kuunnellakseen pääosien esittäjiä; sillä loppujen lopulta olivat Mr. Rochester ja hänen ympärillään alituisesti häärivä Miss Ingram seurueen sielu. Jos Mr. Rochester oli tunninkaan poissa huoneesta, lamautui hänen vieraittensa mieliala kohta huomattavasti, ja voi olla varma siitä, että hänen paluunsa antoi heti voimakkaan sysäyksen keskustelulle. Hänen elähyttävän vaikutuksensa puute tuntui erityisesti eräänä päivänä, kun hänet oli kutsuttu muuatta asiaa varten Millcoteen, josta hänen arveltiin palaavan vasta myöhään. Iltapäivä oli sateinen, ja kävelymatka, jonka seurue oli aikonut tehdä eräälle tasangolle Hayn takana, minne muuan mustalaisjoukkue hiljattain oli asettunut, täytyi niin ollen jättää toistaiseksi. Osa herroista oli mennyt talleihin, nuoremmat pelasivat biljardia biljardihuoneessa neitosten kanssa. Rouvat Ingram ja Lynn etsivät ajanvietettä hiljaisesta korttipelistä. Blanche Ingram, joka oli ylpeän vaiteliaana torjunut Mrs. Dentin ja Mrs. Eshtonin kokeet saada hänet mukaan keskusteluun, hyräili ensin joitakin tuntehikkaita säveleitä pianon ääressä, otti sitten kirjan kirjastohuoneesta, vetäytyi ylpeään yksinäisyyteen erääseen sohvan nurkkaan ja valmistautui viettämään ikävää odotusaikaa mielikuvien maailmoissa. Huoneessa ja koko talossa oli hiljaista, vain silloin tällöin kuului biljardinpelaajien iloisia ääniä yläkerrasta.

Alkoi hämärtää, ja kello oli jo varoittanut, että oli aika pukeutua päivällistä varten, kun pikku Adèle, joka oli polvillaan minun vieressäni ikkunalaudalla — huudahti:

"Tuossapa Mr. Rochester jo tulee takaisin." Minä käännyin, Miss Ingram ponnahti pystyyn sohvaltaan, ja toisetkin katsahtivat ylös puuhistaan, sillä samassa oli alkanut kuulua vaununpyörien kolinaa ja kavioitten läiskettä märällä käytävällä. Postivaunu läheni.

"Mikä on saattanut hänet palaamaan takaisin tuolla tavalla?" sanoi Miss Ingram. "Lähtiessään hän ratsasti Mesrourilla, eikö niin? Ja Pilot oli hänen mukanaan. Mihin hän on pannut eläimet?"

Tätä sanoessaan hän tuli koko mahtavuudessaan, laajoine vaatteineen, niin lähelle ikkunaa, että minun täytyi taipua taaksepäin selkäni taittamisenkin uhalla. Ensi innossaan hän ei huomannut minua, mutta kun hän vihdoin teki sen, koukisti hän huultaan ylpeästi ja siirtyi toisen ikkunan luo. Postivaunu pysähtyi, kuljettaja soitti ovikelloa, ja vaunusta nousi matkapukuun puettu herrasmies, mutta se ei ollut Mr. Rochester, se oli kookas, hienonnäköinen herra, muukalainen.

"Ärsyttävää!" huudahti Miss Ingram, "sinä väsyttävä marakatti" (Adèle) "kuka käski sinun riippua siinä ikkunassa antamassa vääriä tietoja." Ja hän heitti minuun suuttuneen syrjäsilmäyksen, ikäänkuin olisi minulla ollut syytä.

Eteisestä kuului ääniä, ja uusi tulokas astui sisään. Hän kumarsi lady
Ingramille pitäen häntä nähtävästi seuran vanhimpana naisena.

"Nähtävästi tulen sopimattomaan aikaan, armollinen rouva", sanoi hän, "koska ystäväni, Mr. Rochester on poissa kotoa, mutta minä tulen hyvin pitkältä matkalta. Luulen voivani siinä määrin luottaa vanhaan ystävyyteen, että uskallan asettua tänne kunnes hän palaa."

Hänen käytöksensä oli kohteliasta, hänen murteensa tuntui minusta jossain määrin oudolta — ei juuri muukalaiselta, mutta ei sittenkään aivan englantilaiselta. Hän saattoi olla Mr. Rochesterin ikäinen — kolmen- ja neljänkymmenen välillä. Hänen kasvojensa väri oli omituisen kalpea, muuten hän oli kaunis mies, ainakin ensi näkemältä. Lähemmän tarkastuksen jälkeen huomasi hänen kasvoissaan jotakin ikävää — jotakin, joka ei miellyttänyt. Hänen piirteensä olivat säännölliset, mutta liian veltostuneet, hänen silmänsä suuret ja kaunismuotoiset, mutta tyhjät ja elottomat — niin ainakin minusta tuntui.

Pukeutumiskellon ääni hajoitti seurueen. En nähnyt häntä ennenkuin päivällisen jälkeen, ja silloin hän jo näytti olevan kuin kotonaan. Mutta nyt pidin hänen kasvoistaan vieläkin vähemmän kuin äsken; ne tuntuivat minusta sekä epävakaisilta että elottomilta. Hänen katseensa harhaili sinne tänne ilman tarkoitusta, ilman päämäärää, ja se teki hänet oudomman ja ikävämmän näköiseksi kuin kukaan ennen näkemäni. Vaikka hän oli kaunis ja verrattain ystävällisen näköinen mies oli hän tehnyt minuun harvinaisen vastenmielisen vaikutuksen. Noissa soikeissa, hienohipiäisissä kasvoissa ei ollut mitään voimaa, tuossa kotkannenässä ja pienessä kirsikkasuussa ei ollut mitään lujuutta, ei mitään ajatuksia tuossa matalassa, tasaisessa otsassa, ei päättäväisyyttä noissa kirkkaissa, ruskeissa silmissä.

Istuessani tavallisessa nurkassani ja katsellessani häntä uuninreunuksella seisovien kynttiläin valossa, joka lankesi kirkkaana hänen ylitsensä — hän istui nimittäin nojatuolissa aivan tulen ääressä ja vetäytyi yhä lähemmäksi ikäänkuin olisi hänen ollut kylmä — vertasin häntä Mr. Rochesteriin. Ajattelin — sanottakoon se kaikella kunnioituksella — että vastakohta ei voinut olla suurempi sileän hanhen ja ylpeän haukan, säyseän lampaan ja pörröisen, tarkkasilmäisen koiran, sen vartijan, välillä.

Hän oli puhunut Mr. Rochesterista kuin vanhasta ystävästä. Sepä mahtoi olla omituisen ystävyys — vanhan sananlaskun "vastakohdat etsivät toisiansa" räikeä todistus.

Pari kolme herraa istui hänen lähellään, ja silloin tällöin kuulin huoneen yli katkelmia heidän keskustelustaan. Alussa en saanut paljoakaan selvää kuulemastani, sillä lähelläni istuvien Louisa Eshtonin ja Mary Ingramin pakina sekoitti kokonaan ne katkonaiset lauseet, jotka välistä ennättivät korviini. Viimeksimainitut keskustelivat vieraasta, molemmat sanoivat häntä kauniiksi mieheksi. Louisa sanoi, että hän oli "niin kultainen" ja että hän jo oli aivan ihastunut häneen. Mary ihaili hänen "somaa, pientä suutansa ja sievää nenäänsä", jotka hänen mielestään kuuluivat miehiseen kauneusihanteeseen.

"Ja kuinka miellyttävä otsa hänellä on!" huudahti Louisa, "niin sileä — ei siinä ole ollenkaan noita ikäviä epätasaisuuksia, joita en ollenkaan siedä. Ja kuinka rauhalliset silmät ja säyseä hymyily!"

Ja sitten, suureksi ilokseni, tuli Henry Lynn ja vei heidät toiseen päähän huonetta suunnittelemaan aiottua kävelyretkeä Hay'hin.

Nyt taisin keskittää huomioni tulen ääressä istuvaan ryhmään, ja sain selville, että tulokkaan nimi oli Mr. Mason. Sitten ymmärsin, että hän oli juuri saapunut Englantiin ja että hän oli tullut jostakin kuumasta maasta — siinä varmaan syy, miksi hänen kasvonsa olivat niin kelmeät, miksi hän istui niin lähellä tulta ja piti päällystakkia huoneessakin. Nyt ilmaisivat sanat Jamaica ja Kingston että hänen asuntopaikkansa oli Länsi-Intia, ja hämmästykseni ei ollutkaan vähäinen, kun ennen pitkää kuulin, että hän oli juuri siellä tutustunut Mr. Rochesteriin. Hän kertoi parast'aikaa, kuinka hänen ystävänsä oli vihannut noiden alueiden kuumuutta, rajumyrskyjä ja sadeaikoja. Tiesin, että Mr. Rochester oli matkustanut paljon, Mrs. Fairfax oli kertonut niin, mutta luulin, että hänen vaelluksensa olivat rajoittuneet Europan mantereeseen, enkä koskaan ollut kuullut sanaakaan hänen käynneistään kaukaisemmilla rannoilla.

Pohdin näitä asioita, kun eräs tapahtuma, vieläpä sangen odottamaton, katkaisi ajatusteni langan. Mr. Mason, joka värisi aina kun joku sattui avaamaan oven, pyysi lisää hiiliä valkeaan, jonka liekit olivat sammuneet, vaikka tuhkakasa vielä olikin hehkuvan punainen. Palvelija, joka toi hiilet sisään, pysähtyi mennessään Mr. Eshtonin tuolin lähelle ja sanoi hänelle matalalla äänellä jotakin, josta eroitin vain sanat "vanha nainen", — "kerrassaan vaivalloinen."

"Käskekää hänen korjata luunsa kiireimmän kaupalla, muuten hänet pannaan jalkapuuhun", vastasi Mr. Eshton.

"Ei — seis!" keskeytti eversti Dent. "Älä lähetä häntä pois, Eshton, saisimme siitä pahan vastuun niskoillemme — paras kysyä naisten mieltä." Ja hän jatkoi kuuluvalla äänellä: "Naiset, te aioitte mennä Hay'hin katsomaan mustalaisleiriä! Nyt kertoo Sam, että muuan vanha povaajaeukko heidän joukostaan on tällä hetkellä palvelijain huoneessa ja tahtoo kaikin mokomin päästä sisään herrasväen luo kertoakseen heidän tulevaiset kohtalonsa. Haluatteko nähdä häntä?"

"Ettehän vain, eversti", huusi lady Ingram, "tahdo rohkaista moista halpaa petkuttajaa! Lähettäkää hänet kaikin mokomin heti paikalla pois?"

"Mutta minä en saa häntä lähtemään, mylady", sanoi palvelija, "en minä eikä kukaan muukaan. Mrs. Fairfax on hänen luonaan parast'aikaa koettaen saada hänet pois, mutta hän on asettunut istumaan tuolille uunin nurkkaan ja sanoo, ettei mikään saa häntä liikahtamaan paikaltaan ennenkuin hän on saanut luvan tulla sisälle."

"Mitä hän täällä tekisi?" kysyi Mrs. Eshton.

"Hän tahtoisi ennustaa herrasväelle, armollinen rouva, ja hän vannoo tekevänsäkin sen vielä."

"Minkä näköinen hän on?" kysyivät Eshtonin neidit yhdessä hengenvedossa.

"Kauhean ruma, vanha otus, Miss, musta kuin korppi."

"Sittenpä hän onkin oikea noita", huudahti Frederick Lynn. "Käsketään hänet kaikin mokomin sisään!"

"Tietysti", sanoi hänen veljensä. "Olisi ikuinen vahinko jättää noin mainio tilaisuus käyttämättä."

"Rakkaat pojat, mitä te ajattelette?" huudahti Mrs. Lynn.

"Minä en mitenkään voi suostua niin ajattelemattomaan toimenpiteeseen", ilmoitti lady Ingram.

"Todellako, äiti, mutta minä sanon, että sinä voit — ja sinä suostut", kuului Blanchen kopea ääni, hänen kääntyessään ympäri pianotuolilla, jossa hän oli siihen saakka istunut ääneti tarkastellen joitakin nuottilehtiä. "Olen utelias kuulemaan kohtaloani — käske noita-akka sisään, Sam!"

"Blanche, lemmikkini, muista —"

"Kyllä — minä muistan kaikki mitä minun pitääkin muistaa, ja minun täytyy saada tahtoni täytetyksi — kiiruhda, Sam!"

"Niin, niin", huusivat kaikki nuoret, niin neidit kuin herrat.
"Annetaan hänen tulla — siitä tulee oiva seikkailu."

Palvelija vitkasteli vielä. "Hän on niin kauhean näköinen", sanoi hän.

"Mene!" kivahti Miss Ingram, ja mies meni.

Koko seurue joutui nyt iloisen levottomuuden valtaan; kokkapuheet ja leikinlaskut räiskähtelivät Samin palatessa.

"Hän ei tahdokaan tulla nyt", sanoi hän. "Hän sanoo, että hänen tehtävänsä muka ei ole esiintyä 'suuren joukon' edessä — niin kuuluivat hänen sanansa. Minun täytyy viedä hänet yksityiseen huoneeseen, ja ne, jotka haluavat kysyä hänen neuvojansa, saavat yksitellen mennä hänen luoksensa."

"Siinä näet nyt, kuninkaallinen Blancheni", aloitti Lady Ingram, "hän tahtoo tehdä anastusyrityksiä. Ole järkevä, enkelini, äläkä —"

"Vie hänet kirjastohuoneeseen, luonnollisesti", keskeytti hänen enkelinsä. "Minun tehtäväni ei ole kuunnella hänen ennustuksiaan 'suuren joukon' edessä: aion pitää hänet vain itseäni varten. Onko kirjastohuoneessa tulta?"

"Kyllä, Miss, mutta hän näyttää niin ikävältä."

"Lopeta jo lorusi, tolvana, ja tee niinkuin sanon!"

Taas Sam katosi, ja odotuksen salaperäinen jännitys nousi vielä kerran ylimmilleen.

"Hän on valmis nyt", sanoi palvelija palatessaan. "Hän haluaa tietää, kuka tulee ensimäisenä."

"Arvelen, että minun on paras pistäytyä hänen luonaan ennenkuin kukaan naisista menee", sanoi eversti Dent.

"Sano hänelle, Sam, että eräs herra on tulossa."

Sam meni ja palasi.

"Hän sanoo, sir, että hän ei huoli herroista, heidän ei tarvitse vaivautua hänen luoksensa, eikä myös" — hän tukahutti vaivoin naurunsa — "muiden naisten kuin nuorten ja naimattomien."

"Kautta Juppiterin, hänellä on makua!" huudahti Henry Lynn.

Miss Ingram nousi juhlallisena: "Minä menen ensimäisenä", sanoi hän äänellä, joka olisi sopinut häviävän sotajoukon johtajalle, joka itse asettuu eturiviin ja antaa merkin rynnäkköön.

"Oi, kultaseni, lemmikkini, älä mene — ajattele vielä!" huusi hänen äitinsä, mutta hän liukui hänen ohitsensa ylvään äänettömänä, katosi ovesta, jota eversti Dent piti auki, ja me kuulimme hänen menevän kirjastohuoneeseen.

Nyt seurasi verrattain syvä hiljaisuus. Lady Ingram katsoi tilanteen
mukaiseksi väännellä käsiänsä, minkä hän perinpohjaisesti tekikin. Miss
Mary ilmoitti, että hän puolestaan ei uskaltaisi mennä. Amy ja Louisa
Eshton tirskuivat kesken säikähdystään.

Minuutit vierivät verkalleen. Laskimme niitä viisitoista, ennenkuin kirjaston ovi taas aukeni. Miss Ingram palasi luoksemme kaarioven kautta.

Nauraisiko hän? Ottaisiko hän kaiken vain pilaksi? Kaikkien silmät olivat kiihkeän uteliaina häntä vastassa, ja hän kohtasi odottavat katseet kylmänä ja torjuen. Hän ei näyttänyt hämmentyneeltä eikä iloiselta, vaan kulki jäykkänä paikalleen ja istahti sille äänettömänä.

"No, Blanche", sanoi Lordi Ingram.

"Mitä hän sanoi, Blanche?" kysyi Mary.

"Mitä ajattelet hänestä? Miltä sinusta tuntuu? Onko hän oikea povaaja?" kysyivät neidit Eshton.

"No, no, hyvä herrasväki", vastasi Miss Ingram, "älkää ahdistako minua joka taholta! Totisesti voi teidän herkkäuskoisuuttanne helposti kiihdyttää! Te näytätte järjestään kaikki — hyvä äitini siihen luettuna — olevan ehdottomasti vakuutettuja siitä, että talossa on oikea noita-akka, joka on läheisessä liitossa sielunvihollisen kanssa. Olen nähnyt kiertävän mustalaisakan, hän on totuttuun tapaan harjoittanut minun suhteeni kädestälukemisen jaloa taitoa ja kertonut minulle asioita, mitä hänen kaltaisensa tavallisesti kertovat. Oikkuni on tyydytetty, ja luullakseni on paras, että Mr. Eshton uhkauksensa mukaan panee akan jalkapuuhun huomenna."

Miss Ingram otti kirjan ja nojautui taaksepäin tuolissaan torjuen niin ollen kaiken keskustelun. Tarkastelin häntä lähes puolen tuntia: koko sinä aikana ei hän kertaakaan kääntänyt lehteä, ja hänen kasvonsa tulivat hetki hetkeltä synkemmiksi, tyytymättömämmiksi ja pettyneemmiksi. Hän ei ilmeisesti ollut kuullut mitään mieluista, ja minusta näytti, päättäen hänen jatkuvasta synkkyydestään ja vaiteliaisuudestaan, että hän itse, huolimatta teeskennellystä välinpitämättömyydestään, kiinnitti tavattoman suurta huomiota kuulemiinsa, mitä ne sitten olivatkaan olleet.

Sillä välin selittivät Mary Ingram, Amy ja Louisa Eshton, että he eivät uskaltaneet mennä yksin, ja kuitenkin heidän kaikkien teki mieli mennä. Ryhdyttiin neuvotteluihin lähettilään, Samin välityksellä, ja vihdoin, pitkällisten juoksujen jälkeen, jolloin Samin jalkoja jo varmaan pakotti, saatiin suurella vaivalla kiusatuksi ankaralta Sibyllalta lupa mainituille kolmelle neidolle saapua yhtä aikaa hänen puheilleen.

Tämä käynti ei ollut niin hiljainen kuin Miss Ingramin oli ollut. Kuulimme hysteeristä naurua ja pieniä huudahduksia kirjastohuoneesta, ja noin kahdenkymmenen minuutin kuluttua temmattiin ovi auki, ja neidit syöksyivät sisään kuin suunniltaan.

"Tässä ei ole kaikki oikein!" huusivat kaikki kolme yhteen ääneen. "Hän kertoi meille sellaisia asioita! Hän tietää kaikki meistä!" ja he vaipuivat hengästyneinä tuoleille, joita herrat kiiruhtivat tarjoamaan heille.

Kun heiltä vaadittiin lähempää selitystä, kertoivat he, että hän oli sanonut heille kaikki, mitä he olivat sanoneet ja tehneet lapsuudessaan, kuvaillut, millaisia kirjoja ja koristeita heillä oli huoneissaan kotona ja millaisia lahjoja sukulaiset olivat antaneet heille. He vakuuttivat, että hän oli myös arvannut heidän ajatuksensa ja kuiskannut jokaisen korvaan sen henkilön nimen, josta tämä enimmän piti, sekä hänen hartaimmat toiveensa.

Herrat tahtoivat nyt kaikin mokomin saada lähempiä tietoja kahdesta viimeksimainitusta seikasta, mutta saivat vastaukseksi tärkeisiin kysymyksiinsä vain punastumisia, huudahduksia ja hämillistä tirskunaa. Äidit toivat hajuvesipullonsa ja leyhyttelivät viuhkojaan päivitellen kerta toisensa jälkeen, että heidän varoituksiaan ei oltu otettu ajoissa lukuun. Vanhemmat herrat nauroivat ja nuoremmat tyrkyttivät palveluksiaan kiihtyneille kaunokaisille.

Kesken hälinää, kun silmäni ja korvani seurasivat yksinomaan edessäni olevaa ryhmää, tunsin hiljaisen kosketuksen kyynärpäähäni. Käännyin ja näin Samin.

"Anteeksi, Miss, mutta mustalainen sanoo, että täällä on vielä yksi nuori neiti, joka ei ole vielä ollut hänen luonaan, ja hän vannoo pysyvänsä paikallaan kunnes hän on nähnyt kaikki. Minä ajattelin, että hän varmaan tarkoittaa teitä — kukaan muu se ei voi olla. Mitä sanon hänelle?"

"Oi, minä menen sisään kaikin mokomin", vastasin, ja olin iloinen tästä odottamattomasta tilaisuudesta tyydyttää erittäin suurta uteliaisuuttani. Livahdin huoneesta kenenkään näkemättä — koko seurue oli vielä vapisevan, vasta palanneen kolmikon ympärillä — ja suljin oven hiljaa.

"Jos haluatte, Miss", sanoi Sam, "jään käytävään odottamaan teitä, ja jos hän peloittaa teitä, niin kutsukaa vain ja minä tulen heti!"

"Ei, Sam, palaa vain keittiöön, minä en pelkää vähääkään." Enkä pelännytkään, mutta olin koko lailla kiihtynyt ja innoissani.