Read synchronized with  Chinese  English  French  German  Italian  Portuguese  Romanian  Russian  Spanisch 
Jane Eyre.  Charlotte Brontë
Luku 14. Neljästoista luku.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Seuraavina päivinä näin Mr. Rochesteria vain harvoin. Aamulla hän näytti olevan hyvin kiinni toimissaan, ja iltapäivällä tuli vieraita Millcotesta ja lähiseuduilta, herrasmiehiä, jotka väliin jäivät syömään päivällistä hänen kanssaan. Kun hänen nyrjähtänyt nilkkansa oli parantunut, teki hän pitkiä ratsastusmatkoja, arvatenkin vastavierailuja, sillä hän palasi tavallisesti vasta myöhään illalla.

Tänä aikana noudettiin Adèlekin vain harvoin hänen luokseen, ja koko minun tuttavuuteni hänen kanssaan rajoittui satunnaisiin kohtauksiin eteisessä, portaissa tai galleriassa, jolloin hän väliin kulki ohitseni jäykkänä ja ylpeänä, hädintuskin osottaen päännyökkäyksellä tai kylmällä katseella huomaavansa läsnäoloni, väliin taas suoden minulle kohteliaan kumarruksen ja ritarillisen hymyilyn. Nämä erilaiset tunteet eivät loukanneet minua, sillä huomasin, että minulla ei ollut mitään tekemistä niitten vaihtelun kanssa, vaan että vuoksi ja luode johtuivat minulle aivan tuntemattomista syistä.

Eräänä päivänä hänellä oli ollut päivällisvieraita ja hän oli lähettänyt hakemaan salkkuani arvatenkin näyttääkseen heille sen sisältöä. Vieraat herrat lähtivät aikaisin pois ehtiäkseen erääseen kokoukseen Millcotessa, kuten Mrs. Fairfax sanoi minulle, mutta koska iltapäivä oli kolea ja sateinen, ei Mr. Rochester lähtenyt heidän mukanaan. Pian heidän lähtönsä jälkeen hän soitti kelloa, ja Adèlelle ja minulle tuli sana mennä alakertaan. Kampasin Adèlen tukan ja tein hänet mahdollisimman sieväksi, katsoin, että tavallinen kveekariasuni oli moitteeton — itse asiassa kaikki, letitetyt hiukset siihen luettuina, oli liian niukkaa ja yksinkertaista voidakseen joutua epäjärjestykseen — ja niin lähdimme alas Adèlen ihmetellessä, oliko tuo kauan odotettu petit coffre jo tullut, sillä jonkun erehdyksen vuoksi se oli viipynyt tähän saakka. Hänen odotuksensa ei joutunut häpeään: siinä se seisoi, pieni pahvilaatikko, ruokasalin pöydällä. Hän näytti vaistomaisesti tuntevan sen.

"Ma boîte! ma boîte!" huudahti hän ja syöksyi sitä kohti.

"Niin, siinä se on vihdoinkin, sinun 'boîtesi'. Ota se johonkin nurkkaan ja nauti avaamisesta, sinä aito pariisitar", kuului Mr. Rochesterin syvä ja melkein ivallinen ääni suunnattoman nojatuolin syvyyksistä tulen äärestä. "Ja muista", jatkoi hän, "ettet vaivaa minua tämän anatoomisen prosessin yksityiskohdilla etkä tee huomautuksia laatikon sisäosista! Tapahtukoon toimituksesi hiljaisuudessa; tiens-toi tranquille, enfant, comprends-tu?"

Adèle näytti tuskin tarvitsevan tätä varoitusta, hän oli jo vetäytynyt aarteineen eräälle sohvalle ja avasi nyt touhuissaan kantta kiinnittäviä nyörejä. Saatuaan pois nämä haitalliset laitokset ja nostettuaan muutamia hopeapaperiin käärityitä paketeita laatikosta ei hän enää voinut muuta kuin huudahtamistaan huudahtaa: "Oh ciel! Que c'est beau!" ja hän vaipui katselemaan niitä hurmautuneena.

"Onko Miss Eyre täällä?" kysyi isäntäni kohottautuen katsomaan ovea kohti, jonka lähellä vielä seisoin.

"Ahaa, tulkaa lähemmäksi, istukaa tuohon!" Hän veti tuolin lähelle omaansa. "En ole ihastunut lasten laverteluun", jatkoi hän, "olen vanha nuorimies, eikä heidän leperryksensä tuo mieleeni mitään mieluisia muistoja. Minusta olisi sietämätöntä viettää kokonainen ilta kahdenkesken lapsinulikan kanssa. Älkää vetäkö tuolianne kauemmaksi, Miss Eyre, istukaa aivan siinä paikassa johon asetin sen — olkaa hyvä, tietenkin. Hitto vieköön kaikki kohteliaisuusmuodot — unohdan ne alituisesti. En myöskään erityisemmin rakasta yksinkertaisia vanhoja rouvasihmisiä. En kuitenkaan saa unohtaa omaani, ei käy päinsä laiminlyödä häntä. Hän on Fairfax, tai naimisissa Fairfaxin kanssa, ja verta sanotaan vettä sakeammaksi."

Hän soitti kelloa ja lähetti kutsun Mrs. Fairfaxille, joka pian ilmaantuikin kutimineen.

"Hyvää iltaa, Mrs. Fairfax, lähetin hakemaan teitä hyväntekeväisyys-tarkoituksessa: olen kieltänyt Adèlea kertomasta minulle lahjoistaan, ja hän pakahtuu puhelemishalusta. Olkaa niin hyvä ja kuunnelkaa häntä! Se olisi parhaita töitä, mitä koskaan olette tehnyt."

Tosiaankin, Adèle oli tuskin nähnyt Mrs. Fairfaxin, kun hän jo veti hänet istumaan sohvalle ja lateli nopeasti hänen polvilleen laatikosta löytyvät porsliini-, norsunluu- ja vahatavarat, sen ohella antaen runsaita selityksiä ja ilmaisten ihastustaan katkonaisella englanninkielellään.

"Nyt olen täyttänyt hyvän isännän tehtävät", jatkoi Mr. Rochester, "olen asettanut vieraani huvittamaan toisiaan ja saan nyt vapaasti odottaa omaa huviani. Miss Eyre, vetäkää tuolinne vieläkin hiukan tännemmäksi, olette vieläkin liian kaukana, en voi nähdä teitä häiritsemättä hyvää asentoani tässä mukavassa tuolissa, ja siihen ei minulla ole halua!"

Tein työtä käskettyä, vaikka olisinkin paljon mieluummin pysynyt varjossa, mutta Mr. Rochesterilla oli sellainen tapa antaa käskyjään, että tuntui luonnolliselta totella häntä viipymättä.

Olimme, kuten jo sanoin, ruokasalissa. Kynttiläkruunu, joka oli sytytetty päivällistä varten, täytti huoneen juhlavalolla, suuri takkavalkea loimusi kirkkaana ja punaisena, purppuranpunaiset ikkunaverhot riippuivat runsaissa laskoksissa korkeiden ikkunoiden ja vielä korkeamman kaarioven edessä, kaikki oli hiljaista, lukuunottamatta Adèlen hiljaista pakinaa (hän ei uskaltanut puhua ääneen) ja rankkasateen lyöntejä ikkunaruutuja vastaan.

Mr. Rochester punaisessa nojatuolissaan näytti erilaiselta kuin ennen, ei aivan yhtä tylyltä, ja paljon vähemmän synkältä. Hänen huulillaan leikki hymyily, hänen silmänsä loistivat — en tiennyt varmaan, oliko se viinin vaikutusta, mutta pidin sitä hyvin luultavana. Lyhyesti sanoen hän oli parhaalla iltapäivätuulellaan, puheliaampi ja iloisempi, vähemmän kylmä ja kankea kuin aamuisin, mutta vieläkin hän näytti tylyltä ja hirmuiselta nojatessaan kookasta päätään pehmeätä tuolinselkää vastaan, tulen valaistessa hänen kiveenhakattuja piirteitään ja suuria, tummia silmiään, sillä hänellä oli suuret, tummat silmät, ja hyvin kauniit silmät ne olivatkin. Niitten syvyyksistä ei myöskään puuttunut hetkittäistä välähdystä, joka ainakin muistutti lempeyttä, jollei ollutkaan sitä.

Hän oli pari minuuttia katsellut tulta, ja minä olin saman ajan katsellut häntä. Äkkiä hän kääntyi ja yllätti minut tuijottamasta kasvoihinsa.

"Te tutkitte minua, Miss Eyre", sanoi hän, "pidättekö minua kauniina?"

Jos olisin ehtinyt ajatella, olisi minun pitänyt vastata tähän kysymykseen jollakin sovinnaisen kohteliaalla ja epämääräisellä lauseella, mutta vastaus pääsi jotenkuten pujahtamaan huuliltani ennenkuin äkkäsinkään:

"En, sir."

"Oh, kautta kunniani, teissä on jotakin merkillistä", sanoi hän, "te olette pienen nunnan näköinen, siisti, tyven, totinen, yksinkertainen, kun istutte tuossa kädet helmassanne, katse luotuna mattoon (paitsi silloin tällöin kun tähtäätte sen läpitunkevasti kasvoihini, kuten esimerkiksi juuri äsken), ja kun kysyy teiltä jotakin tai tekee huomautuksen, johon teidän täytyy vastata, sinkautatte takaisin nasevan, vastauksen, joka, jollei olekaan töykeä, on ainakin hyvin odottamaton. Mitä tarkoitatte sillä?"

"Sir, olin liian suora ja pyydän sitä anteeksi. Minun olisi pitänyt vastata, että on vaikeata antaa valmistamatonta vastausta ulkomuotoa koskevaan kysymykseen, että se on makuasia, että ulkomuoto merkitsee vähän tai jotakin sellaista."

"Mitään sellaista ei teidän olisi pitänyt vastata. Ulkomuoto merkitsee vähän, kyllä kai! Ja sillä tavalla, tahtoessanne lieventää edellisiä loukkausta silittelemällä ja tyynnyttämällä minua, te työnnätte tylsän kynäveitsen korvani juureen. Jatkakaa: mitä vikoja näette minussa, pyydän! Luullakseni kaikki jäseneni ja piirteeni ovat kuin muillakin ihmisillä."

"Mr. Rochester, sallikaa minun ottaa takaisin ensimäinen vastaukseni: sen tarkoitus ei ollut olla sukkela vastaus, se oli vain ajattelemattomuus."

"Juuri niin, niin minäkin arvelen, ja sen vuoksi saatte vastata siitä.
Arvostelkaa minua: eikö otsani miellytä teitä?"

Hän kohotti tummia, aaltoilevia hiuksiaan, jotka vaakasuorina peittivät hänen otsansa, ja näytti korkean otsansa, joka älyelimien asuntona näytti lujalta ja vahvalta, mutta josta jyrkästi puuttui kaikki hyväntahtoisuus ja pehmeys.

"No, neitiseni, näytänkö pässinpäältä?"

"Kaukana siitä, sir. Pidätte kenties minua epäkohteliaana jos vastaukseksi kysyn, oletteko ihmisystävällinen?"

"Kas niin! Siinä uusi veitsenpistos, kun tahdoitte taputtaa päätäni, ja tämä vain sentähden, että sanoin, etten pidä lasten ja vanhojen naisten seurasta (sanottakoon tämä hiljaa). Ei, nuori neiti, minä en yleensä ole ihmisystävä, mutta minulla on omaatuntoa" — hän osotti ulkonevia kohtia, joitten sanotaan merkitsevän sitä ja jotka, hänen onnekseen, olivatkin hyvin selvät, tehden hänen otsansa yläosan huomattavan leveäksi — "ja sitäpaitsi oli minussa kerran jonkinlaista kömpelöä helläsydämisyyttäkin. Kun olin teidän ikäisenne, olin aika tunteellinen poika, tunsin myötätuntoa puutteellista, kovaosaista ja onnetonta kohtaan, mutta senjälkeen on kohtalo kolhinut minua, se on vatkannut minua nyrkeillään, ja nyt ylpeilen siitä, että olen kova ja läpipääsemätön kuin pelipallo, vaikka minuun tosin vielä voidaankin tunkeutua raon tai parin kautta ja vaikka möhkäleen keskellä vielä on tuntuva kohta. Onko minusta siis vielä toiveita?"

"Mitä toiveita?"

"Että pelipallo voisi lopullisesti muuttua takaisin lihaksi?"

"Varmasti hän on juonut liian paljon viiniä", ajattelin, enkä tietänyt mitä vastata tuohon kummalliseen kysymykseen: kuinka osasin sanoa hänelle, voiko pelipallo vielä muuttua takaisin lihaksi.

"Te olette hyvin ymmällä, Miss Eyre, ja vaikka te ette ole sievä sen enempää kuin minä olen kaunis, pukee tuo hämmentynyt ilme teitä, sitäpaitsi se on sopiva, sillä se pitää nuo tutkivat silmänne poissa kasvoistani ja antaa niille kyllin tekemistä maton tallattujen kukkien katselemisessa. Hämmentykää siis yhä vielä! Nuori neiti, minua huvittaa olla puhelias ja avomielinen tänä iltana."

Ilmoitettuaan tämän hän nousi tuoliltaan ja nojautui marmorista uuninreunusta vastaan. Saatoin nyt nähdä hänen vartalonsa yhtä hyvin kuin hänen kasvonsa, hänen tavattoman leveät hartiansa, jotka olivat melkein suhteettomat käsivarsien pituuteen. Olen varma siitä, että useimmat olisivat pitäneet häntä rumana miehenä, mutta hänen asennossaan oli niin paljon itsetiedotonta ylpeyttä, hänen käytöksensä oli niin luontevaa ja osotti niin täydellistä välinpitämättömyyttä ulkomuodon suhteen ja ylimielistä luottamusta muiden ominaisuuksien, pysyvien tai tilapäisten, voimaan, että ehdottomasti, kun katseli häntä, yhtyi tähän välinpitämättömyyteen ja sokeasti uskoi hänen luottamuksensa oikeutukseen.

"Minua huvittaa olla puhelias ja avomielinen tänä iltana", toisti hän, "ja siinä syy, miksi olen lähettänyt hakemaan teitä. Takkavalkea ja kynttiläkruunu eivät riitä seurakseni, ei myöskään Pilot, sillä mikään niistä ei osaa puhua. Adèle on yhtä astetta parempi, mutta kuitenkin paljon alapuolella vaadittua tasoa, Mrs. Fairfax samoin. Te sitävastoin varmasti sovitte minulle, jos vain tahdotte. Te hämmästytitte minua ensimäisenä iltana, kun kutsuin teidät tänne. Senjälkeen olen melkein unohtanut teidät, toiset ajatukset ovat karkoittaneet teidät mielestäni, mutta tänä iltana olen päättänyt pitää hauskaa, unohtaa kaiken ikävän ja ajatella vain sellaista mikä huvittaa minua. Nyt minua huvittaisi saada jotakin selville teistä — oppia tuntemaan teitä enemmän — senvuoksi puhukaa!"

Puhumisen asemasta hymyilin, vaan en erittäin kohteliaasti ja nöyrästi.

"Puhukaa", vaati hän.

"Mistä, sir?"

"Mistä teitä haluttaa. Jätän sekä aiheen valinnan että sen käsittelyn yksinomaan teidän asiaksenne."

Niinpä istuin enkä puhunut mitään. "Jos hän odottaa minun puhuvan vain puhumisen vuoksi ja antaakseni tietoja itsestäni, saa hän huomata kääntyneensä väärän henkilön puoleen", ajattelin.

"Te olette mykkä, Miss Eyre."

Olin edelleenkin mykkä. Hän taivutti hiukan päätään minua kohti ja näytti tahtovan tunkeutua silmiini yhdellä ainoalla nopealla katseella.

"Itsepäinen", sanoi hän, "ja ikävystynyt. Sehän on ymmärrettävää. Tein pyyntöni hullunkurisessa, miltei hävyttömässä muodossa. Miss Eyre, minä pyydän teiltä anteeksi. Kerta kaikkiaan, minä en tahtoisi kohdella teitä kuin alempaani", — hän oikaisi itseään — "tietysti vetoan vain sellaiseen ylemmyyteen, jonka täytyy johtua kahdenkymmenen vuoden ikäerosta ja sadan vuoden ennätyksestä kokemuksessa. Se on oikeutettua et j'y tiens, kuten Adèle sanoisi, ja tämän — eikä minkään muun — ylemmyyden nojalla toivoisin, että te nyt olisitte hyvä ja puhuisitte minulle vähän ja huvittaisitte minua, sillä ajatukseni ovat väsyneet yhdessä kohdassa pysymiseen — kuin ruosteinen naula."

Hän oli suvainnut antaa minulle selityksen, miltei itsepuolustuksen: tämä alentuminen hänen puoleltaan ei suinkaan jättänyt minua välinpitämättömäksi enkä tahtonut näyttääkään siltä.

"Huvitan teitä mielelläni, sir, jos vain osaan — hyvin mielelläni, mutta en osaa valita keskusteluaihetta, sillä enhän voi tietää, mikä kiinnittäisi mieltänne. Tehkää minulle kysymyksiä, ja minä koetan vastata parhaani mukaan."

"Siis ensinnäkin, oletteko yhtä mieltä kanssani siinä, että minulla on oikeutta olla teitä kohtaan hiukan käskevä, jyrkkä, ehkä väliin vaateliaskin äsken esittämieni syiden perustalla; nimittäin, että olen kyllin vanha ollakseni teidän isänne ja että olen raivannut tieni monenlaisten kokemuksien läpi eri ihmisten ja eri kansojen keskuudessa ja samoillut yli puolen maapalloa, kun taas te olette elänyt rauhassa samojen ihmisten kanssa samassa talossa."

"Miten haluatte, sir."

"Se ei ole mikään vastaus, tahi pikemmin hyvin harmillinen vastaus, koska se on hyvin välttelevä. Vastatkaa selvästi!"

"Minä en usko, sir, että teillä on oikeutta käskeä minua vain sentähden, että olette vanhempi kuin minä ja että olette nähnyt enemmän maailmaa. Teidän ylemmyysvaatimuksenne riippuu siitä, miten olette käyttänyt aikanne ja kokemuksenne."

"Hm! Selvää puhetta. Mutta minä en suostu siihen, koska näen, että se ei ole minulle ollenkaan edullista, sillä olen hyvin välinpitämättömästi, etten sanoisi huonosti, käyttänyt hyväkseni näitä etuja. Jättäkäämme siis ylemmyys syrjään — suostutteko vieläkin silloin tällöin ottamaan vastaan määräyksiäni loukkaantumatta tai tulematta pahoillenne käskevästä sävystäni?"

Minä hymyilin. Ajattelin itsekseni, että Mr. Rochester on omituinen — hän näytti unohtavan, että hän maksoi minulle kolmekymmentä puntaa vuodessa käskyjensä noudattamisesta.

"Hymy on hyvin hyvä", sanoi hän äkätessään heti ohimenevän ilmeeni, "mutta puhukaa myös!"

"Minä ajattelin, sir, että harvat isännät vaivautuisivat kysymään, pahastuvatko heidän palkatut käskynalaisensa heidän määräyksistään."

"Palkatut käskynalaisensa! Mitä, oletteko te minun palkattu käskynalaiseni? Se on totta, olin unohtanut palkan. No hyvä, sallitteko minun tuosta aineellisesta syystä esiintyä hiukan itsevaltaisesti?"

"En, sir, en siitä syystä, vaan siitä, että unohditte sen ja että otatte huomioon, onko käskynalaisen hyvä olla epäitsenäisessä asemassaan, siitä syystä suostun kaikesta sydämestäni."

"Ja te suostutte vapauttamaan minut monista sovinnaisista muodoista ja tyhjistä sanoista luulematta, että niitten poistaminen johtuu hävyttömyydestä?"

"Olen varma, sir, etten koskaan erehtyisi luulemaan muodollisuuksien puutetta hävyttömyydeksi; edellisestä melkein pidän, jälkimäiseen ei kukaan vapaana syntynyt alistuisi, ei edes palkasta."

"Lorua! Melkein kaikki vapaana syntyneet suostuvat mihin tahansa palkasta; puhukaa siis vain itsestänne älkääkä yritelkö tehdä yleistyksiä, joitten suhteen olette kokonaan tietämätön. Kuitenkin lyön hengessä kättä kanssanne vastauksenne tähden, niin epätarkka kuin se olikin, ja yhtä paljon tavan tähden, jolla se sanottiin, kuin itse vastauksen. Tapa oli suora ja vilpitön, sellaista ei usein näe, päinvastoin saa oman rehellisyytensä palkaksi useimmiten kylmyyttä, teeskentelyä tai kömpelöä väärinymmärrystä. Kokemattomista koulutyttö-opettajattarista ei kolme kolmestatuhannesta olisi vastannut minulle niinkuin te äsken. Mutta minä en aio imarrella teitä. Jos satutte olemaan eri maata kuin muut, ei se ole teidän ansiotanne, luonto sen teki. Sitäpaitsi teen johtopäätöksiäni liian nopeasti: siitä, mitä nyt tiedän, en voi päättää teidän olevan muita paremman, teillä voi olla sietämättömiä vikoja muutamien hyvien puolienne vastapainoksi."

"Ja niinpä teilläkin", ajattelin. Katseemme kohtasivat juuri kun tämä ajatus välähti mieleeni, hän näytti lukevan sen silmistäni, sillä hän vastasi siihen kuin olisi se ilmaistu ääneen.

"Niin kyllä, olette oikeassa", sanoi hän. "Minulla on paljon omia vikoja, tiedän sen hyvin, ja vakuutan teille, etten koeta kaunistella niitä. Herra paratkoon, minun ei kannata olla ankara toisille. Minulla on menneisyys, takanani kirjava elämä ja kokonainen sarja tekoja, joita voin katsella ja jotka helposti voivat langettaa kaikki pistosanani ja arvosteluni lähimäisestäni omaan itseeni. Kahdenkymmenen yhden vuoden vanhana lähdin, tai mieluummin (sillä kuten muutkin synnintekijät, halusin luovuttaa puolet häpeästäni huonolle onnelle ja nurjille olosuhteille) tulin viskatuksi väärään suuntaan, ja senjälkeen en ole löytänyt oikeata. Mutta minä voisin olla hyvin erilainen, voisin olla yhtä hyvä kuin te nyt, viisaampi ja melkein yhtä puhdas. Kadehdin mielenne rauhaa, kirkasta omaatuntoanne ja tahratonta muistianne. Pikku tyttö, kirkas, tahraton muisti mahtaa olla harvinainen aarre, puhtaan virkistyksen tyhjentymätön lähde, eikö totta?"

"Minkälainen oli teidän muistinne, kun olitte kahdeksantoistavuotias, sir?"

"Aivan moitteeton, terve ja puhdas, ei mikään pilaantunut virtaus ollut vielä muuttanut sitä sameaksi lätäköksi. Luonto on itse asiassa tarkoittanut minut hyväksi mieheksi, Miss Eyre, paremman lajin ihmiseksi, ja te näette, että en ole sellainen. Te tahtoisitte sanoa, että te ette näe sitä, ainakin luulen lukevani sen silmistänne (olkaa muuten varuillanne, mitä ilmaisette niillä, osaan mainiosti tulkita niitten kieltä). Uskokaa sitten sanojani: minä en ole lurjus, sitä teidän ei pidä otaksua eikä luulla minusta mitään hirveätä, olen vain tavallinen vanha syntinen, ja sitäkin, kuten varmasti uskon, pikemmin olosuhteitten kuin luonnollisten taipumusten vuoksi, ja täysin perehtynyt kaikkiin noihin viheliäisiin pieniin ylitsekäymisiin, joilla rikkaat ja joutilaat ihmiset koettavat tappaa aikaa. Ihmettelettekö, että tunnustan teille tämän? Tietäkää, että tulevan elämänne kuluessa huomaatte usein vasten omaa tahtoanne olevanne ystävienne salaisuuksien uskottuna, ihmiset tulevat vaistomaisesti tuntemaan, kuten minä olen tehnyt, että teidän vahva puolenne ei ole itsestänne kertominen, vaan kuunteleminen, kun toiset kertovat itsestään. He tuntevat myöskin, että ette kuuntele heidän itsepaljastuksiaan inholla ja halveksien, vaan eräänlaisella synnynnäisellä myötätunnolla, joka on niin rauhoittava ja rohkaiseva juuri sentähden, että sitä niin perin vähän tyrkytetään."

"Kuinka tiedätte kuinka voitte arvata kaiken tämän?"

"Tiedän sen varsin hyvin, ja senvuoksi jatkan melkein yhtä vapaasti kuin jos kirjoittaisin ajatuksiani päiväkirjaan. Te sanoisitte, että minun olisi pitänyt voittaa asianhaarat — niin minun olisi pitänytkin — mutta näette, että en voittanut niitä. Kun kohtalo teki minulle vääryyttä, en ollut kyllin viisas pysyäkseni kylmänä, jouduin epätoivoon, sitten turmelluin. Ja nyt, kun joku paheellinen tyhmyri herättää minussa inhoa ilkeillä puheillaan, en voi imarrella itseäni olemasta parempi kuin hän, vaan olen pakoitettu tunnustamaan itselleni, että hän ja minä olemme samalla tasolla. Toivoisin, että olisin pysynyt lujana — Jumala tietää, että toivoisin sitä! Pelatkaa omantunnonvaivoja, kun olette kiusauksessa erehtyä, Miss Eyre, omantunnonvaivat myrkyttävät elämän."

"Katumuksen sanotaan parantavan ne."

"Se ei paranna niitä. Täydellinen muutos tekisi sen, ja minä voisin muuttua — minulla olisi vielä voimaa siihen — jos — mutta mitä hyödyttää ajatellakaan sitä minun vaikeassa asemassani, raskautettuna, kirottuna. Sitäpaitsi, koska onni on auttamattomasti kielletty minulta, on minulla oikeus saada nautintoja elämästä, ja minä tahdon nauttia, maksoi mitä maksoi."

"Sitten turmellutte vielä enemmän, sir."

"Paljon mahdollista — mutta miksi turmeltuisin, jos saisin suloisia ja raikkaita nautintoja? Ja minä voin saada niin suloisia ja raikkaita nautintoja kuin hunaja, jota mehiläinen kokoaa suolta."

"Se pistää — se maistuu karvaalta, sir."

"Mistä tiedätte? — ette ole koskaan koettanut. Kuinka totiselta, kuinka juhlalliselta näytätte, ja kuitenkaan ette tiedä asiasta enempää kuin tämä korukapine (hän otti sellaisen uuninreunalta). Teillä ei ole oikeutta saarnata minulle, te vastaleivottu ihminen, joka ette ole vielä astunut elämän kynnyksenkään yli ja jolla ei ole aavistustakaan sen salaisuuksista."

"Muistutan teitä vain omista sanoistanne, sir: sanoitte, että erehdyksien seuraus on paha omatunto ja että paha omatunto myrkyttää elämän."

"Ja kuka puhuu erehdyksestä nyt? Minä tuskin uskon, että se ajatus, joka nyt liiteli aivojeni läpi, oli erehdys. Luulen, että se oli innoitusta eikä kiusausta: se oli iloinen, hyväilevä — sen tiedän. Nyt se tulee takaisin. Vakuutan teille, että se ei ole paholainen, tai jos se on, niin sillä on valon enkelin vaatteet yllä. Kun niin kaunis vieras kolkuttaa sydämeni ovelle, en luule voivani kieltää sitä pääsemästä sisään."

"Epäilkää sitä, sir, se ei ole todellinen enkeli."

"Vielä kerran, mistä sen tiedätte? Mikä vaisto auttaa teitä muka erottamaan kadotuksen langenneen hengen ikuisen valtaistuimen lähettiläästä, opastajan viettelijästä?"

"Päätin sen ilmeestänne, sir, joka oli levoton, kun sanoitte mielijohteenne tulevan takaisin. Olen varma, että tulette vielä onnettomammaksi, jos kuuntelette sitä."

"En vähääkään — se tuo mukanaan maailman suloisimman sanoman. Sitäpaitsi te ette ole minun omatuntoni, joten voitte rauhoittua. Ja nyt, tule sisään, kaunis vaeltaja!"

Tämän hän sanoi ilmestykselleen, joka oli näkymätön muille silmille kuin hänen, ja sulki käsivartensa, jotka hän oli puolittain avannut, ikäänkuin painaakseen näkymättömän olennon rintaansa vastaan.

"Nyt", jatkoi hän kääntyen minuun, "nyt olen ottanut vastaan vaeltajan, joka varmaan on valepukuinen jumaluus. Jo nyt se on tehnyt minulle hyvää. Sydämeni oli jonkinlainen luuranko; nyt siitä tulee pyhitetty lipas."

"Totta puhuakseni, sir, en ymmärrä teitä vähääkään enkä voi jatkaa keskustelua, joka käy yli ymmärrykseni. Tiedän vain yhden asian: te sanoitte, että ette ole niin hyvä kuin toivoisitte olevanne ja että surette omaa puutteellisuuttanne. Ymmärrän yhden asian: sanoitte, että tahriintunut muisti on alituinen onnettomuus. Minusta näyttää siltä, että jos kovasti koettaisitte, huomaisitte piankin voivanne tulla sellaiseksi että itse hyväksytte itsenne; ja jos tänä päivänä päättäisitte parantaa ajatuksenne ja tekonne, olisitte jo muutaman vuoden kuluttua saanut uuden, puhtaan muistokokoelman, jota palaisitte katselemaan ilomielin."

"Oikein ajateltu, oikein sanottu, Miss Eyre: ja tällä hetkellä annan palttua helvetille."

"Sir?"

"Teen hyviä päätöksiä, jotka uskon lujiksi kuin kallio. Totisesti pyrintöni ja harrastukseni ovat tästä lähtien olevat toiset kuin ennen."

"Ja paremmat?"

"Ja paremmat — niin paljon paremmat entisiä kuin puhdas kulta on ruskeinta ruostetta parempi. Te näytätte epäilevän minua, minä en epäile itseäni. Tiedän, mikä on tarkoitukseni, mitkä ovat syyni, ja tällä hetkellä säädän lain, joka on järkähtämätön kuin meedialaisten ja persialaisten lait ja joka sanoo sekä tarkoitukseni että syyni oikeiksi."

"Ne eivät voi olla oikeita, sir, jos ne vaativat uusia säädöksiä tullakseen laillistetuiksi."

"Ne ovat oikeita, Miss Eyre, vaikkakin ne ehdottomasti vaativat uuden lain: ennenkuulumattomat asianhaarat vaativat ennenkuulumattomia säädöksiä."

"Se kuuluu vaaralliselta periaatteelta, sir; ymmärtää heti, että sillä on yhteyttä väärinkäytön kanssa."

"Te pikku viisas! niin sillä onkin, mutta vannon kotijumalieni nimessä, etten käytä sitä väärin."

"Te olette inhimillinen ja erehtyvä."

"Niin olen — niin olette tekin, mitä sitten?"

"Inhimillisen ja erehtyvän ei pitäisi omaksua oikeutta, joka turvallisesti voidaan antaa vain jumalalliselle ja täydelliselle."

"Mitä oikeutta?"

"Oikeutta sanoa jostakin tavattomasta, luvattomasta teosta: olkoon se oikea."

"Olkoon se oikea — tepä sen sanoitte."

"Jospa se sitten olisi oikea", sanoin ja nousin, sillä mielestäni oli hyödytöntä jatkaa keskustelua, joka oli minulle paljasta pimeyttä. Tiesin myös, etten ainakaan nykyisellä asteellani voinut tunkeutua puhetoverini luonteeseen ja tunsin epävarmuutta ja omituista turvattomuuden tunnetta, joka seuraa täydellistä tietämättömyyttä.

"Minne menette?"

"Panemaan Adèlen levolle: hänen levollemeno-aikansa on jo ohi."

"Te pelkäätte minua, koska puhun kuin sfinksi."

"Te olette arvoituksellinen, sir, mutta vaikka olen ymmällä, en suinkaan pelkää."

"Te pelkäätte — itserakkautenne pelkää kolausta."

"Siinä suhteessa olen kylläkin peloissani — minulla ei ole mitään halua puhua joutavia."

"Jos puhuisittekin joutavia, tekisitte sen niin totisesti ja tyvenesti, että erehtyisi luulemaan teidän puhuvan järkeä. Ettekö koskaan naura, Miss Eyre? Älkää vaivautuko vastaamaan — minä näen, että te nauratte harvoin, mutta te osaatte nauraa hyvinkin iloisesti. Uskokaa minua, te ette ole luonnostanne totinen sen enempää kuin minä olen luonnostani paha. Lowoodin pakko rajoittaa teitä vielä jonkun verran, se sitoo ilmeitänne, hillitsee ääntänne ja vangitsee jäsenenne, ja te pelkäätte kanssaihmisen, veljen — tai isän, tai isännän, tai miten haluatte — läheisyydessä hymyillä liian iloisesti, puhua liian vapaasti tai liikkua liian nopeasti, mutta uskon, että ajan pitkään opitte olemaan luonnollinen minun seurassani kuten minun on mahdoton noudattaa sovinnaisia muotoja teidän seurassanne, ja silloin ovat ilmeenne ja liikkeenne vilkkaammat ja eloisammat kuin mitä ne nyt uskaltavat olla. Häkin ahtaitten ristikkojen takaa näen ajoittain vilahduksen linnusta, se on omituinen, vilkas, levoton, päättäväinen vanki, ja jos se pääsisi vapaaksi, lentäisi se pilvien korkeuteen. Tahdotteko vieläkin mennä?"

"Kello on jo lyönyt yhdeksän, sir."

"Entä sitten — odottakaa hetkinen. Adèle ei ole vielä valmis menemään levolle. Istuessani selkä tuleen ja kasvot huoneeseen käännettyinä olen voinut tehdä huomioita. Silloin tällöin, puhuessani teidän kanssanne, olen pitänyt silmällä Adèlea (minulla on omat syyni pitää häntä mieltäkiinnittävänä tutkimuksen esineenä — — syyt, jotka voin kertoa — jotka olen kertova — teille joskus). Kymmenen minuuttia sitten hän veti laatikostaan pienen punaisen silkkipuvun, ja ihastuksen hohde syttyi hänen kasvoillaan kun hän avasi sen laskokset. Keimailu virtaa hänen suonissaan, täyttää hänen aivonsa ja asustaa hänen luissaan ja ytimissään. 'Minun täytyy koettaa sitä'! huusi hän, 'ja heti paikalla', ja syöksyi ulos huoneesta. Hän on nyt Sophien kanssa, ja tärkeä pukeutumistoimitus tapahtuu parhaillaan. Muutaman minuutin kuluttua hän tulee takaisin, ja tiedän, mitä olen näkevä silloin: pienoiskuvan Céline Varensista, sellaisena kuin hän näyttäytyi esiripun noustessa — mutta vähät siitä. Joka tapauksessa aavistan, että hellimmät tunteeni saavat kohta kolauksen. Jääkäähän katsomaan, miten käy!"

Ennen pitkää kuului Adèlen pienten jalkojen kopsetta eteisestä. Hän astui sisään aivan sellaisena kuin hänen holhoojansa oli ennustanut. Vaaleanpunainen silkkipuku, hyvin lyhyt ja hyvin leveähelmainen, korvasi nyt hänen äskeisen ruskean pukunsa, pieni ruusukiehkura koristi hänen otsaansa, ja jalassa oli hänellä silkkisukat ja pienet valkeat silkkikengät.

"Sopiiko pukuni hyvin?" huusi hän ja tuli hypellen luoksemme, "ja kenkäni? ja sukkani? Oh, luulen, että tahtoisin tanssia."

Ja hän liiteli varpaillaan ympäri huonetta levittäen hamettaan, ja tultuaan Mr. Rochesterin luo hän pyörähti kevyesti ympäri toisella jalallaan ja notkisti toisen polvensa hänen jalkainsa juureen huudahtaen:

"Monsieur, kiitän teitä tuhannesti hyvyydestänne", ja lisäsi nousten seisomaan: "Äitihän teki juuri näin, eikö totta, monsieur?"

"Juu-ri näin", oli vastaus, "ja 'juuri näin' hän houkutteli kaiken englantilaisen kultani brittiläisistä housuntaskuistani. Minäkin olen ollut nuori, Miss Eyre, nuori ja kokematon, minunkin mieleni oli kerran keväisen raikas kuten teidän nyt. Kevääni on nyt ohi, mutta se on jättänyt käsiini tämän ranskalaisen kukkasen, josta väliin mielelläni vapautuisinkin. Koska en enää anna arvoa sen juurelle, huomattuani sen olevan sitä lajia, jota vain kultatomu voi höystää, en ole erityisemmin ihastunut kukkaankaan, etenkin kun se näyttää niin keinotekoiselta kuin juuri nyt. Pidän sitä luonani ja vaalin sitä enimmäkseen sen roomalaiskatolisen periaatteen vuoksi, että yhdellä hyvällä työllä voi sovittaa lukuisia syntejä, pieniä ja suuria. Selitän tämän kaiken teille kerran. Hyvää yötä."