Read synchronized with  Chinese  English  French  German  Italian  Portuguese  Romanian  Russian  Spanisch 
Jane Eyre.  Charlotte Brontë
Luku 13. Kolmastoista luku.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Haavuri oli nähtävästi määrännyt Mr. Rochesterin aikaisin vuoteeseen sinä iltana, ja vielä seuraavana aamuna hän nousi myöhään. Kun hän vihdoin tuli alas, tapahtui se vain asioita varten. Hänen asianajajansa ja muutamia alustalaisia oli tullut taloon ja odotti pääsyä hänen puheilleen.

Adèlen ja minun täytyi nyt siirtyä pois kirjastohuoneesta, joka oli tästälähin oleva Mr. Rochesterin vastaanottohuone. Erääseen yläkerran huoneeseen tehtiin tuli, kannoin kirjamme sinne ja järjestin sen kouluhuoneeksi. Aamun kuluessa huomasin, että Thornfield Hall oli nyt toinen paikka. Poissa oli nyt tuo syvä hiljaisuus, joka siellä ennen oli vallinnut. Melkein joka tunti kuulin alhaalta ovikellon soittoa ja koputusta ovelle. Usein kuului myös askeleita eteisestä, ja tuntemattomat äänet kaikuivat alakerrassa. Tuulahdus ulkomaailmasta lehahti läpi talon. Sillä oli isäntä, ja minä puolestani pidin siitä enemmän nyt.

Adèlea ei ollut helppo opettaa sinä päivänä. Hän ei voinut pysyä tarkkaavaisena hetkeäkään. Kerta toisensa jälkeen hän juoksi ovelle ja kurkisti kaidepuitten yli nähdäkseen edes vilauksen Mr. Rochesterista. Sitten hän keksi tekosyitä mennäkseen alakertaan ja, kuten aavistin, pujahtaakseen kirjastohuoneeseen, jossa häntä ei ollenkaan tarvittu. Kun sitten tekeydyin ankaraksi ja sain hänet pysymään alallansa, puheli hän lakkaamatta "ystävästään, Monsieur Edouard Fairfax de Rochesterista", kuten hän oli aateloinut hänet (en ollut ennen kuullut hänen etunimeänsä), ja koetti arvailla, mitä lahjoja tämä oli tuonut hänelle. Nähtävästi Mr. Rochester oli edellisenä iltana antanut hänen ymmärtää, että kun hänen tavaransa tulisivat Millcotesta, löytyisi niiden joukosta pieni laatikko, jonka sisältö huvittaisi Adèlea.

"Ja se merkitsee", sanoi hän, "että siellä on lahja minulle, ja ehkä teillekin, Mademoiselle. Monsieur on puhunut teistä, hän on kysynyt minulta, mikä on kotiopettajani nimi ja eikö hän ole pieni neiti, hento ja hieman kalpea. Minä sanoin, että on kyllä, sillä se on totta, eikö niin, Mademoiselle?"

Minä ja oppilaani söimme tavallisesti päivällistä Mrs. Fairfaxin huoneessa. Iltapäivä oli kolea ja pyryinen, ja vietimme sen kouluhuoneessa. Pimeän tullessa annoin Adèlelle luvan panna pois kirjansa ja työnsä ja mennä alakertaan, sillä alakerrassa oli nyt verrattain hiljaista, ovikello oli lakannut soimasta, ja päätin siitä, että Mr. Rochester oli vihdoinkin jouten. Yksin jäätyäni menin ikkunan luo, mutta en voinut nähdä siitä mitään. Hämärä ja lumihiutaleet tekivät ilman sakeaksi ja peittivät ruohokentällä olevat pensaat. Laskin ikkunaverhon alas ja palasin tulen ääreen.

Hehkuvissa hiilissä olin näkevinäni maiseman, joka muistutti erästä kuvaa Heidelbergin linnasta Rheinin varrella, kun Mrs. Fairfax tuli sisään ja sekoitti tullessaan tuon tulimosaiikin, jonka olin rakentanut silmilläni, mutta haihduttaen myös muutamia alakuloisia, raskaita ajatuksia, jotka alkoivat häiritä yksinäisyyttäni.

"Mr. Rochester olisi iloinen, jos te ja oppilaanne tulisitte tänä iltana seurusteluhuoneeseen juomaan teetä hänen kanssaan", sanoi hän. "Hänellä on ollut niin paljon työtä pitkin päivää, että hän ei ole ehtinyt kysyä teitä aikaisemmin.

"Milloin hän juo teetä?" kysyin. "Jo kuudelta. Täällä maalla hän on aikainen. Teidän on paras muuttaa pukua heti; minä tulen kanssanne ja autan teitä. Tässä on kynttilä."

"Onko välttämätöntä muuttaa pukua?"

"Kyllä, se on parempi. Minä pukeudun aina illaksi kun Mr. Rochester on täällä."

Tämä muodollisuus tuntui mielestäni jonkun verran tarpeettomalta. Menin kuitenkin huoneeseeni ja vaihdoin Mrs. Fairfaxin avulla mustan arkipukuni mustaan silkkipukuun — paras ja ainoa, minkä omistin, lukuunottamatta erästä vaaleanharmaata, joka lowoodilaisten pukuasia-käsitysteni mukaan oli liian hieno käytettäväksi muulloin kuin ensiluokkaisissa tilaisuuksissa.

"Te tarvitsette rintaneulan", sanoi Mrs. Fairfax. Minulla oli yksi ainoa pieni helmikoriste, jonka Miss Temple oli lähtiessään antanut minulle. Kiinnitin sen rintaani, ja niin laskeuduimme portaita. Tottumaton kun olin vieraskäynteihin, tuntui minusta miltei piinalliselta tulla näin muodollisesti kutsuttuna Mr. Rochesterin läheisyyteen. Annoin Mrs. Fairfaxin mennä edelläni ruokasaliin ja pysyttelin hänen varjossaan, kun kuljimme tämän huoneen yli ja astuimme kaarioven kautta, jonka verho nyt oli laskettu, hienoon suojaan sen takana.

Kaksi vahakynttilää paloi pöydällä ja kaksi uunilla, Pilot lepäsi suunnattoman takkavalkean ääressä nauttien sen lämmittävästä loimusta, ja Adèle oli polvillaan sen vieressä. Mr. Rochester oli puoleksi makaavassa asennossa leposohvalla, jonka tyyny kannatti hänen jalkaansa, ja katseli Adèlea ja koiraa. Tuli valaisi hänen kasvojaan. Tunsin heti eilisen matkustajan tuuheine sysimustine kulmakarvoineen, nelitahoisine otsineen, jonka vaakasuoraan vedetyt, mustat hiussuortuvat tekivät vielä nelitahoisemmaksi. Tunsin hänen jyrkkäpiirteisen nenänsä, jota voi pikemmin sanoa luonteenomaiseksi kuin kauniiksi, hänen täyteläiset sieraimensa, joitten luulin ilmaisevan kiivautta, hänen tylyn suunsa ja leukansa — ainakin viimeksimainitut olivat hyvin tylyn näköiset, siitä ei ollut epäilystä. Hänen vartalonsa, jota paksu päällystakki ei nyt peittänyt, oli sopusoinnussa kasvojen nelitahoisuuden kanssa. Luulen, että hänen vartalonsa sopi hyvin atleetille, se oli kookas ja solakka, vaikka ei pitkä eikä notkea.

Mr. Rochesterin oli täytynyt huomata tulomme, mutta hän ei näyttänyt olevan sillä tuulella, että olisi pitänyt siitä lukua, hän ei edes nostanut päätään kun tulimme lähemmäksi.

"Tässä on Miss Eyre, sir", sanoi Mrs. Fairfax tyvenellä tavallaan. Hän kumarsi, mutta ei vieläkään nostanut katsettaan ryhmästä tulen ääressä.

"Miss Eyre istukoon", sanoi hän, ja hänen väkinäisessä, jäykässä kumarruksessaan ja kärsimättömässä, joskin muodollisesti kohteliaassa äänessään oli jotakin, joka näytti merkitsevän: "Mitä hittoa se minuun kuuluu, onko Miss Eyre täällä vai eikö ole? Tällä hetkellä ei minua haluta puhutella häntä."

Istuuduin kokonaan vapautuneena piinallisuuden tunteesta. Moitteettoman kohtelias vastaanotto luultavasti olisi saattanut minut hämilleni. En olisi osannut vastata yhtä hienosti ja kohteliaasti, kun taas karski oikullisuus ei velvoittanut minua mihinkään, päinvastoin olin voiton puolella, jos otin tylyn kohtelun vastaan ääneti ja säyseänä. Sitäpaitsi hänen menettelynsä oikullisuus oli erikoista, ja odotin suurella mielenkiinnolla jatkoa.

Hän oli edelleen kuin kuvapatsas, s.o. ei puhunut sanaakaan eikä liikahtanut. Mrs. Fairfax näytti arvelevan, että jonkun meistä täytyi olla ystävällinen, ja alkoi puhella. Ystävälliseen — ja perin jokapäiväiseen — tapaansa hän lausui myötätuntonsa Mr. Rochesterin lakkaamattomien puuhien johdosta, jotka varmaan olivat olleet hyvin kiusallisia nyt kun hänen jalkansakin oli kipeä. Sitten hän antoi tunnustuksensa hänen kärsivällisyydelleen päivän kuluessa.

"Mrs. Fairfax, haluaisin teetä", oli ainoa vastaus. Mrs. Fairfax kiiruhti soittamaan kelloa, ja kun tarjotin tuli, järjesti hän vikkelästi kupit, lusikat y.m. Adèle ja minä tulimme pöydän luo, mutta talon isäntä ei noussut sohvaltaan.

"Oletteko hyvä ja ojennatte kupin Mr. Rochesterille", sanoi Mrs.
Fairfax. "Adèle voisi kaataa sen."

Tein käskyn mukaan. Kun hän otti kupin kädestäni, arveli Adèle, että oli tullut sopiva hetki tehdä muuan kysymys minun edukseni, ja huudahti:

"Eikö totta, Monsieur, teidän pikku arkussanne on lahja Mademoiselle
Eyrelle?"

"Kuka puhuu lahjoista?" hän murahti. "Odotitteko lahjaa, Miss Eyre? Pidättekö lahjoista?" ja hän tarkasteli kasvojani silmillä, jotka mielestäni olivat synkät, vihaiset ja läpitunkevat.

"Tuskinpa vain, sir, minulla on hyvin vähän kokemusta niistä. Yleensä kai niitä pidetään hauskoina."

"Yleensä! Mutta mitä te arvelette niistä?"

"Olisin kiitollinen, sir, jos saisin aikaa miettiä vastausta, joka olisi teidän arvoisenne. Sitäpaitsi lahjan saamisessa on monta näkökohtaa, jotka pitäisi ottaa huomioon, ennenkuin lausuu varman mielipiteen siitä."

"Miss Eyre, te olette viisastelevampi kuin Adèle; hän vaatii suureen ääneen lahjaa heti nähdessään minut, te turvaudutte kiertoteihin."

"Koska minä luotan vähemmän ansioihini kuin Adèle. Hän voi vedota vanhaan tuttavuuteen ja totutun tavan antamiin oikeuksiin, sillä hän sanoo, että teillä on aina ollut tapana antaa hänelle leikkikaluja, mutta minä, joka olen vieras ja joka en ole tehnyt mitään tunnustusta ansaitsevaa, tekisin hyvin merkillisesti, jos esittäisin joitakin vaatimuksia."

"Ohoh, tuo on jo liikaa vaatimattomuutta! Olen tutkinut Adèlea ja huomannut, että olette nähnyt paljon vaivaa hänen kanssaan. Hän ei ole mikään valo, hänellä ei ole lahjoja, ja kuitenkin on hän lyhyessä ajassa edistynyt suuresti."

"Sir, nyt olette antanut minulle lahjani; minä kiitän teitä, sillä opettajat haluavat ennen kaikkea tunnustusta, kiitosta oppilaan edistymisestä."

"Hm", sanoi Mr. Rochester ja joi teensä ääneti.

"Käykää tulen ääreen", sanoi isäntä, kun tarjotin oli viety pois ja Mrs. Fairfax kutimineen asettunut erääseen nurkkaan. Sillä välin oli Adèle kuljettanut minua kädestä ympäri huonetta näyttäen minulle kaikki kauniit kirjat ja koristeet hyllyillä ja pöydillä. Me noudatimme käskyä tottelevaisina; Adèle tahtoi istuutua polvelleni, mutta sai määräyksen leikkiä Pilot'in kanssa.

"Olette asunut talossani kolme kuukautta, eikö niin?"

"Kyllä, sir."

"Ja mistä tulitte?"

"Lowoodin koulusta, ——shiressä."

"Tiedän — eräs hyväntekeväisyyslaitos. Kuinka kauan olitte siellä?"

"Kahdeksan vuotta."

"Kahdeksan vuotta — mahdatte olla sitkeähenkinen. Minä luulin, että jo puolet siitä ajasta sellaisessa paikassa murtaisi voimakkaimmankin ruumiinrakenteen. Ihmekös sitten, että teillä on tuollainen toisen maailman ilme. Olin juuri utelias tietämään, mistä olitte saanut tuollaiset kasvot. Kun eilen illalla tulitte luokseni Hay'n tiellä, jouduin ehdottomasti ajattelemaan yliluonnollisia asioita ja olin vähällä kysyä, olitteko noitunut hevoseni — kuka tietää, vaikka olisittekin. Missä ovat vanhempanne?"

"Minulla ei ole vanhempia."

"Eikä luultavasti koskaan ole ollutkaan. Muistatteko heitä?"

"En".

"Sen kyllä uskon. Ja te odotitte väkeänne, kun istuitte tuolla aidalla, eikö totta?"

"Mitä väkeä, sir?"

"Vihreäpukuisia miehiä; tuo kuutamoilta oli kuin niitä varten. Jouduinko johonkin taikapiireistänne, joita olitte tehnyt tuolle kirotulle jäätikölle?"

Pudistin päätäni. "Kaikki vihreät miehet jättivät Englannin jo sata vuotta sitten", sanoin, ja koetin puhua yhtä vakavasti kuin hänkin. "Niitten jälkiä ei näy enää edes Hay'n tiellä eikä niityillä sen ympärillä. Minä luulen, että niitten yöllistä ilonpitoa ei valaise enää kesän, syksyn eikä talven kuu."

Mrs. Fairfax oli pudottanut kutimensa ja kuunteli silmät pystyssä tätä outoa puhetta.

"No niin", sanoi Mr. Rochester, "jos vanhempanne ovatkin kuolleet, täytyy teillä sentään olla jonkinlaisia sukulaisia, setiä ja tätejä."

"Ei ketään, en ole ainakaan nähnyt ketään."

"Ja kotinne?"

"Minulla ei ole kotia."

"Missä asuvat veljenne ja sisarenne?"

"Minulla ei ole veljiä eikä sisaria."

"Kuka suositteli teitä tänne?"

"Panin ilmoituksen sanomalehteen, ja Mrs. Fairfax vastasi siihen."

"Niin", sanoi hyvä rouva, joka nyt tiesi, millä pohjalla keskustelumme liikkui, "olen joka päivä kiitollinen sallimukselle, joka johdatti minua tekemään tämän valinnan. Miss Eyre on ollut verraton seuralainen minulle ja hyvä ja huolellinen opettaja Adèlelle."

"Älkää vaivautuko antamaan luonnekuvauksia", vastasi Mr. Rochester, "Ylistykset eivät tehoa minuun, tahdon päättää itse. Hän on ensi työkseen pillastuttanut hevoseni."

"Sir?" sanoi Mrs. Fairfax.

"Häntä saan kiittää jalkani nyrjähtämisestä."

Kunnon leskirouva oli aivan ymmällä.

"Miss Eyre, oletteko koskaan asunut kaupungissa?"

"En, sir."

"Oletteko ottanut osaa seuraelämään?"

"Olen nähnyt vain Lowoodin opettajat ja oppilaat ja nyt Thornfieldin asukkaat."

"Oletteko lukenut paljon?"

"Vain sellaisia kirjoja, joita on sattunut tielleni, ja niitä ei ole ollut paljon."

"Te olette elänyt nunnan elämää: olette varmaan hyvin perehtynyt uskonnollisiin muotoihin. Brocklehurst, joka, mikäli tiedän, johtaa Lowoodia, on pappi, eikö niin?"

"On, sir".

"Ja te tytöt tietysti jumaloitte häntä kuten nunnaluostari johtajaansa."

"Oi, ei".

"Tepä olette kylmä! Ei! Mitä, eikö noviisi ihailisi rippi-isäänsä. Se kuulostaa jumalattomalta."

"Minä en pitänyt Mr. Brocklehurstista, enkä siinä suhteessa ollut ainoa. Mr. Brocklehurst on kovasydäminen mies, tyhmänylpeä ja tekopyhä; hän leikkuutti tukkamme lyhyiksi ja osti säästäväisyyden vuoksi huonoja neuloja ja lankaa, joilla tuskin osasimme neuloa."

"Sepä oli huonoa säästäväisyyttä", sanoi Mrs. Fairfax, joka taas sai kiinni keskustelusta.

"Ja siinäkö oli hänen pahuutensa ydin?" kysyi Mr. Rochester.

"Hän kidutti meitä nälällä ollessaan yksin ruokavarojen tarkastajana, ennen toimikunnan perustamista, piti meille loppumattomia saarnoja kerran viikossa ja luetti meillä iltaisin itse valitsemiaan kertomuksia äkillisistä kuolemantapauksista ja tuomioista, niin että pelkäsimme mennä levolle."

"Kuinka vanha olitte tullessanne Lowoodiin."

"Noin kymmenvuotias."

"Ja viivyitte siellä kahdeksan vuotta; olette nyt siis kahdeksantoistavuotias."

Nyökäytin päätäni.

"Laskuopista on hyötyä, ilman sen apua olisin tuskin voinut arvata ikäänne. Sitä on vaikea määritellä tapauksessa, jolloin piirteet ja ilme ovat niin ristiriidassa keskenään kuin teillä. Ja mitä opitte Lowoodissa? Osaatteko soittaa?"

"Kyllä vähän."

"Tietysti, se on tuo vakiintunut vastaus. Menkää kirjastoon — tarkoitan tietysti, olkaa hyvä ja menkää — (Suokaa anteeksi käskevä sävyni; olen tottunut sanomaan: 'Tee tämä', ja se tehdään, enkä voi uuteen asukkaaseen nähden muuttaa vanhoja tottumuksiani) — menkää kirjastoon, ottakaa kynttilä mukananne, jättäkää ovi auki, istuutukaa pianon ääreen ja soittakaa!"

Minä nousin ja tottelin hänen määräyksiään.

"Riittää jo!" huusi hän muutaman minuutin kuluttua. "Minä kuulen, että te soitatte 'kyllä vähän', kuten kuka muu englantilainen koulutyttö tahansa, ehkä paremmin kuin muutamat, mutta ei hyvin."

Suljin pianon ja palasin. Mr. Rochester jatkoi:

"Adèle näytti minulle tänä aamuna muutamia luonnoksia, joita hän sanoi teidän tekemiksenne. En tiedä, ovatko ne yksinomaan teidän työtänne, luultavasti joku opettaja auttoi teitä."

"Eikä auttanut!" huudahdin.

"Ahaa, koskiko se ylpeyteen? Hyvä on, tuokaa tänne salkkunne, jos voitte väittää sen sisällyksen olevan alkuperäistä, mutta älkää tuhlatko sanojanne, jollette ole varma asiastanne, minä tunnen kyllä paikkaukset."

"Sitten en sano mitään, ja saatte päättää itse, sir."

Hain salkkuni kirjastosta.

"Tuokaa pöytä lähemmäksi", sanoi hän, ja minä työnsin sen hänen sohvansa ääreen. Adèle ja Mrs. Fairfax tulivat lähemmäksi nähdäkseen kuvat.

"Ei mitään tunkeilua", sanoi Mr. Rochester, "ottakaa piirustukset minulta, kun olen lakannut katsomasta niitä, mutta älkää tuoko kasvojanne liian lähelle!"

Hän tutki kauan joka luonnosta ja maalausta. Kolme niistä hän pani erikseen, toiset hän työnsi pois tutkittuaan niitä.

"Ottakaa ne toiselle pöydälle, Mrs. Fairfax", sanoi hän, "ja katselkaa niitä Adèlen kanssa! Ja te" — hän kääntyi minuun — "istukaa tuolillenne ja vastatkaa kysymyksiini. Minä näen, että yksi käsi on tehnyt nämä kuvat — oliko se teidän kätenne?"

"Oli".

"Ja koska saitte aikaa tehdä ne? Ne ovat vaatineet paljon aikaa ja jonkun verran ajatuksiakin."

"Minä tein ne kahtena viime loma-aikana Lowoodissa, kun minulla ei ollut muuta työtä."

"Mistä saitte aiheet."

"Päästäni."

"Siitä päästä, jonka nyt näen hartioillanne?"

"Siitä, sir."

"Onko siinä muitakin samanlaisia?"

"Kenties kylläkin, ja toivoakseni parempia."

Hän levitti kuvat eteeni ja katseli niitä taas vuorotellen.

Sillä aikaa kun hän katselee niitä, tahdon kertoa lukijalle, minkälaisia ne olivat, ja heti alussa huomautan, että ne eivät olleet missään suhteessa merkillisiä. Aiheet olivat todellakin nousseet elävinä mieleeni. Kun näin ne sieluni silmillä, ennenkuin olin koettanut toteuttaa niitä, olivat ne ihmeellisiä, mutta käteni ei totellut mielikuvitustani, ja onnistui joka kerta luomaan vain kalpean kuvan sisäisestä näystäni.

Ne olivat vesivärimaalauksia. Ensimäinen kuvasi raskaita, lyijynkarvaisia pilviä, jotka riippuivat aaltoilevan meren yli. Tausta oli kokonaan hämärän peitossa, ja niin oli etualakin, s.o. lähinnä olevat aallot, sillä maata ei näkynyt. Heikko kajastus nosti näkyviin puoleksi uponneen maston, ja sillä istui suuri, musta merimetso, jonka siiville oli pärskynyt vaahtoa ja joka piti nokassaan kultaista, jalokivillä koristettua rannerengasta. Kivet olivat maalatut niin kirkkaiksi, niin loistavin värein kuin paletistani suinkin voin saada. Maston ja linnun takaa, vihreän veden läpi saattoi nähdä uppoavan ihmisen ruumiin; ainoa selvästi näkyvä jäsen oli kaunismuotoinen käsivarsi, josta rannerengas oli liukunut pois tai irroitettu.

Toisen taulun etualalla oli vain himmeä vuorenharja, jolla kasvoi muutamia tuulen kallistamia ruohoja ja lehtiä. Sen takana ja yläpuolella kohosi taivaankansi, tummansinisenä kuin hämärässä, ja sitä vastaan kohosi naisen haahmo, joka oli maalattu niin tummin ja pehmein värein kuin minulle oli mahdollista. Himmeällä otsalla heloitti tähti, kasvot sen alla erottautuivat kuin sumusta, silmät loistivat mustina ja villeinä, hiukset olivat tuuheat ja tummat kuin pimeä pilvi, jota tuuli tai ukkonen oli repinyt. Kaulassa oli kalpea, kuunvalon tapainen heijastus, joka lankesi himmeänä ohueen pilveen, josta tämä näky, "Iltatähti", oli kohonnut.

Kolmannessa kohosi jäävuoren huippu kylmän vyöhykkeen taivasta vastaan, ja revontulet lähettivät taajoja, himmeitä sädekimppujaan yli taivaan. Etualalla oli jättiläiskokoinen pää, joka kallistui jäävuorta vastaan ja lepäsi siinä. Kaksi ohutta kättä kannatti sitä ja ne vetivät kasvojen alaosan päälle mustan verhon, joten näkyvissä oli ainoastaan veretön, luunvalkea otsa ja ontot, tuijottavat silmät, joissa ei ollut mitään ilmettä, jollei kenties jähmettynyttä epätoivoa. Ohimoilla, mustaa pilveä muistuttavan turbaanin laskoksien välissä, kimmelsi valkeana hehkuva rengas, jossa oli kipinöiviä vaaleansinisiä ja keltaisia jalokiviä. Tämä kelmeä rengas tarkoitti kuninkaallista kruunua, ja olento sen alla oli "se, jolla ei haahmoa eikä muotoa ole".

"Olitteko onnellinen, kun maalasitte nämä kuvat?" kysyi Mr. Rochester äkkiä.

"Olin vaipunut työhöni, olin onnellinen. Niitten maalaaminen oli suurimpia nautintoja, mitä minulla koskaan on ollut."

"Se ei vielä ole paljoa. Teidän nautintonne ovat kertomuksestanne päättäen olleet harvat, mutta luulen varmaan, että elitte taiteilijan tavoin unelmien maassa sekoittaessanne ja maalatessanne noita outoja värejä. Istuitteko niitten ääressä koko päivän?"

"Minulla ei ollut mitään muuta tekemistä, sillä oli loma-aika, ja istuin työni ääressä aamusta iltaan käyttäen hyväkseni keskikesän pitkiä päiviä."

"Ja olitteko tyytyväinen kiihkeän työnne tuloksiin?"

"Kaukana siitä. Suuri vastakohta mielikuvani ja kätteni työn välillä vaivasi minua, sillä olin joka kerta kuvitellut jotakin, jota en ollenkaan kyennyt toteuttamaan."

"Ei kokonaan. Te olette ikuistuttanut ajatuksenne varjon, mutta luultavasti ei enempää. Teillä ei ole kylliksi taiteilijan tottumusta ja taitoa toteuttamaan niitä täydellisesti, mutta kuitenkin ovat maalauksenne ihmeellisiä koulutytön töiksi. Mitä ajatuksiin tulee, ovat ne todellisen elämän ulkopuolelta. Nuo iltatähden silmät olette varmaan nähneet unessa. Kuinka voitte saada ne niin kirkkaiksi eikä kuitenkaan ollenkaan säihkyviksi, sillä tähti niitten yläpuolella himmentää niitten loiston? Ja mitä tarkoittaa niitten juhlallinen syvyys? Ja kuka opetti teitä maalaamaan tuulta? Tuossa pilvessä, tuon kukkulan päällä, käy kova tuuli. Missä olette nähnyt Latmoksen? Sillä tämä on Latmos. Siinä on — pankaa pois piirustukset!"

Olin tuskin ehtinyt sitoa salkkuni nauhat, kun hän katsoi kelloansa ja sanoi tylysti:

"Kello on yhdeksän: mitä ajattelette, Miss Eyre, kun annatte Adèlen olla niin kauan ylhäällä? Viekää hänet levolle!"

Adèle suuteli häntä ennen lähtöänsä. Hän suostui ottamaan vastaan hyväilyn, mutta ei näyttänyt välittävän siitä enempää kuin Pilot olisi välittänyt, tuskin niinkään paljoa.

"Toivon teille kaikille hyvää yötä", sanoi hän tehden kädellään liikkeen ovea kohti merkiksi siitä, että hän oli väsynyt seuraamme ja tahtoi päästä vapaaksi meistä, Mrs. Fairfax kokosi kutimensa, minä otin salkkuni, kumarsimme hänelle, saimme kylmän kumarruksen vastaukseksi ja vetäydyimme pois.

"Te sanoitte, että Mr. Rochester ei ole erikoisemmin omituinen", huomautin Mrs. Fairfaxille, kun tulin hänen huoneeseensa pantuani Adèlen levolle.

"No niin, mitä te arvelette?"

"Minusta hän on hyvin omituinen. Hän on hyvin oikullinen ja töykeä."

"Se on kyllä totta, ja siltä hän epäilemättä tuntuu vieraasta, mutta minä olen niin tottunut tuohon hänen tapaansa, etten koskaan ajattele sitä. Sitäpaitsi, jos hän onkin omituinen luonteeltaan, pitäisi olla suvaitsevainen häntä kohtaan."

"Minkätähden?"

"Osaksi koska se on hänen luontonsa, eikä kukaan voi päästä luonnostaan, osaksi koska tuskalliset ajatukset varmaan ahdistavat hänen mieltänsä ja tekevät sen epätasaiseksi."

"Mitkä ajatukset?"

"Esimerkiksi perhehuolet."

"Mutta hänellähän ei ole perhettä."

"Ei nyt, mutta hänellä on ollut — ainakin sukulaisia. Hän kadotti vanhemman veljensä muutamia vuosia sitten."

"Vanhemman veljensä?"

"Niin. Nykyinen Mr. Rochester ei ole kauan omistanut tilaansa, vain yhdeksän vuotta."

"Yhdeksän vuotta on pitkä aika. Pitikö hän niin paljon veljestään, ettei vieläkään ole lakannut ikävöimästä häntä?"

"Ei, sitä en luule. Luulen, että heidän välillään oli joitakin väärinymmärryksiä. Mr. Rowland Rochester ei ollut aivan oikeamielinen Mr. Edwardille ja yllytti kenties isäänsä häntä vastaan. Vanha herra piti paljon rahasta ja koetti kaikin tavoin pysyttää perheen omaisuutta koossa. Hän ei olisi mielellään vähentänyt sitä jaon kautta, mutta tahtoi kuitenkin turvata Mr. Edwardillekin omaisuutta, jotta nimen hyvä maine säilyisi, ja niin pian kuin hän oli täysi-ikäinen, ryhdyttiin joihinkin toimenpiteisiin, jotka eivät olleet oikein kauniita ja jotka saivat paljon pahaa aikaan. Tehdäkseen Mr. Edwardin rikkaaksi vanha herra ja Mr. Rowland yhdessä saattoivat hänet asemaan, joka hänen mielestään oli tuskallinen. En ole koskaan tarkoin tietänyt, minkälainen tuo asema oli, mutta hän ei voinut kestää sen tuottamia kärsimyksiä. Hän ei anna mielellään anteeksi. Hän rikkoi välit perheensä kanssa ja on jo monta vuotta viettänyt säännötöntä elämää. Luulen, että hän ei ole viettänyt kahta viikkoa peräkkäin Thornfieldissä senjälkeen kun hän veljensä kuoltua, joka ei jättänyt testamenttia, tuli tilan isännäksi, ja itse asiassa en ihmettele, että hän kaihtaa tätä vanhaa paikkaa."

"Miksi niin?"

"Ehkä hän pitää sitä synkkänä."

Vastaus oli välttelevä, olisin tahtonut selvemmän, mutta Mrs. Fairfax joko ei tahtonut tai ei voinut antaa minulle tarkempia tietoja Mr. Rochesterin surujen laadusta ja alkuperästä. Hän vakuutti, että ne olivat hänelle itselleen salaisuus ja että se mitä hän tiesi oli etupäässä hänen omia arvelultaan. Nähtävästi hän halusi minua jättämään tämän kysymyksen, ja sen teinkin hänen mielikseen.