Read synchronized with  Chinese  English  French  German  Italian  Portuguese  Romanian  Russian  Spanisch 
Jane Eyre.  Charlotte Brontë
Luku 11. Yhdestoista luku.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Uusi luku kertomuksessani on kuin uusi näytös näytelmäkappaleessa, ja kun tällä kertaa nostaa esiripun, on lukijan kuviteltava edessään huone eräässä Millcotelaisessa P. Yrjänän ravintolassa. Seinillä on suurikuvaiset paperit kuten ravintolahuoneissa tavallisesti, ja ravintolaa muistuttaa kaikki muukin, matto, huonekalut, koristukset uuninpäällä, taulut, joista yksi on Yrjö III:n, toinen Walesin prinssin muotokuva ja yksi esittää Wolfen kuolemaa. Kaikkea tätä valaisee katosta riippuva öljylamppu sekä oivallinen takkavalkea, jonka ääressä minä istun matkapuvussani, hattu päässä, muhvini ja sateenvarjoni olen laskenut pöydälle, ja koetan nyt tulen ääressä karistaa yltäni kaiken jäykistymisen, jonka on aiheuttanut kuusitoista tuntia kestävä ajo koleana lokakuun päivänä. Olen nimittäin jättänyt Lowtonin kello neljä aamulla, ja Millcoten kaupungin kello lyö juuri kahdeksaa.

Lukija, vaikka ulkonainen tilani näyttääkin kaikin puolin mukavalta, ei mieleni ole juuri liiaksi levollinen. Kun ajaja pysäytti vaunun ravintolan eteen, luulin jonkun olevan minua vastassa; kun laskeuduin vaunun puisia portaita, odotin, että kuulisin nimeni mainittavan, ja etsin levottomin silmin jonkinlaista ajopeliä, jolla olisi tultu noutamaan minua Thornfieldiin. Mitään sellaista ei ollut näkyvissä, ja kun kysyin eräältä tarjoilijalta, eikö kukaan ole käynyt kysymässä Miss Eyreä, sain kieltävän vastauksen. Minulla ei siis ollut muuta neuvoa kuin pyytää päästä johonkin yksityishuoneeseen — ja tässä nyt odotan, ja epäilys ja pelko ahdistaa mieltäni.

Kun on nuori ja kokematon, tuntuu hyvin kummalliselta olla aivan yksin maailmassa, erillään koko entisestä ympäristöstä, jonka kanssa on ajattelemattomasti katkaissut kaiken yhteyden ja johon on mahdoton, palata, ja epätietoisena siitä, voiko saapua toivottuun päämäärään. Tätä tunnetta suloistuttaa seikkailun viehätys, lämmittää itsetietoisuuden tuli, mutta kuitenkin lyö sydän levottomasti. Pelko sai minussakin ylivallan, kun puoli tuntia oli vierähtänyt ja yhäti olin yksin. Maltoin mieleni ja soitin kelloa.

"Onko lähiseudulla Thornfield niminen paikka?" kysyin tarjoilijalta, joka tuli sisään soittoni kutsumana.

"Thornfield? Minä en tiedä, Miss. Menen kysymään ravintolan puolelta."
Hän katosi, mutta palasi heti.

"Onko nimenne Eyre, Miss?"

"On."

"Teitä kysytään."

Hypähdin pystyyn, otin muhvini ja sateenvarjoni ja kiiruhdin käytävään. Avonaisen oven edessä seisoi eräs mies, ja valaistulla kadulla saatoin eroittaa yhden hevosen ajopelit.

"Tässä kai ovat tavaranne?" sanoi mies melkein tylysti nähdessään minut ja osoitti käytävälle asetettua matka-arkkuani.

"Niin ovat." Hän nosti sen ajoneuvoihin, jotka olivat jonkinlaiset vaunut, sitten minä nousin niihin, ja ennenkuin hän sulki oven, kysyin, kuinka pitkä matka oli Thornfieldiin.

"Noin kuusi peninkulmaa."

"Kauanko kestää matka?"

"Puolitoista tuntia."

Hän sulki oven, kiipesi omalle istuimelleen, ja niin lähdimme matkaan. Vauhti oli kohtalainen, ja minulla oli hyvää aikaa miettiä. Olin tyytyväinen ollessani näin lähellä matkani päättymistä, ja kun nojasin taaksepäin mukavissa, joskaan ei varsin hienoissa vaunuissa, olivat ajatukseni hyvin valoisat.

"Päätän vaunujen ja palvelijan yksinkertaisuudesta", ajattelin, "että Mrs. Fairfax ei ole erittäin suurellainen henkilö. Sitä parempi: olen vain kerran elänyt rikkaitten joukossa, ja silloin olin onneton. Olisipa hauska tietää, elääkö hän aivan yksinään, paitsi tuota pientä tyttöä; jos niin on, tulen varmasti toimeen hänen kanssaan. Koetan ainakin parhaani — vahinko vain, ettei sekään aina auta. Lowoodissa tosin päätin tehdä parhaani, pidin päätökseni ja onnistuin täysin tyydyttävästi, mutta muistan hyvin, kuinka Mrs. Reedin luona parhaatkin ponnistukseni palkittiin vihalla ja ylenkatseella. Rukoilen Jumalaa, ettei Mrs. Fairfax ole toinen Mrs. Reed, mutta jos niin on, ei mikään pakoita minua jäämään hänen luokseen; pahimmassa tapauksessa voin ilmoittaa uudelleen. Tahtoisinpa tietää, kuinka kaukana olemme nyt?"

Avasin ikkunan ja katsoin ulos. Takanamme näkyi Millcote, joka valojen lukumäärästä päättäen oli huomattavan suuri kaupunki, paljon suurempi kuin Lowton. Mikäli voin nähdä, olimme nyt jonkinlaisessa maaseurakunnassa, mutta kaikkialla oli vielä taloja, ja tunsin, että olin nyt erilaisessa seudussa kuin Lowood, väkirikkaammassa, vähemmän jylhässä, vilkkaammassa, vähemmän runollisessa.

Tie oli huonoa, ilta sumuinen, ajurini antoi hevosensa kävellä kaiken matkaa, ja luulen varmaan, että nuo puolitoista tuntia pitkittyivät kahdeksi tunniksi, kunnes mies vihdoin käännähti istuimellaan ja sanoi:

"Nyt ei olla kaukana Thornfieldistä."

Katsoin taas ulos. Ajoimme juuri erään kirkon ohi, näin sen matalan, leveän tornin taivasta vastaan ja kuulin kellon lyövän neljännestuntia. Eräällä mäen rinteellä näin kapean rivin valoja: nähtävästi joku kylä tai talo. Noin kymmenen minuutin kuluttua ajaja nousi ja avasi kaksoisportin, ajoimme sisään ja se läjähti kiinni jälkeemme. Ajoimme nyt hitaasti ylös käytävää ja tulimme pitkämäisen talonpäädyn eteen. Yhdestä verhotusta kaari-ikkunasta loisti kynttilän valoa, kaikki muu, oli pimeätä. Vaunut pysähtyivät päätyovelle, palvelustyttö avasi sen, astuin alas ja menin sisään.

"Olkaa hyvä ja tulkaa tätä tietä, Miss", sanoi tyttö, ja minä seurasin häntä läpi neliskulmaisen eteisen, jossa oli korkeita ovia joka puolella; hän johdatti minut erääseen huoneeseen, jonka kaksinkertainen valaistus — takkavalkea ja kynttilä — ensin häikäisi pimeyteen tottuneita silmiäni. Kun taas voin nähdä, oli edessäni hauska ja kodikas näky.

Sievä, pieni huone, pyöreä pöytä iloisen takkavalkean ääressä, korkeaselkäinen, vanhanaikuinen nojatuoli, jossa istui mitä hupaisin pieni vanha rouva, musta silkkipuku yllä, lumivalkea musliiniesiliina edessä ja leskenmyssy päässä — pilkulleen se Mrs. Fairfax, jonka olin mielikuvituksessani nähnyt, vain lempeämmän ja ystävällisemmän näköinen. Hän kutoi sukkaa, suuri kissa makasi tyytyväisenä hänen jalkojensa juuressa, sanalla sanoen, mitään ei puuttunut tästä kotoisesta idyllistä. Tuskin voi rauhoittavampi näky odottaa uutta kotiopettajatarta: ei mitään painostavaa suuruutta, ei mitään ujostuttavaa loistoa, ja niin pian kuin tulin sisään, nousi vanha rouva vikkelästi tuoliltaan ja kiiruhti ystävällisenä minua vastaan:

"Kuinka jaksatte, rakas ystävä? Pelkäänpä, että teillä on ollut hirveä matka. John ajaa niin hitaasti ja teidän on varmaan vilu. Tulkaahan tulen ääreen!"

"Mrs. Fairfax, eikö niin?" sanoin.

"Olette oikeassa, istukaa!"

Hän johdatti minut omalle tuolilleen ja alkoi irroittaa huiviani ja avata hattuni nauhoja. Pyysin, että hän ei vaivautuisi minun tähteni.

"Vaivasta ei ole puhettakaan. Uskallanpa väittää, että kätenne ovat aivan kangistuneet kylmästä. Lea, tuo lasillinen kuumaa sitruunavettä ja tee pari voileipää! Tässä ovat ruokakamarin avaimet."

Ja hän veti taskustaan mitä emäntämäisimmän avainkimpun ja antoi sen palvelustytölle.

"Tulkaahan toki lähemmäksi tulta", jatkoi hän. "Olette kai tuoneet tavaranne mukananne, eikö totta, ystäväiseni?"

"Kyllä, hyvä rouva."

"Minä menen katsomaan, että ne viedään teidän huoneeseenne", sanoi hän ja meni touhuten ulos.

"Hän kohtelee minua kuin vierastaan", ajattelin. "Tällaista vastaanottoa en osannut odottaa, valmistauduin vain kylmyyteen ja jäykkyyteen. Tämä ei muistuta sitä mitä olen kuullut kotiopettajattarien kohtelusta, mutta en saa kuitenkaan riemuita liian varhain."

Hän palasi, otti omin käsin kutimensa ja pari kirjaa pöydältä tehdäkseen tilaa tarjottimelle, jonka Lea toi sisään, ja ojensi sitten itse minulle virvoitusaineet. Olin melkein hämilläni nähdessäni olevani noin suuren huomion esineenä, suuremman kuin koskaan ennen, mutta koska hän ei itse katsonut tekevänsä mitään, mikä ei olisi paikallaan, pidin parhaana vaieten suostua hänen kohteliaisuuteensa.

"Saanko nähdä Miss Fairfaxin jo tänä iltana?" kysyin, kun olin nauttinut sen mitä hän oli tarjonnut minulle.

"Mitä sanoitte, rakas ystävä? Olen vähän kuuro", vastasi hyvä rouva ja asetti korvansa lähemmäksi suutani.

Toistin kysymyksen selvemmin.

"Miss Fairfax? Oh, te tarkoitatte Miss Varens'ia. Varens on tulevan oppilaanne nimi."

"Niinkö! Hän ei siis ole tyttärenne?"

"Ei — minulla ei ole perhettä."

Olisin mielelläni edelleen kysynyt, missä suhteessa Miss Varens oli häneen, mutta muistin, että ei ole kohteliasta kysyä liian paljon. Sitäpaitsi olin varma, että saisin sen kuulla aikanaan.

"Olen iloinen", sanoi hän istuutuessaan tuolille vastapäätä minua ja ottaessaan kissansa polvelleen, "olen iloinen, että olette tullut; nyt on hauska asua täällä seuralaisen kanssa. Tietysti täällä on aina hauskaa, sillä Thornfield on kaunis, vanha linna, tosin melkein hyljätty viime vuosina, kenties halveksittu, mutta kuitenkin se on vielä hyvin kunnianarvoisa paikka. Mutta talvella on hiukan kolkkoa olla yksin hienoimmissakin paikoissa. Sanon yksin — Lea on tietysti kiltti tyttö, ja John ja hänen vaimonsa ovat kelpo ihmisiä, mutta he ovat kuitenkin palvelusväkeä, heidän kanssaan ei voi keskustella kuin samanarvoisten kanssa, vaan heitä täytyy pitää vissin välimatkan päässä, muuten voi menettää vaikutusvaltansa. Olen varma siitä, ettei koko viime talvena marraskuusta helmikuuhun, — se oli kova talvi, jos muistatte, jollei pyryttänyt, satoi ja kävi tuuli — ainoakaan elävä olento, paitsi teurastajaa ja postinkuljettajaa, tullut taloon, ja minä tulin aivan surumieliseksi istuessani yksin kaiket illat. Väliin oli Lea huoneessani ja annoin hänen lukea ääneen, mutta en luule että tyttö parka juuri piti siitä, se rajoitti hänen vapauttaan. Keväällä ja kesällä tulee paremmin toimeen, aurinko ja pitkät päivät saavat niin paljon aikaan, ja sitten, aivan tämän syksyn alussa tuli pieni Adela Varens hoitajattarineen. Lapsi tuo aina mukanaan eloa ja liikettä koko taloon, ja nyt, kun tekin tulitte, tulen olemaan oikein iloinen."

Sydämeni todella lämpeni arvoisaa rouvaa kohtaan, kun kuulin hänen puhuvan. Vedin tuolini hiukan lähemmäksi häntä ja sanoin vilpittömästi toivovani, että hän olisi huomaava seurani yhtä mieluiseksi kuin hän oli odottanut.

"Mutta en saa pitää teitä liian kauan ylhäällä tänä iltana", sanoi hän. "Kello lyö kohta kaksitoista, ja te olette matkustanut koko päivän. Olette varmaan väsynyt. Jos olette saanut jalkanne lämpimiksi, näytän teille makuuhuoneenne. Olen antanut laittaa kuntoon teitä varten huoneen, joka on heti omani vieressä. Se on vain pieni huone, mutta ajattelin, että pitäisitte siitä enemmän kuin suurista päätyhuoneista — niissä on tietysti hienommat huonekalut, mutta ne ovat niin kolkkoja ja yksinäisiä, etten itsekään koskaan nuku niissä."

Kiitin häntä tästä huolehtivasta valinnasta, ja koska todella tunsin itseni väsyneeksi pitkän matkani jälkeen, sanoin olevani valmis vetäytymään huoneeseeni. Hän otti kynttilänsä, ja minä seurasin häntä. Ensin hän kävi katsomassa, oliko eteisen ovi hyvin kiinni, ja otettuaan avaimen pois hän johdatti minut yläkertaan. Portaat ja kaidepuut olivat tammea, porraskäytävän ikkunat olivat korkeita ristikkoikkunoita, ja sekä käytävä että pitkä galleria, johon makuuhuoneitten ovet aukenivat, muistutti enemmän kirkkoa kuin taloa. Kylmä, holvimainen ilma täytti suuret käytävät ja galleriat ja herätti mielessä ankean yksinäisyydentunteen. Olin iloinen, kun vihdoin pääsin huoneeseeni ja huomasin sen olevan kooltaan pienen ja nykyaikaisesti kalustetun.

Kun Mrs. Fairfax oli sanonut minulle ystävällisesti hyvää yötä, kun olin sulkenut oveni, katsellut mielin määrin ympärilleni pienessä, hauskalta näyttävässä huoneessani ja jossakin määrin haihduttanut mielestäni turvattomuudentunteen, jonka oli aiheuttanut tuo avara eteinen, pimeä ja tilava porraskäytävä, pitkä ja kylmä galleria, muistin, että väsyttävän ja levottoman päivän jälkeen olin vihdoin päässyt turvaiseen satamaan. Voimakas kiitollisuudentunne tulvehti sydämeeni, ja minä polvistuin vuoteeni ääreen ja kiitin kaiken hyvän antajaa. En unhoittanut myöskään pyytää apua uudella tielläni ja voimaa ansaita tuo hyvyys, jota jo nyt oli niin anteliaasti minulle osoitettu. Sinä yönä eivät mitkään orjantappurat pistelleet vuoteessani, eikä yksinäinen huone peloittanut minua. Olin tyytyväinen ja uninen, nukuin heti ja makeasti, ja kun heräsin, oli täysi päivä.

Pieni huoneeni näytti kerrassaan loistavalta, kun aurinko paistoi sisään sen iloisten, sinikukkaisten ikkunaverhojen takaa valaisten sen seinäpapereita ja lattiamattoja. Tämä kaikki oli niin erilaista kuin Lowoodin paljaat lattialaudat ja rapatut, likastuneet seinät, että mielialani heti kohosi. Ulkonaisilla seikoilla on suuri vaikutus nuoreen mieleen. Uskoin, että elämässäni alkaisi nyt valoisampi kausi, aika, jolla olisi ruusunsa ja ilonsa, kuten myös piikkinsä ja vaivansa. Ympäristön vaihdos, uusi, lupaava maailma herättivät mielikuvitukseni ja panivat sen vilkkaaseen toimintaan. En osaa itsekään sanoa, mitä toivoin, mutta jotakin hauskaa se oli, enkä odottanut sitä joltakin määrätyltä hetkeltä tai päivältä, vaan koko epämääräiseltä tulevaisuudelta.

Nousin ja pukeuduin huolellisesti. Vaikka minun olikin pakko olla yksinkertainen, sillä en omistanut ainoatakaan vaatekappaletta, joka ei olisi ollut äärimäisen yksinkertainen, panin kuitenkin aina suuren painon siisteyteen. Tapoihini ei kuulunut olla välittämättä ulkoasustani tai tekemästäni vaikutuksesta, toivoin päinvastoin aina olevani mahdollisimman hauskan näköinen ja miellyttäväni niin paljon kuin ulkomuotoni suinkin salli. Olin väliin pahoillani, etten ollut kauniimpi, olisin tahtonut, että minulla olisi ollut punaiset posket, suora nenä ja pieni kirsikkasuu, olisin tahtonut olla pitkä, komea ja hienovartaloinen ja pidin melkein onnettomuutena, että olin niin pieni ja kalpea ja että minulla oli niin auttamattoman epäsäännölliset piirteet. Ja minkätähden pidin sitä niin onnettomana? Sitä olisi vaikea sanoa, enkä silloin olisi osannut selvittää sitä itsellenikään, ja kuitenkin oli minulla omat syyni, vieläpä aivan luonnolliset ja järkiperäiset syyt. Kun olin harjannut tukkani hyvin pehmeäksi, pannut ylleni mustan pukuni, jolla, niin kveekarimainen kuin se olikin, oli edes se etu, että se näytti hyvin siistiltä, ja asettanut hohtavan valkoisen röyhelön rintaani, katsoin olevani mahdollinen astumaan Mrs. Fairfaxin eteen ja toivoin, ettei uusi oppilaani saisi ainakaan vastenmielisyyttä minuun. Avattuani ikkunani ja katsottuani, että jätin kaikki tavarat toalettipöydälläni hyvään järjestykseen, lähdin liikkeeseen.

Kuljin läpi pitkän gallerian, jonka lattia oli kokonaan peitetty matoilla, laskeuduin liukkaita tammiportaita ja tulin eteiseen, jonne pysähdyin hetkiseksi katselemaan seinällä olevia muotokuvia (muistan niistä kaksi, toinen esitti karskia, haarniskaan puettua miestä, toinen rouvaa, jolla oli puuteroitu tukka ja helminen kaulakoriste), katosta riippuvaa pronssilamppua ja suurta kelloa taidokkaasti kirjailtuine tammikaappeineen, joka aikojen kuluessa oli kiilloittunut mustaksi kuin ebenholtsi. Kaikki tuntui minusta hyvin komealta ja ihmeelliseltä, mutta kyllä olinkin tottumaton komeuteen. Eteisen ovi, joka oli puoleksi lasia, oli auki. Astuin kynnyksen yli. Oli kaunis syksyaamu, varhainen aurinko loisti kirkkaana väririkkaisiin lehtoihin ja vielä vihreille niityille. Menin ruohokentälle oven edustalla ja katselin rakennuksen päätyä. Talo oli kolmikerroksinen, tilava, joskaan ei erittäin suuri, ja näytti pikemmin herraskartanolta kuin aatelislinnalta. Sakaraharja teki sen hauskan ja omituisen näköiseksi. Harjalla oli variksenpesä, jonka raakuvat asukkaat olivat parhaillaan lennossa. Ne lentelivät yli ruohokenttien ja puutarhan ja laskeutuivat alas suurelle niitylle, jota matala aita eroitti puutarhasta ja jolla kasvoi kokonainen metsikkö vanhoja orjatappurapensaita, rosoisia, leveitä, paksuja kuin tammet. Ymmärsin heti, mistä talo oli saanut nimensä. Kauempana oli kukkuloita, ne eivät olleet niin korkeita ja jyrkkiä kuin kukkulat Lowoodin ympärillä, eivätkä, kuten ne, näyttäneet suojamuurilta ulkomaailmaa vastaan, mutta yksinäisiä, hiljaisia kukkuloita olivat nämäkin ja näyttivät eristävän Thornfieldin yksinäisyyteen, jota en luullut mahdolliseksi niin lähellä vilkasliikkeistä Millcotea. Erään kukkulan rinteellä näkyi pieni kylä, jonka katot olivat melkein kokonaan puitten peitossa, ja lähempänä Thornfieldiä oli seudun kirkko, jonka vanha torni kohosi kukkulan takaa talon ja porttien välistä.

Nautin vielä kauniista, hiljaisesta maisemasta ja raikkaasta aamuilmasta, kuuntelin varisten hauskaa raakumista, katselin linnan suurta, harmaata päätyä, ja ajattelin, kuinka suuri se oli tuollaisen pienen, yksinäisen rouvan asunnoksi, kun itse Mrs. Fairfax ilmestyi ovelle.

"Mitä, jo ulkona?" sanoi hän. "Huomaan, että olette aamuvirkku." Menin hänen luokseen, ja hän suuteli minua tervehdykseksi ja puristi kättäni ystävällisesti.

"Mitä pidätte Thornfieldistä?" kysyi hän. Vastasin pitäväni siitä hyvin paljon.

"Niin", sanoi hän, "se on kaunis paikka, mutta pelkään, että se joutuu pian epäkuntoon, jollei Mr. Rochester saa päähänsä asettua asumaan tänne tai edes käydä täällä useammin. Suuret tilukset ja kauniit talot vaativat omistajan läsnäoloa."

"Mr. Rochester!" huudahdin. "Kuka hän on?"

"Thornfieldin omistaja", vastasi hän levollisesti. "Ettekö tietänyt, että hänen nimensä oli Rochester?"

Tietysti en tiennyt sitä, en ollut koskaan ennen kuullut puhuttavan hänestä, mutta vanha rouva näytti pitävän hänen olemassaoloaan yleispätevänä tosiseikkana, joka jokaisen oli tunnettava.

"Minä luulin, että Thornfield kuuluu teille", jatkoin.

"Minulle? Siunatkoon, lapsi, mikä ajatus! Minulle! Minähän olen vain taloudenhoitajatar — emännöitsijä. Rochesterit ovat kyllä äitinsä puolelta kaukaista sukua minulle, tai oikeammin miehelleni. Hän oli pappina Hay'ssa, tuossa pienessä kylässä mäen rinteellä, ja tuo, kirkko oli hänen kirkkonsa. Nykyisen Mr. Rochesterin äiti oli Fairfax, mieheni pikkuserkku, mutta minä en koskaan ylpeile tuosta sukulaisuudesta, jota itse asiassa ei ole olemassa minuun nähden. Pidän itseäni aivan tavallisena taloudenhoitajattarena. Isäntäni on aina kohtelias, enkä odota häneltä muuta."

"Entä pieni tyttö, tuleva oppilaani?"

"Hän on Mr. Rochesterin holhokki. Tämä antoi minun tehtäväkseni hakea tytölle kotiopettaja. Hän nähtävästi aikoo tytön kasvatettavaksi ——shiressä. Tuossahan lapsi tuleekin 'bonnensa' kanssa, kuten hän nimittää hoitajaansa."

Arvoitus oli siis selvillä, tuo ystävällinen pieni leskirouva ei ollut mikään ylhäinen nainen, vaan riippuvaisessa asemassa kuten minäkin. En suinkaan pitänyt hänestä vähemmän sen vuoksi, olin päinvastoin entistä paremmalla tuulella. Tasa-arvoisuus välillämme oli siis todellinen eikä johtunut vain alentuvaisuudesta hänen puoleltaan. Sitä parempi; asemani oli nyt hyvin vapaa.

Kun vielä mietin tätä keksintöäni, tuli pieni tyttö hoitajansa seurassa juosten ruohokenttää pitkin. Katselin uutta oppilastani, joka ei heti näyttänyt huomaavan minua. Hän oli vielä täydellinen lapsi, ehkä seitsen- tai kahdeksanvuotias, pieni ja hento, hänellä oli kapeat, kalpeat kasvot ja runsas, kihara tukka, joka ulottui vyötäisille saakka.

"Hyvää huomenta, Miss Adela", sanoi Mrs. Fairfax. "Tule tervehtimään tätä neitiä, joka on tullut opettamaan sinua ja tekemään sinusta sivistyneen naisen."

Tyttö tuli lähemmäksi.

"Cest la ma gouvernante?" kysyi hän hoitajaltaan osoittaen minua, ja tämä vastasi:

"Mais oui, certainement."

"Ovatko he ulkomaalaisia?" kysyin ihmeissäni, kun kuulin heidän puhuvan ranskaa.

"Hoitajatar on ulkomaalainen, ja Adela on syntynyt mannermaalla, jota hän luullakseni ei ole jättänyt ennenkuin kuusi kuukautta sitten. Kun hän tuli, ei hän ensin osannut sanaakaan englantia, eikä hän nytkään ole halukas yrittämään. Minä en ymmärrä häntä, hän sekoittaa niin paljon ranskaa englantiinsa, mutta lyönpä vetoa, että te saatte hyvinkin selvää hänen puheestaan."

Olin ollut siinä onnellisessa asemassa, että ranskanopettajanani oli ollut ranskalainen nainen, ja koska olin aina koettanut puhua ranskaa Madame Pierrot'n kanssa sekä sitäpaitsi viimeisen seitsemän vuoden aikana joka päivä lukenut pienen kappaleen ulkoa kiinnittäen etupäässä huomiota ääntämiseen ja jäljitellen mahdollisimman tarkasti opettajani ääntämistä, olin saavuttanut jonkinlaisen taidon puhua oikein ja sujuvasti ja luulin kyllä tulevani toimeen Mademoiselle Adelan kanssa. Hän tuli tarjoamaan minulle kätensä kuullessaan, että olin hänen opettajansa, ja kun menimme aamiaiselle, sanoin hänelle muutamia lauseita hänen omalla kielellään. Hän vastasi ensin lyhyesti, mutta kun olimme istuutuneet pöytään ja hän oli tarkastanut minua kymmenisen minuuttia suurilla pähkinänruskeilla silmällään, aloitti hän äkkiä oikean puhetulvan.

"Ah", sanoi hän ranskaksi, "te puhutte minun kieltäni yhtä hyvin kuin Mr. Rochester. Minä voin puhua teille kuten hänellekin, ja niin voi Sophiekin. Siitäpä hän tulee iloiseksi, kukaan täällä ei ymmärrä häntä, Madame Fairfax on vallan englantilainen. Sophie on hoitajani, hän tuli mukanani meren yli isossa laivassa, jossa oli savupiippu — kuinka siitä tuli savua! — ja minä olin sairas ja Sophie oli sairas ja niin oli Mr. Rochesterkin. Mr. Rochester makasi sohvalla kauniissa huoneessa, jota sanottiin salongiksi, ja Sophiella ja minulla oli pienet vuoteet toisessa paikassa. Olin vähällä pudota omastani, se oli kuin hylly. Ja, Mademoiselle —, mikä on teidän nimenne?"

"Eyre — Jane Eyre."

"Aire? No niin, en minä kuitenkaan osaa sanoa sitä. Laiva pysähtyi aamulla, kun ei vielä ollut täysi päivä, suuressa kaupungissa, hyvin suuressa kaupungissa, jossa talot olivat hyvin tummat ja savuttuneet ja joka ei ollenkaan muistuttanut sitä kaunista kaupunkia, josta tulin; ja Mr. Rochester kantoi minut lautasillan yli maihin, ja Sophie tuli jälessä, ja me kaikki menimme ajurin vaunuihin ja ajoimme suureen, kauniiseen taloon — se oli suurempi ja kauniimpi kuin tämä ja sitä sanottiin hotelliksi. Me viivyimme siellä lähes viikon, ja Sophie ja minä kävelimme joka päivä suurella vihreällä nurmikolla, joka oli täynnä puita ja jota sanottiin puistoksi, ja siellä oli paljon muitakin lapsia, ja lammikko, ja siinä oli kauniita lintuja, joita minä ruokin leivänmurusilla."

"Voitteko seurata kun hän puhuu tuollaista vauhtia", kysyi Mrs. Fairfax.

Ymmärsin häntä aivan hyvin, sillä olin tottunut Madame Pierrot'n lipeään kieleen.

"Toivoisin", jatkoi hyvä rouva, "että kysyisitte häneltä hänen vanhemmistaan. Tahtoisin tietää, vieläkö hän muistaa heidät."

"Adèle", kysyin, "kenen kanssa asuit tuossa kauniissa kaupungissa, josta puhuit?"

"Kauan sitten asuin äitini kanssa, mutta hän on mennyt Pyhän Neitsyen luo. Äiti opetti minua laulamaan ja tanssimaan ja lausumaan runoja. Suuri joukko herroja ja rouvia tuli äidin luo vieraisille, ja minä tanssin heille tai istuin heidän polvillaan ja lauloin. Se oli hauskaa. Tahdotteko kuulla minun laulavan nyt?"

Hän oli nyt lopettanut aamiaisensa, ja minä sallin hänen antaa näytteen taidoistaan. Hän laskeutui tuoliltaan, asettui polvelleni, liitti kätensä ujosti ristiin eteensä, ravisti kiharat silmiltään, nosti katseensa kattoon ja alkoi laulaa erästä laulua jostakin oopperasta. Siinä kerrottiin hyljätystä neidosta, joka kylliksi surtuaan rakastajansa uskottomuutta kutsuu ylpeyden avukseen, tahtoo uudelta ihailijalta rikkaita pukuja ja hohtokiviä ja päättää kohdata uskottoman samana iltana tanssiaisissa osoittaakseen hänelle iloisella käytöksellään, kuinka vähän hän suree hänen petollisuuttaan.

Aiheen valinta tuntui omituiselta, kun laulaja oli lapsi, mutta arvattavasti oli pidetty huvittavana kuulla juuri lapsen huulten livertelevän noita rakkauden ja mustasukkaisuuden säveleitä. Joka tapauksessa oli valitsijalla mielestäni ollut hyvin huono maku.

Adèle lauloi laulunsa koko sievästi ja hänen iälleen ominaisella lapsellisuudella. Lopetettuaan hän hypähti alas polveltani ja sanoi: "Ja sitten, mademoiselle, lausun runon."

Hän otti sopivan asennon ja alkoi "Rottien liitto, La Fontainen satu". Tämän pienen kappaleen hän esitti erittäin huolellisesti kauniilla, taipuisalla äänellä, kiinnittäen tarkan huomion korostukseen, nousuihin, vieläpä liikkeisiinsä, mikä kaikki oli todella tavatonta hänen ikäiselleen ja osoitti, että hän oli saanut hyvää opetusta.

"Äitisikö opetti sinulle tämän?" kysyin.

"Niin, ja hän sanoi aina juuri näin: 'Qu' avez-vous donc? lui dit un de ces rats; parlez!' Hän käski minua nostamaan käteni — näin — että muistaisin kohottaa ääntäni tässä kohdassa. Saanko nyt tanssia?"

"Ei, tämä riittää jo. Mutta kenen luona asuit sitten kun äitisi oli mennyt Pyhän Neitsyen luo, kuten, kerroit?"

"Madame Fredericin ja hänen miehensä luona, hän piti huolta minusta, mutta hän ei ole millään tavoin sukua minulle. Minä luulen, että hän on köyhä, sillä hänen talonsa ei ollut niin kaunis kuin äidin. En ollut siellä kauaa. Mr. Rochester kysyi, tahdoinko tulla asumaan hänen kanssaan Englannissa, ja minä vastasin myöntävästi, sillä olen tuntenut Mr. Rochesterin jo ennenkuin tunsin Madame Fredericin, ja hän oli aina kiltti minulle ja antoi minulle kauniita pukuja ja leikkikaluja. Mutta te näette, että hän ei ole pitänyt lupaustaan, sillä hän on tuonut minut Englantiin, mutta lähtenyt itse takaisin, enkä saa koskaan nähdä häntä."

Aamiaisen jälkeen Adèle ja minä vetäydyimme kirjastohuoneeseen, jonka Mr. Rochester nähtävästi oli määrännyt, kouluhuoneeksi. Suurin osa kirjoja oli lukittujen lasiovien takana, mutta yksi kaappi oli jätetty auki ja se sisälsi kaiken, mikä voi tulla kysymykseen alkeisopetuksessa sekä useita teoksia kevyempää kirjallisuutta, runoutta, elämäkertoja, matkakertomuksia, muutamia romaaneja j.n.e. Arvattavasti hän oli katsonut sen riittävän kotiopettajattaren yksityisiin tarpeisiin, ja itse asiassa se tyydyttikin minua täydellisesti toistaiseksi, sillä verrattuna niihin niukkoihin tähkäpäihin, joita silloin tällöin olin saanut poimia Lowoodissa, tuntui tämä kirjasto tarjoavan runsaan sadon hyödyllistä ja huvittavaa lukemista. Tässä huoneessa oli myöskin aivan uusi ja erittäin hyvä piano, maalausteline sekä pari karttapalloa.

Huomasin, että oppilaani oli tottelevainen, vaikkakin tarkkaamaton, sillä hän ei ollut tottunut säännölliseen työhön. Tunsin, että olisi ollut epäviisasta rajoittaa hänen vapauttaan liian paljon alussa, ja kun olin puhellut hänelle yhtä ja toista ja saanut hänet oppimaan jotakin ja koska oli jo puolipäivän aika, annoin hänen mennä takaisin hoitajansa luo. Itse päätin kuluttaa aikani päivälliseen saakka piirtämällä pari luonnosta hänen käytettäväkseen.

Kun nousin portaita hakeakseni salkkuni ja pensselini, kuulin Mrs. Fairfaxin kutsuvan minua. "Arvatenkin ovat aamutuntinne nyt lopussa", sanoi hän. Hän oli eräässä huoneessa, jonka kaksoisovet olivat auki. Menin sinne hänen viittauksestaan. Se oli suuri, kaunis huone, jossa oli punaiset tuolit ja ikkunaverhot, turkkilainen matto, pähkinäpuiset seinät, suuri ikkuna, joka oli täynnä lasimaalauksia, ja korkea, kauniisti kaartuva katto. Mrs. Fairfax pyyhki pölyä muutamilta hienoilta purppuranpunaisilta maljakoilta, jotka seisoivat eräällä sivupöydällä.

"Mikä kaunis huone!" huudahdin katsellessani ympärilleni, sillä en eläissäni ollut nähnyt mitään puoleksikaan niin kaunista.

"Tämä on ruokasali. Olen juuri avannut ikkunan päästääkseni sisään hiukan ilmaa ja aurinkoa, sillä huoneet, joissa ei asuta, tulevat helposti kosteiksi ja ummehtuneiksi. Seurusteluhuonekin tuolla tuntuu jo vallan kellarimaiselta."

Hän osoitti suurta kaariovea, joka oli vastapäätä ikkunaa ja joka sekin oli verhottu purppuranpunaisella verholla. Nousin pari leveätä porrasta, jotka johtivat sille, katsoin sisään ja luulin näkeväni vilauksen satumaailmasta, niin loistavalta tuntui tuo näky tottumattomista silmistäni. Eikä siinä kuitenkaan ollut muuta kuin hyvin kaunis seurusteluhuone sekä sen takana oleva pienempi komero. Molempien lattialla oli valkeat matot, joille näytti lasketun loistavia kukkakiehkuroita, molempien katossa oli reunus lumivalkeita viiniköynnöksiä ja rypäleitä, ja tätä valkeata pohjaa vastaan loisti punaisia sohvia ja tuoleja, himmeän marmoriuunin koristeet olivat kimaltelevaa böömiläistä lasia, punaista kuin rubiini, ja suuret peilit ikkunain välissä heijastivat huoneen koko lumi- ja tuliloiston.

"Kuinka hyvässä järjestyksessä pidättekään nämä huoneet, Mrs. Fairfax!" sanoin. "Ei mitään tomua, ei mitään liinapäällisiä, ja jollei ilma tuntuisi kylmältä, voisi luulla, että niissä asutaan aina."

"Niin, nähkääs, Miss Eyre, vaikka Mr. Rochesterin käynnit ovatkin harvinaisia, ovat ne aina äkkinäisiä ja odottamattomia, ja koska olen huomannut hänen joutuvan suunniltaan tullessaan keskelle suursiivojen hälinää, pidän parhaana, että huoneet ovat aina valmiit."

"Onko Mr. Rochester vaativainen ja ylpeä ihminen?"

"Ei erittäin, mutta hänellä on herrasmiehen tavat ja tottumukset, ja hän odottaa, että kaikki asiat järjestetään niitten mukaan."

"Pidättekö hänestä? Pidetäänkö hänestä yleensä?"

"Pidetäänpä kylläkin; hänen perhettään on aina pidetty kunniassa täällä. Melkein koko seutu, niin pitkälle kuin voitte nähdä, on niin kauan kuin muistetaan kuulunut Rochestereille."

"Niin, mutta jollei oteta huomioon hänen tiluksiaan, pidättekö hänestä?
Pidetäänkö hänestä hänen itsensä vuoksi."

"Minulla ei ole mitään syytä olla pitämättä hänestä, ja luulen, että alustalaiset pitävät häntä hyvänä ja oikeamielisenä isäntänä, mutta hän on hyvin vähän asunut täällä."

"Mutta eikö hän ole millään tavalla omituinen? Lyhyesti, minkälainen on hänen luonteensa?"

"Hänen luonteensa — no, se on luullakseni moitteeton. Omituinen hän kenties kylläkin on, hän on matkustanut paljon ja nähnyt paljon maailmaa, luullakseni. Uskallan väittää, että hän on hyvin viisas, mutta en ole koskaan puhellut paljoa hänen kanssaan."

"Missä suhteessa hän on omituinen?"

"En tiedä — sitä ei ole helppo sanoa — ei siinä mitään erikoista ole, mutta sen tuntee kyllä kun puhuu hänen kanssaan; ei voi koskaan tietää, puhuuko hän totta vai leikkiä tai onko hän hyvillään vai päinvastoin. Lyhyesti sanottuna, häntä on vaikea ymmärtää, ainakaan minä en koskaan oikein ymmärrä häntä, mutta se ei merkitse mitään, sillä hän on hyvin hyvä isäntä."

Siinä kaikki mitä sain tietää Mrs. Fairfaxilta meidän molempien isännästä. On ihmisiä, joilla ei näytä olevan mitään aavistusta kanssaihmisensä luonteen kuvailemisesta, ja jotka eivät osaa tehdä havaintoja ja panna merkille huomattavimpia piirteitä ihmisissä tai asioissa. Hyvä rouva kuului nähtävästi näihin ihmisiin, ja minun kyselyni saattoivat hänet ymmälle, mutta eivät johtaneet tuloksiin. Mr. Rochester oli hänen silmissään Mr. Rochester, herrasmies, tilanomistaja, ei muuta, hän ei kysellyt eikä etsinyt enempää, ja hän oli nähtävästi ihmeissään, kun minä halusin tarkempia määritelmiä hänen olemuksestaan.

Kun olimme jättäneet ruokasalin, tarjoutui hän näyttämään minulle muutkin huoneet, ja minä seurasin häntä portaita ylös ja alas täynnä ihailua, sillä kaikki oli kaunista ja hyvin järjestettyä. Suuret päätyhuoneet olivat mielestäni ihmeellisen komeita, ja muutamat kolmannen kerroksen huoneista olivat, joskin matalia ja pimeitä, mieltäkiinnittäviä vanhanaikaisuutensa tähden. Huonekalut, jotka aikoinaan olivat olleet alakerran huoneissa, olivat aikojen kuluessa ja muotien vaihtuessa siirretyt tänne, ja siinä puutteellisessa valossa, joka pääsi sisään ahtaista ikkunoista, saatoin nähdä sadan vuoden vanhoja vuoteita, pähkinäpuu- ja tammiarkkuja, joihin oli kaiverrettu mitä omituisimpia koristeita, palmunlehviä ja keruubinpäitä, kuten hebrealaiseen liiton arkkiin, rivittäin kapeita, kunnianarvoisia tuoleja korkeine selkänojineen, vieläkin vanhempia istuimia, joitten tyynypäällyksissä näkyi vielä selviä jälkiä koruompeluista — ne sormet, jotka olivat niitä aikoinaan ommelleet, olivat jo kahden sukupolven ajan olleet kirkkomaan tomua. Kaikki nämä muinaismuistot tekivät Thornfield Hallin kolmannesta kerroksesta menneitten aikojen kodin, muistojen lippaan. Minä pidin paljon näitten hiljaisten suojien salaperäisestä hämärästä päivän aikaan, mutta yöllä en olisi mistään hinnasta tahtonut nukkua jossain noista avarista, raskaista vuoteista, joista toiset olivat suljetut tammiovilla, toiset verhotut paksuilla vanhanaikaisilla uutimilla, joihin oli ommeltu mitä ihmeellisimpiä kukkia, lintuja ja ihmisolentoja — kuinka kummalliselta kaikki tämä olisikaan näyttänyt kalpeassa kuuvalossa.

"Nukkuvatko palvelijat näissä huoneissa?" kysyin.

"Ei, heidän hallussaan on rivi pienempiä huoneita talon takaosassa.
Kukaan ei koskaan nuku täällä. Tekisi melkein mieli sanoa, että jos
Thornfield Hallilla on haamunsa, on tämä sen asunto."

"Niin minäkin luulisin. Eikö teillä sitten ole haamua?"

"Ei minun tietääkseni", vastasi Mrs. Fairfax hymyillen.

"Eikö perimätietojakaan? Eikö ainoatakaan kummitustarinaa?"

"En usko. Ja kuitenkin sanotaan, että Rochesterit aikoinaan ovat olleet mieluummin kiihkeätä kuin rauhallista sukua. Ehkäpä he juuri siitä syystä lepäävät nyt rauhassa haudoissaan."

"Niin — he nukkuvat hyvin elämän kuumeisen kiihkon jälkeen", mumisin.
"Minne menette nyt, Mrs. Fairfax?" Hän oli menossa.

"Ylös katolle, tahdotteko tulla katsomaan näköalaa sieltä?" Seurasin häntä, nousimme hyvin ahdasta porraskäytävää vinnille, ja sieltä tikapuita myöten ja luukkuoven kautta linnan katolle. Olin nyt varisasutuksen tasalla ja voin nähdä niitten pesiin. Nojasin sakaraharjan yli ja katselin kauas alas. Maa alapuolellani näytti levitetyltä kartalta; loistava, sametinpehmeä ruohokenttä ympäröi rakennuksen harmaata kivijalkaa; niityllä, joka oli laaja kuin puisto, muodostivat vanhat ruusupensaikot tummempia pilkkuja; kuivan, tumman metsän jakoi kahtia ruohoittunut polku, jonka sammal oli vihreämpää kuin puitten lehdet; sitten kirkko linnan portin takana, tie, tyvenet kukkulat, koko maisema lepäsi siinä syysauringon loistossa. Taivaanranta oli sininen ja kirkas, ja ylhäällä leijaili muutamia helmenvalkeita pilvenhattaroita. Maisemassa ei ollut mitään tavatonta, mutta kaikki oli kaunista ja miellyttävää. Kun käännyin pois ja palasin sisään luukkuoven kautta, en tahtonut löytää tietäni tikapuissa, vinni näytti pimeältä kuin holvi verrattuna siniseen taivaaseen, jota äsken olin katsellut, ja tuohon aurinkoiseen lehto-, niitty- ja kukkulamaisemaan, joka ympäröi linnaa ja josta olin iloinnut.

Mrs. Fairfax jäi sulkemaan oviluukun, ja minä etsin hapuillen ahtaan porraskäytävän, joka johti alas vinniltä, ja laskeuduin alas. Pysähdyin pitkään käytävään, johon portaat johtivat ja joka eroitti kolmannen kerroksen etu- ja takahuoneet toisistaan. Se oli ahdas, matala ja pimeä käytävä, jossa oli vain yksi ikkuna kaukana toisessa päässä ja jonka molemmilla puolilla oli rivi pieniä, mustia, suljetuita ovia. Sitä olisi voinut luulla käytäväksi jossakin Siniparran linnassa.

Kulkiessani ääneti eteenpäin, kuulin äkkiä naurua — ääni, jota viimeiseksi olisin luullut kuulevani näin hiljaisilla alueilla. Se oli omituista naurua, kirkasta, selvää, ilotonta. Pysähdyin. Ääni taukosi, mutta vain hetkeksi. Se alkoi taas, äänekkäämpänä, sillä alussa se oli selvyydestään huolimatta ollut hyvin hiljaista. Sitten se jatkui yhä kovaäänisempänä, ja kaiku tuntui vastaavan jokaisesta yksinäisestä huoneesta, vaikka itse nauru kuuluikin vain yhdestä, ja olisin hyvin voinut osottaa sen huoneen oven.

"Mrs. Fairfax!" huusin, sillä kuulin hänen nyt laskeutuvan portaita.
"Kuulitteko tuota kovaa naurua? Kuka niin nauraa?"

"Arvatenkin joku palvelijoista", vastasi hän, "ehkä Grace Poole."

"Kuulitteko sen?" kysyin taas.

"Kuulin vallan hyvin. Kuulen sen usein. Hän neuloo eräässä noista huoneista. Väliin on Lea hänen kanssaan, ja he elämöivät yhdessä."

Nauru alkoi taas, matalana ja tasaisena, ja oli lopulta hyvin epämiellyttävää.

"Grace!" huusi Mrs. Fairfax.

En todellakaan luullut minkään Gracen vastaavan, sillä tämä nauru oli traagillisempaa, yliluonnollisempaa kuin mitä koskaan olin kuullut, ja vaikka olikin kirkas keskipäivä eikä mikään kummitusten hetki ja vaikkei mitään tavatonta vielä tapahtunut, olin kuitenkin taikauskoisen pelon vallassa. Sain kuitenkin pian nähdä, mikä hupakko olin ollut, kun olin edes kummastellut tuota omituista naurua.

Minua lähinnä oleva ovi aukeni, ja eräs palvelijatar astui ulos. Hän oli kolmen- ja neljänkymmenen välillä oleva nainen, tanakka ja siistin näköinen, punatukkainen, karkeapiirteinen, sanalla sanoen: vähemmän romanttista ja aavemaista olentoa olisi tuskin voinut kuvitella.

"Liian paljon melua, Grace", sanoi Mrs. Fairfax. "Muistakaa määräykset!" Grace niijasi ja poistui äänetönnä.

"Hän on täällä ompelijana ja Lean apulaisena sisäkön töissä", jatkoi leski. "Muutamissa suhteissa hän ei ole aivan moitteeton, mutta hän tekee työnsä hyvin. Asiasta toiseen, mitä kokemuksia teillä on uuden oppilaanne suhteen tältä aamulta?"

Keskustelu, joka nyt kääntyi Adèleen, jatkui, kunnes pääsimme alakerran valoisiin ja hauskoihin huoneisiin. Adèle juoksi vastaamme eteisessä ja huusi:

"Mesdames, päivällinen on valmis!" ja lisäsi: "Minun on nälkä, minun!"

Päivällinen oli valmis ja odotti meitä Mrs. Fairfaxin huoneessa.