Read synchronized with  Chinese  English  French  German  Italian  Portuguese  Romanian  Russian  Spanisch 
Jane Eyre.  Charlotte Brontë
Luku 10. Kymmenes luku.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Tähän saakka olen palauttanut mieleeni vähäpätöisen elämäni vaiheet yksityiskohtia myöden, ja kymmenen ensimäisen vuoteni kuvaamiseen olen käyttänyt melkein yhtä monta lukua. Mutta koska en aio kirjastani säännöllistä autobiografiaa, rajoitun tästä lähin kertomaan vain ne seikat, jotka tiedän jossakin suhteessa mielenkiintoisiksi, ja senvuoksi sivuutan nyt melkein kokonaan kahdeksan vuotta elämästäni. Kertomuksen yhtenäisyyden vuoksi on kuitenkin muutama rivi paikallaan niistäkin.

Kun lavantauti oli tehnyt hävitystyönsä Lowoodissa, katosi se sieltä vähitellen, mutta sitä ennen oli kuitenkin sen ankaruus ja uhrien lukumäärä kiinnittänyt yleisön huomion kouluun. Taudin alkuperää alettiin tutkia lähemmin, ja vähitellen tuli ilmi erinäisiä asianhaaroja, jotka mitä suurimmassa määrässä herättivät yleistä paheksumista. Paikan epäterveellinen asema, lasten ravinnon laatu ja määrä, huono, pahalta haiseva vesi, jota käytettiin sen valmistamiseen, oppilaitten kurjat olot vaatteitten y.m. suhteen — kaikki nämä seikat tulivat ilmi, ja ilmiantojen seuraukset olivat sangen kiusalliset Mr. Brocklehurstille, mutta suureksi siunaukseksi itse laitokselle.

Useat rikkaat ja hyväntahtoiset henkilöt kreivikunnassa tekivät runsaita lahjoituksia uuden, ajanmukaisen ja paremmassa paikassa sijaitsevan rakennuksen pystyttämiseksi, säännöt laadittiin uudestaan, uudistuksia tehtiin sekä vaatetuksessa että ravinnossa, ja koulun rahavarat uskottiin erityisen toimikunnan haltuun. Mr. Brocklehurst, jota ei voitu kokonaan syrjäyttää hänen asemansa ja perhesuhteittensa vuoksi, sai vielä pitää paikkansa koulun rahastonhoitajana, mutta hänellä oli tässä toimessa apunaan toisia, laajasydämisempiä ja inhimillisempiä henkilöitä. Tarkastajan virkansakin hänen täytyi jakaa toisten kanssa, jotka osasivat yhdistää järjen ankaruuteen, mukavuuden säästäväisyyteen ja myötätunnon karaiseviin tapoihin. Näin parannettuna tuli koulusta ajan pitkään todella hyvä ja hyödyllinen laitos. Uudistuksen jälkeen elin sen seinien suojassa kahdeksan vuotta — kuusi oppilaana ja kaksi opettajana, ja koko tätä aikaa muistellen annan täyden tunnustuksen laitoksen arvolle ja merkitykselle.

Näitten kahdeksan vuoden aikana oli elämäni yksitoikkoista, mutta ei onnetonta, sillä se ei ollut joutilasta. Saatavillani oli keinot hyvän sivistyksen hankkimiseen, ja minua kannusti mieltymys muutamiin aineisiin, halu kunnostautua kaikissa ja suuri pyrkimys olla mieliksi opettajilleni, etenkin niille, joista pidin. Käytin parhaani mukaan hyväkseni tilaisuuksia, joita minulle tarjoutui. Aikaa voittaen tuli minusta ensimäisen luokan ensimäinen oppilas, sitten minut koroitettiin opettajan toimeen, jota hoidinkin suurella innolla kahden vuoden ajan, mutta sen ajan kuluttua tuli muutos.

Tähän saakka oli Miss Temple ollut oppilaitoksen johtajattarena läpi sen kaikkien vaiheitten, hänen opetustaan sain kiittää parhaasta osasta kasvatustani, hänen ystävyytensä oli ollut paras iloni, hän oli ollut minulle äidin ja kasvattajan sijassa ja vihdoin toverini. Mutta nyt hän oli mennyt naimisiin ja muutti miehensä kanssa, joka oli pappi, muuten erinomainen mies, melkein vaimonsa arvoinen, kaukaiseen seutuun, ja silloin tietysti menetin hänet.

Hänen lähtöpäivästään saakka en ollut enää sama. Hänen mukanaan katosivat kaikki ne seikat, jotka olivat tehneet Lowoodin jossakin suhteessa kodiksi minulle. Olin omistanut jotakin hänen luonteestaan ja hyvän joukon hänen tavoistaan, sopusointuisemmat ajatukset, tasaantuneet tunteet asuivat nyt mielessäni, olin mukautunut velvollisuuksiini ja järjestettyyn elämään, olin tyyni, luulin olevani tyytyväinen, ja toisten silmissä, useimmiten myös omissani, olin hillitty ja alistuva luonne.

Mutta kohtalo pastori Nasmythin haahmossa tuli minun ja Miss Templen väliin, ja minä näin hänen matkapuvussaan nousevan postivaunuun pian vihkimätoimituksen jälkeen. Seurasin silmilläni vaunua, joka nousi mäkeä ylös ja katosi sen harjan taakse, vetäydyin sitten huoneeseeni ja vietin siellä suurimman osan iltapäivää, sillä tilaisuuden kunniaksi oli annettu lupaa.

Kävelin melkein koko ajan edestakaisin huoneessani. Kuvittelin surevani vain sitä, mitä olin menettänyt, ja ajattelevani, miten voisin korvata sen, mutta kun mietteeni vihdoin keskeytyivät, kun katsoin ympärilleni ja huomasin, että iltapäivä oli jo päättynyt ja ilta tullut, tein toisen keksinnön, nimittäin sen, että minussa näinä tunteina oli tapahtunut täydellinen muutos. Mielestäni oli nyt poissa kaikki se, mitä olin lainannut Miss Templeltä, hän oli vienyt mukanaan sen selkeän ilmakehän, jota olin saanut hengittää hänen läheisyydessään, olin nyt jäänyt luonnolliseen elementtiini, ja kaikki vanha levottomuuteni alkoi antaa elonmerkkejä. Ei mikään tukipylväs näyttänyt kaatuneen, mutta koko nykyisen mielentilani aiheuttaja oli poissa. Minulta ei olisi puuttunut voimaa olla tyven, mutta en nähnyt enää mitään syytä tyvenenä olemiseen. Maailmani oli muutamia vuosia ollut Lowoodin seinien sisällä, kokemukseni rajoittui sen sääntöihin ja järjestelmiin, mutta nyt muistin, että todellinen maailma on avara, ja että kirjava keto pelkoa, toiveita, tunteita ja intohimoja odotti niitä, joilla oli rohkeutta heittäytyä sen vaaroihin ja vaiheisiin ja etsiä niistä todellista elämänkokemusta.

Menin ikkunalleni, avasin sen ja katselin ulos. Siinä olivat rakennuksen molemmat siivet, siinä puutarha, siinä Lowoodin puutarhamuuri ja kukkulainen taivaanranta. Silmäni sivuuttivat kaiken muun ja pysähtyivät kaukaisimpaan, sinisiin vuoriin taivaanrannalla. Niitten taakse ikävöin nyt, kaikki kukkulat ja kangasmaat niitten sisäpuolella näyttivät vankilan alueelta, maanpakolaisen maailmalta. Erotin valkean tien, joka kiemurrellen nousi erään kukkulan rinnettä ja katosi syvänteeseen kahden vuoren väliin. Kuinka ikävöinkään seurata sitä kauemmaksi! Muistin sen ajan, jolloin olin tullut tuota tietä pitkin, muistin kuinka vaunu hämärässä oli laskeutunut kukkulan rinnettä. Kokonainen ajanjakso näytti kuluneen siitä päivästä, ja koko sinä aikana en ollut kertaakaan jättänyt Lowoodia. Olin viettänyt kaikki loma-aikani koulussa. Mrs. Reed ei ollut koskaan lähettänyt noutamaan minua Gatesheadiin, eikä hän itse eikä kukaan hänen perheestään ollut koskaan käynyt katsomassa minua. En ollut kirjeitten enkä minkään lähettilään kautta yhteydessä ulkomaailman kanssa. Koulusäännöt, koulutehtävät, koulutavat, tottumukset, kasvot, äänet, puvut, puhetavat, kiintymykset, vastenmielisyydet, siinä kaikki, mitä tiesin olemassaolosta. Ja nyt tunsin, että se ei riittänyt. Olin yhdessä iltapäivässä kyllästynyt kahdeksan vuoden piintyneeseen elämään. Kaipasin vapautta, himoitsin vapautta ja anoin sitä hiljaisessa rukouksessa, joka näytti häipyvän heikosti puhaltavaan tuuleen. Kuiskasin silloin vaatimattomamman rukouksen. Pyysin muutosta, virkistystä. Tämäkin pyyntö näytti katoavan epämääräiseen avaruuteen, "Anna minulle sitten", huudahdin melkein epätoivoisena, "edes uusi vankila!"

Silloin kutsui illalliskello minut alakertaan. Minulla ei ollut tilaisuutta jatkaa keskeytyneitä ajatuksiani ennen levollemenoaikaa. Silloinkin huonetoverini, eräs opettajista, pidätti loppumattomalla pakinallaan minua palaamasta tuohon haluttuun aiheeseen. Kuinka toivoinkaan, että uni pian vaientaisi hänet! Minusta tuntui, että jos vain voin palata takaisin ajatukseen, joka viimeisenä nousi mieleeni seisoessani ikkunan luona, keksin kyllä jonkun pelastusmahdollisuuden.

Miss Gryce kuorsasi vihdoinkin. Hän oli lihava nainen, ja tähän saakka olin pitänyt hänen nenä-ääniään yksinomaan kiusallisina. Tänä iltana tervehdin riemulla ensimäisiä syviä ääniä. Nyt vihdoinkin olin turvassa keskeytyksiltä, ja puoleksi häipyneet ajatukseni virkosivat heti uudelleen.

"Uusi vankeus! Sepä kuuluu joltakin", puhelin itsekseni — ajatuksissani tietenkin, eikä ääneen. "Minä tiedän, että se on jotakin, sillä se ei kuulu liian suloiselta. Se ei ole samaa kuin Vapaus, Innostus, Ilo — ne sointuvat kylläkin kauniilta, mutta minulle ne ovat pelkkiä sanoja, ja niin onttoja ja epävakaisia, että olisi ajanhukkaa kuunnella niitä. Mutta vankeus! Sen täytyy olla jotakin todellista. Kuka tahansa voi olla vankina. Minä olen ollut täällä vankina kahdeksan vuotta, nyt tahdon olla vankina muualla. Voinko saada niin paljon aikaan oman tahtoni kautta? Eikö asia ole toteutettavissa? On — on — se ei ole edes vaikea, jos aivoni vain ovat kyllin älykkäät keksimään keinon sen saavuttamiseksi."

Nousin istumaan sängyssäni ravistaakseni mainittuja aivoja valveille. Yö oli viileä, peitin olkapääni huivilla ja ryhdyin taas ajattelemaan kaikin voimin.

"Mitä siis tahdon? Uuden paikan, uudessa talossa, uusien kasvojen keskellä, uusissa olosuhteissa. Tätä tahdon, koska ei hyödytä mitään tahtoa jotakin parempaa. Kuinka ihmiset menettelevät saadakseen uuden paikan? He kääntyvät luullakseni ystäviensä puoleen. Minulla ei ole ystäviä. On paljon muitakin, joilla ei ole ystäviä ja joitten täytyy tulla toimeen omin neuvoin ja auttaa itse itseänsä, ja mitähän he tekevät?"

Sitä en osannut sanoa, en löytänyt vastausta mistään. Järjestin ajatukseni ja kiihdytin aivoni nopeaan työhön. Ne ponnistivat kaikkensa, tunsin, kuinka suonet tykkivät päässäni ja ohimoillani, mutta ne toimivat lähes tunnin ajan sekasorrossa, ja niitten ponnistukset eivät johtaneet mihinkään tulokseen. Turha työ teki minut kuumeiseksi, nousin ja aloin kävellä huoneessa, vedin ikkunaverhon syrjään, huomasin pari tähteä, värisin kylmästä ja ryömin takaisin sänkyyn.

Joku ystävällinen hengetär oli poissaollessani varmaan tipahuttanut halutun vastauksen tyynylleni, sillä kun taas panin maata, juolahti mieleeni aivan hiljaa ja luonnollisesti: "Ne, jotka etsivät paikkoja, ilmoittavat sanomalehdissä; sinun täytyy ilmoittaa ——shire Heraldissa."

"Millä tavalla? En tiedä mitään ilmoituksista."

Vastaukset tulivat nyt aivan nopeina ja selvinä.

"Sinä panet ilmoituksen ja siihen tarvittavan rahan kirjeeseen, jonka osoitat Heraldin toimitukseen. Kirjeen panet ensi tilaisuudessa postiin Lowtonissa. Vastaukset lähetettäköön nimimerkille 'J.E.' postitoimistoon. Noin viikon päästä voit mennä kysymään, onko vastauksia tullut, ja menetellä niitten mukaan."

Tätä suunnitelmaa toistin pari, kolme kertaa mielessäni, kunnes olin saanut sen valmiiksi. Se oli nyt selvässä ja käytännöllisessä muodossa. Olin tyytyväinen ja nukahdin.

Jo anivarhain olin liikkeellä, ja ilmoitukseni oli valmis, kirjekuori suljettu ja osoite kirjoitettu ennen herätyskellon soittoa. Ilmoitus kuului näin:

"Nuori, opetukseen tottunut neiti" — olinhan ollut opettajana jo kaksi vuotta — "haluaa kotiopettajan paikkaa perheessä, jossa lapset ovat alle neljäntoista" (muistin, että itse olin vain kahdeksantoistavuotias, enkä halunnut melkein ikäisiäni oppilaita). "Hän kykenee opettamaan kaikkia aineita, jotka kuuluvat hyvään englantilaiseen kasvatukseen, sekä ranskaa, piirustusta ja soittoa." (Siihen aikaan, lukija, tämä nyt niin ahtaalta tuntuva luettelo katsottiin verrattain päteväksi.) "Osoite J.E., Postitoimisto Lowton, ——shire."

Tämä tärkeä paperi oli koko päivän pöytälaatikossani, ja teenjuonnin jälkeen pyysin uudelta johtajattarelta lupaa käydä Lowtonissa toimittaakseni joitakin vähäpätöisiä asioita itseäni ja paria opettajatoveriani varten. Lupa annettiin heti, ja minä menin. Se oli kahden peninkulman kävely, ja ilta oli sateinen, mutta päivät olivat vielä pitkät. Kävin parissa myymälässä, pistin kirjeen postilaatikkoon ja palasin kotiin rankkasateessa, vaatteet likomärkinä, mutta sydän keventyneenä.

Seuraava viikko tuntui pitkältä. Se loppui kuitenkin vihdoin kuten kaikki asiat auringon alla, ja vielä kerran läpi raikkaan syysiltapäivän, astelin Lowtonin tietä. Se oli hauska matka, tie seurasi puron reunaa ja kulki laakson kauneimpien paikkojen läpi, mutta sinä päivänä ajattelin enemmän kirjeitä, jotka odottivat tahi eivät odottaneet minua tuossa pienessä kauppalassa, kuin maitten ja vesien kauneutta.

Tällä kertaa oli näennäisenä asianani käydä suutarilla antamassa mittaa kenkäparia varten. Toimitin ensin tämän asian ja kuljin sitten pientä, siistiä katua pitkin suutarilta postitoimistoon. Sitä hoiti vanhanpuoleinen rouvasihminen, jolla oli vanhanaikaiset silmälasit nenällään ja mustat sormikkaat käsissä. "Onko kirjeitä J.E:lle?" kysyin. Hän tirkisteli minua silmälasiensa yli, avasi sitten erään laatikon ja kaiveli sen sisältöä pitkän aikaa, niin kauan, että mieleni jo kävi ankeaksi. Vihdoinkin, pidettyään erästä kirjettä silmälasiensa edessä varmaan viisi minuuttia, hän ojensi sen pöydän yli vilkaisten samalla minuun vielä kerran hyvin tutkivasti ja epäluuloisesti — se oli J.E:lle… "Onko vain yksi?" kysyin.

"Ei ole muuta", sanoi hän, ja minä pistin sen taskuuni ja käänsin kasvoni kotiin päin. En voinut avata sitä vielä, koulun säännöt pakoittivat minua tulemaan kotiin kahdeksan tienoilla, ja kello oli jo puoli kahdeksan. Erinäiset velvollisuudet odottivat minua kotiin tullessani. Minun täytyi olla valvojana lukutunnilla, minun vuoroni oli pitää rukoukset ja huolehtia tyttöjen levollemenosta, sitten söin illallista toisten opettajien kanssa. Kun vihdoin vetäydyimme huoneisiimme, oli tuo välttämätön Miss Gryce vielä seuranani. Meillä oli vain pieni kynttilänpätkä huoneessamme, ja pelkäsin kauheasti, että se loppuisi ennenkuin Miss Gryce oli lopettanut juttunsa. Onneksi vaikutti tukeva illallinen, jonka hän juuri oli syönyt, unilääkkeen tavoin, ja hän kuorsasi jo ennenkuin olin ehtinyt riisuutua. Kynttilä oli vielä tuuman pituinen. Vedin kirjeen esille, sinetissä oli kirjain F., mursin sen auki ja luin. Sisällys oli lyhyt.

"Jos J.E., joka ilmoitti viime torstain ——shire Heraldissa, omaa mainitut tiedot, ja jos hän voi lähettää suosituksia luonteensa ja pätevyytensä suhteen, tarjotaan hänelle paikka, jossa oppilaana on vain yksi pieni tyttö, alle kymmenen vuoden, ja jossa on palkkaa kolmekymmentä puntaa vuodessa. J.E:tä pyydetään lähettämään suosituksensa, nimensä, osoitteensa ja kaikki tarvittavat tiedot Mrs. Fairfaxille, Thornfield, lähellä Millcotea, ——shire."

Tarkastelin kauan tuota tärkeätä paperia. Käsiala oli vanhanaikaista, melkein epävarmaa, kuten vanhan rouvasihmisen käsiala. Tämä seikka oli minulle mieleen, sillä olin hiljaisesti pelännyt, että näin omin päin toimiessani olin vaarassa joutua johonkin satimeen, ja toivoin ennen kaikkea, että yritysteni tulos olisi täysin arvossa pidettävä, säädyllinen, en regie. Tunsin nyt, että vanhanpuoleinen rouva ei ollut mikään hullumpi osakas puuhassani. Mrs. Fairfax! Voin niin selvästi nähdä hänet mustassa puvussaan ja leskenmyssy päässä, hän oli kenties jäykkä, mutta ei epäkohtelias, sanalla sanoen oikea loistopainos vanhaa englantilaista arvokkuutta. Thornfield oli epäilemättä hänen talonsa nimi — siisti, sievä paikka, sen tiesin, vaikka en onnistunutkaan saamaan siitä täysin selvää kuvaa. Millcote, ——shire, — vedin esiin kaikki Englannin karttani ja etsin sen. Siinähän se jo olikin, sekä ——shire että kaupunki, ——shire oli seitsemänkymmentä peninkulmaa lähempänä Lontoota kuin se etäinen seutu, jossa nyt asuin, ja se seikka merkitsi minulle paljon. Kaipasin paikkaan, jossa olisi eloa ja liikettä. Millcote oli suuri tehdaskaupunki A:n rannalla, siis epäilemättä vilkasliikkeinen paikka. Sitä parempi. Muutos tulisi olemaan täydellinen. Eipä siltä, että pitkät savupiiput ja mustat savupilvet minua suuresti houkuttelivat, "mutta", päättelin, "Thornfield on luultavasti hyvän matkan päässä kaupungista."

Silloin kynttilänsydän leimahti vielä kerran ja sammui.

Seuraavana päivänä oli ryhdyttävä uusiin toimenpiteisiin. En voinut enää pitää suunnitelmiani omana salaisuutenani, minun täytyi puhua niistä muillekin toteuttaakseni ne. Pyysin päästä johtajattaren puheille puolipäivätunnilla. Kerroin hänelle, että minulla oli toivossa paikka, jossa palkka olisi kaksi kertaa suurempi kuin Lowoodissa (nykyinen palkkani oli 15 puntaa vuodessa), ja pyysin häntä jättämään irtisanomukseni Mr. Brocklehurstille tai jollekin toimikunnan jäsenistä ja kysymään, olisivatko he halukkaat antamaan minulle suosituksia. Hän suostui ystävällisesti olemaan välittäjänäni tässä asiassa ja esitti sen seuraavana päivänä Mr. Brocklehurstille, joka sanoi, että siitä oli kirjoitettava Mrs. Reedille, koska tämä oli minun luonnollinen holhoojani. Mainitulle rouvalle kirjoitettiin siis, ja hän vastasi, että minä voin tehdä miten minua haluttaa, hän oli jo aikoja sitten lakannut sekaantumasta asioihini. Tämä kirje kiersi toimikunnassa, ja vihdoin, mitä sietämättömimmän vitkastelun jälkeen, minulle annettiin muodollinen lupa parantaa asemaani, jos voin, ja vakuutus siitä, että koska aina olin käyttäytynyt hyvin Lowoodissa, niin opettajana kuin oppilaana, saisin tarkastajien allekirjoituksella varustetun todistuksen tiedoistani, taidoistani ja luonteestani.

Tämän todistuksen sainkin noin kuukauden kuluttua. Lähetin siitä jäljennöksen Mrs. Fairfaxille, ja sain hänen vastauksensa, jossa hän ilmoitti olevansa tyytyväinen ja määräsi, että minun oli astuttava toimeeni kahden viikon kuluttua.

Ryhdyin nyt matkavalmistuksiin, ja kaksi viikkoa kului nopeasti. Vaatevarastoni ei ollut suuri, mutta täysin riittävä minun tarpeisiini, ja viimeinen päivä riitti matka-arkun pakkaamiseen — saman matka-arkun, jonka olin tuonut mukanani Gatesheadista kahdeksan vuotta sitten.

Arkku oli nyöritetty, nimilappu naulattu. Puolen tunnin kuluttua oli postinkuljettaja noutava sen viedäkseen mukanaan Lowtoniin, jonne minun itseni oli saavuttava varhain seuraavana aamuna ehtiäkseni vaunuun. Olin harjannut hyväksi mustan matkapukuni, laittanut kuntoon hattuni, hansikkaat ja muhvin, katsonut kaikista laatikoistani, olinko unohtanut jotakin, ja nyt, kun minulla ei ollut enää mitään tehtävää, istahdin ja koetin levätä. Se oli mahdotonta; vaikka olin ollut liikkeessä kaiken päivää, en voinut levähtää hetkeäkään, olin liian kiihtynyt. Tänä iltana loppui kokonainen ajanjakso elämässäni, huomenna oli alkava uusi. Sillä välin oli mahdotonta saada unta silmiini, ei auttanut muu kuin kuumeisena odottaa muutoksen tapahtumista.

"Miss", sanoi eräs palvelustyttö, joka tuli etsimään minua eteisestä, jossa vaeltelin kuin rauhaton haamu, "alhaalla on eräs henkilö, joka tahtoisi tavata teitä."

"Postimies, tietysti", ajattelin ja juoksin portaita alas kyselemättä sen enempää. Kuljin juuri takimaisen vastaanottohuoneen eli opettajien huoneen ohi, jonka ovi oli raolla, ja olin aikeessa mennä keittiöön, kun joku syöksyi ovesta.

"Se on hän, se on varmasti hän! Olisin tuntenut hänet missä hyvänsä", huusi tuo ihminen, pysäytti minut ja tarttui käteeni.

Katsoin ylös ja näin nuorehkon, hauskannäköisen naisen, jonka vaatetus muistutti hyvin puetun, emäntämäisen palvelustytön asua, ja jolla oli musta tukka, tummat silmät ja helakka iho.

"No, kuka se on?" kysyi hän, ja hänen äänensä ja hymynsä tuntuivat tutuilta. "Ettehän ole kokonaan unohtanut minua, Miss Jane?"

Seuraavassa sekunnissa syleilin ja suutelin häntä haltioissani. "Bessie, Bessie, Bessie!" siinä kaikki mitä sanoin, ja hän puoleksi nauroi, puoleksi itki. Menimme sitten vastaanottohuoneeseen. Tulen ääressä seisoi noin kolmivuotias miehenalku, jolla oli kirjava takki ja housut.

"Se on pikku poikani", sanoi Bessie heti.

"Olet siis naimisissa, Bessie?"

"Olen, jo viidettä vuotta, Robert Leavenin, ajajan kanssa, ja paitsi tuota Bobbya on minulla pieni tyttö, jolle olen antanut nimen Jane."

"Et siis asu enää Gatesheadissa."

"Asunpa kylläkin, portinvartijan talossa. Vanha portinvartija on poissa."

"No kuinka siellä jaksetaan? Kerro minulle kaikista, Bessie, mutta istu toki ensin. Sinä, Bobby, tahdotko istua polvellani?" Mutta Bobby piti parhaana vetäytyä äitinsä turviin.

"Ettepä ole kasvanut suureksi, Miss Jane, eikä tanakaksikaan", jatkoi Mrs. Leaven. "Lyönpä vetoa, että teillä ei ole ollut liian hyviä päiviä koulussa. Miss Reed on päätänsä pitempi kuin te, ja Miss Georgiana on kuin kaksi teidän kaltaistanne leveydessä."

"Georgiana on varmaan kaunis."

"Hyvin kaunis. Hän oli viime talven Lontoossa äitinsä kanssa, ja siellä kaikki ihailivat häntä, ja eräs nuori lordi rakastui häneen, mutta hänen sukulaisensa vastustivat naimakauppaa, ja — voitteko ajatella! — hän ja Miss Georgiana saivat päähänsä karata, mutta heidät keksittiin ja pysäytettiin. Miss Reed se keksi heidät, minä luulen, että hän oli mustasukkainen, ja nyt hän ja hänen sisarensa elävät kuin kissa ja koira, he riitelevät aina."

"Entä John Reed."

"Hänestä ei kuulu niin hyvää kuin hänen äitinsä voisi toivoa. Hän oli yliopistossa ja potkittiin pois — niin kai se sanottiin. Sitten hänen setänsä tahtoivat, että hän lukisi lakitiedettä ja tulisi asianajajaksi, mutta hän on hurja nuori mies, enkä luule, että he saavat hänestä mitään.

"Minkä näköinen hän on?"

"Hän on hyvin pitkä. Muutamat pitävät häntä kauniina poikana, mutta hänellä on liian paksut huulet."

"Ja Mrs. Reed?"

"Hän on kyllä lihava ja hyvinvoipa, mutta minä luulen, että hänen ei ole oikein hyvä olla. Mr. Johnin käytös ei miellytä häntä — nuori herra tuhlaa paljon rahaa."

"Lähettikö Mrs. Reed sinut tänne, Bessie?"

"Ei, mutta olen jo kauan halunnut nähdä teitä, ja kun kuulin, että teiltä oli tullut kirje ja että aiotte muuttaa toiseen osaan maata, päätin käväistä katsomassa teitä, ennenkuin olette kokonaan poissa silmistäni."

"Pelkäänpä, että olet pettynyt suhteeni, Bessie", sanoin nauraen, sillä huomasin, että Bessien katse, niin kunnioittava kuin se olikin, ei ilmaissut minkäänlaista ihailua.

"Ei, Miss, eipä juuri. Te olette kylläkin hauskan näköinen, te näytätte hienolta neidiltä, ja enempää en koskaan ole odottanut teistä, sillä te ette ollut mikään kaunotar lapsena."

Hymähdin Bessien suoralle vastaukselle, sillä tiesin sen oikeaksi, mutta tunnustan kylläkin, että asia ei ollut minulle niinkään yhdentekevä. Kahdeksantoista vuoden iässä kaikki tahtoisivat miellyttää, ja tietoisuus, että heidän ulkomuotonsa ei ole siinä suhteessa avuksi, on kaikkea muuta kuin mieluinen.

"Lyönpä vetoa, että olette viisas kylläkin", sanoi Bessie kuin lohduttaen. "Mitä te osaatte? Osaatteko soittaa pianoa?"

"Jonkun verran."

Huoneessa oli piano, Bessie avasi sen ja pyysi minua soittamaan hänelle hiukkasen. Soitin pari valssia ja hän oli haltioissaan.

"Meidän neidit eivät soita niin hyvin", sanoi hän ylpeänä. "Olen aina sanonut, että te voitatte heidät oppimisessa. Osaatteko piirtää?"

"Tuossa uunin päällä on yksi maalauksistani." Se oli vesivärillä maalattu maisema, jonka olin lahjoittanut johtajattarelle kiitollisuuden osoitukseksi hänen avuliaisuudestaan hankkeessani, ja jonka hän oli antanut panna kehyksiin ja lasiin.

"Tuohan on kaunis, Miss Jane! Tuollaisia tauluja tekevät vain meidän neitien opettajat — heistä itsestä ei voisi olla puhettakaan. Osaatteko ranskaa?"

"Kyllä, Bessie, osaan sekä lukea että puhua."

"Ja osaatteko tehdä koruompeluita ja kanavatöitä?"

"Osaan."

"Oh, Miss Jane, kyllä te sitten olette hieno neiti. Tiesin kyllä, että teistä tulisikin sellainen ja että tulette toimeen maailmassa ilman sukulaistenne apua. Minun piti kysyä teiltä jotakin. Oletteko koskaan kuulleet mitään isänne sukulaisista, Eyre'ista?"

"En eläissäni."

Tiedättehän että rouva aina sanoi heidän olevan köyhiä ja alhaisia, ja köyhiä he voivat ollakin, mutta minä uskon, että he ovat yhtä hyvää herrasväkeä kuin Reeditkin. Eräänä päivänä noin seitsemän vuotta sitten tuli eräs Mr. Eyre Gatesheadiin ja tahtoi nähdä teitä! Rouva sanoi teidän olevan koulussa viidenkymmenen peninkulman päässä. Hän näytti hyvin pettyneeltä, sillä hän ei voinut viipyä. Hän oli lähdössä pitkälle matkalle vieraaseen maahan, ja laivan piti lähteä Lontoosta parin päivän kuluttua. Hän oli aivan herrasmiehen näköinen, ja minä luulen, että hän oli isänne veli.

"Mihin maahan hänen piti lähteä?"

"Eräälle saarelle tuhansien peninkulmien taakse, jossa tehdään viiniä — kellarimestari kertoi, että —."

"Madeira?" arvelin.

"Niin, niin se olikin."

"Hän siis lähti."

"Lähti kylläkin. Hän ei viipynyt montakaan minuuttia talossa. Rouva esiintyi hyvin ylhäisenä ja sanoi häntä jälkeenpäin viekkaaksi liikemieheksi. Minun Robertini uskoo, että hän oli viinikauppias."

"Paljon mahdollista", vastasin, "tai kenties viinikauppiaan asiamies."

Bessie ja minä puhelimme vanhoista ajoista vielä tunnin ajan, sitten hänen täytyi jättää minut. Seuraavana aamuna näin hänet vielä Lowtonissa, jossa odotin vaunua. Lopullisesti erosimme Brocklehurstin linnan portinedustalla, kumpikin lähdimme omaa tietämme, hän jatkoi matkaansa Lowoodin kukkuloita kohden noustakseen siellä vaunuun, joka veisi hänet takaisin Gatesheadiin, ja minä odotin ajoneuvoja, jotka kuljettaisivat minut uutta elämää ja uusia velvollisuuksia kohti Millcoten tuntemattomilla ympäristöillä.