Read synchronized with  Czech  English  Russian  Spanisch 
Abbey Grangen murha.  Arthur Conan Doyle
Kirja. ABBEY GRANGEN MURHA.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Eräänä purevan kylmänä talviaamuna 1897 heräsin siihen, että joku kosketti olkapäähäni. Se oli Holmes. Hänen kädessään oleva kynttilä valaisi hänen, minun ylitseni kumartuneita kasvoja, ja kiihko, jonka ensi silmäyksellä huomasin niissä, ilmaisi minulle jotakin olevan tekeillä.

"Tule, Watson, tule!" huudahti hän. "Asia on täydessä käynnissä. Ei sanaakaan nyt, hyppää vain vaatteisiisi ja tule!"

Kymmenen minuuttia myöhemmin istuimme vaunuissa, jotka kiidättivät meidät hiljaisia katuja myöten Charing Crossin asemalle. Ensimmäinen heikko aamusarastus alkoi näkyä, ja voimme silloin tällöin erottaa sumuisia olentoja — työmiehiä — jotka häilyvinä ja määrättöminä kulkivat ohitsemme opaalin värisessä Lontoon sumussa. Holmes kääriytyi laajaan kauhtanaansa, ja minä olin iloinen voidessani tehdä samoin, sillä pakkanen oli todellakin pureva, emmekä kumpikaan olleet vielä palaakaan maistaneet. Vasta sitten kuin asemalla saimme teetä ja istuuduttuamme paikoillemme Kentin junaan, olimme kylliksi sulaneet kontistuksestamme, hän puhuakseen ja minä kuunnellakseni.

Holmes otti taskustaan kirjelipun ja luki ääneen:

"Abbey Grange, Marsham, Kent.

Klo 3.30 a. p.

Arvoisa herra Holmes! Tuntisin itseni todella onnelliseksi, jos heti saisin teiltä apua eräässä asiassa, joka lupaa muodostua hyvin harvinaiseksi tapaukseksi. Se koskee jotakin, joka juuri kuuluu teidän erikoisalaanne. Mutta lukuunottamatta sitä, että rouva on vapautettu, tulen huolehtimaan, että kaikki on aivan samassa tilassa kuin minun tänne tullessanikin. Mutta pyydän teitä, ettette kuluttaisi minuuttiakaan hukkaan, varsinkin kun on vaikea jättää sir Eustacea tänne.

Kunnioituksella Stanley Hopkins".

"Hopkins on kutsunut minua seitsemän eri kertaa, eikä yhdessäkään tapauksessa hänen vetoamisensa minuun ole ollut turha", huomautti Holmes. "Luulen, että jokainen niistä on saanut sijansa sinun kokoelmassasi ja minun täytyy tunnustaa, veli Watson, että sinulla on jonkunmoista arvostelukykyä, joka sovittakoon sen, mitä aiheettomasti olet ottanut kertomuksiisi. Sinun onneton tapasi, katsoa kaikkea kertomuksen eikä tieteellisen tehtävän kannalta, on kokonaan hävittänyt sen, joka olisi voinut olla ohjeena, jopa klassillisena todisteidenkin sarjana. Sinä syrjäytät äärimmäisen suuret tulokset kertoaksesi jännittäviä yksityiskohtia, jotka kyllä voivat kiihoittaa lukijan mielikuvitusta, mutta eivät millään tavalla valaise eivätkä johda häntä."

"No miksi et sitten itse kirjoita?" vastasin hänelle hiukan tuikeasti.

"Sen aion tehdäkin, rakas Watson, aion tehdä sen vielä aikanaan. Mutta tätä nykyä minulla on, kuten tiedät, jotenkin paljon suuria tehtäviä. Aion käyttää nopeasti lähestyvät viimeiset vuoteni käsikirjan laatimiseen jossa yhteen vihkoon on keskitetty koko rikosten paljastamistaito. Tällä kerralla näyttävät hakemisemme koskevan murhaa."

"Sinä siis arvelet, että tuo sir Eustace on kuollut?"

"Niin luulen. Hopkinsin kirje osoittaa hänen olleen hyvin liikutettu, eikä hän suinkaan ole mikään herkkätunteinen ihminen. Niin, arvelen murhan tapahtuneen ja ruumis on jätetty meidän tarkastettavaksemme. Yksinkertainen itsemurha ei olisi antanut Hopkinsille aihetta kutsua minua paikalle. Rouvan vapauttaminen näyttää minusta siltä, että hän on ollut teljettynä huoneeseensa murhenäytelmän ajaksi. Me tulemme liikkumaan ylhäisön maailmassa, Watson: hienon hienoa paperia, nimimerkki 'EB', vaakuna ja romanttiselta kajahtava osoite. Arvelen, että Hopkins-ystävämme arvo tulee melkoisesti kohoamaan ja meillä tulee olemaan hauska aamuhetki. Rikos tehtiin ennen kello kahtatoista viime yönä."

"Mistä sinä osaat sen niin varmasti sanoa?"

"Ottamalla selvän junista ja laskemalla ajan. Paikallispoliisi keskusteli tultuaan Scotland Yardin kanssa, Hopkins matkusti sinne, ja lopuksi hän puolestaan lähetti sanan minulle. Kaikessa tässä riittää kylliksi tekemistä yhdeksi yöksi. Katso, nyt olemme jo Chislehurstin asemalla, ja pian emme tarvitse enää olla tietämättömiä."

Ajettuamme pari peninkulmaa kapeaa maantietä, saavuimme erään puiston portille, jonka meille avasi vanha portinvartija, jonka kalpeat kasvot ilmaisivat surkean onnettomuuden tapahtuneen. Tie oli komeaa puistikkoa, jonka kupeita vanhat lehmukset reunustivat, ja päättyi pitkän rakennuksen eteen, jonka julkisivua pilarit kaunistivat. Rakennuksen keskusosa oli nähtävästi hyvin vanha ja murattiköynnöksen peittämä, vaikka sen suuret ikkunat osoittivat äskettäin tehdyn uudistuksia sen ulkoasussa; rakennuksen toinen kylkiosa näytti olevan aivan uusi. Avonaisessa ovessa oli vastassamme Stanley Hopkinsin nuorekas vartalo ja ylevät eloisat kasvot.

"Iloitsen tulostanne, herra Holmes, ja teidänkin herra Watson! Kadun kuitenkin suuresti, että vaivasin teitä tulemaan tänne, sillä sitten kuin Lady tuli täyteen tajuunsa antoi hän tapahtumasta niin tarkan selityksen, ettei täällä ole meillä enää paljonkaan tehtävää. Muistanette kai Levishamin murtovarkaat?"

"Nuoko kolme Randallia?"

"Niin, isä ja kaksi poikaa. Tämä on heidän työtänsä, siitä ei ole epäilemistäkään. Heillähän oli hommia pari viikkoa sitten Sydenhamissa; heidät nähtiin ja tunnettiin. On kerrassaan kylmäveristä esiintyä niin pian ja samoilla seuduilla, mutta joka tapauksessa ovat he taasen yrittäneet. Tällä kertaa he joutuvat hirsipuuhun, siitä saavat he olla varmat."

"Eustace on siis kuollut?"

"Niin on, hänen pääkuorensa murskattiin hänen omalla hiilihangollaan."

"Kuski kertoi minulle, että murhattu on sir Eustace Brackenstall."

"Aivan oikein. Hän oli Kentin rikkaimpia miehiä. Rouva Brackenstall on teehuoneessa. Naisparka, hän on saanut kauheaa kokea. Hän oli aivan puolikuoliaana, kun hänet ensi kerran näin. Teidän pitää nähdä hänet ja kuulla hänen kertomuksensa tapahtumasta. Sitten tarkastamme yhdessä ruokasalin."

Rouva Brackenstall ei ollut mikään jokapäiväinen ihminen. Harvoin olen nähnyt niin ihanaa ja miellyttävää vartaloa, niin naisellista olentoa, niin kauniita kasvoja. Hän oli vaaleaverinen, tukka kullankeltainen ja silmät siniset, ja hänen ihonsa olisi aivan varmasti ollut vaaleaveriselle ominainen, ellei tapahtuma, jonka näkijänä hän juuri oli ollut, olisi karkoittanut veren hänen kasvoiltaan ja tehnyt ne kauhean kalpeiksi. Hän oli saanut kestää sekä ruumiin että sielun tuskia, sillä toisen silmän päällä oli kauheannäköinen, sininen kuhmu, jota hänen kamarineitonsa — suurikasvuinen, töykeännäköinen nainen — uutterasti hauteli etikkavedellä. Rouva makasi voimattomana sohvalla meidän sisään astuessamme, mutta hänen eloisa, kaunis katseensa ilmaisi, ettei äskeinen kauhea tapahtuma ollut riistänyt hänen neuvokkaisuuttaan eikä rohkeuttaan. Hänellä oli päällään väljä, hopealla kirjailtu sininen aamupuku, ja musta päivällispuku oli heitetty hänen vieressään olevalla tuolille.

"Minähän olen jo kertonut koko tapahtuman teille, herra Hopkins", sanoi hän väsyneesti.

"Ettekö voisi kertoa sitä minun puolestani?"

"No niin, jos pidätte sen tarpeellisena, niin kerron näille herroille, mitä on tapahtunut. Oletteko jo käyneet ruokasalissa?"

"Pidin parempana ensin saada kuulla teidän armonne kertomuksen."

"Olen hyvin kiitollinen teille, jos järjestätte asian. On kauheaa ajatella hänen vielä makaavan siellä!"

Hän vapisi ja peitti hetkiseksi kasvot käsiinsä. Silloin laskeutui laaja hiha alas ja paljasti hänen kyynärvartensa. Holmes huudahti sen nähdessään.

"Tehän olette saanut muitakin vammoja, rouva! Mitä nämä ovat?" — Kaksi punaista pilkkua loisti hänen öisellä valkealla, täyteliäällä käsivarrellaan. Hän vetäisi kiireesti hihansa alas.

"Ei ne ole mitään. Niillä ei ole mitään tekemisiä viime öisessä kamalassa tapahtumassa. Jos te ja ystävänne suvaitsette istua, niin kerron teille mitä tiedän.

"Olen sir Eustace Brackenstallin puoliso ja olen ollut naimisissa noin vuoden. En luule olevan miksikään hyödyksi salata sitä tosiseikkaa, ettei meidän avioliittomme kuulunut onnellisimpiin. — Pelkään, että kaikki naapurimme kertoisivat sen teille, jos koettaisinkin sitä salata. Mahdollisesti olin minäkin siihen osaksi syynä.

"Olen kasvanut etelä-Austraalian vapaassa ilmastossa, eikä tämä englantilainen elämä säädyllisyyksineen ja juhlallisine tapoineen ollenkaan sovi minun luonteelleni. Mutta pääsyynä oli tuo aivan yleisesti tunnettu seikka, että sir Eustace oli suuri juomari. Jo yhdenkin tunnin viettäminen sellaisen miehen seurassa on hirveää. Voinette kai käsittää, miltä itsenäisyytensä tuntevasta naisesta tuntuu ollessaan ainaiseksi sidottu sellaiseen mieheen? Se on pyhyyden loukkaamista, ilkityötä, rikollista, että sellaista avioliittoa pidetään sitovana, pätevänä. Sanon teille, että nämä teidän törkeät lakinne tuottavat kirousta maalle. Sallimus ei tule suomaan sellaisen kurjuuden jatkua." Hetkiseksi hän nousi istualleen sohvassa, hänen poskensa hohtivat ja silmät säteilivät hänen otsallaan olevan kauhean merkin alla. Silloin painoi töykeän palvelijattaren voimakas käsi hänen päänsä jälleen takaisin tyynylle, ja hänen äkillinen mielenliikutuksensa purkautui äänettömiin, katkeriin kyyneliin. Viimein jatkoi hän:

"Tahdon kertoa kaiken, mitä viime yönä tapahtui. Olette kai huomanneet, että kaikki palvelijat nukkuvat talon uudessa kylkirakennuksessa. Tässä keskiosassa ovat meidän asuinhuoneemme; takana on keittiö ja sänkykamari on toisessa kerroksessa. Kamarineitini Theresa makaa minun huoneeni yläpuolella, kaikkein ylimpänä. Ketään muita ei asu täällä, eikä mikään ääni voi hälyyttää liikkeelle tuolla kaukaisessa kylkirakennuksessa olijoita. Sen ovat ryövärit varmaankin aivan hyvin tienneet, sillä muuten he eivät olisi uskaltaneet menetellä, kuten ovat tehneet.

"Sir Eustace meni makuukamariin kello 11. Palvelijat olivat silloin jo menneet puolelleen. Theresa vain oli tuolla ylhäällä, odottaen milloin minä menisin maata, auttaakseen silloin minua. Istuin tässä huoneessa ja lueskelin erästä kirjaa vielä kello 11 jälkeen. Sitten kiersin kaikki huoneet ennen kuin menin ylös, nähdäkseni oliko kaikki kunnossa. Teen sen aina itse, sillä kuten jo selitin, ei sir Eustaceen aina voinut luottaa. Kävin keittiössä, tarjoiluhuoneessa, kabinetissa, jossa sir Eustacen metsästys- ja muut aseet ovat, biljardisalissa, salongissa sekä viimeksi ruokasalissa. Lähestyessäni ikkunaa, jonka edessä ovat paksut verhot, hämmästyin, kun tuuli puhalsi minulle vasten kasvoja; ikkuna olikin auki. Työnsin verhon syrjään ja edessäni seisoi leveäharteinen vanhanpuolinen herra, joka avonaisesta ikkunasta oli juuri astunut huoneeseen.

"Ikkuna on korkea n.s. ranskalainen, ja muodostaa oikeastaan oven, joka vie talon edessä olevalle nimikolle. Minulla oli kynttilä kädessäni ja sen valossa näin mainitun miehen takana vielä toisen ja kolmannen, jotka kaikki olivat tulossa huoneeseen. Peräydyin, mutta samassa hyökkäsi tuo roisto päälleni ja tarttui ensiksi käsivarteeni ja sitten kurkkuuni. Avasin suuni huutaakseni apua, mutta hän antoi nyrkillään minulle kauhean iskun silmään, ja minä kaaduin lattialle. Lienen kai ollut tainnoksissa jonkun aikaa, sillä tultuani jälleen tajuntaani huomasin heidän irroittaneen kellosta vetonuoran ja sillä kytkeneen minut ruokapöydän päässä olevaan tammituoliin. Minut oli nuoritettu niin kovasti, etten voinut liikahtaakaan ja suuni eteen oli kääritty pyyheliina, joten en voinut ääntäkään päästää. Silloin astui onneton mieheni huoneeseen. Hän oli nähtävästi kuullut epäiltäviä ääniä ja oli varustautunut näytelmää vastaan, joka oli tapahtuva. Hänellä oli päällään vain paita, housut ja tohvelit jalassa, ja kädessään lempikeppinsä, tukeva orapihlajainen sauva. Hän hyökkäsi lähimmän roiston kimppuun, mutta toinen noista kahdesta — vanhin — kumartui nuolen nopeudella alas, sieppasi hiilihangon uunin edustalta ja löi sillä häntä päähän kamalalla voimalla. Sir Eustace kaatui sanaakaan sanomatta eikä enää milloinkaan liikahtanut. Pyörryin uudelleen, mutta silloin se on voinut kestää vain muutamia minuutteja. Kun taas avasin silmäni näin rosvojen koonneen hopeat astiakaapista ja avanneen siellä olleen viinipullon; heillä kaikilla kolmella oli lasi kädessään. Minä jo sanoin — enkö jo sanonutkin että muudan miehistä oli vanhanpuolinen; toiset taasen olivat nuoria parrattomia poikia. Luultavasti siis isä ja kaksi poikaa. He puhelivat keskenään kuiskaamalla. Sitten he tulivat luokseni ja tutkivat, olinko minä tarpeeksi lujasti kytketty. Lopuksi he poistuivat samaa tietä, jota olivat tulleetkin ja sulkivat ikkunan päästyään ulos. Neljännestunti kului, ennen kuin voin saada huivin revityksi suultani. Huutamalla sain kamarineitoni tulemaan avukseni. Toisetkin palvelijat herätettiin heti ja sana lähetettiin paikallispoliisille, joka heti ilmoitti tapahtumasta Lontoon poliisille. Siinä kaikki, mitä voin teille kertoa, hyvät herrat, ja toivon, etten: enää kolmatta kertaa tarvitse tätä kauheaa tapahtumaa muistella."

"Tahdotteko kysyä mitään, herra Holmes?" kysäsi Hopkins.

"En tahdo enää vaivata rouva Brackenstallia", vastasi Sherlock Holmes. "Ennen kuin lähden ruokasaliin tahdon kuitenkin kuulla, mitä te tiedätte asiasta?" — hän katsoi palvelijattareen.

"Minä näin miehet jo ennen kuin he olivat talossakaan", vastasi hän. "Istuin huoneessani ikkunan ääressä ja näin kuunvalossa kolme miestä tuolla portilla, mutta en arvannut siihen kiinnittää huomiotani sen paremmin. Noin tuntia myöhemmin kuulin emäntäni hätähuudon. Riensin portaita alas ja tapasin hänet sellaisessa tilassa kuin hän itse jo kertoi, ja sir Eustacen lattialla pää halki ja verta ja aivoja ympäri huonetta. Tuohan olisi jo riittänyt tekemään vaimosta mielipuolen, kun hän oli sidottu tuoliin ja hänen vaatteensa olivat tahrautuneet miehen vereen. Mutta mielenlujuutta häneltä ei ole puuttunut milloinkaan, eikä miss Mary Fraser Adelaidesta rouva Brackenstallina Abbey Grangessa ole ottanut uusia tapoja. Te olette kuulustelleet häntä kyllin kauan, hyvät herrat, nyt on hänen seurattava vanhaa Theresaansa omaan kamariinsa lepäämään, joka hänelle on aivan välttämätöntä."

Vanha nainen kietoi suonikkaan käsivartensa äidillisellä hellyydellä rouvan vyötäisille ja talutti hänet varovasti ulos huoneesta.

"Hän on pitänyt huolta rouvasta kaiken hänen elinikänsä", sanoi
Hopkins, "kasvattanut hänet lapsesta asti, seurannut häntä tänne
Englantiin, kun he ensi kerran noin 18 kuukautta sitten läksivät
Austraaliasta. Hänen nimensä on Theresa Wright, ja tuollaisia
palvelijattaria et enää löydä meidän päivinämme. — Tätä tietä, herra
Holmes, olkaa hyvä!"

Vilkas innostus oli hävinnyt Sherlock Holmesin ilmeikkäistä kasvoista, ja minä tiesin, että asia ei kiinnittänyt häntä enää salaperäisyydellään. Tässä oli vain vangitseminen toimeenpantava, mutta keitä olivat sitten nuo jokapäiväiset roistot, joihin hänen kätensä oli koskenut? Vaikeasti liikkeelle saatava, oppinut erikoislääkäri, joka huomaa itsensä kutsutuksi vain tuhkarokon tähden, tuntisi kai samanlaista pettymystä kuin nyt ystäväni silmissä voin havaita. Näky Abbey Grangen ruokasalissa oli kuitenkin siksi harvinainen, että se kiinnitti jälleen hänen huomiotansa ja elähdytti sammunutta mielenkiintoa.

Sali oli suuri ja korkea, laudoitus leikkauksilla varustetusta tammesta ja seinät oli koristettu peuran päillä ja aseilla. Vastapäätä ovea oli tuo mainittu ranskalaine suuri ikkuna. Oikealla puolella olevat kolme pienempää ikkunaa päästivät kylmän talviaamusarastuksen tulvimaan huoneeseen. Vasemmalla oli laaja, mahtava uuni, jonka vierellä seisoi raskas tamminen käsi- ja selkänojalla varustettu tuoli. Tuoliin oli kääritty punainen nuora, jonka molemmat päät oli kiinnitetty tuolin jalkojen ristikkoon. Kun rouva päästettiin siitä irti oli nuora liukunut hänen päältään, joten solmut oli voitu jättää liikuttamatta. Näihin seikkoihin kiinnitimme huomiomme vasta myöhemmin, nyt sen veti puoleensa vain kauhea näky, joka kohtasi silmiämme uunin eteen levitetyltä tiikerin nahalta.

Siinä oli pitkän, rotevan noin 40 vuoden vanhan miehen ruumis. Hän makasi selällään, kasvot ylöspäin, valkeat hampaat näkyivät lyhyen mustan parran välistä. Hänen nyrkkiin puristuneet kätensä oli kohotettu pään yli ja raskas orapihlajakeppi oli poikittain käsivarsien päällä. Tummat kaunismuotoiset kasvot koukkunenineen olivat vääristyneet kuin vihasta, ja kuolon jähmetyttämissä piirteissä oli saatanallinen ilme. Hän oli nähtävästi noussut suoraan sängystä, sillä hänellä oli päällään kauniisti kirjailtu yöpaita ja lahkeiden suusta näkyivät tohveleissa olevat paljaat jalat. Pää oli kammottavasti murskattu ja kaikkialla huoneessa näkyi todistuksia sen iskun voimasta, joka oli hänet surmannut. Ruumiin vieressä oli lyönnin voimasta mutkalle taipunut raskas hiilihanko. Holmes tutki tarkasti sekä sen että ruumiin.

"Tuo Randall näyttää olevan vahva mies", huomautti hän.

"Vahva hän onkin", virkkoi siihen Hopkins. "Minulla on yhtä ja toista kokemusta hänestä; hän on vaarallinen henkilö."

"Tehän voitte vaikeudetta vangita hänet?"

"Niin voimme. Olemme pitäneet häntä silmällä. Huhu tiesi tosin kertoa hänen matkustaneen Amerikkaan, mutta nyt kun tiedämme hänen seurueineen olevan täällä, en voi käsittää, miten hän voisi välttää kiinni joutumista. Me olemme jo ilmoittaneet kaikkiin satamakaupunkeihin, ja ennen iltaa julistetaan vielä palkinto hänen kiinniottamisestaan. Minua ihmetyttää tässä asiassa se, että he olivat niin mielettömät, että tekivät tällaisen rikoksen, vaikka tiesivätkin, että rouva kyllä voi heidän tuntomerkkinsä muistaa."

"Aivan oikea huomautus. Luulisi heidän varmuuden vuoksi tehneen myöskin rouva Brackenstallin mykäksi."

"He eivät ehkä huomanneet rouvan tulleen jälleen tuntoihinsa", virkoin minä.

"Eivät kai. Luullen hänen olevan tainnoksissa, pitivät he tarpeettomana ottaa häntäkin hengiltä. Mutta mitenkä tämän onnettoman miehen asiat oikeastaan olivat. Muistelen kuulleeni ikäviä juttuja hänestä."

"Hän oli hyväsydämminen mies selvänä ollessaan, mutta oikea piru juovuksissa, tai oikeammin sanoen puolijuovuksissa, sillä hän ei milloinkaan juonut itseään sikahumalaan. Silloin tuntui hänessä itse pahahenki asustavan, ja hän saattoi tehdä mitä hyvänsä. Mikäli olen kuullut, joutui hän rikkauksistaan ja ylevästä nimestään huolimatta tekemisiin meikäläisten kanssa. Kerran aiheutti hän häväistysjutun siten, että hän valeli muutaman koiran petroleumilla ja sytytti sen palamaan — ja kaiken lisäksi sattuikin se olemaan hänen rouvansa koira — ja vain suurella vaivalla saatiin asia vaiennetuksi. Toisen kerran heitti hän karahvilla kamarineitsyttä, Theresa Wrightiä. Näin meidän kesken sanoen, tulee elämä talossa siedettävämmäksi sen jälkeen kuin hän on poissa. Mitä nyt etsitte?"

Holmes oli polvillaan ja tarkasteli mitä huolellisimmin tuon punaisen nuoran solmuja, jolla rouva oli ollut tuoliin sidottu. Sitten tarkasti hän nuoran liestynyttä päätä, josta se oli katkennut roiston kiskastessa sen seinältä.

"Tämän katketessa täytyi kellon keittiössä soida hyvin rajusti", huomautti hän.

"Kukaan ei voinut kuulla sitä. Keittiö on talon toisessa päässä."

"Mutta miten voi murtovaras luulla, ettei kukaan kuulisi kellon sointia? Miten uskalsi hän kiskaista kellonnuoran poikki niin rajusti?"

"En ymmärrä, herra Holmes. Te kysytte samaa, jota minäkin lakkaamatta mielessäni olen tutkistellut. Epäilemättä tunsi tuo roisto talon ja sen tavat. Hänen on täytynyt aivan tarkalleen tietää koko palvelusväen menneen levolle, vaikka vielä olikin niin verrattain aikainen, ja ettei yksikään heistä voinut kuulla kellon ääntä keittiöstä. Sen vuoksi on joku talon palvelija häntä auttanut. Mutta talossa on kahdeksan palvelijaa ja kaikki ovat puhdasmaineisia."

"Niin kauan kuin ei vielä muita epäillä, voi epäilyksensä kohdistaa häneen, jota isäntä heitti karahvilla, nim. Theresa Wrightiin. Mutta silloin emme menettelisi rehellisesti emäntää kohtaan, johon hän näyttää olevan niin lämpimästi kiintynyt. No, no, tämä on toisarvoinen kysymys; kun kerran saatte Randallin käsiinne, ei sitten enää ole ollenkaan vaikea kaapata hänen rikostovereitaan. Rouvan kertomus näyttää olevan tosi — jos tässä yleensä mitään todistuksia tarvitaan — kaikki näkemämme yksityiskohdat siihen viittaavat." Hän meni sitten ranskalaisen ikkunan luo ja avasi sen. "Tässä ei ole mitään jälkiä, mutta muutahan ei voi odottaakaan, sillä maa sen edessä on kova kuin kallio. Uunin reunalla olevissa kynttilöissä näyttää olleen tuli."

"Niin näyttääkin. Niiden ja rouvan kädessä olevan kynttilän valossa ovat roistot tehneet tekonsa."

"Ja mitä kaikkea he varastivat?"

"He eivät ole paljoakaan ottaneet, ainoastaan puolentusinaa hopea-astiaston esineitä kaapista. Rouva Brackenstall arvelee heidän itsensäkin joutuneen niin hämilleen sir Eustacen murhasta, etteivät he tulleet tarkastelleeksi taloa sen tarkemmin, niin kuin he muussa tapauksessa varmaankin olisivat tehneet."

"Epäilemättä, mutta kuitenkin joivat he viiniä, jos oikein kuulin?"

"Niin, rauhoittaakseen hermojansa."

"Se kyllä sopii. Näihin kolmeen tarjoilupöydällä olevaan lasiin ei kai sen koommin ole koskettu, vai kuinka?"

"Ei. Pullo on myöskin samalla paikalla, johon he sen asettivat."

"Tarkastelkaammepa niitä hiukan. Aha, aha! Mitä tämä merkitsee!"

Kysymyksessä olevat kolme lasia olivat yhdessä ryhmässä, kaikki viinin punertamia, mutta yhdessä niistä oli sakkaa. Vieressä seisova pullo oli vielä melkein täynnä, ja korkkiin oli viini syvälle tunkeutunut. Sekä korkki että pullon päällä oleva tomu osoittavat, että murhaajat olivat virvoittaneet itseään tavaralla, jota ei oltu tuotu hyvin järjestetystä viinikellarista.

Sherlock Holmesin käyttäytymisessä oli tapahtunut muutos. Välinpitämätön ilme oli kadonnut, ja kerran toisensa jälkeen näin hänen teräväin, syvällä olevain silmäinsä säihkyvän innostuksesta. Hän piti korkkia kädessään ja tarkasteli sitä tarkoin.

"Millä he vetivät sen pullosta?"

Hopkins osoitti puoliksi auki olevaa pöytälaatikkoa, josta näkyi pöytäliinoja ja suuri korkkiruuvi.

"Sanoiko rouva Brackenstall niiden käyttäneen tätä korkkiruuvia?"

"Ei. Hänhän oli tainnoksissa silloin kun pullo avattiin."

"Aivan oikein. Tätä korkkiruuvia ei olekaan käytetty. Tämä pullo on avattu tasku-korkkiruuvilla, luultavasti veitsessä olevalla, eikä ruuvi varmaankaan ollut puoltatoista tuumaa pitempi. Jos tarkastatte korkkia, niin huomaatte ruuvin kierretyksi siihen kolme kertaa, ennen kuin se aukesi. Se on täynnä reikiä. Tämä pitkä laitos olisi tunkeutunut koko korkin läpi ja yhdellä kerralla irroittanut sen. Kun saatte roiston käsiinne, saatte olla varma, että häneltä löydätte tuollaisen korkkiruuvilla varustetun taskuveitsen."

"Oivallista!" huudahti Hopkins.

"Mutta nämä lasit antavat minulle paljon ajattelemisen aihetta, sen tunnustan", sanoi Holmes. "Näkikö rouva Brackenstall todellakin noiden kolmen miehen juovan viiniä — näkikö hän?"

"Näki. Siitä hän on aivan varma."

"No, niin kai se sitten on, eikä tästä asiasta ole siis sen enempää sanottavaa. Kaikissa tapauksissa on teidän myönnettävä näiden kolmen lasin välisen suhteen olevan hyvin omituinen, herra Hopkins. Ettekö huomaa niissä mitään omituista? No jääköön nyt silleen. Ehkä joutuu spesialisti, jollainen minäkin olen, hakemaan monimutkaista ratkaisua siitäkin, jossa asia on aivan yksinkertainen. Luonnollisesti täytyy lasien välisen suhteen olla vain aivan satunnainen. Niin ollen saan jättää teille jäähyväiset, herra Hopkins. En voi huomata olevani teille miksikään hyödyksi, asia näyttää olevan täysin selvitetty. Tahdotteko olla hyvä ja ilmoittaa minulle Randallin vangitsemisesta ja asian enemmästä kehittymisestä. Olen varma siitä, että piakkoin saan onnitella teitä onnellisen lopun johdosta. Tule Watson, arvelen kotona voivamme aikamme hyödyllisemmän käyttää."

Kotimatkalla huomasin Holmesista, että hän oli huomannut jotakin, joka antoi hänelle päänvaivaa. Tuon tuostakin koetti hän karkoittaa epäröimisensä ikäänkuin koko asia olisi ollut päivän selvä. Mutta sitten hän taas joutui epäilyksen valtaan, ja rypistyneet kulmat ja tiedoton katse ilmaisivat hänen vielä kerran ajatuksissaan palanneen Abbey Grangen suureen ruokasaliin ja tuumiskelevan siellä tapahtunutta murhenäytelmää. Viimein hän — juuri kun junamme läksi liikkeelle eräältä pikkukaupungin asemalta, hyppäsi äkillisen mielijohteen vaikutuksesta asemasillalle ja veti minut perässään.

"Suo anteeksi ystäväni", sanoi hän nähdessämme junan rientävän pois ja katoavan mutkan taa; "valitan, että tällä tavalla olen saattanut sinut ehkä joutavan mielijohteen uhriksi, mutta niin totta kuin elän, Watson, en voi jättää asiaa tälle kannalle. Kaikki vaistoni ovat sitä vastaan. Se on väärin, kaikki on väärin — minä vannon, että kaikki on väärin. — Ja kuitenkin oli rouvan kertomus aivan tyhjentävä ja kamarineidin kertomus varmisti sen vielä täydellisesti; yksityiskohdat olivat oikeat. Mutta väitän sittenkin kaikkea tätä vastaan? Kolme viinilasia — siinä kaikki! Mutta jollen olisi pitänyt asiaa todistettuna, jos olisin tutkinut kaikkea sillä tarkkuudella, jota asiaan olisin pannut, jos olisimme olleet ensimmäisiä, jotka kävimme asiaan käsiksi, eikä valmiiksi tekaistua juttua olisi tuotu kuuluvillemme ohjaamaan minua harhaan, enköhän silloin mahdollisesti olisi löytänyt varmempaa lähtökohtaa, johon olisin voinut nojata? Luonnollisesti olisin sen löytänyt. — Istu tähän penkille, Watson, kunnes Chislehurstin juna tulee, ja salli minun esittää itsellesi kieltämätön totuus, mutta ennen kaikkea kehoitan sinua vapautumaan siitä olettamuksesta, että kaikki se, mitä kamarineiti ja hänen emäntänsä ovat sanoneet, välttämättömästi on totta. Rouvan ihana olento ei saa viedä harhaan arvostelutaitoamme.

"Varmasti on heidän kertomuksessaan yksityisseikkoja, joiden, jos niitä kylmäverisesti tarkastellaan, ehdottomasti täytyy herättää meissä epäilyksiä. Nämä murtovarkaat saivat melkoisen saaliin Sydenhamissa neljätoista päivää sitten. Sanomalehdissä selitettiin heistä yhtä ja toista, jollaiset seikat luonnollisesti pysyvät muistissa niillä, jotka haluavat tekaista jutun, jossa esiintyy keksittyjä ryöväreitä. Yleisesti tunnettu tosiseikkahan on, että murtovarkaat, jotka ovat saaneet hyvän saaliin, säännöllisesti ovat iloisia saadessaan nauttia menestyksensä hedelmiä levossa ja rauhassa, eivätkä he antaudu niin pian uudelleen vaarallisiin seikkailuihin. Ja edelleen: luonnotonta on, että murtovarkaat toimivat noin aikaisin; on tavatonta, että roisto lyö naista estääkseen häntä hälyytystä antamasta, sillä jokainenhan tietää sen juuri olevan parhaan keinon saada hänet huutamaan; tavatonta on murhaaminen silloin kun heitä on kylliksi monta pitämään aisoissa yhtä henkilöä; tavatonta on tyytyä mitättömään saaliiseen, kun suurempi on ulottuvilla; ja lopuksi tahdon muistuttaa sen melkein olevan mahdotonta, että sellaiset ihmiset jättävät viinipullon juomatta. Etkö sinäkin huomaa jotakin kummallista näissä asianhaaroissa, Watson?"

"Kokonaisvaikutus on tosin vaikuttava, mutta huolimatta kaikesta siitä, mitä olet maininnut epäiltäväksi, voi kaikki kuitenkin olla aivan mahdollista. Tavattomimpana koko jutussa pidän kuitenkin rouvan nuorittamista tuoliin."

"Niin tietenkin, Watson, mutta siitä kohdasta minä en ole täysin selvillä; ilmeistähän on, että heidän joko oli surmattava hänet tai muulla tavalla tehtävä hänet kykenemättömäksi heti viemään tietoa heidän paostaan. Olenhan siis kaikissa tapauksissa kuitenkin osoittanut — vai kuinka — että on olemassa jotakin valheellista rouvan kertomuksessa? Ja päälle päätteeksi tulevat siihen lisäksi nuo kolme viinilasia."

"No, mitä noissa viinilaseissa sitten huomasit?"

"Voitko olettaa näkeväsi ne nyt silmäisi edessä?"

"Näen ne aivan selvästi."

"Meille on kerrottu kolmen miehen juoneen niistä. Eikö tuo sinua ollenkaan hämmästytä?"

"Ei ollenkaan. Niissä oli viiniä jokaisessa."

"Aivan oikein. Mutta vain yhdessä oli sakkaa, sen kai sinäkin huomasit?
Mitä sinä siitä arvelet?"

"Viimeiseen lasiin tuli luultavasti sakkaa."

"Ei suinkaan. Pullossa oli sameata viiniä, ja on aivan käsittämätöntä, että viini kahdessa lasissa oli kirkasta ja kolmannessa jotenkin sameaa. Siihen on vain kaksi selitystä, ainoastaan kaksi, Toinen on, että pulloa äkisti pudistettiin, jonka vuoksi kolmanteen lasiin tuli sakkaa. Mutta tuo selitys ei minusta pidä paikkaansa."

"Mitä sinä sitten arvelet?"

"Että vain kahta lasia on käytetty ja sakka niistä molemmista on kaadettu kolmanteen sen väärän käsityksen antamiseksi, että kolme henkilöä on ollut siellä, ja sillä tavalla on kaikki sakka joutunut kolmanteen lasiin. Niin, olen varma siitä, että asia todellakin on sillä tavalla. Mutta jos olen keksinyt oikean selityksen tähän pieneen arvoitukseen, kasvaa tapahtuma heti jokapäiväisestä hyvin ihmeelliseksi, sillä se ei voi merkitä mitään muuta kuin, että rouva Brackenstall ja hänen palvelijattarensa tahallansa ovat valehdelleet, ja ettei sanaakaan koko heidän jutussaan ole totta. Joku painava syy pakottaa heitä suojelemaan todellista rikollista ja meidän on omin neuvoinemme otettava asiasta selvä saamatta vähintäkään apua heiltä. Tämä tehtävä on meillä nyt edessämme. Ja nyt, Watson, on Chislehurstin juna täällä."

Abbey Grangessa hämmästyttiin suuresti, kun me palasimme takaisin, mutta kun Holmes kuuli Stanley Hopkinsin poistuneen sieltä lähettämään ilmoitusta pääasemalle, ryhtyi hän ruokasalia tarkastelemaan, sulki oven sisäpuolelta ja käytti kaksi tuntia tähän tutkimukseen, joka oli yksi niitä vaikeimpia ja monimutkaisimpia, jotka ovat muodostaneet varman perustan hänen loistaville loppupäätelmilleen. Istuen huoneen yhdessä nurkassa kuin harras ylioppilas kuunnellen professorin selityksiä, seurasin kaikkia hänen liikkeitään tämän omituisen tutkimuksen aikana. Ikkuna, verho, matto, nuora, tuoli — kaikki tulivat vuoroonsa pienintä yksityisosaansa myöten tarkastetuiksi, koetelluiksi. Onnettoman sir Eustacen ruumis oli jo viety pois, mutta kaikki muu oli samassa kunnossa kuin aamullakin. Äkkiä kiipesi Holmes suureksi hämmästyksekseni uunin reunustalle. Korkealla hänen päänsä yläpuolella riippuivat nuo muutamat tuumat punaista kellonnuoraa, jotka vielä olivat kiinni metallilangassa. Hyvän aikaa tuijotti hän nuoran pätkään; sitten hän koetti päästä vielä lähemmäksi sitä, asetti polvensa seinällä olevaa kuvahyllyä vastaan ja kohottautui ylös niin, että hän yletti kädellään melkein lähelle kellonnuoran tynkää, mutta hänen huomionsa ei näyttänyt olevan niin paljon kiinnitetty siihen kuin hyllyyn. Lopuksi hyppäsi hän maahan tyytymyksestä huudahtaen.

"All right, Watson", sanoi hän. "Olemme jo selvillä tästä tapahtumasta, joka on merkillisimpiä kokoelmassamme. Mutta, rakas ystävä, miten hidas ajatuksen juoksu minulla on ollutkin, ja miten vähällä olin tehdä oikein aimo erehdyksen. Nyt luulen ketjuni olevan kahta rengasta vaille täysi."

"Oletko päässyt selville jo miehistä?"

"Miehistäkö, Watson, vai miehistä. Olen yhden, mutta todella pelättävän henkilön jäljillä. Hän on vahva kuin jalopeura — sen todistaa vääntynyt hiilihanko. Kuusi jalkaa kolme tuumaa pitkä, sukkela kuin orava ja näppärä näppinen sekä huomattavan kekseliäs, sillä koko tämä nerokas juttu on hänen keksintöänsä.

"Niin, Watson, me olemme tavanneet teon, jonka on tehnyt hyvin huomattava henkilö. Mutta kuitenkin on hän tuonne kellonnuoraan jättänyt meille tukipaikan, joka poistaa epäilykset muustakin osasta."

"Minkä tukipaikan?"

"Jos tahdot kiskaista kellon nuoran poikki, Watson, mistä arvelet sen katkeavan? Varmaankin siitä paikasta, josta se on kiinnitetty metallilankaan. Miksi se katkeaisi kolmea tuumaa alempaa, niin kuin tässä on tapahtunut?"

"Koska se on siitä kohti kulunut."

"Niin tietenkin. Tämä pää, jota voimme tutkia, on liestynyt, mutta toinen pää tuolla katon rajassa ei ole ollenkaan liestynyt. Sinä et voi nähdä sitä täältä, mutta jos nouset uunin reunalle, voit huomata, että nuora on leikattu suoraan poikki eikä siinä ole vähintäkään kulumisen merkkiä. Sinä voit seurata koko tapahtumaa. Mies tarvitsi nuoraa. Hän ei uskaltanut kiskaista kellon nuoraa poikki peläten sen keittiössä aikaansaamaa melua — mitä luulet hänen silloin tehneen? Hän kapusi uunin reunalle, mutta hän ei yllä kyllin ylös käsillään, ja sen vuoksi hän nojaa polvellaan hyllyyn — pölyssä voit nähdä polven jäljen. Minun käteni ei yllä niin korkealle, vaan kolme tuumaa alemmaksi, josta päätän hänen olevan vähintäin kolme tuumaa minua pitempi. Katso tahraa tuon tammituolin istuimella — mitä se on?"

"Verta."

"Epäilemättä se on verta. Tämä tahra jo tekee rouvan kertomuksen perättömäksi. Jos hän istui tällä tuolilla silloin kun rikos tehtiin, miten maailmassa siihen sitten voi tulla verta. Hän istui tuolille vasta miehensä kuoleman jälkeen. Uskallan lyödä vetoa, että hänen mustassa hameessaan on vastaava merkki. Me emme ole vielä Waterloossamme, Watson, mutta tämä on meidän Marengomme, sillä työmme alkoi tappiolla, mutta päättyi voitolla. Nyt minä mielelläni puhuisin pari sanaa Theresalle. Meidän on jonkun aikaa meneteltävä varovaisesti, jos mielimme saada tarvitsemiamme tietoja."

Tuo katkera australialainen palvelijatar on mieltäkiinnittävä henkilö. Harvapuheinen, epäluuloinen ja epämiellyttävä kun hän oli, meni hyvän aikaa, ennen kuin Holmes miellyttävällä tavallaan ja nöyrällä suopeudellaan sai hänet taivutetuksi vastaavaan luottamukseen. Hän ei edes koettanutkaan salata vihaansa kuollutta isäntäänsä kohtaan.

"Niin herra, totta on, että hän heitti karahvilla minua. Minä kuulin hänen nimittävän emäntääni rumalla nimellä, ja minä sanoin hänelle, ettei hän uskaltaisi puhua sillä tavalla, jos rouvan veli olisi täällä. Silloin hän nakkasi karahvilla minua. Vaikka hän olisi viskannut niitä tusinan päälleni, en siitä olisi välittänyt, kunhan hän vain olisi antanut kyyhkyni olla rauhassa. Hän kohteli rouvaa aina huonosti, ja tämä taas on liian ylpeä välittääkseen. Hän ei edes minullekaan tahtonut sanoa kaikkea, mitä pahaa isäntäni teki hänelle. Hän ei milloinkaan ole puhunut minulle mitään käsivarsissaan olevista merkeistä, jotka tänä aamuna näitte, mutta minä tiedän varmaan, että ne on pistetty hattuneulalla. Se kavala piru — Jumala suokoon minulle anteeksi, kun puhun hänestä sillä tavalla, nyt kun hän jo on kuollut — mutta piru hän oli, jos nyt sellaisia maan päällä liikkuu. Hän oli pelkkää hunajaa, kun hänet ensi kerran kohtasimme vain kahdeksantoista kuukautta sitten, ja meistä kummastakin tuntuu kuin siitä jo olisi kahdeksantoista vuotta. Emäntäni oli juuri saapunut Lontooseen, se oli hänen ensimmäinen matkansa — hän ei ole milloinkaan ennen ollut kotoa poissa.

"Sir voitti hänen suosionsa nimellään, rahoillaan ja väärillä lontoolaisilla tavoillaan. Erehdyksensä on rouva saanut kalliisti maksaa, niin kalliisti kuin nainen vain voi. Missä kuussako tapasimme hänet? Heti tänne saavuttuamme — me saavuimme kesäkuussa ja se tapahtui heinäkuussa. Tammikuussa viime vuonna he menivät naimisiin. Jaha, rouva on jälleen alhaalla teehuoneessa, hän tahtoo kai puhella teidän kanssanne. Mutta te ette saa kysellä häneltä liian paljoa, sillä hän on saanut kärsiä niin paljon kuin ihminen suinkin voi kärsiä."

Rouva Brackenstall oli samassa asennossa kuin aamullakin, mutta hän näytti nyt virkeämmältä. Kamarineiti astui kanssamme huoneeseen ja alkoi jälleen haudella ajettumaa.

"Toivon", virkkoi rouva, "ettette ole tulleet jälleen kuulustelemaan minua."

"Emme", vastasi Holmes miellyttävimmällä äänellään, "minä en tahdo teitä tarpeettomasti rasittaa, rouva Brackenstall; muuta en tahdo kuin tehdä asian teille niin helpoksi kuin suinkin mahdollista. Olen varma siitä, että olette saanut paljon kokea. Jos tahdotte kohdella minua kuin ystävää ja osoittaa minulle luottamusta, niin olen näyttävä, että sen ansaitsen."

"Mitä te sitten tahdotte?"

"Että puhutte minulle totta."

"Herra Holmes!"

"Ei, ei niin, rouva Brackenstall, ei maksa vaivaa. Olette kai kuullut mainittavan, että minulle annetaan jonkunmoista arvoa. Rohkenen väittää, että koko teidän kertomuksenne on keksitty."

Sekä emäntä että kamarineiti seisoivat kalpeina ja levottomina edessämme.

"Te olette häpeämätön roisto," huusi Theresa. "Väitättekö emäntäni valehdelleen?"

"Eikö teillä ole minulle mitään sanottavaa?"

"Olen sanonut teille kaikki!"

"Ajatelkaa vielä kerran, rouva Brackenstall. Eiköhän olisi parasta olla nyt aivan suora?"

Hetkisen näkyi epäröimistä hänen kauneilla kasvoillaan. Sitten peitti ne äkisti joku voimakas mielijohde kuin naamio.

"Olen sanonut jo teille, mitä tiedän."

Holmes kohautti olkapäitään ja otti hattunsa. "Olen pahoillani", sanoi hän, ja enempää virkkamatta me yhdessä läksimme pois huoneesta ja koko talosta. Puistossa oli lammikko, ja sinne ohjasi ystäväni kulkunsa. Lammikko oli jäässä, pieni avanto vain oli avattu yksinäiselle joutsenelle. Holmes seisoi hetkisen katsoen avantoon ja sitten jatkoimme kulkuamme puistonportille.

"Osasinpa oikeaan tai erehdyn, on meidän kuitenkin tehtävä jotakin ystävämme Hopkinsin hyväksi", sanoi hän toisen käyntimme perustelemiseksi. "Kokonaan en vielä tahdo ilmaista hänelle arveluitani. — Seuraavan näytöksen luulen tulevan näyteltäväksi Adelaide-Southampton linjan toimituskonttorissa, joka on Pall Mallin päässä, ellen vain väärin muista. On olemassa toinenkin höyrylaivalinja, joka yhdistää Englannin etelä-Austraaliaan, mutta minusta meidän on metsästyksessämme ensiksi asettauduttava mukavimmalle odotuspaikalle."

Holmesin kirjelippu lähetettiin konttoripäällikölle, joka siihen heti kiinnitti huomionsa. Eikä kauan viipynytkään, ennen kuin toverini sai kaikki haluamansa tiedot. Kesäkuussa 1895 oli vain yksi linjan laivoista käynyt kotimaassa. Nim. yhtiön laivaston suurin ja komein höyrylaiva, Rock of Gibraltar. Matkustajaluettelosta näkyi, että neiti Fraser Adelaidesta oli palvelijattarineen matkustajain joukossa laivassa, joka nyt parhaillaan oli jossakin Suezin kanavan etelä-päässä matkalla Austraaliaan. Päällikköinä laivassa olivat melkein poikkeuksetta samat henkilöt kuin v. 1895. Ensimmäinen perämies, herra Jack Droker, oli koroitettu kapteeniksi ja tuli päälliköksi yhtiön uuteen 'Bark Rock' nimiseen laivaan, joka parin päivän päästä oli lähtevä Southamptonista. Hän asui Sydenhamissa, mutta saapuisi luultavasti tänä päivänä aamupäivällä ottamaan vastaan määräyksiä, jos vain tahtoisimme häntä odottaa.

Holmes ei tahtonut tavata häntä, mutta sanoi olevansa kiitollinen, jos voisi saada joitakin tietoja hänen persoonastaan ja luonteestaan.

Arvostelu hänestä oli kerrassaan loistava. Ei ollut yhtään upseeria, joka olisi hänelle vertoja vetänyt. Luonteeltaan oli hän ehdottomasti luotettava. Jos hän olikin laivallaan tulinen ja pikavihainen, oli hän kuitenkin samalla kertaa oikeudenmukainen, rehellinen ja hyväsydämminen. Nämä tiedot saatuaan läksi Holmes Adelaide-Southampton linjan konttorista. Sieltä hän ajoi Scotland Yardiin. Mutta sen sijaan, että hän olisi mennyt sisään istui hän vaunuissa kulmat kurtussa ja syviin mietteisiin vaipuneena, viimein hän käski ajamaan Charing Crossin sähkölennätin asemalle, lähetti sähkösanoman, ja niin me lopuksi menimme takaisin Baker-kadulle.

"Ei, sitä minä en voinut tehdä, Watson", sanoi hän päästyämme jälleen omaan huoneeseemme. — "Jos hän kerran tulee juttuun sekoitetuksi, niin ei mikään maailmassa voi häntä sitten pelastaa. Pari kertaa olen huomannut ottamalla selvän rikollisesta tehneeni enemmän vahinkoa kuin hän rikoksellaan milloinkaan oli tehnyt. Nyt olen oppinut jo olemaan varovainen ja mieluimmin loukkaan nyt Englannin lakeja kuin omaatuntoani. Ottakaamme tarkemmin selvää, ennen kuin ryhdymme toimimaan."

Tarkastaja Stanley Hopkins saapui luoksemme iltapäivällä. Hänelle ei käynyt oikein hyvin.

"Luulen teidän olevan noita, herra Holmes. Luulen teillä olevan yli-inhimillisen voiman. Esimerkiksi nyt, miten te voitte tietää, että varastetut hopeaesineet olivat lammikon pohjassa?"

"Enhän minä sitä tiennytkään."

"Mutta tehän pyysitte minua tutkimaan sitä."

"No löysittekö ne?"

"Löysin."

"Olen iloinen, jos minä todellakin olen auttanut teitä tässä suhteessa."

"Te ette ole auttanut minua, päin vastoin olette tehnyt asian paljon vaikeammaksi. Millaisia murtovarkaita ne ovat, jotka ensiksi varastavat hopeatavaroita ja sitten heittävät ne lähimpään lampeen?"

"Niin, tapaus on hyvin omituinen. Minä aivan yksinkertaisesti seurasin sitä ajatusta, että jos sellaiset henkilöt ovat varkauden tehneet, jotka eivät tarvinneet varastamiaan hopeaesineitä, vaan ottivat ne vain asiaa sotkeaksensa, niin oli heidän luonnollisesti koetettava päästä niistä erilleen niin pian kuin mahdollista."

"Mutta miten voitte sellaista ajatellakaan?"

"Muuten vain ajattelin sellaisenkin voivan olla mahdollista. Kun varkaat poistuivat lasioven kautta, näkivät he edessään lammin ja siinä houkuttelevan pikku avannon. Voiko parempaa piilotuspaikkaa löytää?"

"Niin piilotuspaikkaa … aivan niin!" huudahti Stanley Hopkins. — "Nyt ymmärrän kaiken. Oli vielä aikaista, ihmisiä oli teillä, he pelkäsivät joutuvansa kiinni, ja sen vuoksi heittivät he ne lampeen aikoen tulla takaisin sitten kuin oikea aika oli käsissä. Erinomaista, herra Holmes .. luulin teidän aikovan sekoittaa asiaa."

"Aivan niin; olette tehnyt hämmästyttävän keksinnön. Minä en ollenkaan epäile omien arvelujeni olleen mielettömiä, mutta se teidän kuitenkin on myönnettävä, että niiden tulos oli hopeiden löytäminen."

"Niin, herra Holmes, tietysti, tietysti. Tehän sen hommasitte. Mutta kyllä se oli minulle ikävä taka-isku."

"Taka-iskuko?"

"Niin, herra Holmes, sillä Randallin seurue vangittiin tänä aamuna
New-Yorkissa."

"Vähät siitä, Hopkins! Mutta silloinhan se sotii jyrkästi teidän arveluanne vastaan, että he viime yönä tekivät murhan Kentissä."

"Sehän on mahdotonta, herra Holmes, kerrassaan mahdotonta … mutta … on olemassa toisiakin rosvoseurueita, joihin kuuluu kolme henkilöä, tai voi se olla joku aivan uusi seurue, josta poliisilla ei ole vähintäkään tietoa."

"Aivan niin, se on aivan mahdollista. Mutta mitä nyt? Aiotteko jo mennä?"

"Niin aion, herra Holmes; en saa rauhaa, ennen kuin olen saanut asian selville ytimiään myöten. Ettekö voi antaa minulle mitään vihjausta?"

"Olen jo antanut yhden."

"Minkä?"

"Olen osoittanut sotkevani asiaa."

"Herra Holmes, miksi?"

"Niin, luonnollisesti tahdotte sen tietää. Kuitenkin suosittelen tuota selitystä harkittavaksenne. Ehkä voitte huomata siinä piilevän jotakin. Mutta ettekö tahdo syödä päivällistä kanssamme?… Ette! No, hyvästi sitten, ja antakaa meille tieto asian kulusta."

Olimme syöneet ja pöytä oli jo tyhjennetty, kun Holmes jälleen ryhtyi asiasta puhumaan. Hän sytytti piippunsa ja piti tohveleihin pistettyjä jalkojaan kamiinissa iloisesti palavan tulen edessä. Mutta äkisti hän katsoi kelloansa.

"Odotan asian paljastumista, Watson."

"Milloinka?"

"Nyt juuri, muutamien minuuttien kuluttua. Varmaankin kohtelin mielestäsi ilkeästi Stanley Hopkinsia äsken?"

"Luotan sinun arvostelukykyysi."

"Hyvin hienotunteinen vastaus, Watson. Sinun on katsottava asiaa näin: mitä minä tiedän, ei kuulu keneenkään, mutta mitä hän tietää, se ei voi välttää lain kouraa. Minä olen oikeutettu seuraamaan omaa arvosteluani, mutta hän ei ole. Hänen täytyy ilmaista kaikki, tai muutoin hän menettelee virkavelvollisuuttaan vastaan. Epäilyttävässä asiassa en tahdo asettaa häntä niin kiusalliseen asemaan, ja sen vuoksi olen säästeliäs tiedonannoissani, kunnes itse olen täysin selvillä asiasta."

"Mutta milloinka saat selvän siitä?"

"Hetki on lyönyt. Saat olla läsnä tämän omituisen murhenäytelmän viimeisessä näytöksessä."

Portaista kuului ääniä ja ovi avattiin henkilölle, joka oli näöltään hienompi kuin kukaan muu, joka kynnyksemme yli oli astunut. Hän oli kookas nuori mies, jolla oli kellahtavat viikset, siniset silmät, iho troopillisen auringon paahtama ja käynti notkea, joka osoitti, että hänen pitkä vartalonsa oli yhtä tarmokas kuin hän itsekin oli vahva. Hän sulki oven jälkeensä ja sitten hän seisoi kädet nyrkissä ja läähättäen. Hän koetti nähtävästi tukahduttaa mielenliikutustaan, joka pyrki saamaan hänet valtoihinsa.

"Tehkää hyvin ja istuutukaa, kapteeni Droker! Te näytätte saaneen sähkösanomani."

Vieras heittäytyi nojatuoliin ja katsoi tutkivasti vuorotellen meihin kumpaankin.

"Niin, sähkösanomanne sain ja tulin siinä määräämäänne aikaan. Kuulin teidän olleen poliisikonttorissa, mutta siellä eivät olleet saaneet teitä puhumaan. Antakaa nyt kuulua, mitä aiotte minulle tehdä? Luultavasti vangita? Sanokaa nyt suunne puhtaaksi, herra! Te ette saa siinä istua ja leikkiä kanssani kuin kissa hiirellä."

"Tarjoa hänelle sikari", sanoi Holmes minulle — "Purkaa sitä kapteeni Droker, älkääkä antako hermoillenne valtaa. En istuisi tässä tupakoimassa kanssanne, jos pitäisin teitä tavallisena yksinkertaisena rikoksentekijänä, siitä saatte olla varma. Olkaa vain nyt suora minua kohtaan, niin voimme ehkä saada jotakin hyvääkin aikaan. Mutta koettakaapas vain petkuttaa minua, niin silloin en armahda teitä."

"Mitä tahdotte minulta?"

"Että te aivan rehellisesti kerrotte minulle kaiken, mitä viime yönä tapahtui Abbey Grangessa … muistakaa, rehellisesti, sanon minä, lisäämättä mitään tai jättämättä mitään pois. Minä tiedän jo niin paljon, että jos hitusenkaan poikkeatte totuudesta, niin silloin vihellän tällä pillillä ikkunasta ja silloin on asia ainaiseksi pois käsistäni."

Merimies ajatteli hetkisen. Sitten hän hiveli päivettyneellä kädellään polveaan ja virkkoi:

"No niin, minä rohkaisen sitten itseni! Luulen teidän olevan mies, joka pysyy sanassaan. Tunnustan teille sen vuoksi koko jutun. Mutta ensiksi tahdon sanoa yhden asian. Itse puolestani en kadu ollenkaan, enkä pelkää mitään; olisin valmis tekemään sen uudelleen ja ylpeilemään teostani. Tuo villipeto, vaikka hänellä olisi niin monta elämää kuin kissalla, olisi hän ne kuitenkin kaikki minulle velkaa. Mutta rouva Maryn … Mary Fraserin puolesta … milloinkaan en voi häntä nimittää tuon kirotun koiran nimellä. Hänen puolestaan olen pahoillani. Kun ajattelen saattaneeni hänet levottomaksi, minä, joka antaisin vaikka elämäni, houkutellakseni hymyilyn hänen huulilleen, niin tahtoo sydämeni haljeta. Ja kuitenkin … kuitenkin … sanokaa, olisinko muutakaan voinut tehdä? Niin, minunhan on kerrottava teille koko juttu, hyvät herrat, ja sittenkin kysyn teiltä, olisinko muutakaan voinut tehdä?… Minun täytyy aloittaa vähän aikaisemmasta ajasta. Te näytätte tietävän kaiken, ja sen vuoksi luulen teidän myöskin tietävän, että tapasin rouvan silloin kun hän oli matkustajana ja minä ensimmäisenä perämiehenä 'Rock of Gibraltarissa'. Ensi hetkestä kun hänet näin oli hän minulle ainoa nainen maailmassa. Päivä päivältä matkan kestäessä rakastin häntä yhä enemmän, ja monta kertaa olen yövahdissa ollessani pimeässä laskeutunut polvilleni ja suudellut laivan kantta, sillä tiesin hänen armaiden jalkojensa astuneen sillä.

"Hän ei milloinkaan antanut minulle mitään toiveita. Hän oli niin rehellinen minua kohtaan kuin nainen voi olla miestä kohtaan. Minä olin rakastunut, hän oli vain ystävällinen ja toverillinen. Kun me erosimme oli hän vapaa nainen, mutta minä en milloinkaan enää voinut päästä vapaaksi mieheksi.

"Seuraavalla kerralla, kun palasin meriltä, kuulin hänen menneen naimisiin. Tietysti sai hän mennä naimisiin rakastettunsa kanssa. Arvoa ja rikkautta — kuka voi niitä arvokkaammin kantaa kuin hän? Hän oli syntynyt kaikkeen kauniiseen ja jaloon. Minä en kadehtinut hänen naimisiin menoaan, sillä niin itsekäs en ole. Päin vastoin iloitsin siitä, että hän oli löytänyt onnensa eikä ollut heittäytynyt köyhälle merimiehelle. Sillä tavalla rakastin minä Mary Fraseria.

"En milloinkaan ajatellut jälleentapaamistamme. Mutta viime matkallani minut ylennettiin, ja kun uutta laivaa ei vielä oltu laskettu teloilta, oli minun miehistöineni pari kuukautta odotettava Sydenhamissa. Muutamana päivänä tapasin hänen kamarineitonsa Theresa Wrightin kylän tiellä. Tämä kertoi minulle hänestä ja kaikesta. Sanon teille, hyvät herrat, että hänen kertomuksensa teki minut melkein mielettömäksi. Uskalsiko tuo juoppo retkale nostaa kättään häntä vastaan, jonka kengännauhoja hän ei ollut arvokas aukaisemaan! Minä tapasin Theresan toistamiseen. Sitten tapasin Maryn itsensä … ja tapasin vielä toisenkin kerran. Sitten hän ei enää tahtonut tavata minua. Mutta seuraavana päivänä sain tiedon, että minun oli viikkokauden kuluttua lähdettävä matkalle, ja silloin päätin vielä ennen lähtöäni koettaa tavata häntä. Theresa oli aina ystävällinen minulle, sillä hän pitää Marystä ja halveksi tuota miehen roikaletta melkein yhtä paljon kuin minäkin. Häneltä sain kuulla talon tavoista. Mary istui tavallisesti iltasin lukemassa pienessä huoneessaan alakerroksessa. Silloin hiivin viime yönä taloon ja naputin ikkunaan. Ensiksi hän ei tahtonut avata minulle, mutta minä tiesin hänen nyt sielunsa sisimmässä rakastavan minua eikä hän voinut antaa minun seistä ulkona kylmässä yössä. Hän neuvoi kuiskaamalla, että menisin talon toisella puolella olevalle suurelle lasiovelle, josta hän päästi minut ruokasaliin. Ja taaskin kuulin hänen huuliltaan asioita, jotka saivat vereni kuohumaan ja taaskin kirosin sitä elukkaa, joka pahoinpiteli naista, jota rakastin. No niin, hyvät herrat, minä seisoin hänen kanssaan oven vieressä kaikessa viattomuudessa, kun mies hyökkäsi huoneeseen kuin mielipuoli, lateli törkeimpiä sanoja, mitä voi naisesta sanoa, ja löi Marya kasvoihin kädessään olevalla kepillä. Minä sieppasin hiilihangon ja välillämme syntyi kaunis tappelu. Tässä käsivarressani voitte nähdä, mihin hänen ensimmäinen iskunsa sattui, mutta sitten oli minun vuoroni, ja minä murskasin hänet kuin hapanneen kurpitsan. Luuletteko, että sitä kadun? En hitustakaan! Kysymyksessä oli hänen henkensä tai minun, tahi oikeammin hänen elämänsä ja Maryn, sillä miten olisinkaan voinut heittää hänet moisen hirviön käsiin? Teinkö väärin, sanokaa? Mitä te hyvät herrat olisitte tehneet, jos olisitte olleet asemassani?

"Kun tuo roisto löi Marya, huudahti hän ja sen kuultuaan kiiruhti Theresa huoneeseen. Viinipullo oli astiakaapilla ja minä kaasin siitä muutamia tippoja Maryn suuhun, sillä hän oli kauhistuksesta puoli kuoliaana. Sitten join pisaran itsekin. Theresa oli kylmäverinen kuin jää, ja hän ajatteli yhtä paljon kuin minäkin, mitä meidän olisi tehtävä. Meidän oli saatava näyttämään siltä kuin murtovarkaita olisi ollut talossa. Theresa opetti jutun emännälleen ja minä kiipesin katkaisemaan kellon nuoraa. Sitten sidoin hänet tuoliin ja liestytin nuoran päätä, jotta se näyttäisi katkenneelta, sillä muutoin olisi ajateltu, että murtovaras oli tahallaan leikannut sen poikki. Sitten kokosin muutamia hopeisia lautasia ja maljoja, jotta teko näyttäisi varkauden aiheuttamalta; ja siihen jätin heidät, käskien nostamaan hälyytyksen sitten kuin olin noin neljännestunnin ollut poissa. Hopeaesineet heitin lammikkoon ja menin Sydenhamiin tuntien kerran elämässäni tehneeni hyvän yötyön. Ja tämä on kaikki totta, aivan totta, herra, vaikka se maksaisi kaulanikin."

Holmes poltteli hetken aikaa äänettömänä. Sitten hän astui lattian poikki ja pudisti miehen kättä.

"Niin, niin luulen", sanoi hän — "Tiedän joka sanan olevan totta, sillä te tuskin olette yhtäkään sanaa sanoneet, jota en edeltäpäin jo olisi tiennyt. Ei kukaan muu kuin joku voimistelija tai merimies voinut saada kellon nuoraa sieltä ylhäältä leikatuksi, eikä kukaan muu kuin merimies ollut voinut tehdä niitä solmuja, joilla nuora oli tuoliin kiinnitetty.

"Vain kerran elämässään oli tuo nainen ollut tekemisissä merimiehen kanssa, nim. matkallaan tänne; ja hänen täytyi olla hänen veroisensa yhteiskunnallisessa asemassa, koskapa hän kerran taisteli ankarasti suojellaksensa häntä ja siten osoitti häntä rakastavansa. Nyt näette miten helppo minun oli saada teidät käsiini, kun kerran pääsin oikeille jäljille."

"Luulin, ettei poliisi koskaan voisi päästä salaisuutemme perille."

"Poliisi ei ole päässytkään siitä selville, eikä milloinkaan tule pääsemäänkään, mikä minun mielipiteeni mukaan onkin kaikkein parasta. Mutta tämä on hyvin arveluttava asia teille, kapteeni Droker, vaikka minä mielelläni myönnänkin tekonne aiheutuneen vain itsepuolustuksesta. En ole varma, tuleeko teidän menettelynne selitetyksi olleen oikeutettua oman henkenne puolustukseksi. Mutta kaikissa tapauksissa on tämä sellainen kysymys, joka on englantilaisen tuomioistuimen ratkaistava. Kuitenkin tunnen niin paljon osanottavaisuutta teitä kohtaan, että jos te häviätte täältä 24 tunnin kuluessa, niin lupaan, ettei kukaan teitä tule estämään."

"Ja sittenkö tulee kaikki tunnetuksi?"

"Luonnollisesti."

"Onko tämä nyt mikään ehdotus, joka tehdään aikamiehelle. Tunnen kylliksi lakia tietääkseni, että Mary tulee sotketuksi juttuun. Luuletteko minun jättävän hänet yksinään kestämään myrskyä ja itse samalla puikkisin pakoon? Ei, hyvä herra, tehkööt minulle mitä pahinta vain voivat. Mutta, taivaan nimessä, keksikää joku keino Mary raukan pelastamiseksi joutumasta oikeuden eteen!"

Holmes ojensi kätensä merimiehelle.

"Tahdoin vain koetella teitä. Malmi antaa oikean äänen koko ajan. No niin. Otan päälleni suuren edesvastuun, mutta olen antanut Hopkinsille oivan vihjauksen ja ellei hän voi päästä etemmäksi, en minäkään enempää voi hänen hyväksensä tehdä. Katsokaa, kapteeni Droker. Täten, täyttääkseni laillisen muodon, julistan teidät vangituksi; sinä Watson, olet englantilainen valamiehistö, enkä milloinkaan ole tavannut miestä, joka siihen paremmin sopisi. Minä olen tuomari. Siis, valamiehistö, olette kuulleet todistukset, onko vanki syyllinen vaiko syytön?"

"Syytön, herra tuomari", vastasin minä.

"Jumalan ääni on kansan ääni. Teidät on vapautettu, kapteeni Droker. Jollei oikeus löydä toista rikollista, olette tekin turvassa puolestani. Palatkaa vuoden jälkeen rakastettunne luo, ja tehköön teidän kummankin tulevaisuus tänä iltana langettamani tuomion oikeutetuksi."

< Prev. Chapter  |  Next Chapter >