Read synchronized with  Chinese  Czech  English  Russian  Spanisch 
Kolme ylioppilasta.  Arthur Conan Doyle
Kirja. KOLME YLIOPPILASTA.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Vuonna 1895 sattuivat ne tapaukset, jotka pakottivat Sherlock Holmesia ja minua viettämään muutamia viikkoja eräässä suuressa yliopistossamme. Syytä, miksi siellä olimme, ei minun tarvitse lähemmin selittää, enkä myöskään voi ilmoittaa, missä yliopistossa olimme tai kutka olivat rikolliset. Olisi sangen väärin ilmaista heitä, sillä niin suuri häväistys kuin tämä saa todellakin jäädä unohduksiin. Mutta tarpeellista arkatuntoisuutta huomioonottamalla voi jutun kumminkin kertoa, koska se antaa selvän kuvan ystäväni Sherlock Holmesin erinomaisesta taitavuudesta salapoliisina. Minä vältän vain kaikkea, mikä voisi ilmaista, missä tämä tapaus sattui ja kutka henkilöt siihen sekaantuivat.

Me asuimme parissa huoneessa lähellä kirjastoa, jossa Sherlock Holmes suurella vaivalla tutki vanhoja englantilaisia karttoja — nämä tutkimukset johtivat niin hämmästyttävään tulokseen, että se jo yksin ansaitsisi tulla muistiin merkityksi. Eräänä iltana tuli sinne muudan tuttavamme, herra Hilton Soames, S:t Lukasin yliopiston opettaja. Herra Soames oli pitkä, laiha herra ja luonteeltaan hyvin hermostunut ja tulinen. Hän oli aina levoton esiintymisessään, mutta tässä tapauksessa oli hän niin kiihtynyt, että selvästi huomasi jotakin tavatonta tapahtuneen.

"Voitteko luovuttaa minulle muutamia tunteja kallisarvoisesta ajastanne, herra Holmes? On sattunut eräs hyvin ikävä asia, ja ellette te olisi ollut kaupungissa, en todellakaan olisi tiennyt, mihin olisin ryhtynyt."

"Minulla on hyvin paljon työtä nykyään", vastasi ystäväni. "Ettekö voi turvautua poliisiin?"

"Ei, ei, se on aivan mahdotonta. Jos poliisi kerran saa tiedon asiasta, ei sitä voida peruuttaa, ja tässä tapauksessa on välttämätöntä, että kaikenlaista julkisuutta vältetään. Teidän tarkka vaiteliaisuutenne on yhtä tunnettu kuin kykynnekin, ja te yksin voitte minua auttaa. Minä pyydän teitä, herra Holmes, tekemään mitä voitte."

Kun Holmes oli ulkopuolella Baker-kadun varrella olevaa "luolaansa" ilman hakemistojansa, ilman kemiallisia seoksiansa, ja kun hänen täytyi luopua mukavista tavoistansa, silloin ei hän juuri ollut hyvällä tuulella. Hän kohautti vain olkapäitänsä, ja herra Soames jatkoi vilkasta puhettansa tehden innokkaasti liikkeitä käsillään:

"Minun on selitettävä teille, herra Holmes, että huomenna alkavat tutkinnot, ja minä olen yksi tutkijoista. Aineeni on kreikka ja minulla on kreikkalainen käännös jota tutkittavat eivät saa nähdä. Se on painettu, ja selvää on, että oppilaille olisi suureksi hyödyksi, jos he saisivat silmätä sitä ennakolta. Senvuoksi säilytetäänkin juuri tuota paperia erittäin huolellisesti.

"Tänään kello kolme saapui tuon käännöksen korehtuuri. Minun täytyi tarkastaa se erittäin tarkoin, sillä tekstin pitää olla ehdottomasti virheetön. Kello puoli viiden aikaan en vielä ollut saanut sitä valmiiksi, mutta koska olin luvannut tulla erään veljeni luo juomaan teetä, jätin korehtuurin pöydälleni. Olin poissa noin tunnin ajan.

"Te tiedätte, herra Holmes, että meidän ovemme ovat kaksinkertaiset, sisempi ovi on verhottu vihreällä vaatteella ja ulompi ovi on tammesta. Avatessani ulko-ovea huomasin ihmeekseni lukossa avaimen. Ensiksi luulin unhottaneeni oman avaimeni oveen, mutta koetellessani taskuani löysin sen sieltä. Ainoa kaksoisavain, joka minun tietääkseni on olemassa, on vahtimestari Bannisterilla, joka on siivonnut minun huonettani toistakymmentä vuotta, jonka rehellisyys on kaiken epäluulon yläpuolella. Avain oli luonnollisesti hänen, hän oli mennyt huoneeseeni kuullakseen tahdoinko minä teetä, ja lienee unhottanut avaimen oveen. Hän on selvästikin tullut huoneeseeni heti minun mentyäni, eikä hänen unohduksensa tavallisissa oloissa olisi merkinnytkään mitään, mutta nyt se tuli turmiokkaaksi.

"Tultuani pöydän luo huomasin, että joku oli koskenut minun papereihini. Korrehtuuri oli painettu kolmelle pitkälle kaistaleelle. Olin jättänyt ne kaikki pöydälle, mutta nyt sain nähdä, että ensimmäinen oli lattialla, toinen eräällä sivupöydällä ikkunan luona ja kolmas siinä, mihin olin sen pannut."

Holmes katkaisi nyt vaitiolonsa:

"Ensimmäinen lehti lattialla, toinen pöydällä ikkunan luona ja kolmas siinä, mihin te olitte sen pannut", sanoi hän.

"Juuri niin."

"Olkaa hyvä ja jatkakaa huvittavaa kertomustanne."

"Ensin luulin Bannisterin olleen niin tavattoman rohkea, että hän oli uskaltanut katsoa papereihini. Mutta hän on ehdottomasti kieltänyt sen ja minä luotan hänen sanoihinsa. Nyt on kai joku nähnyt avaimen ovessa ja tiennyt minun olevan poissa sekä mennyt sisään katsomaan papereita.

"Bannisteriin koski kovasti, kun hän sai kuulla puhuttavan tästä. Hän oli kaatumaisillaan kumoon pelästyksestä, ja minun täytyi kaataa hänen suuhunsa hieman konjakkia sekä antaa hänen istua sillä aikaa kuin minä tutkin huonetta. Huomasin heti, että tuo kutsumaton vieras oli jättänyt muitakin jälkiä käynnistään. Ikkunanlaudalla oli lyijykynän lastuja ja pieni palanen lyijyä. Tuo lurjus oli varmaankin jäljentänyt käännöstä sellaisella kiireellä, että hän oli katkaissut kynänsä kärjen ja ollut pakotettu teroittamaan sen uudelleen."

"Erinomaista!" sanoi Holmes, joka sai takaisin hyvän tuulensa, kuta enemmän hän kiintyi asiaan. "Teillä on kumminkin ollut hyvä onni."

"Siinä ei kumminkaan ollut kaikki. Minulla on uusi kirjoituspöytä, joka on päällystetty hienolla, punaisella nahalla. Sekä minä että Bannister voimme vannoa, että se oli aivan eheä ennen, mutta nyt huomasin siinä railon, ei naarmua, vaan oikean railon, ainakin kolmen tuuman pituisen. Ja pöydällä oli vielä pieni, jostakin mustasta tahnasta tai savesta valmistettu pallo, johon oli sekoitettu sahanjauhoja. Minä tiedän varmaan, että nämä merkit oli jättänyt se, joka oli käynyt sisällä jäljentämässä käännöstä. Mutta matolla ei näkynyt mitään jälkiä, eikä muitakaan merkkejä hänen käynnistään. Olin aivan neuvoton, kun äkkiä muistin, että olette kaupungissa, ja kiiruhdin luoksenne. Auttakaa minua, herra Holmes! Te käsitätte kyllä, kuinka vaikeassa asemassa olen: joko minun täytyy saada selville, kuka tuon on tehnyt, tai myöskin on koko tutkinto lykättävä, kunnes on ehditty valmistaa uusi kirjoitus, eikä tätä taasen voida tehdä antamatta täydellistä selitystä, josta syntyisi ääretön häväistysjuttu, ja joka tuottaisi häpeätahran koko yliopistolle. Ennen kaikkea tahdon saada asian hiljaisuudessa ja pian järjestetyksi."

"Mielelläni otankin sen haltuuni", sanoi Holmes nousten ja ottaen päällystakin ylleen. "Asia ei ole mitätön. Onko kukaan ollut huoneessanne sen jälkeen kuin saitte paperin haltuunne?"

"Kyllä, Daulat Ras, eräs hindulainen oppilas, joka asuu samassa rakennuksessa kuin minä. Hän tuli sisään kysymään minulta jotakin tutkinnosta."

"Tuleeko hän ottamaan siihen osaa?"

"Kyllä."

"Ja paperit olivat silloin pöydällänne?"

"Mikäli muistan, oli ne silloin kokoon kääritty."

"Mutta hän saattoi nähdä, että ne olivat korehtuuria.

"Se on mahdollista."

"Eikö kukaan muu käynyt sisällä?"

"Ei."

"Tiesikö joku, että korehtuuri oli siellä?"

"Kukaan ei nähnyt sen tuojaa."

"Tiesikö Bannister mitään?"

"Ei, siitä ei tiennyt kukaan."

"Missä Bannister nyt on?"

"Häneen raukkaan koski tapaus niin, että minä jätin hänet istumaan tuolilleen. Minulla oli kiire puhuttelemaan teitä."

"Jätittekö oven auki?"

"Kyllä, mutta paperit lukitsin ensin laatikkoon."

"Siis, herra Soames, jollei hindulainen nähnyt, että nuo paperit olivat korehtuuria, niin on lukija tullut sisään ja nähnyt ne sattumalta, tietämättä ennakolta niiden olevan siellä?"

"Niin, siltä minusta tuntuu."

Holmesin kasvoilla näkyi selittämätön hymy.

"Hyvä", sanoi hän. "Menkäämme nyt paikalle. Tämä ei kuulu sinun alaasi, Watson, sillä tämä ei ole mitään sairautta. Mutta tule mukaan, jos haluat. Nyt, herra Soames, olen valmis teitä palvelemaan."

Herra Soamesin työhuoneessa oli leveä, matala ikkuna iäkkään oppilaitoksen vanhanaikuiselle pihalle päin. Goottilaiskaarinen ovi vei kuluneille kiviportaille. Opettajan huone oli alakerrassa. Ylempänä asui kolme ylioppilasta, kukin eri kerroksessa. Oli jo hämärä, kun saavuimme paikalle, jossa tämä salaperäinen juttu oli tapahtunut. Holmes pysähtyi ikkunan eteen ja katseli ylös. Sitten meni hän sen luo ja kohosi varpailleen voidakseen katsoa sisään.

"Hänen on täytynyt tulla sisään ovesta", sanoi opettaja. "Ainoastaan yhden ikkunanruudun voi avata."

"Vai niin", sanoi Holmes hymyillen entiseen tapaansa. "No, sitten lienee parasta, että menemme sisään."

Herra Soames avasi oven ja käski meidän mennä sisään. Me pysähdyimme kynnykselle ja Holmes tarkasteli mattoa.

"Tässä ei ole mitään", sanoi hän, "eikä sitä voinut odottaakaan näin kuivana päivänä. Teidän vahtimestarinne näyttää täydellisesti toipuneen. Mille tuolille jätitte hänet istumaan?"

"Tuohon ikkunan luo."

"Vai niin, tämän pienen pöydän ääreen. Voitte tulla sisään, maton olen jo tutkinut. Tarkastakaamme sitten tätä pöytää. Onhan helppo ajatella kuinka kaikki on tapahtunut: henkilö on tullut sisään ja ottanut paperit, kaistaleen toisensa jälkeen kirjoituspöydältä. Hän siirsi ne ikkunanpöydälle, koska hän silloin saattoi nähdä, milloin te palasitte kotiin pihan yli."

"Sitä hän ei itse asiassa voinut", sanoi Soames, "sillä minä tulin eräästä sivuportista."

"Vai niin! Mutta joka tapauksessa oli se hänen tarkoituksensa. Näyttäkää minulle nuo kaistaleet. Eikö sormienkaan jälkiä — ei? No, hän otti tämän ensin ja jäljensi sen. Kuinka kauan aikaa siihen saattoi kulua, ottamalla huomioon kaikki mahdolliset lyhennykset? Neljännestunti korkeintaan. Sitten hän viskasi pois sen kaistaleen ja otti toisen. Sitä hän juuri oli jäljentämässä, kun teidän tulonne säikäytti hänet pois ja hänellä oli varmaankin kiire, koska hän ei edes ehtinyt panna papereita järjestykseen, jotta te ette huomaisi kenenkään käyneen sisällä. Ettekö kuullut askelia portaista tullessanne ulko-ovesta sisään?"

"En, sitä en erityisesti pannut merkille."

"No, hän kirjoitti niin innokkaasti, että hän taittoi kynänsä kärjen ja oli pakotettu vuolemaan sen uudelleen, kuten olette kertonut. Tämä on hyvin tärkeää, Watson. Kynä ei ollut tavallinen. Se oli hyvin suuri ja pehmeä, ulkopuolelta oli se sininen, tehtailijan nimi oli painettu hopeakirjaimilla ja kappale, joka oli jäljellä, oli vain puolentoista tuuman pituinen. Ottakaa selko sellaisesta kynästä, herra Soames, niin on mies käsissänne. Jos lisään, että hänellä on suuri, karkea veitsi, niin voihan sekin on teille hyödyksi."

Herra Soames näytti hieman hämmästyneeltä saadessaan näin seikkaperäisiä tietoja.

"Voin kyllä ymmärtää kaiken muun", sanoi hän, "mutta en lyijykynän pituutta."

Holmes näytti pientä puunsirua, jossa näkyi kirjaimet "nn" sekä niiden perässä pieni tyhjä kohta.

"Näettekö tämän?"

"Kyllä, mutta kumminkaan en voi…"

"Watson, minä huomaan tehneeni sinulle vääryyttä. On muitakin sinunlaisiasi. Mitä tämä 'nn' voi olla? Te tiedätte, että Johann Faber on tunnetuin lyijykynätehtailija. Tämä on luonnollisesti sirpale kynästä, jossa nämä kirjaimet ovat olleet, ja kynästä on vielä jäljellä 'Faber' tai vähän enemmän."

Hän nosti pientä pöytää sähkövaloa vasten.

"Minä toivoin, että kirjoituksesta olisi jäänyt merkkejä kiilloitetulle pinnalle, jos paperi olisi ollut kyllin ohutta. Mutta en näe mitään. Katsokaamme nyt kirjoituspöytää. Tämäkö on tuo taikinapallo, josta puhuitte? Kartionmuotoinen ja sisältä osaksi ontto sekä sahajauhon sekainen, kuten sanoitte. Tämä on todellakin huvittavaa. Ja railo pöydässä — ensin alkaa se pienellä naarmulla ja päättyy leveään rakoon ja kuoppaan. Minä olen hyvin kiitollinen teille siitä, että huomautitte minulle tästä, herra Soames. Mihin tämä ovi vie?"

"Makuuhuoneeseeni."

"Oletteko käynyt siellä sen jälkeen kuin kaikki tämä tapahtui?"

"En, riensin suoraan teidän luoksenne."

"Minä tahtoisin silmätä sinne sisään, jos saan luvan. Mikä ihana, vanhanaikainen huone. Tahdotteko olla hyvä ja odottaa, kunnes olen tutkinut lattian. Ei — ei mitään, ja tämä verho — ah! — sen takana pidätte vaatteitanne. Jos jonkun täytyisi kätkeytyä tähän huoneesen, niin ei hän voisi päästä piiloon muualle kuin tämän verhon taakse, koskapa sänky on liian matala, jotta sen alle voisi ryömiä. Eihän täällä liene ketään?"

Holmes veti verhon syrjään jonkunlaisella innolla ja jännityksellä, mutta sieltä ei tullut näkyviin muuta kuin kolme tai neljä pukua. Holmes laski verhon paikalleen ja kääntyi jälleen huoneeseen päin.

Äkkiä kumartui hän alas.

"Mutta mitä tämä on?" sanoi hän.

Se oli pieni kartio jostakin mustasta, pehmeästä aineesta, aivan samanlainen kuin se, jonka olimme nähneet kirjoituspöydällä. Holmes piti sitä kädessään ja katseli sitä tarkasti.

"Vieraanne näkyy olleen täälläkin, herra Soames."

"Mutta mitä hänellä on ollut täällä tekemistä?"

"Sehän lienee kyllin selvää. Te tulitte takaisin aivan odottamatta ja hän riensi tänne piiloon."

"Mutta, Herra Jumala, silloinhan mies oli täällä koko tuon ajan, kun puhuin Bannisterin kanssa!"

"Siltä näyttää."

"Ei, te erehdytte varmaankin. Katsoitteko makuuhuoneen ikkunaa?"

"Kolme erilaista ikkunaa samoissa puitteissa. Yhden niistä voi avata ja se on niin suuri, että siitä voidaan kulkea."

"Ja sitten se on sellaisessa nurkassa, joka näkyy hyvin vähän. Hän on varmaankin tullut sisään ikkunasta, pudottanut tullessaan tuon esineen ja vihdoin, nähtyään sen olevan auki, paennut sitä tietä."

Holmes pudisti kärsimättömästi päätään.

"Olkaamme toki käytännöllisiä", sanoi hän. "Muistelen teidän kertoneen, että nuo kolme ylioppilasta käyttävät samoja portaita kuin tekin, kulkien teidän ovenne ohitse."

"Aivan niin."

"Ja kaikki aikovat he tutkintoon?"

"Kyllä."

"Onko teillä jotakin syytä epäillä ketään heistä enemmän kuin muita?"

Soames epäröi.

"Tuo on arkaluontoinen kysymys", sanoi hän. "En kernaasti tahtoisi herättää epäluuloja, kun ei ole todistuksia."

"Antakaa meidän kuulla epäluulonne, niin minä koetan löytää todistukset."

"No, sitten tahdon muutamilla sanoilla kuvata teille noita kolmea nuorukaista. Ensimmäisenä yläpuolella asuu eräs Gilchrist, joka on erinomainen oppilas ja taitava urheilija, ja on hankkinut oppilaitoksellemme useita palkintoja krikettipelissä, kilpajuoksussa ja hyppäämisessä. Hän on reipas, kunnon nuorukainen. Hänen isänsä on tuo tunnettu sir Jabeg Gilchrist, joka joutui vararikkoon kilpa-ajojen vuoksi. Hänen poikansa on köyhä, mutta tarmokas ja ahkera. Hän tulee varmaankin onnistumaan."

"Hänen yläpuolellaan asuu hindulainen Daulat Ras. Hän on tyyni ja hiljainen, kuten hindulaiset tavallisesti, taitava muutamissa aineissa, vaikka kreikassa heikko. Luotettava ja säännöllinen.

"Ylimpänä asuu Miles Mc Caren. Hän on erinomainen, kun hän vain tahtoo tehdä työtä, eräs yliopiston parhaimmista päistä, mutta hän on nuori ja huikentelevainen. Kun hän oli täällä ensi vuottansa, oli hän tulla karkoitetuksi erään pelijutun vuoksi. Koko tämän lukukauden on hän laiskoitellut ja hän odottaa varmaan tutkintoa levottomasti."

"Häntä siis epäilette?"

"Minä en tahdo juuri sitäkään väittää, mutta näistä kolmesta on hän ainoa, josta voidaan ajatella sellaista kuin tässä on tapahtunut."

"Minä ymmärrän. Nyt tahtoisin puhutella vahtimestari Bannisteria."

Hän oli pieni, parraton, laiha, harmaatukkainen viidenkymmenen tienoilla oleva mies. Hän ei vielä ollut ehtinyt rauhoittua tämän hänen tyyneessä elämässään sattuneen häiriön jälkeen. Hänen kasvoillaan näkyi hermostuneita tempauksia ja hänen oli vaikea pitää sormiaan hiljaa.

"Me tutkimme parhaillaan tätä ikävää juttua, Bannister", sanoi herra
Soames.

"Niin, sir."

"Te unhotitte avaimen oveen, vai kuinka?" kysyi Holmes.

"Niin, sir."

"Tuntuu omituiselta, että teitte sen juuri tänään, kun nuo paperit olivat täällä sisällä?"

"Se on suuri onnettomuus, sir. Mutta samoin on käynyt minulle ennenkin."

"Milloin menitte huoneeseen?"

"Noin puoli viisi. Silloin herra Soames tavallisesti juo teetä."

"Kauanko olitte täällä?"

"Nähdessäni, ettei hän ollut sisällä, käännyin heti pois."

"Katsoitteko papereita pöydällä?"

"En, sir, kuinka voitte sellaista luulla?"

"Kuinka tulitte unhottaneeksi avaimen oveen?"

"Minulla oli teetarjotin kädessäni ja aioin palata noutamaan avainta, mutta unhotinkin sen."

"Ja ovi oli lukitsematta koko ajan?"

"Niin sir."

"Ja kuka tahansa saattoi tulla ulos huoneesta?"

"Niin sir."

"Kun herra Soames huusi teitä, niin kai te pelästyitte?"

"Kyllä, sir. Mitään tällaista ei ole tapahtunut milloinkaan sinä aikana, kun minä olen ollut täällä. Olin melkein pyörtyä, sir."

"Voin arvata sen. Missä olitte, kun aloitte tuntea itsenne heikoksi?"

"Missäkö olin, sir? Aivan lähellä ovea, tietysti."

"Mutta tehän istuuduitte tuolille ikkunan läheisyyteen? Miksi menitte muiden tuolien ohi?"

"Sitä en tiedä, sir, minä en välittänyt siitä, mihin istuuduin."

"Minä en luule hänen olleen erittäin selväpäinen juuri silloin, herra Holmes. Hän näytti todellakin surkealta, hän oli aivan harmaa kasvoiltaan."

"Te olitte ehkä täällä, kun herra Soames lähti?"

"Kyllä, mutta vain pari minuuttia. Sitten lähdin pois, lukitsin oven ja menin omaan huoneeseeni."

"Ketä epäilette?"

"Oh, minä en milloinkaan uskaltaisi epäillä ketään. En usko, että yliopiston nuorissa herroissa on ainoatakaan, joka voi ryhtyä sellaiseen tekoon. Ei, sir, minä en sitä usko."

"Kiitos, hyvä on", sanoi Holmes. "Mutta odottakaapa sentään: oletteko kertonut jollekin noista kolmesta herrasta, joita palvelette, että jotakin on hullusti?"

"Ei, sir, en sanaakaan."

"Ettekö ole nähnyt ketään heistä."

"En, sir."

"Hyvä. Nyt, herra Soames, tahtoisin kulkea pihan ylitse, ellei teillä ole jotakin sitä vastaan."

Noissa kolmessa ikkunassa oli kaikissa valoa.

"Teidän kettunne ovat luolissaan, huomaan", sanoi Holmes. "Eräs niistä näkyy sitäpaitsi olevan jokseenkin levoton."

Se oli hindulainen, jonka varjo lakkaamatta näkyi kierreuutimissa, osoittaen, että hän käveli edestakaisin huoneessa.

"Minä tahtoisin nähdä heitä lähempää", sanoi Holmes. "Käykö se päinsä?"

"Kyllä toki. Heidän huoneensa ovat vanhimmat koko laitoksessa, eikä ole suinkaan tavatonta, että niitä näytetään vieraille. Minä seuraan teitä itse."

"Mutta ei mitään nimiä!" sanoi Holmes, kun koputimme Gilchristin ovelle.

Pitkä, solakka, pitkätukkainen nuorukainen avasi oven ja kuultuaan asiamme pyysi hän kohteliaasti meitä astumaan sisään. Huoneessa oli todellakin muutamia esimerkkejä keskiaikaisesta rakennustaiteesta, ja Holmesia ne huvittivat niin, että hän välttämättä tahtoi piirustaa ne muistikirjaansa; siinä hän sattui katkaisemaan kynän kärjen, sai uuden kynän nuorukaiselta ja pyysi lopuksi vielä veistä teroittaakseen omansa. Sama onnettomuus sattui hänelle hindulaisenkin luona, joka oli hiljainen ja käyränenäinen poika ja istui syrjäsilmällä katsellen meitä sekä tunsi nähtävästi suurta helpotusta, kun lähdimme. En voinut huomata, että Holmes vielä olisi päässyt rikollisen jäljille. Kolmannen oven luona kävi meille vielä huonommin, sitä ei avattu ensinkään, vaan sensijaan saimme kuulla sisältä joukon kirouksia ja haukkumasanoja.

"Minua ei liikuta, keitä te olette! Menkää helvettiin!" ärjyi kiukkuinen ääni. "Minulla on tutkinto huomenna, enkä salli kenenkään häiritä itseäni."

"Mikä häpeämätön lurjus", sanoi herra Soames, kun menimme alas portaita. "Eihän hän kyllä tiennyt minun olevan mukana, mutta joka tapauksessa oli hänen käytöksensä kovin hävytöntä ja melkein epäiltävää näissä oloissa."

Holmesin vastaus oli hyvin omituinen:

"Voitteko sanoa minulle, kuinka pitkä hän on?" sanoi hän.

"Sitä en voi varmaan sanoa, herra Holmes. Hän on pitempi hindulaista, mutta ei niin pitkä kuin Gilchrist. Ehkä noin viisi jalkaa ja kuusi tuumaa."

"Hyvä", sanoi Holmes. "Ja nyt hyvää yötä, herra Soames!"

"Mutta hyvä herra Holmes!" huudahti seuralaisemme mitä suurimmalla pettymyksellä, "ettehän aikone poistua luotani tällä tavalla. Teillä ei varmaankaan ole asia selvillä. Huomenna on tutkinto ja tänä iltana täytyy tehdä jotakin. Minä en voi sallia tutkinnon tapahtua, jos käännös on luettu."

"Teidän tulee antaa asian olla näin. Huomenna varhain tulen tänne takaisin ja silloin voin ehkä sanoa, mitä on tehtävä. Mutta siihen mennessä ette saa ryhtyä mihinkään, ette ensinkään mihinkään."

"En, minä ymmärrän."

"Voitte olla aivan levollinen. Me selvitämme kyllä tämän vaikeutenne.
Minä otan mukaani nämä savikappaleet ja puusirut. Hyvää iltaa."

Kun olimme tulleet pimeälle pihalle, katsoimme taaskin noihin ikkunoihin. Hindulainen kulki yhä edestakaisin, mutta toisista emme nähneet mitään.

"No, Watson, mikä on sinun mielipiteesi asiasta?" kysyi Holmes tultuamme kadulle. "Tämä on vain pieni seurapeli, eikö niin? Meillä on kolme nuorukaista. Joku heistä on syyllinen. Kenen sinä valitset?"

"Tuon hävyttömänpä tietenkin! Ja hindulainen tuntuu myöskin hieman salaperäiseltä. Miksi hän käveli edestakaisin?"

"Se ei merkitse mitään. Niin tekee moni koettaessaan oppia jotakin ulkoa."

"Hän katseli meitä omituisella tavalla."

"Niin sinäkin tekisit, jos joukko vieraita tulisi häiritsemään sinua
päivää ennen tutkintoa, jolloin jokainen minuutti on kallisarvoinen.
Ei, siitä minä en välitä. Kynä ja veitset — kaikki oli järjestyksessä.
Mutta tuo toinen…"

"Kuka?"

"Bannisteria tarkoitan. Mikä osa hänellä on asiassa?"

"Hän tuntuu olevan ehdottomasti rehellinen."

"Niin kyllä, mutta se juuri hämmentääkin asiaa. Miksi ehdottomasti rehellinen ihminen … niin, niin … tässä on nyt suuri paperikauppa. Menkäämme sinne sisään."

Kaupungissa oli neljä sellaista kauppapuotia ja Holmes koetti jokaisesta ostaa samanlaista kynää kuin se, josta nuo puusirut olivat. Joka paikassa luvattiin hankkia sellainen, mutta missään ei ollut sellaisia varastossa; sellaiset kynät ovat tavattoman suuria. Ystäväni ei kumminkaan näyttänyt tulevan alakuloiseksi tästä epäonnistumisesta, vaan kohautti puolittain leikillisesti olkapäitään.

"Se ei maksanut vaivaa", sanoi hän. "Se oli viimeinen ja melkein ainoa jälki, jota saatoin seurata … ja kello on melkein yhdeksän — muistelen emäntämme puhuneen jotakin viheriöistä herneistä, joiden piti olla keitettyjä kahdeksan ajoissa. Jos sinä säännöllisine elintapoinesi otaksut minun nukahtavan samalla kertaa kuin sinä itse, erehdyt, sillä siitä ei tule mitään, ennen kuin olen selittänyt tämän arvoituksen hermostuneesta yliopistonopettajastamme, hänen huolimattomasta vahtimestaristaan ja kolmesta ylioppilaasta."

Sitten ei Holmes enää puhunut asiasta mitään, vaan hän istui ajatuksiin vaipuneena myöhäisen päivällisemme jälkeen. Kahdeksan ajoissa seuraavana aamuna tuli hän sisään juuri kun olin ehtinyt pukeutua.

"Meidän on lähdettävä nyt, Watson", sanoi hän. "Voitko tulla toimeen aamiaisetta?"

"Voin kyllä."

"Soames on luonnollisesti hyvin kiihtyneessä mielentilassa, kunnes olemme ehtineet ilmoittaa hänelle jotakin."

"Onko sinulla jotakin hänelle puhuttavaa?"

"Eipä ilmankaan."

"Oletko tehnyt joitakin johtopäätöksiä?"

"Olen, rakas Watson, olen ratkaissut arvoituksen."

"Ainoastaanko noilla eilen saamilla tiedoillasi?"

"Oh, enhän minä turhan tähden noussut ylös kello kuusi. Kas tässä."

Hän ojensi kätensä ja näytti minulle kolmea pientä mustasta savesta tehtyä kartiota.

"Eilenhän sinulla oli vain kaksi?"

"Niin, ja tänään olen löytänyt vielä yhden. Voidaan aivan täydellä syyllä otaksua, että nuo kaksi ensimmäistä ovat syntyneet samalla tavalla kuin tämä kolmaskin, mutta vapauttakaamme nyt ystävämme Soames levottomuudestaan."

Surkuteltava opettaja oli todellakin säälittävässä mielentilassa. Parin tunnin kuluttua piti tutkinnon alkaa, eikä hän vielä tiennyt, oliko hänen saatava aikaan julkinen häväistys, vaiko annettava rikollisen suorittaa tutkintonsa muiden kanssa. Kun Holmes tuli, riensi hän häntä vastaan ojennetuin käsin.

"Jumalalle kiitos, että tulitte. Minä pelkäsin, että te tyytymättömänä olitte luopunut koko asiasta. Mitä minun on tekeminen? Onko tutkinto tapahtuva?"

"On."

"Mutta tuo lurjus, joka…"

"Hän ei tule ottamaan siihen osaa."

"Tiedättekö kuka hän on?"

"Kyllä, niin luulen. Jollei asia saa tulla julkiseksi, täytyy teidän luovuttaa meille itsellemme jonkunlainen tuomarivalta, ja meidän on muodostettava pieni tuomioistuin. Istu sinä tuohon, Watson, ja te tähän, Soames, jos tahdotte olla niin hyvä. Minä asetun nojatuoliin tähän keskelle. Nyt voimme kyllä säikäyttää rikollista omaatuntoa. Tahdotteko olla hyvä ja soittaa?"

Bannister tuli sisään ja säpsähti, kun näki meidät yhdessä.

"Olkaa hyvä ja sulkekaa ovi", sanoi Holmes. "Ja nyt Bannister, tahdotteko hyväntahtoisesti sanoa meille koko totuuden eilisestä tapahtumasta."

Hän tuli yhtä valkoiseksi kuin hänen tukkansakin. "Minä olen sanonut kaikki, sir."

"Eikö teillä ole mitään lisättävää?"

"Ei, sir."

"Siinä tapauksessa täytyy minun tehdä pari kysymystä. Kun istuitte eilen tuolle tuolille, niin eikö tarkoituksenne ollut salata jotakin esinettä, joka olisi osoittanut, kuka oli käynyt huoneessa?"

Bannister oli tuhkanharmaa kasvoiltaan.

"Ei, sir."

"Otaksuin vain niin", sanoi Holmes. "Minä myönnän suoraan, etten voi mitenkään sitä todistaa. Mutta se tuntuu yhtä uskottavalta kuin sekin, että te heti herra Soamesin lähdettyä päästitte ulos sen, joka oli makuuhuoneessa."

Bannister kostutti kuivia huuliaan.

"Siellä ei ollut ketään, sir."

"Sepä oli vahinko, Bannister. Tähän saakka olette puhunut totta, mutta nyt tiedän teidän valehtelevan."

Miehen kasvoille ilmeni jäykkää uhmaa.

"Siellä ei ollut ketään, sir."

"Kas niin, Bannister."

"Ei, sir! Siellä ei ollut ketään."

"No, sitten en tahdo olla itsepäinen. Mutta minä pyydän teitä jäämään tänne. Seisahtukaa tuohon makuuhuoneen ovelle. Ja nyt, herra Soames, pyydän teitä ystävällisesti noutamaan tänne nuoren Gilchristin."

Hetken kuluttua palasi Soames tuoden oppilasta mukanaan. Hän oli ulkonäöltään miellyttävä nuorukainen, solakka ja jäntevä, ja hänellä oli avonaiset, kirkkaat kasvot. Hänen silmänsä harhailivat levottomasti yhdestä toiseen ja pysähtyivät alakuloisin ilmein Bannisteriin.

"Sulkekaa ovi", sanoi Holmes. "Nyt ei voi kukaan meitä kuulla, herra Gilchrist, eikä kenenkään tarvitse tulla tietämään, mitä meidän kesken puhutaan. Voimme olla aivan suoria toisiamme kohtaan. Me tahdomme tietää, kuinka te, herra Gilchrist, joka olette kunniallinen nuorukainen, tulitte tehneeksi sellaisen teon kuin tuo eilinen oli?"

Poika parka säpsähti ja katsoi pitkään ja moittivasti Bannisteriin.

"Ei, sir", huudahti tämä, "ei herra Gilchrist, minä en ole puhunut sanaakaan!"

"Mutta nyt te sen teitte", sanoi Holmes. "Bannisterin sanojen jälkeen ymmärtänette, herra Gilchrist, että teidän asemanne on horjuva, ja että ainoastaan avoin tunnustus voi pelastaa teidät."

Hetken seisoi Gilchrist hiljaa ja koetti hillitä itseänsä, mutta sitten viskautui hän äkkiä silmilleen kirjoituspöytää vasten ja puhkesi kiivaisiin nyyhkytyksiin, kasvot käsiin kätkettyinä.

"No, no", sanoi Holmes osaaottavasti, "inhimillistä on erehtyä, eikä kukaan voi syyttää teitä kylmäveriseksi rikolliseksi. Ehkä olisi teille helpompaa, jos minä kertoilisin herra Soamesille, mitä on tapahtunut? Te voitte oikaista minua, jos erehdyn. Tahdotteko? Älkää huoliko vastata, vaan kuunnelkaa, etten tekisi teille vääryyttä.

"Siitä hetkestä, jolloin te, herra Soames, sanoitte, ettei kukaan, ei edes Bannister, voinut tietää paperien olevan teidän huoneessanne, alkoi asia sukeutua varmaan muotoon minun mielessäni. Hänen, joka oli painanut käännöksen, saatoin jättää pois laskuistani, sillä hänellähän oli tilaisuus jäljentää se silloin, kun se oli hänen hallussaan.

"Mutta myöskin tuntui minusta uskomattomalta sattumalta se, että joku olisi uskaltanut muitta mutkitta tulla tänne, tietämättä, että paperit juuri sinä päivänä olivat täällä. Tuon ajatuksen minä hylkäsin. Sisääntulija tiesi niiden olevan täällä. Mutta kuinka hän sen tiesi?

"Kun tuin huoneenne ulkopuolelle, katsoin ikkunaa. Huvititte minua otaksumalla minun luulevan, että joku voisi keskellä valoisaa päivää ja vastapäätä kaikkia noita toisia ikkunoita hiipiä huoneeseenne sitä tietä. Olisihan se täysin mahdotonta. Minä vain otin selon siitä, kuinka pitkä pitäisi olla, voidakseen sivumennessään nähdä paperien olevan pöydällä. Minä olen kuusi jalkaa, mutta en voinut vaivatta nähdä kirjoituspöytää. Kukaan minua lyhempi ei voisi nähdä sitä ensinkään. Nyt voitte ymmärtää, miksi minulla oli syytä luulla, että pisin teidän ylioppilaistanne oli enimmän epäiltävä.

"Tulin tänne sisään ja puhuin teidän kanssanne siitä pöydästä. Kirjoituspöydästä en voinut saada mitään selkoa, ennen kuin te kerroitte Gilchristin olevan kilpajuoksija ja hyppääjä. Silloin ymmärsin koko asian, tarvitsin vain pari lopullista todistusta mielipiteelleni.

"Tämä juttu tapahtui seuraavasti: Tämä nuori mies oli harjoitellut hyppäämistä ulkona kentällä. Hän tuli kotiin puettuna urheilukenkiinsä, joissa kuten tiedätte on suuria nauloja. Mennessään teidän ikkunanne ohi, saattoi hän, pitkä kun oli, nähdä paperit pöydällä ja arvata mitä ne olivat. Nähtyään tämän, juolahti äkkiä hänen mieleensä mennä sisään katsomaan, oliko käännös todellakin siinä. Sehän ei ollut vaarallista, sillä saattoihan hän sanoa tulleensa katsomaan olitteko te sisällä, tehdäkseen teille jonkun kysymyksen.

"No, kun hän sai nähdä, että se todellakin oli käännöksen korehtuuri, ei hän voinut vastustaa kiusausta. Hän laski pöydälle kenkänsä. Mitä te panitte tuolille ikkunan luo?"

"Sormikkaani", vastasi nuorukainen.

Holmes silmäsi voitokkaasti Bannisteriin.

"Hän pani sormikkaansa tuolille ja otti liuskan toisensa perästä jäljentääkseen ne. Hän luuli herra Soamesin tulevan pääportista ja voivansa silloin nähdä hänet. Kuten tiedämme, tulikin hän sivuportista! Äkkiä kuuli hän tulevan ovelle ja pakeneminen oli mahdotonta. Hän unhotti sormikkaansa, mutta otti kenkänsä syöksyäkseen makuuhuoneeseen. Te näette että pöydässä oleva railo on syvempi siihen suuntaan; se osoittaa, että kengät vedettiin sinne päin ja herra Gilchrist pakeni sinne. Yhteen kengän naulaan tarttunut multa jäi pöydälle, ja makuuhuoneeseen putosi toinen samanlainen pala. Minun pitää lisätä, että olen ollut tänään katsomassa kentällä mustaa muhaa, ja minä otin siitä palan mukaani sekä hiukan sahajauhoja, joita sirotetaan päälle estämään lipeämistä. Olenko esittänyt asian oikein, herra Gilchrist?"

Tämä oli noussut.

"Kyllä, sir", sanoi hän.

"Mutta taivaan Jumala, Gilchrist, eikö teillä ole mitään lisättävää?" huudahti Soames.

"On, sir, vaikka tämä kuulustelukohtaus on saanut minut suunniltani. Minulla on tässä teille, herra Soames kirje, jonka kirjoitin varhain aamulla unettoman yön jälkeen. Se tapahtui ennen kuin tiesinkään rikokseni tulleen tunnetuksi. Tässä se on, sir. Siitä saatte lukea, että olen päättänyt olla menemättä tutkintoon. Minulle on tarjottu paikka Rhodesiassa, ja minä matkustan ensi tilassa etelä-Afrikaan."

"Olen kumminkin iloinen kuullessani, ettette aikonut käyttää hyväksenne vääryydellä hankkimaanne etua", sanoi Soames. "Mutta miksi muutitte suunnitelmanne?"

Gilchrist viittasi Bannisteriin.

"Hän tuossa voi selittää asian", sanoi hän.

"Niin, Bannister", sanoi Holmes, "tunnustakaa nyt päästäneenne ulos tämän nuorukaisen, koska te olitte yksin sisällä ja sitten lukinneenne oven. Sillä en voi uskoa, että hän hyppäsi ulos ikkunasta. Tahdotteko nyt selittää syyn tähän tekoonne?"

"Te olette niin teräväjärkinen, sir, että teidän olisi ollut helppo keksiä se, jos vain olisitte tiennyt, että minä kerran olen ollut sir Jabeg Gilchristin, tämän nuoren herran isän, hovimestarina. Kun hän menetti omaisuutensa, tulin minä tänne, mutta en milloinkaan unhottanut entistä isäntääni, vaikka hänen oli käynytkin huonosti. En voinut korvata muuten entisiä aikoja kuin pitämällä huolta nuoresta herrasta. Ja tullessani tänne eilen, kun herra Soames huusi minua, näin ensimmäiseksi nuoren herra Gilchristin sormikkaat tuossa tuolilla. Tunsin ne heti ja ymmärsin, miksi ne olivat täällä. Jos herra Soames olisi saanut ne nähdä, olisi kaikki tullut heti ilmi. Lysähdin tuolille istumaan, eikä mikään olisi voinut saada minua siitä lähtemään, ennen kuin herra Soames oli mennyt. Silloin tuli nuori herrani makuuhuoneesta, hän, jota minä olin kantanut sylissäni, ja tunnusti minulle kaikki. Eikö ollut itsestään selvää, että minä tahdoin pelastaa hänet, ja eikö ollut luonnollista, että minä puhuin hänelle niinkuin hänen isä-vainajansa olisi puhunut ja koetin saada häntä olemaan käyttämättä hyväkseen rikostaan? Voitteko moittia minua, sir?"

"En todellakaan", sanoi Holmes sydämellisesti. "Niin, nyt on asia selvillä, herra Soames, ja aamiainen odottaa meitä kotona. Nyt menemme, Watson. Ja mitä teihin tulee, nuori mies, niin luulen, että teillä on valoisa tulevaisuus edessänne Rhodesiassa. Kerran olette vajonnut syvälle, näyttäkää nyt meille, kuinka korkealle voitte kohota."

< Prev. Chapter  |  Next Chapter >