Istuessaan aamiaispöydässä seuraavana päivänä Basil Hallward astui sisään.

"Olen niin iloinen, että tapasin sinut kotona, Dorian", hän sanoi vakavasti. "Kävin täällä eilen illalla ja minulle sanottiin että olit ooperassa. Tietysti minä tiesin, että se oli mahdotonta. Mutta minä olisin toivonut, että olisit ilmoittanut, minne todellakin olit mennyt. Minä vietin hirveän illan, puoleksi peläten, että toinen murhenäytelmä voisi seurata toista. Minun mielestäni olisit voinut sähköttää minulle, kun sait tietää asian. Minä luin sen aivan sattumalta Globen viimeisestä numerosta, joka klubissa osui käteeni. Tulin heti tänne, ja olin tuskissani, kun en tavannut sinua. En voi sanoa sinulle, miten kipeästi tuo asia on koskenut minuun. Minä ymmärrän kuinka julmasti sinä kärsit. Mutta missä sinä olit? Menitkö tapaamaan tyttö paran äitiä? Hetken ajattelin mennä sinua sieltä hakemaan. Osoite oli lehdessä. Jossakin Euston roadin varrella, eikö niin? Mutta minä pelkäsin häiritseväni surua, jota en kuitenkaan voinut keventää. Vaimo parka! Millaisessa mielentilassa hän lienee! Ja hänen ainoa lapsensa! Mitä hän sanoi siitä?"

"Rakas Basil, kuinka minä voisin tietää?" mutisi Dorian Gray maistellen kellertävää viiniä hienosta, kullalla silatusta, kellomaisesta, venetsialaisesta lasista ja näyttäen hyvin kiusaantuneelta. "Minä olin ooperassa. Sinun olisi pitänyt tulla sinne. Tapasin ensi kertaa lady Gwendolenin, Harryn sisaren. Me istuimme hänen aitiossansa. Hän on kerrassaan ihastuttava, ja Patti lauloi jumalallisesti. Älä puhu kauhistuttavista asioista. Jollei puhu jostakin, niin se ei ole koskaan tapahtunutkaan. Vain sanat tekevät asiat todellisiksi, niinkuin Harry sanoo. Mutta Sibyl ei ollut tuon vaimon ainoa lapsi. Hänellä on poikakin, hauska poika luullakseni. Mutta hän ei ole näyttelijä. Hän on merimies, tai jotain sen tapaista. Ja nyt, kerro itsestäsi ja mitä sinä maalaat."

"Menitkö sinä ooperaan?" sanoi Hallward hyvin hitaasti, äänessä hillityn surun sävy. "Sinä menit ooperaan, vaikka Sibyl Vane makasi kuolleena jossakin likaisessa loukossa? Sinä voit puhua minulle muista ihastuttavista naisista ja Pattin jumalallisesta laulusta, ennenkuin tyttö, jota sinä rakastit, on päässyt haudan rauhaan ja lepoon? Tiedäppäs, sinä veikkonen, että hänen pieni, valkoinen ruumiinsa saa kestää vielä monta kauheutta."

"Älä puhu, Basil! Minä en tahdo kuulla!" huudahti Dorian hypäten pystyyn. "Älä puhu minulle tuosta asiasta. Se mikä on tapahtunut, on tapahtunut. Mikä on mennyttä, on mennyttä."

"Sinä sanot eilistä päivää menneisyydeksi?"

"Mitä se liikuttaa todellista ajankulkua? Vain typerät ihmiset tarvitsevat vuosikausia voidakseen irtautua mielenliikutuksistaan. Mies, joka hallitsee itseänsä, voi tehdä lopun surusta yhtä helposti kuin keksiä jonkun huvin. Minä en tahdo olla tunteitteni orja. Minä tahdon käyttää niitä, iloita niistä ja hallita niitä."

"Dorian, tämä on julmaa! Sinussa on tapahtunut täydellinen muutos. Ulkomuodoltasi olet aivan sama ihmeellinen poika, jolla oli tapana päivän toisensa jälkeen tulla minun atelieriini ja istua mallinani. Mutta silloin sinä olit yksinkertainen, luonnollinen ja teeskentelemätön. Sinä olit kaikkein vähimmin pilattu olento koko maailmassa. Sinä puhut ikäänkuin olisit sydäntä ja sääliä vailla. Se on kokonaan Harryn vaikutusta. Sen minä nyt näen."

Nuorukainen punastui ja astui ikkunan luo katsellen hetken aikaa vihreää, lehahtelevaa, auringon paahtamaa puutarhaa. "Minä olen suuressa kiitollisuuden velassa Harrylle, Basil", hän sanoi vihdoin — "suuremmassa velassa kuin sinulle. Sinä opetit minulle vain turhamaisuutta."

"No niin, olen saanut siitä rangaistukseni, Dorian — tai saan sen ainakin kerran."

"En ymmärrä, mitä sinä tarkoitat, Basil", hän huudahti kääntyen ympäri.
"En ymmärrä, mitä sinä tahdot. Mitä sinä tahdot?"

"Minä tahtoisin saada takaisin sen Dorian Grayn, jota minä ennen maalasin", sanoi taiteilija surunvoittoisesti.

"Basil", sanoi nuorukainen astuen hänen luokseen ja laskien kätensä hänen olkapäälleen, "sinä olet tullut liian myöhään. Eilen kun kuulin, että Sibyl Vane oli tappanut itsensä —"

"Tappanutko itsensä? Hyvä Jumala, onko se totta?" huudahti Hallward katsoen häneen kauhun vallassa.

"Rakas Basil! Et suinkaan sinä luule sitä tavalliseksi onnettomuudeksi?
Tietysti hän teki itsemurhan."

Vanhempi mies peitti kasvonsa käsiinsä. "Kuinka hirveää", hän mutisi ja väristys kulki hänen ruumiinsa läpi.

"Ei", sanoi Dorian Gray, "ei se ole hirveää. Se on vain meidän aikakautemme suurimpia romantisia murhenäytelmiä. Tavallisesti näyttelijät viettävät kaikkein jokapäiväisintä elämää. He ovat hyviä aviomiehiä tai uskollisia vaimoja tai yleensä jotakin ikävää. Sinä tiedät, mitä minä tarkoitan — keskiluokan hyveitä ja kaikkea sen kaltaista. Kuinka erilainen Sibyl oli! Hän eli ihanimman murhenäytelmänsä. Hän oli aina sankaritar. Viimeisenä iltana, jolloin hän näytteli — sinä iltana, jolloin sinä näit hänet — hän näytteli huonosti sentähden että hän itse oli saanut kokea todellista rakkautta. Kun hän huomasi, ettei se ollutkaan todellista, niin hän kuoli, samoin kuin Julia olisi tehnyt. Hän palasi jälleen taiteen ilmakehään. Hän oli tavallaan marttyyri. Hänen kuolemassaan ilmeni marttyriuden pateetista hyödyttömyyttä ja hivuttavaa ihanuutta. Mutta, niinkuin jo sinulle sanoin, sinun ei pidä luulla etten minä olisi kärsinyt. Jos sinä olisit tullut eilen oikeaan aikaan — noin puolikuudelta, tai neljännestä vailla kuusi — niin olisit tavannut minut kyynelissä. Ei Harrykaan, joka oli täällä ja toi minulle tuon sanoman, voinut aavistaakkaan kuinka minä kärsin. Minä kärsin kauheasti. Sitten tuska katosi. En voi kahdesti tuntea samalla tavalla. Ei kukaan muu sitä voi paitsi hempeämieliset ihmiset. Ja sinä olet kovin kohtuuton, Basil. Sinä tulet tänne lohduttamaan. Sehän on hyvin kaunista sinun puoleltasi. Mutta sinä huomaatkin, etten ole enää lohdutuksen tarpeessa, ja sinä raivostut. Se on aivan ihmisystävällisen ihmisen tapaista. Sinä palautat mieleeni erään jutun, jonka Harry kertoi minulle eräästä filantropista, joka kokonaista kaksikymmentä vuotta koetti hyvittää jotakin vääryyttä tai muuttaa jotakin väärää — en oikein enää muista mitä se oli. Vihdoin se hänelle onnistuikin, mutta samassa myöskin hän tunsi suurta pettymystä. Hänellä ei ollut enää mitään tekemistä, hän kuoli suorastaan ikävästä ja muuttui parantumattomaksi ihmisvihaajaksi. Ja sitä paitsi, rakas, vanha Basil, jos todellakin tahdot lohduttaa minua, niin koeta mielemmin saada minut unohtamaan se, mikä on tapahtunut tai näkemään sitä vain puhtaasti taiteelliselta kannalta. Gautierko vai kukahan se lie kirjoittanut kirjan de la consolation des arts [Taiteitten lohdutuksesta]? Muistan kerran löytäneeni sinun kirjastostasi erään pienen pergamenttikantisen kirjan, jossa nuo ihmeelliset sanat seisoivat. No niin, minä en ole samaa mieltä kuin tuo nuori mies, josta sinä kerroit minulle ollessamme yhdessä Marlowin luona, ja joka väitti että keltainen silkki voi lohduttaa ihmistä kaikissa elämän suruissa. Minä rakastan kaikkea kaunista, jota voi pidellä ja kosketella. Vanhoja brokadeja, viheriöitä bronsseja, lakeeritöitä, veistettyä norsunluuta, kauniita ympäristöjä, ylellisyyttä, komeutta, kaikki nuo vaikuttavat minuun syvästi. Mutta vieläkin enemmän merkitsee minulle se taiteellinen temperamentti, jota nuo esineet luovat, tai ainakin kehittävät. Jos tahtoo sivulta päin tarkastaa omaa elämäänsä, niin tulee, niinkuin Harry sanoo, välttää elämän taisteluja. Minä tiedän että tuo minun puheeni ihmetyttää sinua. Sinä et ole huomannut, miten minä olen kehittynyt. Minä olin vain koulupoika, kun sinä tutustuit minuun. Nyt minä olen täysi mies. Minussa on herännyt uusia intohimoja, uusia ajatuksia ja uusia aatteita. Minä olen nyt toinen, mutta sinun täytyy pitää minusta sittenkin. Minä olen muuttunut, mutta sinun täytyy aina olla minun ystäväni. Tietysti minä olen hyvin kiintynyt Harryyn. Mutta minä tiedän että sinä olet luonteeltasi parempi kuin hän. Sinä et ole voimakkaampi — sinä pelkäät liiaksi elämää — mutta sinä olet parempi. Ja kuinka onnellisia me olimme yhdessä! Älä hylkää minua, Basil, äläkä moiti minua. Minä olen se mikä minä olen. Siitä ei voi sen enempää sanoa."

Maalari tunsi syvää liikutusta. Nuorukainen oli hänelle hyvin rakas, ja hänen personallisuutensa oli vaikuttanut suuren käännöksen hänen taiteessansa. Hän ei voinut sietää sitä ajatustakaan, että hän vielä moittisi häntä. Hänen välinpitämättömyytensä oli varmaan vain ohimenevä oikku. Hänessä oli niin paljon hyvää, niin paljon jaloa.

"No niin, Dorian", sanoi hän vihdoin surullisesti hymyillen, "en tahdo tämän jälkeen puhua sinulle enää tästä hirveästä tapahtumasta. Minä toivon vain, ettei sinun nimeäsi sekoiteta sen yhteyteen. Tänään iltapuolella pidetään kuulustelua. Onko sinua kutsuttu siihen?"

Dorian pudisti päätään ja hänen kasvoihinsa ilmestyi kiusaantunut ilme, kun hän kuuli sanan "kuulustelu." Kaikki sellainen oli niin raakaa ja törkeää.

"He eivät tunne minun nimeäni", hän vastasi.

"Eikö tyttökään tiennyt?"

"Ainoastaan ristinimeni, ja olen aivan varma siitä, ettei hän sitä koskaan maininnut kellekään. Hän sanoi kerta, että kaikki olivat kovin uteliaat tietämään, kuka minä olin, ja että hän aina nimitti minua vain satuprinssiksi. Siinä hän teki hyvin kauniisti. Sinun pitäisi piirtää minulle Sibylin kuva, Basil. Tahtoisin mielelläni, että omistaisin hänestä jotakin muutakin kuin vain muiston muutamista suudelmista ja katkonaisista, intomielisistä sanoista."

"Koetan parastani, Dorian, jos se tuottaa sinulle iloa. Mutta minä tahtoisin maalata taas sinutkin. Työni ei edisty ilman sinua."

"En voi koskaan enää olla sinun mallinasi, Basil. Aivan mahdotonta!" hän huudahti peräytyen taakse.

Maalari katsoi häneen ihmeissänsä.

"Rakas ystävä, mitä mielettömyyksiä sinä puhut!" hän huudahti. "Tarkoitatko ettei minun maalaukseni miellytä sinua? Missä se on? Miksi olet asettanut varjostimen sen eteen? Anna minun katsella sitä. Se on minun paras työni. Ota varjostin pois, Dorian. Miten hävytöntä, että sinun palvelijasi on peittänyt minun maalaukseni tuolla tavalla. Koko huone näytti niin oudolta kun tulin sisään."

"Minun palvelijallani ei ole mitään tekemistä sen kanssa, Basil. Luuletko sinä, että antaisin hänen järjestää minun huonettani? Joskus hän hoitaa minun kukkiani — siinä kaikki. Ei, minä tein sen itse. Valo oli liian voimakas kuvalle."

"Liianko voimakas! Mahdotonta, hyvä ystävä. Paikka on erinomainen. Annas kun katson." Ja Hallward astui huoneen nurkkausta kohti.

Dorian Grayn huulilta pääsi kauhun huudahtus, ja hän hyökkäsi maalarin ja varjostimen väliin. "Basil", hän sanoi aivan kalpeana, "älä katsele sitä. Minä en tahdo."

"Enkö saisi katsoa omaa työtäni! Ethän lie tosissasi. Miksi en saisi sitä katsella?" huudahti Hallward nauraen.

"Jos yrität katsoa sitä, Basil, niin, kunniani kautta, en koskaan puhu sinulle enää sanaakaan. Olen aivan tosissani. Minä en anna sinulle minkäänlaista selitystä, etkä sinä saa mitään kysyäkkään. Mutta muista, jos kosket tuohon varjostimeen, niin meidän välimme ovat lopussa."

Hallward oli kuin ukkosen-iskemä. Hän katsoi hämmästyneenä Dorian Grayhin. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt häntä tällaisena. Nuorukainen oli aivan kalpea vihasta. Hänen kätensä olivat nyrkissä ja hänen silmäteränsä loistivat kuin siniset tulipyörät. Hän vapisi koko ruumiissaan.

"Dorian!"

"Älä puhu!"

"Mutta mitä se merkitsee? Tietysti en tahdo katsella sitä, jos et sinä halua", hän sanoi kylmästi käännähtäen kantapäällään ja astuen suoraan ikkunan luo. "Mutta totta tosiaan, tuntuuhan se melkein mielettömältä, etten minä saisi katsella omaa työtäni, varsinkin kun aion asettaa sen ensi syksynä Parisissa näytteille. Luultavasti minun täytyy vernissata se sitä ennen, ja täytyyhän minun siis joka tapauksessa saada se nähdä, miksikä ei siis yhtä hyvin jo tänään."

"Panna näytteillekö! Tahdotko asettaa sen näytteille?" huudahti Dorian Gray joutuen omituisen kauhun valtaan. Saisiko maailma nähdä hänen salaisuutensa? Saisivatko ihmiset ällistellä hänen elämänsä mysteriota? Se oli mahdotonta. Jotakin — hän ei tiennyt itse mitä — oli heti paikalla tehtävä.

"Niin, ei sinulla suinkaan ole mitään sitä vastaan. Georges Petit aikoo koota kaikki minun parhaat tauluni erikoisnäyttelyä varten Rue de Sèzen varrelle, joka avataan lokakuun alkuviikolla. Kuva on vain kuukauden päivät poissa. Sen aikaa sinä voit hyvinkin olla ilman sitä, eikö totta. Sitä paitsi olet varmaan silloin poissa kaupungistakin. Ja jos pidät sitä aina varjostimen peitossa, niin et taida siitä suuriakaan välittää."

Dorian Gray siveli kädellä otsaansa. Siinä oli hikipisaria. Hän tunsi olevansa hirveän vaaran partaalla. "Kuukausi sitten sanoit minulle, ettet koskaan asettaisi sitä näytteille", sanoi hän. "Miksi olet muuttanut mieltäsi? Ihmiset, jotka väittävät olevansa johdonmukaisia, ovat yhtä oikullisia kuin muutkin. Ainoa ero on siinä, että heidän oikkunsa ovat aivan järjettömiä. Et suinkaan ole unohtanut, miten sinä vakuutit minulle aivan juhlallisesti, ettet mistään hinnasta maailmassa asettaisi sitä näytteille. Sinä sanoit aivan samaa Harryllekin." Hän vaikeni äkkiä ja valo välähti hänen silmiinsä. Hän muisti lordi Henryn sanoneen hänelle kerran, puoleksi vakavasti, puoleksi leikillä: "jos haluat saada hupaisan hetken, niin pyydä Basilia kertomaan sinulle, miksei hän tahdo asettaa kuvaasi näytteille. Hän kertoi sen minulle, ja se oli koko yllätys." Niin, ehkäpä Basilillakin oli oma salaisuutensa. Hänpä koettaisi kysellä.

"Basil", hän sanoi astuen aivan lähelle häntä ja katsoen häntä suoraan silmiin, "meillä kummallakin on salaisuutemme. Kerro sinä omasi minulle, niin minäkin kerron sinulle. Miksi et tahtonut asettaa kuvaani näytteille?"

Maalari värisi tahtomattansa. "Dorian, jos kertoisin sen sinulle, niin pitäisit minusta vähemmän kuin nyt ja varmaan pilkkaisit minua. Sitä en voisi kestää. Jollet salli minun katsella kuvaasi, niin tyydyn siihen. Saanhan aina katsella sinua. Jos tahdot estää maailmaa näkemästä parasta teostani, mitä koskaan olen luonut, niin tyydyn siihen. Sinun ystävyytesi on minulle kalliimpi kuin kaikki kunnia ja arvo."

"Ei, Basil, kerro minulle", intti Dorian Gray. "Minulla luullakseni on oikeus sitä tietää." Hänen kauhuntunteensa oli kadonnut ja uteliaisuus tullut sijaan. Hän oli päättänyt ottaa selville Basil Hallwardin salaisuuden.

"Käydään istumaan, Dorian", sanoi maalari näyttäen kiusaantuneelta.
"Istutaan hetkeksi. Ja vastaa minulle vain yhteen ainoaan kysymykseen.
Oletko huomannut kuvassa jotakin omituista — jotakin, joka ehkä ei heti
pistänyt sinun silmääsi, mutta joka äkkiä kävi sinulle selväksi?"

"Basil!" huudahti nuorukainen tarttuen vapisevin käsin kiinni tuolinsa käsinojiin ja luoden häneen hurjat, kauhistuneet silmänsä.

"Minä näen, että olet sen huomannut. Älä puhu. Odota, kunnes olet kuullut mitä minulla on sanottavaa. Dorian, siitä hetkestä alkain, jolloin tapasin sinut, sinun personallisuutesi vaikutti ihmeellisesti minuun. Sinä valtasit minut kokonaan, minun sieluni, aivoni ja voimani. Sinä merkitsit minulle sen näkymättömän ideaalin ruumistumista, joka kummittelee meidän taiteilijoiden mielessä kuin ihanan unelman muisto. Minä jumaloin sinua. Minä kadehdin joka ainoaa joka puhutteli sinua. Minä tahdoin pitää sinut vain omanani. Olin onnellinen vain silloin kun olin sinun seurassasi. Silloinkin kun olit poissa, olit läsnä taiteessani… Tietysti en koskaan antanut sinun aavistaa tätä kaikkea. Sehän olisi ollut mahdotonta. Ethän sinä olisi sitä ymmärtänyt. Tuskin ymmärsin sitä itsekään. Minä tiesin vain, että olin katsonut täydellisyyttä kasvoista kasvoihin ja että maailma minun silmissäni oli muuttunut ihanaksi — liian ihanaksi ehkä, sillä tuollaisessa mielettömässä jumaloimisessa piilee vaara, sekä kadottamisen että säilyttämisen vaara… Kului viikko viikolta ja minä jouduin yhä enemmän sinun tenhosi valtaan. Sitten seurasi uusi kehitys. Olin maalannut sinut Pariksena loistavassa sotasovassa, ja Adoniksena metsämiehen puvussa, kiiltävä metsäsian keihäs olalla. Sinä istuit lotuskukkaseppele kutrilla Hadrianuksen purren kokassa ja tähystelit yli vihertävän, mutaisen Niilin. Sinä kumarruit yksinäisen lähteen reunan yli kreikkalaisen metsän siimeksessä, ja katselit omien kasvojesi ihanuutta veden kirkkaassa hopeakalvossa. Ja kaikki oli ollut, niinkuin taiteen tuleekin olla: välitöntä, ihanteellista ja kaukaista. — Eräänä päivänä — joskus olen halukas luulemaan, että se oli onneton päivä — päätin maalata ihanan kuvan sinusta, sellaisena kuin sinä todellisesti olit, ei menneiden aikojen verhossa, vaan omassa puvussasi, oman aikasi keskellä. En tiedä, tokko työtavan realismi sen vaikutti, vai sinun personallisuutesi, joka ilmeni nyt minulle ilman minkäänlaista verhoa tai varjostusta. Sen tiedän vain, että työskennellessäni minusta tuntui, ikäänkuin jokainen värihitu ja pensselinveto olisi ilmaissut minun salaisuuttani. Minä aloin pelätä, että muut näkisivät minun jumaloitsemiseni. Minä tunsin, Dorian, että olin ilmaissut liian paljon, että olin liiaksi pannut siihen omaa itseäni. Sen vuoksi päätin etten koskaan asettaisi kuvaa näytteille. Sinä olit hiukan pahoillasi; mutta ethän sinä voinut tietää mitä se minulle merkitsi. Harry, jolle minä puhuin siitä, nauroi minulle. Mutta minä en välittänyt siitä. Kun kuva oli valmis ja minä istuin yksin sen kanssa, niin tunsin olevani oikeassa… No niin, muutamia päiviä myöhemmin se vietiin pois minun atelieristani, ja heti kun olin päässyt vapaaksi sen painostavasta ja tenhoavasta läsnäolosta, niin minusta tuntui mielettömältä, että olin luullut näkeväni siinä muuta kuin että sinun kasvosi olivat erinomaisen kauniit ja että minä osasin maalata. Nytkin on minun mielestäni erehdys, jos luulee voivansa ilmaista valmiissa teoksessa sitä intohimoa, jota työtä tehdessään tuntee. Taide on aina abstraktisempaa, kuin mitä me oletamme. Muoto ja väri ilmaisee, muotoa ja väriä — siinä kaikki. Minusta tuntuu usein, että taide voipi salata taiteilijan paljoa täydellisemmin kuin saattaa hänet ilmi. Ja sen vuoksi, kun sain tuon tarjouksen Parisista, niin arvelin että sinun muotokuvasi voisi olla näyttelyn päätauluna. En koskaan voinut ajatella että sinä kieltäisit. Nyt huomaan että olet oikeassa. Taulua ei voi asettaa näytteille. Älä ole minulle pahoillasi, Dorian, siitä mitä sinulle olen puhunut. Niinkuin sanoin jo kerta Harryllekin, sinä olet luotu jumaloitavaksi."

Dorian Gray veti syvältä henkeään. Puna palasi hänen poskiinsa ja hymyily karehti hänen huuliensa ympärillä. Vaara oli häädetty. Toistaiseksi hän oli turvassa. Mutta sittenkään hän ei voinut olla tuntematta sääliä maalaria kohtaan, joka juuri oli lopettanut tuon omituisen tunnustuksensa, ja hän ihmetteli, tokko koskaan jonkun ystävän personallisuus saattaisi vallata hänet yhtä suuressa määrässä. Lordi Henry oli viehättävä sen vuoksi, että hän oli vaarallinen. Mutta siinä kaikki. Hän oli liian viisas ja liian kyynillinen, jotta häneen todellakin voisi kiintyä. Tutustuisiko hän koskaan henkilöön, jota hän voisi jumaloida? Olisiko se yksi niistä kokemuksista, joita elämä oli häntä varten varannut?

"Sepä on ihmeellistä, Dorian", sanoi Hallward, "että sinä olet sen huomannut kuvassa. Oletko todellakin sen huomannut?"

"Jotakin minä olen huomannut", hän vastasi, "jotakin joka tuntui minusta varsin ihmeelliseltä."

"No niin, sinä sallit kai minun nyt katsella kuvaa?"

Dorian pudisti päätään. "Älä pyydä sitä, Basil. En voi mitenkään antaa sinun katsella sitä."

"Mutta toisella kertaa?"

"Ei koskaan."

"No, ehkä olet oikeassa. Hyvästi, Dorian. Sinä olet ainoa ihminen, joka olet todellakin vaikuttanut minun taiteeseni. Mitä hyvää olen saanut aikaan, siitä saan sinua kiittää. Ah! et tiedä, kuinka vaikeata minun oli kertoa tuota kaikkea sinulle."

"Rakas Basil", sanoi Dorian, "mitä sinä olet kertonut minulle? Vain sen, että tunsit ihailevasi minua liian paljon. Eihän se ole edes imartelevaa."

"Se ei ollut aiottukaan imarteluksi. Se oli tunnustus. Nyt kun olen sen tehnyt, niin minusta tuntuu ikäänkuin olisin kadottanut jotakin. Ehkäpä ei pitäisi koskaan koettaa sanoilla ilmilausua jumaloimistansa."

"Tuo tunnustus tuotti minulle pettymystä."

"Vai niin, mitä sinä sitten odotit, Dorian? Et suinkaan sinä ole huomannut mitään muuta kuvassa? Eihän siinä ollut mitään muuta nähtävää?"

"Ei; siinä ei ollut mitään muuta. Miksikä kysyt? Mutta älä puhu jumaloimisesta. Se on mieletöntä. Me olemme ystäviä, Basil, ja meidän pitää alati pysyä ystävinä."

"Sinulla on nyt Harry", sanoi maalari surullisena.

"Ah, Harryko?" huudahti nuorukainen keveästi nauraen. "Harry kuluttaa päivänsä puhumalla tolkuttomuuksia ja iltansa tekemällä mahdottomuuksia. Juuri sellaista elämää minäkin tahtoisin viettää. Mutta en sittenkään usko, että menisin Harryn luo, jos joutuisin hätään. Mielemmin tulisin sinun luoksesi, Basil."

"Tahdotko ruveta minulle taas malliksi?"

"Mahdotonta!"

"Sinun kieltosi turmelee minun elämäni taiteilijana, Dorian. Ei kukaan löydä kahta ihannetta elämässään. Harva yhden ainoankin."

"En voi selittää sitä sinulle, Basil, mutta en voi koskaan enää ruveta sinulle malliksi. Muotokuvassa voi olla jotakin turmiollista. Sillä on oma elämänsä. Minä tulen sinun luoksesi teetä juomaan. Se voi olla yhtä huvittavaa."

"Huvittavampaa sinulle, sen kyllä uskon", mutisi Hallward suruissaan. "Ja nyt, jää hyvästi. Olen pahoillani, ettet anna minun koskaan katsella kuvaa. Mutta eihän sille voi mitään. Minä ymmärrän täydellisesti sinun tunteesi."

Kun maalari läksi huoneesta, niin Dorian hymyili itseksensä. Basil parka! Kuinka vähän hän aavisti todellista syytä! Ja miten ihmeellistä, sen sijaan että hänen olisi pitänyt ilmaista oma salaisuutensa, hän olikin aivan sattumalta päässyt ystävänsä salaisuuden perille! Maalarin mielettömät mustasukkaisuuden kohtaukset, hänen kiihkeä ystävyytensä, hänen liioitellut ylistyspuheensa, hänen käsittämätön vaitiolonsa — kaiken tuon hän nyt käsitti ja hänen mielensä muuttui alakuloiseksi. Tuollainen kiihkeä ystävyys tuntui hänestä melkein traagilliselta.

Hän huokasi ja soitti kelloa. Kuva oli saatava piiloon millä hinnalla hyvänsä. Toistamiseen hän ei tahtonut joutua samanlaiseen pulmaan. Hän oli ollut mieletön antaessaan sen jäädä hetkeksikään huoneesen, mihin kaikilla hänen ystävillään oli vapaa pääsy.