Miten lie ollutkaan tänä iltana, teatteri oli täpösen täynnä, ja lihava juutalainen johtaja oli heitä ovella vastassa, kiiltävä, väräjävä hymyily huulilla, joka veti hänen suunsa aina korviin saakka. Hän saattoi heidät aitioon jonkunmoisella korskealla nöyryydellä, liikutteli lihavia, hohtokivillä koristettuja sormiaan ja puhui kimakalla äänellä. Dorian Gray inhosi häntä nyt enemmän kuin koskaan ennen. Hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi tullut katselemaan Mirandaa ja nähnytkin Calibanin. Lordi Henryä hän sitä vastoin melkein miellytti. Ainakin hän sitä vakuutti ja pudisti hänen kättänsä. Ja samalla hän sanoi olevansa ylpeä tavatessaan miehen, joka oli keksinyt todellisen neron ja kärsinyt vararikon runoilijan vuoksi. Hallward katseli huviksensa takapermannolla istuvia ihmisiä. Kuumuus oli hirveän tukahduttava ja jättiläiskruunu loisti kuin suuri kultalehtinen georgini. Nuoret miehet gallerialla olivat riisuneet yltään takit ja liivit ja ripustaneet ne laidan yli. He puhuivat toisilleen teatterin poikki ja söivät appelsiineja prameapukuisten tyttöjen kanssa, jotka istuivat heidän rinnallaan. Muutamat naiset takapermannolla naureskelivat. Heidän äänensä olivat kimakat ja epäsointuiset. Korkkien paukkumista kuului ravintolan puolelta.

"Onpa tämäkin paikka, josta jumalattarensa voi löytää!" sanoi lordi
Henry.

"Niin!" vastasi Dorian Gray. "Täältä minä hänet löysin, ja hän on jumalallisin kaikista elävistä olennoista. Kun hän näyttelee, niin unohtaa koko maailman. Nämä kurjat, raa'at ihmiset, joilla on karheat kasvot ja epähieno käytös, muuttuvat kerrassaan, kun hän astuu näyttämölle. He istuvat hiljaa ja katselevat häntä. He itkevät ja nauravat hänen käskystänsä. Hän saa heidät yhtä herkiksi kuin viulun. Hän hypnotiseraa heitä, ja silloin tuntee selvästi, että he ovat samaa lihaa ja verta kuin mekin."

"Samaa lihaa ja verta kuin mekin! Ah, toivottavasti ei!" huudahti lordi
Henry, joka tarkasteli galleriayleisöä kiikarillansa.

"Älä välitä hänestä, Dorian", sanoi maalari. "Minä ymmärrän, mitä sinä tarkoitat, ja minä uskon tuohon tyttöön. Jokaisen, jota sinä rakastat, täytyy olla ihmeellisen, ja jokainen tyttö, joka voi vaikuttaa toisiin sillä tavalla kuin sinä kuvailet, on varmaan hieno ja jalo. Hallita omia aikalaisiaan — sitä kannattaa tehdä. Jos tuo tyttö voi antaa sielun noille ihmisille, jotka ovat eläneet ilman sitä, jos hän voi herättää kauneudentunteen ihmisissä, joiden elämä on ollut likainen ja ruma, jos hän voi karkoittaa heidän itsekkäisyytensä ja opettaa heitä itkemään toisten surujen tähden, niin hän täydellisesti ansaitsee sinun ihailuasi, ansaitsee koko maailman ihailun. Minä hyväksyn täydellisesti sinun naimisesi. Ensin en ollut sitä mieltä, mutta nyt myönnän sinun olevan oikeassa. Jumalat ovat luoneet Sibyl Vanen sinua varten. Ilman häntä et olisi ollut täydellinen."

"Kiitos, Basil", vastasi Dorian Gray pusertaen hänen kättään. "Minä tiesin, että sinä ymmärtäisit minua. Harry on niin kyynillinen, hän peloittaa minua. Mutta nyt soitto alkaa. Se on aivan hirveää, mutta sitä ei kestä enempää kuin viisi minuuttia. Sitten esirippu nousee, ja te saatte nähdä tytön, jolle minä olen valmis uhraamaan koko elämäni, jolle olen antanut kaiken sen mikä minussa on hyvää."

Neljännestuntia myöhemmin myrskyisten suosionosoitusten kajahtaessa Sibyl Vane astui näyttämölle. Niin, hän oli todellakin ihastuttava — suloisin olento, arveli lordi Henry, mitä hän koskaan ennen oli nähnyt. Hänen arat liikkeensä ja hämmästyneet silmänsä muistuttivat metsähirveä. Hieno puna, ikäänkuin ruusun varjo hopeakuvastimen pinnalla, kohosi hänen poskilleen kun hän katseli täyttä, ihastunutta katsomoa. Hän astui pari askelta taakse, ja hänen huulensa näyttivät vavahtavan. Basil Hallward kohosi pystyyn ja alkoi taputtaa käsiään. Liikkumatta, ikäänkuin unessa, istui Dorian Gray katsellen häntä. Lordi Henry tähysteli kiikarillaan ja mutisi: "Ihastuttava! Ihastuttava!"

Näyttämö esitti pylvähikköä Capuletin talossa, ja Romeo oli astunut pyhiinvaeltajan puvussaan näyttämölle yhdessä Mercution ja toisten ystäviensä kanssa. Orkesteri soitti niin hyvin kuin se taisi muutamia tahteja ja tanssi alkoi. Keskellä kömpelöjen, huonosti puettujen näyttelijöiden joukkoa liikkui Sibyl Vane ikäänkuin ilmestys ihanammasta maailmasta. Hänen vartalonsa huojui tanssissa kuin kukka veden pinnalla. Hänen kaulansa oli kaareva kuin valkoisen liljan varsi. Hänen kätensä näyttivät olevan veistetyt viileästä norsunluusta.

Mutta hän tuntui ihmeen väliäpitämättömältä. Hän ei osoittanut vähintäkään iloa luodessaan silmänsä Romeoon. Nuo muutamat sanat, jotka hänellä oli sanottavana:

Kätenne täten liiaks syytä saa, se hartahan vaan täytti toiminnon; saa pyhän kättä hurskas koskettaa, ja kädenanto hurskaan muisku on —

sekä seuraavan lyhyen puhelun hän lausui lävitsensä teeskennellyllä tavalla. Ääni oli ihana, mutta sen sävy oli aivan väärä. Sen värityskin oli väärä. Se hävitti kokonaan kaiken elon runosta. Se teki intohimon epätodelliseksi.

Dorian Gray kalpeni tarkatessaan häntä. Hän oli aivan ymmällä ja tuskissansa. Ei kumpainenkaan hänen ystävistänsä uskaltanut sanoa hänelle sanaakaan. Tyttö oli heidän mielestään kerrassaan mahdoton. He olivat hirveästi pettyneet.

Mutta he tiesivät, että jokaisen Julian tulikoetus oli toisen näytöksen balkongikohtauksessa. He odottivat sitä. Jos hän siinäkin pettäisi, niin hänestä ei ollut mihinkään.

Hän näytti ihastuttavalta astuessaan kuutamoon. Sitä ei voinut kieltää. Mutta hänen teeskennelty näyttelemisensä oli sietämätöntä ja yltyi vain mitä pitemmälle hän pääsi. Hänen liikkeensä olivat järjettömän luonnottomia. Hän liioitteli kaikkea mitä hänen tuli sanoa. Tuon ihanan kohdan —

    Yön huntu, näet, on kasvoillani; muuten
    häpeän puna punais poskeni,
    kun puheeni sa tämänöiset kuulit —

hän lausui koulutytön kiusallisella täsmällisyydellä, jota joku toisluokkainen kaunoluvun opettaja on opettanut lausumaan. Kun hän nojautui balkongin yli ja tuli tähän ihanaan kohtaan —

Iloni vaikk' olet, tänöisestä en liitost' iloitse. Se liian nopsaa, kiireist', äkkinäist' on; se liiaks salaman on kaltaista, mi taukoo, ennenkuin saat sanotuksi: nyt salamoipi! Armas, hyvää yötä! Taas yhtyissämme, lemmen itu tämä on kaunis kukka, kesän kypsyttämä —

niin hän lausui sanat, ikäänkuin niillä ei olisi ollut mitään merkitystä hänelle. Se ei ollut hermostumista, sillä hän oli aivan tyyni. Se oli vain huonoa taidetta. Täydellinen fiasko.

Kappale ei voinut ylläpitää edes takapermannon ja gallerian sivistymättömän yleisön innostusta. He tulivat levottomiksi ja alkoivat puhua ääneen ja viheltää. Juutalainen, joka seisoi etuparven perällä polki jalkaansa ja kiroili vihoissaan. Ainoa levollinen henkilö oli tyttö itse.

Toisen näytöksen jälkeen alkoivat myrskyiset vihellykset, ja lordi Henry nousi tuoliltaan ja pani päällystakin päälleen. "Tyttö on ihmeen kaunis, Dorian", hän sanoi, "mutta hän ei osaa näytellä. Lähdetään pois."

"Minä tahdon nähdä näytelmän loppuun asti", sanoi nuorukainen kovalla, katkeralla äänellä. "Olen kovin pahoillani, että teiltä minun tähteni on mennyt kokonainen ilta hukkaan. Teidän täytyy suoda se minulle anteeksi."

"Rakas Dorian, minun luullakseni miss Vane on huononvointinen", keskeytti Hallward puhetta. "Me tulemme uudestaan toisen kerran."

"Minä toivoisin, että hän olisi huononvointinen", vastasi Dorian. "Mutta minusta tuntui, että hän aivan yksinkertaisesti vain on tunteeton ja kylmä. Hän on kokonaan muuttunut. Eilen illalla hän oli suuri taiteilija. Tänään hän on tuskin tavallinen, keskinkertainen näyttelijä."

"Älä puhu noin ihmisestä, jota sinä rakastat, Dorian. Rakkaus on ihmeellisempi kuin taide."

"Ne ovat kumpikin vain eri matkimismuotoja", huomautti lordi Henry. "Mutta lähdetään nyt pois. Dorian, älä sinäkään jää tänne. Huono näytteleminen ei vaikuta hyvää ihmisen moraaliin. Sitä paitsi en luule, että vaadit vaimoasi näyttelemään. Mitäpä sillä siis väliä, vaikka hän näytteleekin Juliaa kuin puunukke? Hän on hyvin suloinen, ja jos hän tuntee elämää yhtä vähän kuin näyttelemistaidetta, niin hän on sinulle ihastuttava kokemus. On olemassa vain kaksi lajia ihmisiä, jotka todellakin ovat ihastuttavia — ne, jotka tietävät aivan kaikki, ja ne, jotka eivät tiedä kerrassaan mitään. Hyvä Jumala, rakas ystävä, älä näytä noin traagilliselta! Nuorena pysymisen salaisuus on siinä, ettei koskaan antaudu sellaisten liikutusten valtaan, jotka ovat meille sopimattomia. Tule klubiin Basilin ja minun kanssani. Me poltamme tupakkaa ja juomme Sibyl Vanen kauneuden maljan. Hän on kaunis. Mitä muuta sinä haluat?"

"Mene pois, Harry", huudahti nuorukainen. "Minä tahdon olla yksin. Basil, sinunkin täytyy lähteä. Oi! ettekö näe, että sydämeni on pakahtua?" Kuumat kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. Hänen huulensa vapisivat ja hyökäten aition perälle hän nojautui seinää vasten peittäen kasvonsa käsiinsä.

"Lähdetään pois, Basil", sanoi lordi Henry tavattoman hellä sävy äänessään; ja molemmat nuoret miehet läksivät yhdessä pois.

Vähän myöhemmin ramppitulet sytytettiin, esirippu nousi ja kolmas näytös alkoi. Dorian Gray palasi paikoilleen. Hän näytti kalpealta, kopealta ja välinpitämättömältä. Näytelmä kului vitkalleen eteenpäin ja tuntui loppumattomalta. Puolet yleisöä läksi ulos kopistaen raskaissa jalkineissaan ja ääneensä naureskellen. Se oli täydellinen fiasko. Viimeinen näytös näyteltiin melkein tyhjille penkeille. Esiripun laskeutuessa kuului tirskunaa ja rähinää.

Niinpian kuin näytäntö oli lopussa kiiruhti Dorian Gray kulissien taakse näyttelijöiden lämpiöön. Tyttö seisoi siellä yksin riemuisa ilme kasvoissaan. Hänen silmissään paloi ihmeellinen tuli. Hänen ympärillään loisti sädekehä. Hänen puoleksi avonaiset huulensa hymyilivät omalle salaisuudelleen.

Kun Dorian astui sisään, niin tyttö katsahti häneen ja ääretön onni kuvastui hänen kasvoihinsa.

"Kuinka huonosti minä näyttelin tänään, Dorian!" hän huudahti.

"Hirvittävästi!" hän vastasi katsoen hämmästyksissään tyttöön — "hirvittävästi! Se oli julmaa. Oletko sairas? Sinulla ei ole aavistustakaan siitä millaista se oli. Et tiedä kuinka julmasti minä kärsin."

Tyttö hymyili. "Dorian", hän vastasi lausuen vitkalleen hänen nimensä sointuvalla äänellään, ikäänkuin se olisi ollut hunajatakin makeampaa hänen punoittaville huulilleen — "Dorian, sinun olisi pitänyt ymmärtää. Mutta ymmärräthän sinä sen ainakin nyt?"

"Mitä minun tulisi ymmärtää?" kysyi hän äkeissään.

"Minkä vuoksi tänään niin huonosti näyttelin. Minkä vuoksi tästä lähin aina tulen huonosti näyttelemään. Miksi en enää koskaan voi hyvin näytellä."

Dorian kohautti olkapäitään. "Sinä olet sairas. Sinun ei pitäisi sairaana näytellä. Sinä teet itsesi naurettavaksi. Sinä tuskastutit minun ystäviäni. Ja sinä tuskastutit minua."

Tyttö ei näyttänyt kuuntelevan häntä. Ilo oli kokonaan muuttanut hänet.
Hän oli onnen hurmauksen vallassa.

"Dorian, Dorian", hän huudahti, "ennenkuin tunsin sinut, näytteleminen oli minun todellista elämääni. Vain teatterissa minä elin. Minä luulin sitä todellisuudeksi. Yhtenä iltana olin Rosalinda, toisena Portia. Beatricen ilo oli minun iloani ja Cordelian suru minun suruani. Minä uskoin kaikkeen. Nuo kehnot ihmiset, joiden kanssa näyttelin, olivat minusta jumalallisia. Maalatut näyttämöt olivat minun maailmani. En tuntenut muuta kuin varjoja, ja minä luulin niitä todellisiksi. Sitten sinä tulit minun kaunis armaani! — ja sinä vapautit minun sieluni vankeudesta. Sinä opetit minulle, mitä todellinen todellisuus on. Tänä iltana, ensi kertaa eläissäni, oivalsin miten onttoa, petollista ja kehnoa se komeus oli, jossa minä olin näytellyt. Tänä iltana ensi kertaa minä huomasin, miten hirveä, vanha ja maalattu Romeo oli, että kuutamo puutarhassa oli väärää, että näyttämöllepano oli kehnoa ja että sanat, joita minun tuli lausua, olivat epätodellisia, eivät olleetkaan minun sanojani, eivät olleet sitä, mitä minä halusin sanoa. Sinä olit antanut minulle jotakin korkeampaa, jotakin jota taide vain kuvastaa. Sinä olit saattanut minua ymmärtämään mitä rakkaus todellakin on. Armaani! Armaani! Satuprinssini! Elämänruhtinaani! Minä olen kyllästynyt varjoihin. Sinä olet minulle paljoa enemmän kuin kaikki taide. Mitä minua näyttämönuket liikuttavat? Kun tulin tänne tänään, niin en käsittänyt, että kaikki oli muuttunut. Luulin voivani näytellä aivan erinomaisesti, mutta huomasinkin etten voinutkaan. Äkkiä minulle kaikki selvisi. Ja tuo tieto oli ihana. Minä kuulin heidän vihellyksensä ja minä vain hymyilin. Mitäpä he saattoivat tietää sellaisesta rakkaudesta kuin meidän? Vie minut pois täältä, Dorian — ota minut mukanasi jonnekin, jossa voimme olla aivan yksin. Minä vihaan näyttämöä. Minä voin näytellä intohimoa, jota en tunne, mutta sitä, mikä polttaa minua kuin tuli, en kykene näyttelemään. Oi, Dorian, Dorian, ymmärräthän sinä nyt mitä minä tarkoitin? Vaikka voisinkin, niin olisi se häväistystä jos näyttelisin kun itse olen rakastunut. Sinä olet sen opettanut minulle."

Dorian heittäytyi sohvalle ja käänsi pois kasvonsa. "Sinä olet tappanut minun rakkauteni", hän mutisi.

Tyttö katsoi ihmeissään häneen ja naurahti. Dorian ei vastannut mitään. Tyttö tuli hänen luoksensa ja siveli hennoilla sormillaan hänen hiuksiaan. Hän polvistui hänen eteensä ja painoi hänen kätensä huuliaan vastaan. Dorian veti ne pois ja väristys kulki hänen ruumiinsa läpi.

Sitten hän hyökkäsi pystyyn ja astui ovelle. "Niin", huudahti hän, "sinä olet tappanut minun rakkauteni. Ennen sinä kiihoitit minun mielikuvitustani. Nyt et edes herätä uteliaisuuttani. Sinä et vaikuta minuun vähimmälläkään tavalla. Minä rakastin sinua siksi, että olit ihmeellinen, siksi että olit nerokas, siksi että sinä toteutit suurten runoilijoiden unelmia ja annoit eloa ja väriä taiteen varjoille. Sinä olet nyt heittänyt kaikki pois. Sinä olet pintapuolinen ja tyhmä. Hyvä Jumala! Kuinka hullu minä olin rakastaessani sinua! Kuinka hullu minä olen ollut? Sinä et merkitse enää mitään minulle. En tahdo enää koskaan nähdä sinua. En tahdo enää mainita sinun nimeäsi. Et aavista mitä olet ollut minulle. Mitä olet ollut… Oi, en jaksa sitä ajatellakkaan! Jospa en koskaan olisi sinua nähnytkään! Sinä olet turmellut minun elämäni runoelman. Miten vähän sinä ymmärrät rakkautta, jos luulet sen kuolettavan taiteesi! Ilman taidettasi et ole mitään. Minä olisin tehnyt sinut suureksi, kuuluisaksi ja loistavaksi. Maailma olisi jumaloinut sinua ja sinä olisit kantanut minun nimeäni. Mitä sinä nyt olet? Kolmannen luokan näyttelijätär, jolla on kauniit kasvot."

Tyttö kalpeni ja alkoi vavista. Hän väänsi käsiään ja ääni tuntui takertuvan kiinni kurkkuun.

"Sinä et ole tosissasi, Dorian?" hän mutisi. "Sinä vain näyttelet."

"Vai näyttelen! Sen minä jätän sinulle. Sinä teet sitä niin mainiosti", hän vastasi katkerasti.

Tyttö kohosi polviltaan ja tuskallinen ilme kasvoissaan hän astui Dorian luo. Hän tarttui häntä käsivarteen kiinni ja katsoi häntä silmiin. Dorian työnsi hänet luotaan. "Älä kajoo minuun!" hän huudahti.

Hiljainen valitus pääsi tytön huulilta, ja hän heittäytyi nuorukaisen jalkoihin ja makasi siinä kuin poljettu kukka. "Dorian, Dorian, älä hylkää minua!" hän kuiskasi. "Olen niin pahoillani, etten näytellyt hyvin. Minä ajattelin sinua koko ajan. Mutta minä tahdon koettaa — todellakin, minä tahdon koettaa. Minun rakkauteni sinuun, se valtasi minut niin äkkiä. Luulenpa etten koskaan olisi tuntenut sitä, jollet sinä olisi suudellut minua — jollemme olisi suudelleet toisiamme. Suutele minua, armaani. Älä jätä minua. Minun veljeni … ei, ei siitä ole väliä. Hän ei sitä tarkoittanut. Hän laski vain leikkiä. Mutta sinä, oi, etkö voi tätä iltaa antaa minulle anteeksi? Minä tahdon tehdä kovasti työtä, ja koettaa hyvittää kaikki. Älä ole minulle julma, sen vuoksi että rakastan sinua enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Tämän ainoan kerranhan olen pahoittanut mieltäsi. Mutta sinä olet oikeassa, Dorian. Minun olisi pitänyt olla enemmän taiteilija. Minä olin järjetön; mutta en voinut sitä auttaa. Oi, älä hylkää minua, älä hylkää minua."

Kouristuksen tapainen nyyhkytys värisytti häntä. Hän käpertyi kokoon lattialla kuin haavoitettu eläin, ja Dorian Gray loi häneen kauniit silmänsä samalla kuin syvä halveksumisen ilme värähteli hänen hienopiirteisillä huulillansa. Sen ihmisen tunteenpurkaukset, jota me emme enää rakasta, tekevät meihin aina naurettavan vaikutuksen. Sibyl Vane tuntui hänestä hirveän melodraamalliselta. Hänen kyyneleensä ja nyyhkytyksensä ikävystyttivät häntä.

"Minä menen", sanoi Dorian vihdoin tyynellä, selvällä äänellä. "En tahdo olla sinulle epäystävällinen, mutta minun on mahdoton sinua enää nähdä. Olet pahoittanut mieltäni."

Tyttö itki hiljaa eikä vastannut mitään, mutta hän ryömi Doriania lähemmäksi. Hänen pienet kätensä ojentautuivat vaistomaisesti ja näyttivät tavoittelevan häntä. Dorian kääntyi ympäri ja läksi pois huoneesta. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua hän ei ollut enää teatterissa.

Dorian tuskin tiesi minne hän meni. Hän muisti vaeltaneensa himmeästi valaistujen katujen läpi, kulkeneensa kurjien, pimeitten porttien ja synkkien talojen ohi. Kovaääniset naiset olivat raa'asti nauraen huutaneet hänen jälkeensä. Juopot olivat horjuvin askelin kulkeneet hänen ohitsensa itsekseen puhellen kuin muodottomat apinat. Hän oli nähnyt kurjia lapsia kyhnöttävän talojen kynnyksillä ja kuullut huutoa ja kirouksia pimeiltä pihamailta.

Aamun sarastaessa hän huomasi olevansa aivan lähellä Covent Gardenia. Pimeys hälveni ja vienon valon punaamana taivas kaareutui ikäänkuin ihanaksi helmeksi. Suuret vankkurit täynnä nuokkuvia liljoja vierivät vitkalleen pitkin sileää, tyhjää katua. Ilma oli täynnä kukkien väkevää tuoksua, ja niiden kauneus näytti lievittävän hänen tuskaansa. Hän seurasi kuormaa torille saakka ja katseli, miten miehet purkivat vaunulastiaan. Valkeapukuinen ajaja tarjosi hänelle muutamia kirsikoita. Hän kiitti häntä, ja ihmetteli miksikähän mies kieltäytyi ottamasta vastaan maksua, ja alkoi ääneti syödä niitä. Ne olivat sydänyön aikana poimitut ja kuun viileys oli tunkeutunut niihin. Pitkä jono poikia, jotka kantoivat suurissa koreissa monivärisiä tulpaaneja ja keltaisia ja punaisia ruusuja, kulki hänen ohitsensa tunkeutuen suurten vihanneskasojen välitse. Katoksen alla, jota harmaat, auringonpaahtamat pilarit kannattivat, odotti joukko likaisia, avopäisiä tyttöjä huutokaupan loppumista. Toiset tunkeilivat torilla olevien kahvilojen edustalla. Raskaat vankkurihevoset luisuivat ja polkivat liukkailla katukivillä, ravistellen kulkusiaan ja valjaitaan. Jotkut ajajat olivat heittäytyneet makaamaan säkkiläjälle. Kirjavakaulaiset ja punajalkaiset kyyhkyset hyppelivät edes-takaisin noukkien siemeniä.

Hetken kuluttua Dorian Gray huusi ajuria ja ajoi kotiin. Jonkun aikaa hän seisoskeli rappusilla katsellen ympärilleen ja tarkastellen hiljaista toria, sen kiiltäviä, suljettuja ikkunoita ja kirjavia uutimia. Taivas oli nyt opaalinvärinen, ja talojen katot kimaltelivat hopeanhohteisina sitä kohti. Eräästä savupiipusta vastapäätä kohosi hieno savukiehkura. Se kierteli kuin sinipunertava nauha helmiäisvärisessä ilmassa.

Suuressa kullatussa venetsialaisessa lyhdyssä, joka aikoinaan oli ryöstetty jonkun doogin gondolista ja nyt riippui suuren, tammella laudoitetun etehisen katossa, paloi yhä kolme lekuttelevaa kynttilän liekkiä, ikäänkuin ohuita, sinertäviä, tulenreunustamia terälehtiä. Hän sammutti ne ja heitettyään päällystakkinsa ja hattunsa pöydälle, hän kulki kirjaston kautta alakerroksessa olevaan makuuhuoneesensa, suureen kahdeksankulmaiseen huoneesen, jonka hän hiljattain, seuraten vastaherännyttä ylellisyyshaluansa, oli sisustuttanut uudestaan renessansitapeteilla, mitkä hän oli löytänyt asumattomasta ullakkokamarista Selby Royalista. Kun hän käänsi oven kahvaa, niin hänen silmänsä osuivat muotokuvaan, jonka Basil Hallward oli maalannut hänestä. Hän kavahti hämmästyneenä askeleen taakse. Sitten hän meni omaan huoneesensa hiukan hämmentyneen näköisenä. Epäröiden hän otti kukan takkinsa napinlävestä. Sitten hän palasi takaisin kirjastoon, astui kuvan eteen ja tarkasteli sitä. Himmeässä, heikossa valossa, joka virtasi sisään kellertävien silkkiuutimien läpi, kasvot näyttivät hiukan muuttuneilta. Ilme oli toinen kuin ennen. Olisi voinut väittää, että suun ympärillä karehteli nyt julmuuteen vivahtava piirre. Se oli hyvin merkillistä.

Hän kääntyi poispäin, astui ikkunan ääreen ja veti ylös uutimet. Kirkas aamuvalo virtasi huoneesen ja karkoitti oudot varjot pimeihin sokkeloihin, jonne ne jäivät väräjämään. Mutta vieras ilme, jonka hän oli huomannut muotokuvan kasvoissa, näytti yhä siinä pysyvän, ja muuttuvan entistään selvemmäksi. Kimaltelevassa, voimakkaassa auringonvalossa esiintyivät julmuutta ilmaisevat piirteet suun ympärillä niin selvinä, ikäänkuin hän olisi katsahtanut peiliin suoritettuaan jonkun ilkityön.

Häntä värisytti, ja otettuaan pöydältä soikean peilin, jonka kehyksessä norsunluiset kupidot kisailivat — sekin yksi lordi Henryn monista lahjoista — hän loi silmänsä nopeasti sen kiiltävää syvyyttä kohti. Sellaista piirrettä ei ollut hänen punaisten huuliensa ympärillä. Mitä tuo saattoi merkitä?

Hän hieroi silmiään, astui aivan kuvan eteen ja tarkasteli sitä uudelleen. Katsellessaan itse maalausta hän ei voinut huomata minkäänlaista muutosta, mutta sittenkin ilme oli muuttunut, siitä ei ollut epäilystäkään. Se ei ollut turhaa mielikuvitusta, vaan julmaa todellisuutta.

Hän heittäytyi tuoliin ja rupesi ajattelemaan. Äkkiä hänen mieleensä muistui mitä hän oli sanonut Basil Hallwardin atelierissa samana päivänä, jolloin kuva oli valmistunut. Niin, hän muisti sen täsmällensä. Hän oli lausunut sen järjettömän toiveen, että hän itse saisi pysyä nuorena, mutta että kuva vanhenisi, että hänen oma kauneutensa ei kuihtuisi, vaan että maalattu kuva kantaisi hänen intohimojensa ja syntiensä taakkaa, että maalattuun kuvaan suru ja ajatukset uurtaisivat vakonsa, mutta että hän itse saisi säilyttää vasta heränneen nuoruutensa ensi kukoistuksen ja sulouden. Oliko hänen toivonsa toteutunut? Sehän olisi ollut mahdotonta. Yksin sellainen ajatuskin oli mahdoton. Ja kuitenkin, tuossahan oli kuva hänen edessänsä, ja sen suun ympärillä karehteli julma piirre.

Julma! Oliko hän ollut julma? Syy oli tytön, eikä hänen. Hän oli uneksinut, että tytöstä tulisi taiteilija, oli rakastunut häneen sen vuoksi, että hän oli luullut häntä suureksi. Sitten tyttö oli pahoittanut hänen mieltänsä. Hän oli ollut pintapuolinen ja kelvoton. Mutta sittenkin hänet valtasi katumuksen tunne, kun hän muisti miten tyttö oli maannut maassa hänen jalkojensa juuressa ja nyyhkyttänyt kuin pieni lapsi. Hän muisti miten kylmästi hän oli katsellut häntä. Miksi hän oli tuollainen? Miksi hänen sielunsa oli luotu senkaltaiseksi? Mutta olihan hänkin kärsinyt. Niinä kolmena hirveänä tuntina näytännön kestäessä hän oli kokenut koko vuosisadan tuskat ja kärsimykset. Olihan hänen oma elämänsä samanarvoinen kuin tytönkin. Tyttö oli turmellut häneltä illan, jos kohta hän oli loukannutkin tyttöä koko elämän ajaksi. Mutta naiset jaksavat kantaa surua paremmin kuin miehet. He elävät tunteillansa. He ajattelevat vain tunteitansa. Kun he ottavat rakastajan itsellensä, niin he tekevät sen vain siksi, että heillä olisi joku, jonka kanssa he voisivat saada aikaan kohtauksia. Lordi Henry oli sanonut sen hänelle ja lordi Henry tunsi naiset. Miksi hän antaisi Sibyl Vanen häiritä rauhaansa? Eihän hän merkinnyt hänelle enää mitään.

Mutta kuva? Millä hän sen seikan selittäisi? Siinä piili hänen elämänsä salaisuus ja se antoi ilmi hänen elämäntarinansa. Se oli opettanut häntä rakastamaan omaa kauneuttansa. Opettaisikohan se häntä inhoamaan omaa sieluaan? Voisikohan hän koskaan enää katsella sitä?

Ei, se oli vain harhanäky, jonka hänen kiihoittuneet aistinsa olivat nostattaneet. Vasta kulunut hirveä yö oli manannut aaveita esille. Hänen aivoihinsa oli äkkiä satanut tuota tulipunaista vihmaa, joka tekee ihmisen hulluksi. Kuva ei ollut muuttunut. Hullua oli ajatellakaan mitään sellaista.

Sittenkin se tarkasteli häntä kauniilla, vääristyneillä piirteillään ja julmalla hymyilyllään. Vaalea tukka loisti aamuauringon valossa. Siniset silmät kohdistuivat häneen. Ja hänen mielensä valtasi syvä säälin tunne, ei hänen itsensä, mutta oman maalatun muotokuvansa tähden. Se oli jo muuttunut, ja se muuttuisi yhä enemmän. Sen kulta kuihtuisi harmaaksi. Sen punaiset ja valkeat ruusut lakastuisivat. Jokainen synti, johon hän tekisi itsensä syypääksi, tahrasi ja turmelisi sen kauneutta. Mutta hän ei vajoaisikaan syntiin. Tuo kuva, muuttuneena tai muuttumattomana, olisi hänen omantuntonsa näkyvänä vertauskuvana. Hän vastustaisi viettelystä. Hän ei etsisi enää lordi Henryn seuraa — ei ainakaan kuuntelisi hänen myrkyllisiä teoriojaan, jotka Basil Hallwardin puutarhassa ensi kertaa olivat saattaneet hänet himoitsemaan mahdottomuuksia. Hän palaisi takaisin Sibyl Vanen luo, hyvittäisi kaikki, naisi hänet ja koettaisi rakastaa häntä jälleen. Niin, se oli hänen velvollisuutensa. Sibyl oli varmaan kärsinyt paljon enemmän kuin hän. Lapsi rukka! Hän oli ollut itsekäs ja kohdellut häntä julmasti. Lumous, joka hänet Sibylin läsnäollessa oli vallannut, palaisi varmaan takaisin. He eläisivät onnellisina yhdessä, hänen elämänsä hänen rinnallaan pysyisi kauniina ja puhtaana.

Dorian nousi ylös ja asetti varjostimen kuvan eteen; häntä värisytti katsoessaan siihen. "Kuinka hirveää!" hän mutisi itseksensä, ja meni lasioven luo avataksensa sen. Kun hän astui ruohokentälle, niin hän veti syvältä henkeään. Raitis aamuilma näytti karkoittavan kaikki synkät ajatukset. Hän ajatteli vain Sibylia. Rakkaus heräsi hänessä jälleen heikkona kajahduksena. Hän toisti hänen nimeänsä yhä uudestaan ja uudestaan. Linnut, jotka visersivät kasteen kostuttamassa puutarhassa, näyttivät kertovan hänestä kukkasille.