Yö oli ihana, niin lämmin, että hän heitti päällystakkinsa vain käsivarrelleen, eikä sitonut edes silkkihuivia kaulaan. Astuessaan kotia kohti ja poltellessaan paperossia kulki kaksi nuorta miestä seurustelupuvussa hänen ohitsensa. Hän kuuli toisen kuiskaavan toiselle: "Tuo on Dorian Gray." Hän muisti, miten hyvillään hän oli ollut kun häntä huomattiin tai katseltiin tai kun ihmiset puhuivat hänestä. Nyt häntä väsytti, kun hän kuuli vain nimeänsäkin mainittavan. Kun hän ajatteli sitä pientä kylää, jossa hän viime aikoina usein oli käynyt, niin sen suurin viehätys oli juuri siinä, ettei kukaan häntä siellä tuntenut. Hän oli usein sanonut tytölle, jonka rakkauden hän oli viekoitellut puoleensa, että hän oli köyhä, ja tyttö oli uskonut häntä. Hän oli kerran sanonut hänelle olevansa paha, ja tyttö oli vain nauranut hänelle ja vastannut, että pahat ihmiset olivat aina vanhoja ja rumia. Kuinka hän osasi nauraa! — aivan kuin rastas olisi laulanut. Ja kuinka kaunis hän oli ollut pumpulipuvuissansa ja suurissa hatuissaan! Hän oli aivan oppimaton, mutta hän omisti kaiken sen, minkä Dorian jo oli kadottanut.

Kun Dorian saapui kotiin, niin palvelija oli vielä ylhäällä odottamassa häntä. Hän lähetti hänet maata ja heittäytyi kirjastonsohvalle ja alkoi ajatella sitä mitä lordi Henry oli sanonut hänelle.

Oliko se todellakin totta, ettei ihminen koskaan muuttunut? Hän alkoi kiihkeästi kaivata poikavuosiensa tahratonta puhtautta — ruusunvalkoista lapsuuttaan, joksi lordi Henry oli kerran sitä sanonut. Hän tiesi että hän oli tahrannut itsensä, turmellut ajatuksensa ja mielikuvituksensa kauheuksilla; hänen vaikutuksensa toisiin oli ollut huono, ja hän oli tuntenut vain hurjaa iloa nähdessään toisten turmeluksen; hän oli saattanut häpeään kaikki parhaat ja toivorikkaimmat niistä henkilöistä, jotka olivat joutuneet hänen tiellensä. Mutta oliko tuo kaikki auttamatonta? Eikö hänellä ollut vähintäkään toivoa jäljellä?

Ah! minä hirveänä ylpeyden ja kiihkon hetkenä hän oli toivonutkaan, että muotokuva kantaisi elämän taakan hänen puolestansa ja hän itse saisi säilyttää ikuisen nuoruuden himmentymättömän kirkkauden! Siinä oli alku kaikkiin hänen hairahduksiinsa. Paljoa parempi jos jokaista syntiä heti rangaistus olisi seurannut. Rangaistus aina puhdisti. Ihmisten tulisi rukoilla vanhurskasta Jumalaa: "Rankaise meitä synneistämme", eikä: "Anna meille meidän syntimme anteeksi."

Ihmeellisesti veistetty peili, jonka lordi Henry oli antanut hänelle monta vuotta sitten, seisoi pöydällä, ja valkeajalkaiset kupidot naureskelivat sen kehässä aivan kuin ennenkin. Hän otti sen käteensä samoinkuin tuona hirveänä iltana, jolloin hän ensi kertaa oli huomannut muutoksen onnettomassa muotokuvassaan, ja tuijotti kyyneltynein silmin sen hiottuun pintaan. Kerran joku, joka hurjasti oli rakastanut häntä, oli kirjoittanut hänelle mielettömän kirjeen, joka loppui seuraaviin jumaloiviin sanoihin: "Maailma on muuttunut sen vuoksi, että sinä olet luotu norsunluusta ja kullasta. Sinun huuliesi kaarevat viivat kirjoittavat historian uudelleen." Nuo lauseet palasivat hänen mieleensä ja hän toisti niitä yhä uudestaan. Sitten hän kirosi omaa kauneuttansa ja viskaten peilin maahan hän musersi sen korollaan hopeasirpaleiksi. Kauneus oli turmellut hänet, kauneus ja nuoruus, joita hän niin hartaasti oli itselleen toivonut. Ilman niitä hänen elämänsä olisi voinut olla moitteeton. Kauneus oli ollut hänelle vain naamarina, nuoruus vain lumekuvana. Mitä nuoruus oikeastaan oli? Viheriä, kypsymätön aika täynnä haihtuvia tunnelmia ja sairaalloisia ajatuksia. Miksi hän oli kantanut sen livreaa? Nuoruus oli pilannut hänet.

Parasta oli olla menneisyyttä ajattelematta. Ei mikään voinut sitä muuttaa. Hänen tuli ajatella vain itseänsä, omaa tulevaisuuttansa. James Vane oli kätketty nimettömään hautaan Selbyn kirkkomaalla. Alan Campbell oli ampunut itsensä eräänä yönä laboratorissaan; mutta hän ei ollut ilmaissut sitä salaisuutta, jota hänelle oli tyrkytetty. Se huomio, jota Basil Hallwardin katoaminen oli herättänyt, oli pian häviävä. Se oli jo koko lailla laimentunutkin. Hän oli aivan turvattu. Eikä Basil Hallwardin kuolema se enimmin painanutkaan hänen mieltänsä. Paljoa enemmän häntä vaivasi hänen oman sielunsa elävä kuolema. Basil oli maalannut sen muotokuvan, joka oli turmellut hänen elämänsä. Sitä hän ei voinut hänelle anteeksi antaa. Muotokuva oli syypää kaikkeen. Basil oli sanonut hänelle sietämättömiä asioita, ja kaikkea hän oli kärsivällisesti kestänyt. Murha oli ollut vain hetkellisen hulluuden seurauksena. Mitä taas Alan Campbelliin tuli, niin hänen itsemurhansa oli hänen oma asiansa. Hän oli sen itse tahtonut. Doriania se ei liikuttanut.

Uusi elämä! Sitä hän tarvitsi. Sitä hän juuri kaipasikin. Hän oli sen jo varmasti aloittanutkin. Ainakin hän oli säästänyt yhden viattoman olennon. Hän ei koskaan enää viekoittelisi viatonta. Hän tahtoisi olla hyvä.

Ajatellessaan Hetty Mertonia, hän alkoi tuumia, tokko kuva lukitussa huoneessa oli muuttunut. Se varmaan ei ollut enää yhtä kauhea kuin ennen. Ehkäpä, jos hänen elämänsä muuttuisi puhtaaksi, hän voisi pyyhkiä pois kasvoista huonojen intohimojen jäljet. Ehkäpä paheen jäljet olivat jo kadonneetkin. Hän tahtoi mennä katsomaan.

Hän otti lampun käteensä ja hiipi portaita ylös. Kun hän avasi oven, niin ilon hymy välähti hänen ihmeen nuorekkaissa kasvoissansa ja väreili hetken aikaa hänen suupielissänsä. Niin, hän tahtoi tulla hyväksi, ja tuo julma kuva, jota hän niin kauan oli pitänyt piilossa, ei enää herättäisi hänen kauhuansa. Hänestä tuntui ikäänkuin kirous jo olisi poistunut hänestä.

Hän astui äänettömästi sisään, sulkien oven jäljissään, niinkuin hänen tapansa oli ja veti purppuraisen peitteen kuvan edestä. Tuskan ja pettymyksen huuto pääsi hänen huuliltansa. Hän ei voinut huomata vähintäkään muutosta, paitsi että silmiin oli tullut salakavala ilme ja suun ympärille teeskentelevä piirre. Kuva oli yhä vieläkin inhottava — jos mahdollista vieläkin inhottavampi kuin ennen ja tulipunainen täplä kädellä oli tullut selvemmäksi ja näytti aivan kuin vasta vuotaneelta vereltä. Häntä värisytti. Turhamaisuudestako hän vain oli tehnyt tuon yhden hyvän tekonsa? Vai oliko hän halunnut vain uutta mielenkiihdykettä, niinkuin lordi Henry oli huomauttanut pilkallisesti nauraen? Vai oliko hän tahtonut näytellä komediaa ja tehdä jotakin jaloa, joka ei ollut sopusoinnussa hänen oman luonteensa kanssa? Tai ehkä kaikki nuo syyt olivat sen vaikuttaneet? Ja miksi punainen tahra oli suurentunut? Se oli levinnyt aivan kuin hirveä tauti ryppyisten sormien yli. Verta oli jalallakin, aivan kuin sitä olisi tippunut siihen — verta silläkin kädellä, joka ei ollut pidellyt veistä. Tunnustaakko? Pitäisikö hänen tunnustaa? Antaa itsensä ilmi, ja kärsiä kuolemanrangaistus? Hän nauroi. Hän tunsi että tuo ajatus oli mahdoton. Ja vaikka hän tunnustaisikin, kukapa häntä uskoisi? Eihän ollut vähintäkään jälkeä murhatusta miehestä. Kaikki hänen tavaransa olivat hävitetyt. Itse hän oli polttanut ne, mitkä alhaalla olivat. Ihmiset sanoisivat häntä vain hulluksi. He salpaisivat vain hänet telkien taakse, jos hän pysyisi puheissaan… Mutta hänen velvollisuutensa oli tunnustaa, kärsiä julkista häpeää ja julkisesti katua. On olemassa Jumala, joka vaatii ihmisiä tunnustamaan syntinsä sekä maailman että taivaan edessä. Ei mikään voinut puhdistaa häntä ennenkuin hän oli tunnustanut syntinsä. Syntinsäkö? Hän kohautti olkapäitään. Basil Hallwardin kuolema tuntui hänestä niin vähäpätöiseltä. Hän ajatteli Hetty Mertonia. Se sielun peili, jossa hän itseään tarkasteli, ei ollut oikeudenmukainen. Turhamaisuuttako? Uteliaisuuttako? Teeskentelyäkö? Eikö hänen kieltäytymisensä ollut mitään muuta? Se oli ollut muuta. Hän ainakin luuli niin. Mutta kuka saattoi sitä todistaa?… Ei. Se ei sittenkään ollut muuta. Turhamaisuudesta hän oli säästänyt hänet. Teeskentelyhalusta hän oli kantanut hyvyyden naamaria. Uteliaisuudesta hän oli harjoittanut kieltäytymistä. Sen hän nyt ymmärsi.

Mutta tuo murha — seuraisiko se häntä läpi koko elämän? Täytyisikö hänen aina kantaa entisyyden taakkaa? Täytyikö hänen todellakin tunnustaa? Ei, ei koskaan. Ei ollut muuta kuin yksi ainoa pieni todistus häntä vastaan. Kuva itse — se oli todistuksena. Hän hävittäisi sen. Miksi hän oli säilyttänyt sitä näinkin kauan? Ennen hänestä oli ollut hauska seurata, miten se muuttui ja vanheni. Viime aikoina se ei häntä enää huvittanut. Se oli karkoittanut häneltä vain yöunen. Poissa ollessaan hän oli pelännyt että jonkun muun silmät osuisivat siihen. Se oli kylvänyt alakuloisuutta hänen nautintoihinsa. Se oli pilannut monta kertaa häneltä ilon, kun hän oli sitä vain muistellutkin. Se oli ollut ikäänkuin hänen omanatuntonansa. Niin, se oli ollut omanatuntona. Nyt hän sen hävittäisi.

Dorian katsoi ympärilleen ja näki veitsen, jolla hän oli surmannut Basil Hallwardin. Hän oli puhdistanut sen monta kertaa, kunnes siinä ei ollut mitään tarhaa. Se oli kirkas ja kiiltävä. Koska se oli tappanut maalarin, niin se voisi myös tappaa maalarin työn ja kaiken sen mikä siihen sisältyi. Se tappaisi entisyyden, ja kun se kerta oli kuollut, niin hän olisi vapaa. Se tappaisi tämän hirveän sielunelämän, ja kun sen hirmuisia varoituksia ei ollut enää, niin hän pääsisi rauhaan. Hän tarttui veitseen ja puhkaisi sillä kuvan.

Kuului huuto ja kolaus. Se oli niin hirveä tuskanhuuto, että palvelijat heräsivät ja hiipivät ulos huoneistaan. Kaksi herraa, jotka kulkivat torilla, pysähtyivät ja katsahtivat ylös suureen taloon. He astuivat kunnes he kohtasivat poliisin ja palasivat hänen kanssansa samalle paikalle. Mies soitti kelloa useampaan kertaan, mutta ei kukaan vastannut. Talo oli kauttaaltaan pimeä, tulta välkkyi vain yläkerran ikkunasta. Hetken kuluttua mies poistui ja asettui läheiseen porttikäytävään voidakseen pitää taloa silmällä.

"Kenenkä talo tuo on, konstapeli?" kysyi vanhempi molemmista herroista.

"Mr. Dorian Grayn, herra", vastasi poliisi.

Herrat katsahtivat toisiinsa poistuessansa ja naureskelivat. Toinen oli sir Henry Ashtonin setä.

Sisällä palvelijoiden puolella puhelivat palvelijat puolipukimissaan hiljaa kuiskaten keskenään. Vanha mrs. Leaf itki ja väänsi käsiänsä. Francis oli kalpea kuin kuolema.

Neljännestunnin kuluttua hän läksi yhdessä ajurin ja lakeijan kanssa yläkertaan. He kolkuttivat, mutta vastausta ei kuulunut. He huusivat, mutta kaikkialla oli hiljaista. Vihdoin, turhaan koetettuaan murtaa oven auki, he kiipesivät katolle ja laskeutuivat alas balkongille. Ikkunat heltisivät helposti; haat olivat vanhat.

Kun he astuivat sisään, niin he näkivät seinällä mainion kuvan isännästänsä, sellaisena kuin he viimeksi olivat hänet nähneet, nuoruuden ja kauneuden täydessä loistossa. Lattialla makasi kuollut mies seurustelupuvussa, veitsi rinnassa. Hän oli kuihtunut, ryppyinen ja inhottava kasvoiltansa. Vasta sitten kun he olivat tarkastaneet hänen sormuksiansa, he tunsivat, kuka hän oli.