"Ei sinun kannata vakuuttaa minulle, että aiot tulla hyväksi", huudahti lordi Henry, kastaen valkoiset sormensa punaiseen kuparikulhoon, jossa oli ruusuvettä. "Sinä olet erinomainen. Älä huoli muuttaa itseäsi."

Dorian Gray pudisti päätänsä. "Ei, Harry, minä olen tehnyt liian paljo julmaa eläissäni. Nyt siitä saa tulla loppu. Eilen minä aloitin hyvät työni."

"Missä sinä olit eilen?"

"Maalla, Harry. Minä olin yksin pienessä ravintolassa."

"Rakas ystävä", sanoi lordi Henry hymyillen, "jokainen voi olla hyvä maalla. Siellä ei ole kiusauksia. Siinä syy, miksi ihmiset, jotka eivät asu kaupungissa, ovat niin sivistymättömiä. Sivistystä ei niinkään helposti voi saavuttaa. On vain kaksi tietä, jotka sinne johtavat: toinen on kultuurin, toinen turmeluksen tie. Maalaisilla ei ole tilaisuutta kumpaiseenkaan, siksi he tylsistyvät."

"Kultuuri ja turmelus", toisti Dorian. "Minulla on hiukan kokemusta kumpaisestakin. Minusta tuntuu nyt hirveältä, että ne molemmat kulkevat aina rinnatusten. Sillä minä olen löytänyt uuden ihanteen, Harry. Minä aion muuttua. Minä olen jo muuttunut."

"Sinä et vielä ole sanonut minulle, mikä sinun hyvä tekosi oli. Vai sanoitko tehneesi jo enemmänkin kuin yhden?" kysyi hänen toverinsa rakentaessaan lautaselleen pienen, punaisen pyramiidin mansikoista ja sirotellessaan simpukan muotoisella sokerikauhalla valkeaa sokeria niiden päälle.

"Minä sanon sen sinulle, Harry. En voisi siitä kellekään muulle puhua. Minä olen säästänyt erään. Se kuuluu hyvin itserakkaalta, mutta sinä ymmärrät mitä minä tarkoitan. Hän oli ihastuttava, ja ihmeellisesti Sibyl Vanen muotoinen. Se luullakseni ensin veti minut hänen puoleensa. Muistathan Sibylia, eikö totta? Kuinka pitkä aika siitä jo on! No niin, Hetty ei tietysti kuulu meidän säätyymme. Hän on yksinkertainen maalaistyttö. Mutta minä rakastin häntä todellakin. Olen aivan varma siitä, että rakastin häntä. Kuluneena toukokuuna, joka on ollut niin ihmeen ihana, minä tavallisesti kävin häntä tapaamassa kahdesti tai kolmasti viikossa. Eilen hän kohtasi minut pienessä hedelmätarhassa. Omenakukat satelivat hänen hiuksiinsa ja hän nauroi. Me aioimme matkustaa yhdessä pois tänä aamuna. Mutta äkkiä minä päätin jättää hänet yhtä kukoistavan puhtaana kuin olin hänet löytänytkin."

"Voin arvata, että tuon tunteen uutuus tuotti sinulle todellista nautintoa, Dorian", keskeytti lordi Henry. "Mutta minä voin kertoa sinulle, miten sinun idyllisi loppuu. Sinä olet antanut tytölle hyvän neuvon ja murtanut hänen sydämensä. Siinä on sinun parannuksesi alku."

"Harry, sinä olet julma! Älä puhu tuollaisia kauheuksia. Hettyn sydän ei ole särkynyt. Tietysti hän itki ja niin edespäin. Mutta hän ei ole häväisty. Hän voi elää samoinkuin Perditakin puutarhassaan minttujen ja kehäkukkien keskellä."

"Ja surra uskotonta Florizeliä!" sanoi lordi Henry nauraen nojautuessaan tuolin selkää vasten. "Rakas Dorian, sinulla vasta on ihmeellisiä, poikamaisia oikkuja. Luuletko että tuo tyttö tämän jälkeen tyytyy kehenkään oman säätynsä mieheen? Varmaankin hän joutuu naimisiin jonkun raa'an ajurin tai jörön talonpojan kanssa. No niin, se tosiasia, että hän on tavannut sinut ja rakastanut sinua, saattaa hänet inhoamaan miestään ja hän tulee onnettomaksi. Moraaliselta kannalta katsoen en voi panna kovin suurta arvoa sinun kieltäytymiseesi. Ensimäiseksi aluksikin se on varsin heikko. Mistä sitä paitsi tiedät ettei Hetty tällä hetkellä kellu jollakin tähtien valaisemalla myllylammikolla, kauniitten ulpukkojen ympäröimänä, aivan kuin Ofelia?"

"Tätä minä en voi kestää, Harry! Sinä pilkkaat kaikkea ja keksit mitä hirveimpiä murhenäytelmiä. Olen pahoillani, että puhuinkaan sinulle koko asiasta. En välitä siitä, mitä minulle sanot. Minä tiedän tehneeni oikein. Hetty parka! Kun tänä aamuna ratsastin talon ohi, niin näin hänen kalpeat kasvonsa ikkunassa, aivan kuin jasmiinikimpun. Älkäämme puhuko siitä sen enempää, äläkä koeta vakuuttaa minulle, että ensimäinen hyvä työ, jonka vuosikausiin olen suorittanut, ensimäinen pienen pieni uhraus, jonka olen tehnyt, on syntiä sekin. Minä tahdon tulla paremmaksi. Ja minä tulen paremmaksi. Kerro jotakin itsestäsi. Mitä kaupungissa tapahtuu? En ole moneen päivään käynyt klubissa."

"Ihmiset keskustelevat yhä Basil raukan katoamisesta."

"Minä luulin, että he jo olisivat kyllästyneet siihen", sanoi Dorian kaataen hiukan viiniä lasiinsa ja rypistäen kulmakarvojaan.

"Rakas ystävä, he ovat puhuneet siitä vain kuusi viikkoa ja englantilainen yleisö ei siedä kuin yhden keskusteluaiheen joka kolmas kuukausi. Viime aikoina heillä kuitenkin on ollut varsin hyvä onni. Heillä on ollut minun avioeroni ja Alan Campbellin itsemurha. Nyt he ovat vielä lisäksi saaneet taiteilijan salaperäisen katoamisen. Salapoliisi yhä vakuuttaa, että mies, joka läksi marraskuun yhdeksäntenä päivänä yöjunalla Parisiin harmaassa ulsteritakissa, oli Basil parka, ja ranskalainen poliisi väittää, ettei Basil koskaan ole saapunut Parisiin. Kahden viikon kuluttua saamme kai kuulla, että hänet on nähty San Franciscossa. Se on kumma juttu, mutta kaikki kadonneet ilmestyvät San Franciscoon. Se on varmaan ihana kaupunki, ja siellä lienee kaikki tulevan maailman viehätykset."

"Mitä sinä luulet Basilille tapahtuneen?" kysyi Dorian kohottaen punaviiniään tulta vasten ja ihmetellen, miten hän saattoi puhua tästä asiasta niin levollisesti.

"Ei minulla ole vähintäkään aavistusta. Jos Basil tahtoo pysyä piilossa, niin mitä se minua liikuttaa. Jos hän on kuollut, niin en tahdo ajatella häntä. Ei mikään muu kuin kuolema ole koskaan peloittanut minua. Minä vihaan sitä."

"Minkä vuoksi?" sanoi nuorempi mies väsyneesti.

"Sentähden", sanoi lordi Henry kohottaen kullatun hajurasian nenäänsä, "että nykyjään jo voi kestää elämässä kaikkea muuta paitsi sitä. Kuolema ja raakamaisuus ovat ainoat tosiasiat yhdeksännellätoista vuosisadalla, joita ei käy kieltäminen. Juodaan kahvia musiikkisalissa, Dorian. Soita minulle Chopinia. Se mies, jonka kanssa minun vaimoni karkasi, soitti mainiosti Chopinia. Viktoria parka! Minä pidin hänestä hyvin paljon. Talo tuntuu nyt varsin tyhjältä ilman häntä. Tietysti naiminen on vain tapa, varsin huonokin tapa. Mutta ihminen suree pahimpienkin tapojensa kadottamista. Ehkäpä juuri niitä sureekin kaikkein enimmin. Ne muodostavat niin suuren osan ihmisen personallisuutta."

Dorian ei sanonut mitään, vaan nousi pöydän äärestä ja astuen toiseen huoneesen hän kävi pianon ääreen istumaan ja antoi sormiensa kulkea valkoisten ja mustien norsunluisien koskettimien yli. Kun kahvi tuotiin sisään, niin hän lakkasi soittamasta ja sanoi katsellen lordi Henryyn: "Etkö koskaan ole tullut ajatelleeksi, että Basil olisi murhattu?"

Lordi Henry haukotteli. "Basil oli hyvin suosittu, ja hän käytti aina halpaa kelloa. Miksikä hänet olisi murhattu? Hän ei ollut kylliksi viisas, jotta hänellä olisi ollut vihamiehiä. Tietysti hän maalarina oli ihmeen nerokas. Mutta mies voi maalata kuin Velasquez ja kuitenkin olla typerä. Kerran vain hän herätti minun mielenkiintoani, ja se oli silloin kun hän vuosia sitten puhui hurjasta ihastuksestaan sinuun ja että sinä olit hänen taiteensa pääaihe."

"Minä olin hyvin kiintynyt Basiliin", sanoi Dorian surunvoittoisella äänellä. "Mutta eivätkö ihmiset sano, että hän on murhattu?"

"Ah, muutamat lehdet. Minä en sitä usko. Minä tiedän, että Parisissa on pahoja pesiä, mutta Basil ei ollut sellainen, joka niihin olisi pyrkinyt. Hän ei ollut utelias. Se oli hänen päävikansa."

"Mitä sinä sanoisit, Harry, jos minä väittäisin murhanneeni Basilin?" kysyi nuorempi mies. Hän tarkkasi lordi Henryä kiihkeästi sanottuansa sen.

"Minä sanoisin, rakas ystävä, että sinä yrittäisit olla huvittava tavalla, joka ei sinulle sovi. Rikos on aina alhaista, samoinkuin kaikki alhaisuus on rikosta. Sinä, Dorian, et voisi tehdä murhaa. Olen pahoillani, jos sanoillani loukkaan turhamaisuuttasi, mutta minä vakuutan sinulle, että se on totta. Rikos kuuluu kokonaan alhaisempiin luokkiin. Minä en moiti heitä yhtään. Luullakseni rikos merkitsee heille samaa kuin taide meille, se on vain keino, jonka avulla voi hankkia itselleen tavattomampaa mielenkiihoitusta."

"Keino, jonka avulla voi hankkia mielenkiihoitusta? Luuletko, että mies, joka kerran on tehnyt murhan, voisi tehdä sen toistamiseen? Älä koeta väittää sitä minulle."

"Ah! kaikki voi muuttua nautinnoksi, jos sitä tekee kylliksi usein", huudahti lordi Henry nauraen. "Se on yksi elämän tärkeimpiä salaisuuksia. Mutta minä luulisin kuitenkin, että murha aina on erehdystä. Ei pitäisi koskaan tehdä mitään, josta ei voisi keskustella päivällisen jälkeen. Mutta jättäkäämme Basil parka. Tahtoisin mielelläni uskoa, että häntä on kohdannut niin romantinen loppu, kuin mitä sinä oletat; mutta minä en voi. Minun luullakseni hän on pudonnut omnibussista Seine virtaan ja ajuri on keksinyt koko jutun. Niin, minä luulen todellakin, että se on ollut hänen loppunsa. Minä näen hänen makaavan selällään likaisenvihreässä vedessä, raskaat proomut kulkevat hänen ylitsensä ja pitkää meriruohoa on takertunut hänen hiuksiinsa. Tiedätkös, minä en luule, että hän enää olisi saanut hyvää työtä käsistään. Kymmenenä viime vuonna hänen taiteensa oli mennyt koko lailla alaspäin."

Dorian huokasi ja lordi Henry astui huoneen yli ja alkoi silitellä harvinaisen, javalaisen papukaijan päätä. Se oli suuri, harmaasulkainen lintu, jonka rinta ja pyrstö olivat ruusunpunaiset, ja joka keinui bambupuikon varassa. Kun hänen kapeat sormensa koskettelivat sitä, niin se kätki mustat, lasimaiset silmänsä valkoisten, ryppyisten luomien alle ja alkoi vaappua edes-takaisin.

"Niin", jatkoi lordi Henry kääntyen ympäri ja vetäen nenäliinan taskustaan; "hänen taiteensa meni alaspäin. Se oli ikäänkuin kadottanut jotakin. Se oli kadottanut ihanteensa. Kun kiihkeä ystävyys sinun ja hänen välillään loppui, niin hänkään ei ollut enää suuri taiteilija. Mikä teidät oikeastaan eroitti? Luultavasti sinä väsyit häneen. Siinä tapauksessa hän ei koskaan voinut antaa sinulle anteeksi. Se on kaikkien ikävien miesten tapa. Kuulehan, minne se mainio muotokuva on joutunut, jonka hän sinusta maalasi? En luullakseni ole koskaan nähnyt sitä sen jälkeen kuin se valmistui. Ah! sehän on totta, sinä sanoit vuosia sitten lähettäneesi sen Selbyhyn ja että se hävisi tai varastettiin tiellä. Etkö saanut sitä koskaan takaisin? Mikä vahinko! Se oli todellakin mestariteos. Muistan että olisin tahtonut ostaa sen. Jospa todellakin olisin sen tehnyt. Se kuului Basilin parhaasen aikaan. Sen jälkeen hänen työssään ilmeni kummallinen sekoitus huonoa tekniikkaa ja hyviä aiheita, jotka aina oikeuttavat miehen nimittämään itseään englantilaisen taiteen edustajaksi. Ilmoititko sinä siitä lehdissä? Kyllä sinun olisi pitänyt."

"En muista", sanoi Dorian. "Luultavasti minä ilmoitin. Mutta minä en koskaan pitänyt siitä. Olen pahoillani että istuin mallina. Yksin sen muistokin on minulle kiusallinen. Miksi sinä puhut siitä? Se muistuttaa minun mieleeni seuraavat säkeet — 'Hamletista' ne luullakseni ovat — miten ne nyt kuuluivatkaan? —

"Kuin kuva surun, muoto murehen, kuin kasvot, joist' on sydän poissa.

"Niin sellainen se juuri oli."

Lordi Henry nauroi. "Jos ihminen elää taiteellisesti, niin aivot ovat hänen sydämensä," hän vastasi vaipuen nojatuoliin.

Dorian Gray pudisti päätään ja soitti pari vienoa akordia. "Kuin kuva surun, muoto murehen", — hän toisti, "kuin kasvot, joist' on sydän poissa."

Vanhempi mies nojautui taakse ja katseli Doriania puoleksi suljetuin silmin. "Kuulehan, Dorian", hän sanoi hetken kuluttua, "mitä se auttaa ihmistä, jos hän kaiken maailman voittaisi — miten ne sanat taas kuuluivat? — ja sielullensa saisi vahingon?"

Soitto keskeytyi, Dorian Gray hypähti pystyyn ja hyökkäsi ystävänsä luo.
"Miksi sinä kysyt sitä minulta, Harry?"

"Rakas ystävä", sanoi lordi Henry kohottaen hämmästyneenä kulmakarvojansa, "minä kysyin siksi että luulin sinun voivan antaa minulle siihen vastausta. Siinä kaikki. Minä kuljin Hyde Parkin läpi viime sunnuntaina ja aivan lähellä Marble Archia seisoi pieni joukko huonosti puettuja ihmisiä, jotka kuuntelivat tavallista katusaarnaajaa. Kun minä kuljin ohi, niin kuulin miehen heittävän tuon kysymyksen kuulijakunnalleen. Se teki minuun hyvin draamallisen vaikutuksen. Lontoossa on paljon tuollaisia kohtauksia. Kostea sunnuntai, kömpelö Kristus sadetakissa, sairaalloisia, kalpeita kasvoja kehässä hänen ympärillään katkonaisen ja tippuvan sateenvarjokatoksen alla ja ihmeellinen lause, jonka hermostuneet huulet kimakasti sinkahuttavat ilmaan — koko tuo kohtaus omalla tavallaan oli varsin onnistunut. Minä aioin sanoa profeetalle että taiteella on sielu, mutta ei ihmisellä. Mutta pelkäänpä ettei hän olisi ymmärtänyt minua."

"Älähän, Harry. Sielu on kauhistuttava tosiasia. Sitä voi ostaa ja myödä ja vaihtaa. Sitä voi myrkyttää ja se voi tulla täydelliseksi. Kussakin meissä on sielu. Sen minä tiedän."

"Oletko aivan varma siitä, Dorian?"

"Aivan varma."

"Ah! sitten se on harhaluulo. Se mistä on aivan varma, ei ole koskaan totta. Siinä juuri uskon ja romantiikan opetuksen onnettomuus on. Kuinka vakava sinä olet! Älä huoli olla noin juhlallinen. Mitä sinua tai minua liikuttaa aikakautemme taikausko? Ei, me emme usko enää sieluun. Soita minulle jotakin. Soita minulle joku nokturni, Dorian, ja soittaessasi kerro minulle hiljaisella äänellä, millä tavalla olet voinut säilyttää nuoruuttasi. Sinulla on varmaan jokin salainen keino. Minä olen vain kymmenen vuotta sinua vanhempi, ja kuitenkin minä olen ryppyinen ja kuihtunut ja keltainen. Sinä olet todellakin ihmeellinen, Dorian. Et koskaan ole ollut kauniimpi kuin tänä iltana. Sinä palautat minun mieleeni sen päivän, jolloin me ensi kerran tapasimme toisemme. Sinä olit hiukan pyöreäkasvoinen, hyvin ujo ja aivan erikoinen. Sinä olet tietysti muuttunut, mutta et ulkomuodoltasi. Tahtoisin saada tietää sinun salaisen keinosi. Jos voisin saada takaisin nuoruuteni, niin olisin valmis tekemään vaikka mitä, paitsi voimistelemaan, nousemaan varhain ylös ja olemaan arvokas. Nuoruus! Ei ole mitään sen kaltaista. Mieletöntä on puhua nuoruuden ymmärtämättömyydestä. Ainoat ihmiset, joiden mielipiteitä minä jonkunlaisella kunnioituksella nykyään kuuntelen, ovat minua paljoa nuoremmat. Ne seisovat minun yläpuolellani. Elämä on heille ilmaissut uusimmat ihmeensä. Ja vanhat, minä vastustan heitä aina. Minä teen sen periaatteellisesti. Jos kysyt heidän mielipidettänsä jostakin asiasta, joka tapahtui eilen, niin he juhlallisesti tuovat ilmi mielipiteitä vuodelta 1820, jolloin käytettiin korkeita, jäykkiä kaulahuiveja, uskottiin vaikka mitä, eikä tietty kerrassaan mitään. Kuinka kaunis tuo kappale on, jota sinä soitat! Sävelsiköhän Chopin sen Majorcassa, jossa meri huuhteli hänen huvilaansa joka puolelta ja suolavaahto pirskui ikkunaruutuja vasten? Se on ihmeen romantillinen. Mikä onni, että on olemassa edes yksi taidelaji, jota ei voi jäljitellä! Älä lakkaa soittamasta. Minä tarvitsen tänä iltana soittoa. Minun mielestäni sinä olet kuin nuori Apollo ja minä Marsyas, joka kuuntelen sinua. Minulla on huolia, joista sinullakaan, Dorian, ei ole aavistusta. Vanhuuden tragedia ei ole siinä että vanhenee, vaan siinä että pysyy nuorena. Minua peloittaa joskus oma nuoruuteni. Ah, Dorian, kuinka onnellinen sinä olet! Mikä ihana elämä sinulla on ollut! Sinä olet kallistanut syvältä elämän pikaria. Sinä olet pusertanut viinirypäleet vasten omaa suulakeasi. Ei mitään ole sinulta salattu. Ja kaikki tuo ei ole vaikuttanut sinuun enemmän kuin musiikkikaan. Se ei ole turmellut sinua. Sinä olet aivan sama kuin ennenkin".

"Minä en ole sama kuin ennen, Harry."

"Kyllä, sinä olet sama. Tahtoisinpa tietää millaiseksi sinun elämäsi vielä kehittyy. Älä turmele sitä kieltäymyksillä. Nyt sinä olet täydellinen tyyppi. Älä tee itseäsi epätäydelliseksi. Nyt sinä olet aivan virheetön. Ei sinun tarvitse pudistaa päätäsi, sinä tiedät sen itsekin. Kuules, Dorian, älä petä itseäsi. Elämää ei voi tahdolla eikä aikomuksilla hallita. Elämä on kokoonpantu hermoista, syistä ja vitkalleen rakennetuista soluista, joissa ajatus piilee ja intohimo uneksii. Voit olettaa olevasi hyvässä turvassa ja voimakas. Mutta satunnainen värin vivahdus huoneessa, aamutaivas, erityinen hajuvesi, josta ennen olet pitänyt ja joka äkkiä johdattaa mieleesi herkkiä muistoja, runosäe, jonka löydät uudelleen, pari tahtia kappaleesta, jota et enää soita — minä sanon sinulle, Dorian, tuon tapaisista asioista meidän elämämme riippuu. Browning on kirjoittanut siitä jossain; mutta meidän omat aistimme luovat ne meille. On hetkiä, jolloin äkkiä tunnen valkoisten sireenien tuoksua, ja silloin minä ajatuksissani elän uudestaan elämäni ihanimman kuukauden. Minä tahtoisin olla sinun sijassasi, Dorian. Maailma on päivitellyt meidän molempien tähden, mutta se on aina jumaloinut sinua. Ja se on aina jumaloiva sinua. Sinä edustat sitä tyyppiä, jota meidän aikakautemme tavoittelee ja jota se pelkää löytävänsä. Minä olen niin iloinen ettet sinä koskaan ole tehnyt mitään, ettet ole veistänyt mitään kuvapatsasta, etkä maalannut taulua, et yleensä luonut mitään ulkopuolella omaa itseäsi! Elämä on ollut sinun taiteesi. Olet säveltänyt oman itsesi. Sinun päiväsi ovat olleet sinun runoelmasi."

Dorian nousi pianon äärestä ja sivalsi kädellään hiuksiaan. "Niin, elämä on ollut ihana", hän mutisi, "mutta en tahtoisi sitä elää uudestaan, Harry. Ja sinun ei pitäisi sanoa minulle tuollaisia liioitteluja. Sinä et tunne minua kokonaan. Luulenpa, että jos tuntisit, niin sinäkin kääntäisit minulle selkäsi. Sinä naurat. Älä naura."

"Miksi et soita enää, Dorian? Soita uudestaan tuo nokturni. Katsos tuota suurta hunajanväristä kuuta, joka riippuu hämärässä ilmassa. Se odottaa että sinä tenhoisit sitä, ja jos sinä soitat, niin se tulee lähemmäksi maata. Etkö tahdo? Mennään sitten klubiin. Tämä ilta on ollut ihastuttava, ja meidän täytyy lopettaa se yhtä hauskasti. Whiten luona on joku, joka välttämättä tahtoo tutustua sinuun — nuori lordi Poole, Bournemouthin vanhin poika. Hän matkii sinun kaulahuivejasi ja pyysi minua esittämään hänet sinulle. Hän on hyvin miellyttävä, ja muistuttaa sinua koko lailla."

"Toivottavasti hän ei sitä tee", sanoi Dorian surullinen ilme silmissään. "Mutta tänään minä olen väsynyt, Harry. En minä tule klubiin. Kello on lähes yksitoista, ja minä tahtoisin varhain päästä vuoteesen."

"Älä lähde. Et koskaan ole soittanut niin hyvin kuin tänään. Sinun kosketuksesi oli aivan mainio. Siinä oli tunnetta, jota en ennen ole siinä kuullut."

"Se johtuu siitä, että aion tulla hyväksi", hän vastasi hymyillen. "Minä olen jo hiukan muuttunut."

"Minun silmissäni sinä et voi muuttua, Dorian", sanoi lordi Henry. "Sinä ja minä, me pysymme aina ystävinä."

"Ja kuitenkin sinä kerran myrkytit minut kirjalla. Sitä minun ei koskaan pitäisi antaa anteeksi. Harry, lupaa minulle, ettet koskaan lainaa sitä kirjaa kellekään. Se tuottaa onnettomuutta."

"Rakas ystävä, rupeatko todellakin saarnaamaan siveyttä. Pian sinä kai alat kierrellä paikasta toiseen aivan kuin kääntyneet ja heränneet, ja varoitat ihmisiä kaikista niistä synneistä, joihin itse olet kyllästynyt. Sinä olet aivan liian kaunis siihen toimeen. Ja sitä paitsi ei siitä ole mitään hyötyä. Sinä ja minä olemme mitä me olemme, ja pysymme sellaisina aina. On aivan mahdotonta että joku kirja voisi myrkyttää ihmistä. Taide ei vaikuta tekoihin. Se tukehduttaa vain toimintahalun. Se on aivan hedelmätöntä. Kirjat, joita maailma sanoo epäsiveellisiksi, ovat sellaisia, jotka paljastavat maailman oman häpeän. Siinä kaikki. Mutta me emme huoli väitellä kirjallisuudesta. Tule huomenna minun luokseni. Minä lähden yhdeltätoista ratsastamaan. Voimme mennä yhdessä, ja minä otan sinut sitten mukanani aamiaiselle lady Branksomen luo. Hän on ihastuttava nainen ja tahtoisi neuvotella sinun kanssasi seinäverhoista, joita hän aikoo ostaa. Älä unohda tulla. Vai syömmekö aamiaista pienen herttuattaremme kanssa? Hän sanoo, ettei hän koskaan enää tapaa sinua. Ehkä Gladys on kyllästyttänyt sinua? Sen minä arvasinkin. Hänen terävä kielensä hermostuttaa ajan pitkään. No niin, joka tapauksessa olet kello yhdeltätoista täältä."

"Täytyykö minun tulla, Harry?"

"Tietysti. Hyde Park on ihana tätä nykyä. Enpä usko että siellä on ollut kauniita sireenejä siitä keväästä saakka, jolloin me tutustuimme toisiimme."

"Hyvä on. Minä tulen kello yhdeltätoista", sanoi Dorian. "Hyvää yötä, Harry." Kun hän astui ovelle, niin hän epäröi hetken aikaa, ikäänkuin hänellä olisi ollut vielä jotakin sanottavaa. Sitten hän huokasi ja meni ulos.