Seuraavana päivänä hän ei poistunut talosta, ja viettipä vielä suurimman osan päivää omassa huoneessansakin kuolemanpelosta sairaana ja samalla välinpitämättömänä koko elämälle. Hän tunsi, että häntä ajettiin takaa, urkittiin ja koetettiin kietoa paulaan. Hän säikähti joka kerta, kun ikkunaverhokin liehui tuulessa. Kellastuneet lehdet, joita tuuli ajoi vasten lyijykehyksisiä ikkunaruutuja, kuvasivat hänen mielestänsä hänen omia rauenneita päätöksiänsä ja hurjaa katumustansa. Kun hän sulki silmänsä, niin hän näki merimiehen kasvot tirkistävän sisään sumuisen ruudun läpi, ja taaskin hänen sydämensä puristui kauhusta kokoon.

Mutta ehkäpä hänen mielikuvituksensa vain oli yön helmasta loihtinut esiin koston ja näyttänyt hänelle rangaistuksen julmia haamuja. Elävä elämä oli kaaosta, mutta mielikuvituksen loogillisuudessa oli jotakin hirveää. Mielikuvitus se usutti katumuksen synnin kintereille. Mielikuvitus oli syynä siihen, että rikos synnytti muodottomia sikiöitään. Elävässä elämässä ei pahetta rangaistu eikä hyve saanut palkintoa. Voimakas menestyi, heikko sortui. Siinä kaikki. Sitä paitsi jos joku vieras olisi kierrellyt taloa, niin palvelijat tai vahdit olisivat nähneet hänet. Jos jälkiä olisi huomattu kukkapenkereissä, niin puutarhuri olisi sen ilmoittanut. Niin, se oli ollut vain mielikuvitusta. Sibyl Vanen veli ei ollut palannut häntä murhaamaan. Hän oli purjehtinut laivallaan hukkuakseen jonakuna yönä talvimyrskyyn. Joka tapauksessa hänestä hän saattoi olla turvassa. Eihän mies tuntenut edes häntä, ei voinut tietää kuka hän oli. Nuoruuden naamari oli pelastanut hänet.

Ja sittenkin, jos se olikin ollut vain mielikuvitusta, niin kuinka kauheaa oli ajatella, että omatunto saattoi loihtia esiin noin julmia harhakuvia, antaa niille elävän muodon ja liikkumiskyvyn! Millaiseksi hänen elämänsä muuttuisi, jos hänen rikoksensa varjot yöt päivät tähystelisivät häntä pimeistä nurkista, pilkkaisivat häntä salaisista piilopaikoista, kuiskaisivat hänen korvaansa, kun hän istuisi juhlapöydässä, herättäisi hänet jääkylmillä sormillaan unen helmasta! Kun tuo ajatus hiipi hänen aivoihinsa, niin hän kalpeni kauhusta ja ilma tuntui hänestä äkkiä kylmenneen. Oi, minä hurjana mielettömyyden hetkenä hän olikaan tappanut ystävänsä! Miten kauhea yksin tuon tapauksen muistokin oli! Hän näki sen jälleen elävänä edessään. Joka ainoa julma yksityiskohta kohosi hänen eteensä entistään kauheampana. Ajan mustasta onkalosta nousi hänen syntinsä haamu veripunaisiin hikiliinoihin kiedottuna. Kun lordi Henry tuli hänen luoksensa kuuden tienoissa, niin hän näki hänen itkevän ikäänkuin sydän olisi ollut pakahtua.

Vasta kolmantena päivänä hän uskalsi mennä ulos. Tuon talvisen aamun kirkkaassa, pihkalta tuoksuvassa ilmassa oli jotakin, joka näytti palauttavan takaisin hänen iloisuutensa ja elämänhalunsa. Mutta ei yksin ulkonainen ympäristö ollut syynä tähän muutokseen. Hänen oma luontonsa oli noussut vastustamaan sitä ylenmääräistä tuskaa, joka yritti hajoittaa ja heikentää hänen sopusointuista mielenrauhaansa. Siten käy aina hienostuneitten ja liian tunteellisten temperamenttien. Niiden voimakkaat intohimot joko murtuvat tai taipuvat. Ne joko tappavat miehen, tai kuolevat itse. Pintapuoliset surut ja pintapuoliset rakkaudet kestävät loppumattomasti. Mutta suuret rakkaudet ja suuret surut hukkuvat omaan kyllyyteensä. Sitäpaitsi Dorian oli varmasti vakuutettu siitä, että hän oli ollut oman säikkyneen mielikuvituksensa uhri, ja hän muisteli nyt pelkoansa jonkunmoisella säälillä eikä niinkään vähäisellä halveksumisella.

Aamiaisen jälkeen hän käveli herttuattaren kanssa puutarhassa ja ajoi sitten puiston kautta metsästysseuran luo. Härmä näytti ikäänkuin suolalta ruohonkorsissa. Taivas kaareutui kuin ylösalaisin käännetty metallikupu. Hieno jääkalvo reunusti kaislikkojärveä.

Havumetsän reunassa hän huomasi sir Geoffrey Cloustonin, herttuattaren veljen, joka juuri otti kaksi tyhjää patroonaa pyssystään. Dorian hyppäsi alas vaunuistaan ja käskettyään palvelijansa viedä hevosen kotiin hän tunkeutui pensaikon ja kuihtuneiden sananjalkojen läpi vieraansa luo.

"Onko ollut hyvä onni, Geoffrey?" hän kysyi.

"Ei sanottavasti, Dorian. Enimmät linnut näyttävät paenneen lakeuksille. Toivottavasti käy paremmin lunchin jälkeen, jolloin lähdemme toiselle maalle."

Dorian kulki hänen rinnallansa. Kylmä, tuoksuva ilma, metsän ruskean-punaiset värivivahdukset, ajajien käheät äänet, jotka silloin-tällöin kajahtelivat ilmassa, pyssyjen kova pauke viehättivät häntä ja täyttivät hänen mielensä suloisella rauhan tunteella. Onnen huolettomuus, ilon ylevä rauha valtasi hänet.

Äkkiä hyppäsi mättäältä, parin metrin päästä heistä, pystykorvainen jänis pitkillä, norjilla jaloillaan eteenpäin. Se hyökkäsi suoraan lepikköä kohti. Sir Geoffrey kohotti pyssynsä olalleen, mutta elukan suloisissa liikkeissä oli jotain, joka viehätti Dorian Graytä siihen määrään, että hän huudahti äkkiä: "Älä ammu sitä, Geoffrey. Anna sen elää."

"Mitä hulluja, Dorian!" naureskeli hänen toverinsa, ja kun jänis hyppäsi lepikköön, niin hän ampui. Kuului kaksi huutoa, jäniksen tuskan huuto, joka on aivan hirveä, sekä henkitoreissaan olevan ihmisen valitusta, mikä on vieläkin hirveämpää.

"Hyvä Jumala! Minä ammuin ajomiehen!" huudahti sir Geoffrey. "Aika aasi, kun asettuu pyssyjen tielle! Älkää ampuko!" hän huusi voimiensa takaa. "Mies on haavoittunut."

Pää-ajaja tuli juosten keppi kädessä.

"Missä, herra? Missä hän on?" hän huusi. Samassa ampuminen lakkasi koko linjalla.

"Täällä", vastasi sir Geoffrey vihoissaan, rientäen lepikköön. "Miksi ihmeessä te ette pidä huolta miehistänne? Olette pilanneet metsästyshuvini tältä päivältä kokonaan."

Dorian seurasi heitä katseillaan kun he tunkeutuivat lepikkoon taivuttaen notkeat, heiluvat oksat tieltä. Hetken kuluttua he tulivat taas esiin laahaten ruumiin auringonvaloon. Hän kääntyi pois kauhun vallassa. Onnettomuus näytti seuraavan häntä minne ikänä hän kulki. Hän kuuli sir Geoffreyn kysyvän oliko mies aivan kuollut ja ajajan myötävän vastauksen. Metsässä hänen mielestään alkoi äkkiä näkyä kasvoja joka puolelta. Kuului lukemattomien askelten kopinaa ja äänien hiljaista suhinaa. Suuri vaskirintainen fasaani pyrähti oksien yläpuolella.

Muutamien minuuttien kuluttua, jotka hänestä kiihkeässä mielentilassaan tuntuivat loppumattoman pitkiltä ja tuskallisilta, hän tunsi käden olkapäällään. Hän sätkähti ja katseli ympärilleen.

"Dorian", sanoi lordi Henry, "ehkä on parasta että käsken heidän keskeyttämään metsästyksen tältä päivältä. Ei näytä hyvältä, jos me jatkamme."

"Minä toivoisin että se loppuisi ikipäiviksi, Harry", hän vastasi katkerasti. "Koko juttu on hirveä ja julma. Onko mies…?"

Hän ei voinut lopettaa lausettansa.

"Pelkäänpä kyllä", vastasi lordi Henry. "Hän sai koko latingin rintaansa. Hän kuoli varmaan aivan heti. Tule; mennään kotiin."

He kävelivät rinnatusten lehtikujan suuntaa kohti lähes viisikymmentä metriä sanomatta sanaakaan. Sitten Dorian katsahti lordi Henryyn ja sanoi syvästi huoaten: "Se on paha enne, Harry, hyvin paha enne."

"Mikä?" kysyi lordi Henry. "Ah, tuo tapaturmako? Rakas ystävä, ei sitä voi auttaa. Se oli miehen oma syy. Miksi hän asettui aivan pyssyn eteen? Sitä paitsi mitä se meille merkitsee. Geoffreylle se on ikävä juttu, tietenkin. Eihän ajajia sovi ampua. Muuten ihmiset väittävät että on huono ampuja. Ja sitä ei Geoffrey ole; hän ampuu erittäin hyvin. Mutta ei siitä maksa vaivaa puhua."

Dorian pudisti päätään. "Se on paha enne, Harry. Minä aavistan että jotakin kauheaa tapahtuu jollekin meistä. Ehkä minulle itselleni", hän lisäsi, sivellen kädellään silmiään tuskallisella liikkeellä.

Vanhempi mies naurahti. "Ei mikään muu ole kauheaa maailmassa paitsi ikävä, Dorian. Se on ainoa synti, jolla ei ole anteeksi antoa. Mutta ei ole pelkoa, että meidän tarvitsisi sitä kestää, jolleivät nuoret ala puhua tästä tapauksesta päivällispöydässä. Minä sanon heille että se on kielletty puheenaine. Mitä enteihin tulee, niin sellaisia ei ole olemassa. Kohtalo ei lähetä meille sanansaattajia. Se on siksi liian viisas tai liian julma. Sitä paitsi, mitä ihmettä sinulle voisi tapahtua, Dorian? Sinulla on kaikki mitä ihminen maailmassa voi tarvita. Ei ole ketään, joka ei mielihyvällä vaihtaisi paikkaa sinun kanssasi."

"Ei ole ketään, jonka kanssa minä en haluaisi vaihtaa paikkaa, Harry. Älä naura tuolla tavalla. Minä puhun täyttä totta. Talonpoika parka, joka juuri äsken kuoli, on onnellisempi kuin minä. Minä en pelkää itse kuolemaa. Minä pelkään vain sen läheisyyttä. Sen jättiläissiivet näyttävät suhahtelevan ympärilläni lyijynraskaassa ilmassa. Hyvä Jumala, etkö näe miehen liikkuvan noiden puiden takana ja tarkastavan ja odottavan minua?"

Lordi Henry katsoi siihen suuntaan, jonne hän osoitti vapisevalla, hansikoitulla kädellään. "Niin", hän sanoi, "minä näen puutarhurin, joka odottaa sinua. Luullakseni hän tahtoo kysyä sinulta mitä kukkia tahdot tänä iltana pöytään. Kuinka hirveän hermostunut sinä olet, poika parka! Sinun täytyy neuvotella minun lääkärini kanssa, kun palaamme takaisin kaupunkiin."

Dorian päästi huojennuksen huokauksen kun hän näki puutarhurin lähestyvän. Mies kosketti hattuansa, vilkaisi lordi Henryyn epäröiden ja otti sitten esille kirjeen, jonka hän ojensi isännälleen. "Hänen armonsa pyysi minua odottamaan vastausta", hän mutisi.

Dorian pisti kirjeen taskuunsa. "Sanokaa hänen armollensa että tulen sisään", hän sanoi kylmästi. Mies kääntyi pois ja astui nopeasti taloa kohti.

"Kuinka mielellään naiset tekevät vaarallisia tekoja", naureskeli lordi
Henry. "Se on yksi niitä ominaisuuksia, joita ihailen heissä enimmin.
Nainen haluaa keikailla kenen kanssa hyvänsä niinkauan kuin maailma
häntä katselee."

"Kuinka mielelläsi sinä puhut vaarallisia asioita, Harry! Mutta tässä suhteessa sinä kokonaan erehdyt. Minä pidän herttuattaresta hyvin paljon, mutta minä en rakasta häntä."

"Ja herttuatar rakastaa sinua hyvin paljon, mutta ei pidä sinusta yhtä paljon, jotta te sovitte mainiosti yhteen."

"Sinä puhut hävyttömyyksiä, Harry, eikä häväistysjutuissa ole koskaan perää."

"Jokaisen häväistysjutun perustuksena on epämoraalinen varmuus", sanoi lordi Henry sytyttäen paperossin.

"Sinä olisit valmis uhraamaan kenen hyvänsä, Harry, epigrammin vuoksi."

"Maailma saapuu kutsumatta alttarin ääreen", kuului vastaus.

"Minä toivoisin voivani rakastaa", huudahti Dorian Gray syvällä äänenpaatoksella. "Mutta minusta tuntuu kuin olisin kadottanut kaiken intohimon, unohtanut kaikki halut. Minä panen liiaksi huomiota omaan itseeni. Minun oma personallisuuteni on tullut taakaksi minulle itselleni. Minä tahtoisin paeta, lähteä pois, unohtaa. Minä olin typerä kun tulin tänne lainkaan. Parasta jos sähköitän Harveylle ja käsken panemaan jahdin kuntoon. Veneessä ainakin on turvassa."

"Turvassa mistä, Dorian? Sinulla on varmaan jokin huoli. Miksi et sano minulle mitä se on? Tiedäthän että auttaisin sinua."

"En voi sanoa sitä sinulle, Harry", hän vastasi surullisesti. "Ja se on vain mielikuvitusta, sen voin sinulle vakuuttaa. Tämä onneton tapaus on kiihoittanut minua. Minä aavistan että jotakin samantapaista tapahtuu minullekin."

"Mitä hullutusta!"

"Toivottavasti se on vain hullutusta, mutta minä en mahda mitään tuolle tunteelle. Ah! tässähän on herttuatar, aivan kuin Diana muodikkaassa puvussa. Me olemme tulleet jo takaisin, niinkuin näette, herttuatar."

"Minä olen kuullut kaikki, mr. Gray", hän vastasi. "Geoffrey parka on aivan suunniltansa. Ja te taisitte pyytää ettei hän ampuisi jänistä. Miten ihmeellisiä!"

"Niin, se oli todellakin hyvin kummallista. En tiedä itsekään miksi sen tein. Se oli kai vain oikku. Se oli niin ihmeen suloinen pieni elukka. Mutta minä olen pahoillani, että teille on kerrottu tuosta miehestä. Se on hirveä puheenaihe."

"Se on ikävä puheenaihe", keskeytti lordi Henry. "Sillä ei ole mitään psykologista arvoa. Ajatelkaahan, jos Geoffrey olisi tehnyt sen tahallaan, miten mieltäkiinnittävä hän olisi! Minäpä tahtoisin tuntea jonkun, joka on tehnyt oikean murhan."

"Kuinka kauhea te olette, Harry!" huudahti herttuatar. "Eikö totta, mr. Gray? Harry, mr. Gray on jälleen pahoinvointinen. Hän on vähällä mennä tainnoksiin."

Dorian ponnisti kaikki voimansa ja hymyili. "Ei se merkitse mitään, herttuatar", hän mutisi; "minun hermoni ovat kokonaan pilalla. Siinä kaikki. Kävelin varmaan liian kauaksi tänä aamuna. Minä en kuullut mitä Harry sanoi. Oliko se hyvin ilkeää? Kertokaa se minulle toisella kertaa. Minun täytyy heittäytyä hiukan pitkäkseni. Suottehan minulle anteeksi, eikö totta?"

He olivat saapuneet leveälle porraskäytävälle, joka johti kasvihuoneesta penkereelle. Kun lasiovi sulkeutui Dorianin jälkeen, niin lordi Henry kääntyi ja katseli herttuatarta uneksivilla silmillään. "Oletteko te hyvin rakastunut häneen?" hän kysyi.

Herttuatar ei kohta vastannut, vaan katseli maisemaa ympärillään. "Minä tahtoisin tietää sitä itsekin", hän sanoi vihdoin.

Lordi Henry pudisti päätään. "Varmuus tuottaa onnettomuutta. Epävarmuus meitä viehättää. Sumussa esineet muuttuvat ihmeellisiksi."

"Mutta voi eksyä myös oikealta tieltä."

"Kaikki tiet päättyvät samaan kohtaan, rakas Gladys."

"Ja mikä se on?"

"Pettymys."

"Se oli minun debyytini elämässä", hän huokasi.

"Se tuotti teille herttuan kruunun."

"Minä olen kyllästynyt mansikanlehtiin."

"Ne sopivat teille."

"Vain julkisuudessa."

"Te kaipaisitte niitä", sanoi lordi Henry.

"Minä en tahdo luopua terälehdestä."

"Monmouthilla on korvat."

"Vanhat kuulevat huonosti."

"Onko hän koskaan ollut mustasukkainen?"

"Jospa hän edes olisi ollut sitä."

Lordi Henry katseli ympärilleen ikäänkuin etsien jotakin.

"Mitä te etsitte?" kysyi herttuatar.

"Teidän florettinne pontta", hän vastasi. "Te olette — kadottanut sen."

Herttuatar nauroi. "Minulla on vielä naamarini tallessa."

"Se kohottaa teidän silmienne suloutta", vastasi lordi Henry.

Herttuatar nauroi jälleen. Hänen hampaansa olivat kuin valkoiset siemenet punaisessa hedelmässä.

Ylhäällä huoneessaan Dorian Gray makasi sohvallaan ja jokainen hermo hänen ruumiissaan värisi kauhusta. Elämä oli äkkiä tullut liian raskaaksi taakaksi hänen kantaa. Onneton ajaja, joka oli kuollut niin hirveän kuoleman, tullut ammutuksi metsikössä kuin villieläin, oli ikäänkuin hänen oman kuolemansa enne. Hän oli vähällä ollut mennä tainnoksiin, kun lordi Henry sattumalta oli tuonut ilmi leikillisen, kyynillisen päähänpistonsa.

Kello viisi hän soitti palvelijaa ja käski hänen panna kokoon tavarat kaupunkiin menevää yöjunaa varten ja toimittaa vaunut oven eteen puoli yhdeksäksi. Hän oli päättänyt, ettei hän nukkuisi toista yötä enää Selby Royalissa. Se oli pahaenteinen paikka. Kuolema väijyi siellä keskellä valoisaa päivää. Ruoho metsässäkin oli verentahraamaa.

Sitten hän kirjoitti pari riviä lordi Henrylle, sanoen menevänsä kaupunkiin lääkärin puheille ja pyytäen häntä huvittamaan vieraita hänen poissaollessansa. Kun hän pani kirjeen kuoreen, niin ovelta kuului kolkutus ja palvelija ilmoitti että pääajaja tahtoi puhutella häntä. Dorian rypisti kulmakarvojaan ja puri huultaan. "Tulkoon sisään", hän mutisi hetken epäröityänsä.

Niin pian kuin mies astui sisään, Dorian veti shekkikirjansa esiin laatikosta ja avasi sen.

"Te tulette kai tämänaamuisen onnettomuuden johdosta, Thornton?" hän sanoi ottaen kynän käteensä.

"Niin, herra", vastasi metsästäjä.

"Oliko tuo mies raukka naimisissa? Onko hänellä perhettä?" kysyi Dorian kiusaantuneen näköisenä. "Jos niin on, niin en tahdo että he kärsisivät puutetta, ja olen sen vuoksi halukas antamaan heille niin paljon rahaa, kuin te arvelette heidän tarvitsevan."

"Me emme tunne miestä, herra. Sen vuoksi uskalsinkin tulla teidän puheillenne."

"Ettekö te tunne häntä?" sanoi Dorian välinpitämättömästi. "Mitä te tarkoitatte? Eikö hän ollut teidän miehiänne?"

"Ei, herra. En ole koskaan ennen nähnyt häntä. Hän on luultavasti merimies, herra."

Kynä putosi Dorian Grayn kädestä ja tuntui ikäänkuin sydän äkkiä olisi lakannut tykyttämästä. "Merimieskö?" hän huudahti. "Sanotteko merimies?"

"Niin, herra. Hän näyttää aivan merimieheltä; molemmat käsivarret ovat tatueeratut ja muuta sellaista."

"Eikö ole löydetty mitään hänen yltänsä?" sanoi Dorian kumartuen eteenpäin ja katsellen miestä silmät selällään. "Jotakin josta voisi saada selkoa hänen nimestänsä?"

"Hiukan rahaa, herra — ei paljon, ja kuusilaukauksisen revolverin. Nimeä ei ollut missään. Hän näytti kunnon mieheltä, vaikka hiukan ränstyneeltä. Me luulemme, että hän oli merimies."

Dorian hypähti pystyyn. Mieletön toivo valtasi hänet. Hän tarttui siihen kiihkeästi kiinni. "Missä on miehen ruumis?" hän huudahti. "Pian! Minä tahdon sen heti nähdä."

"Se on tyhjässä tallissa Home Farmissa, herra. Väki ei halua pitää sellaista huoneissansa. He sanovat että ruumis tuo onnettomuutta mukanansa."

"Home Farmissa! Lähtekää sinne heti ja odottakaa siellä minua. Sanokaa tallirengille että hän tuo heti hevoseni. Ei. Ei tarvitse. Minä menen talliin itse. Siten voitan aikaa."

Vähemmän kuin neljännestunnin kuluttua Dorian Gray ajaa nelisti pitkin lehtikujaa niin nopeasti kuin hevonen saattoi juosta. Puut suhahtivat hänen ohitsensa ikäänkuin peikkojen saatto, ja kauhistuttavat varjot laskeutuivat hänen tiellensä. Hevonen pillastui äkkiä nähdessään valkean portinpylvään ja oli heittää Dorianin maahan. Hän läimähytti sitä piiskallansa. Eläin kiiti pimeän ilman läpi kuin nuoli. Kivet kimpoilivat sen jaloissa.

Vihdoin hän saapui Home Farmiin. Kaksi miestä vihelteli pihalla. Hän hyppäsi alas satulasta ja heitti ohjakset toiselle. Perimäisestä tallista loisti tulta. Hän arvasi ruumiin olevan siellä ja kiiruhti ovelle, tarttuen lukkoon.

Siihen hän pysähtyi hetkeksi. Hän tunsi ratkaisun hetken olevan lähellä, joko hänen onnekseen tai onnettomuudekseen. Sitten hän raastoi oven auki ja astui sisään.

Säkkiläjällä huoneen perällä makasi kuolleen miehen ruumis karheassa paidassa ja sinisissä housuissa. Likainen nenäliina peitti kasvoja. Paksu kynttilä pullon suussa lekotteli ruumiin vieressä.

Dorian Graytä värisytti. Hänen oli aivan mahdoton nostaa nenäliinaa ja hän kutsui rengin luokseen.

"Ottakaa tuo riepu kasvoilta pois. Minä tahdon nähdä häntä", hän sanoi, tarttuen kiinni ovenpieleen.

Kun renki oli sen tehnyt, niin Dorian astui lähemmäksi. Ilon huudahdus pääsi hänen huuliltansa. Mies, joka metsässä oli ammuttu, oli James Vane.

Hän seisoi jonkun aikaa ja katseli kuollutta ruumista. Kun hän ratsasti kotiin, niin hänen silmänsä olivat kyynelissä, sillä hän tiesi olevansa nyt turvattu.