Viikkoa myöhemmin Dorian Gray istui Selby Royalin kasvihuoneessa jutellen kauniin herttuatar Monmouthin kanssa, joka, samoinkuin hänen kuusikymmenvuotias, elähtänyt miehensä, oli Dorianin vieraana. Oli juuri teen aika, ja suuresta pöytälampusta virtasi pitsivarjostimen läpi himmeää valoa, valaisten hienoja kiinalaisia porsliinikuppeja ja taiteellisesti taottua hopeaserviisiä, joiden ääressä herttuatar emännöitsi. Hänen valkeat kätensä liikkuivat sulavasti kuppien keskellä, ja hänen täyteläiset, punaiset huulensa hymyilivät sille, mitä Dorian oli kuiskannut hänen korvaansa. Lordi Henry loikoili silkkipäällyksisessä korituolissa ja katseli heitä. Persikan värisellä sohvalla istui lady Narborough ja oli kuuntelevinansa herttuan kertomusta viimeisestä brasilialaisesta kovakuoriaisesta, jolla hän oli rikastuttanut hyönteiskokoelmaansa. Kolme nuorta miestä hienoissa iltapuvuissa tarjosi leivoksia naisille. Seuraan kuului kaksitoista henkeä ja uusia vieraita odotettiin seuraavana päivänä.

"Mitä te kaksi juttelette?" sanoi lordi Henry astuen pöydän ääreen ja laskien kupin kädestään. "Dorian on kai kertonut minun uudestikastamistuumastani, Gladys. Se on loistava ajatus."

"Mutta minä en halua tulla uudestaan kastetuksi, Harry", vastasi herttuatar katsoen häneen ihmeellisillä silmillään. "Minä olen aivan tyytyväinen nimeeni, ja minä luulen että mr. Gray on myöskin tyytyväinen."

"Rakas Gladys, minä en halua muuttaa kumpaistakaan mistään hinnasta. Molemmat ovat täydellisiä. Minä ajattelin pääasiallisesti kukkia. Eilen minä taitoin orkidean napinläpeäni varten. Se oli ihana täplikäs kukka, yhtä kiihoittava kuin seitsemän kuolemansyntiä. Ajattelemattomana hetkenä minä kysyin puutarhurilta, mikä sen nimi oli. Hän sanoi, että se oli hieno Robinsoniana-laji, tai jotakin muuta yhtä kauheaa. Surullinen tosiasia on se, että me emme enää kykene antamaan esineille kauniita nimiä. Nimi on pääasia. Minä en koskaan väittele teoilla. Minä väittelen vain sanoilla. Siitä syystä minä vihaan alhaista realismia kirjallisuudessa. Se mies, joka nimittää lapiota lapioksi, olisi tuomittava itse käyttämään lapiota. Mihinkään muuhun hän ei kelpaa."

"Miten me sitten nimittäisimme teitä, Harry?" kysyi herttuatar.

"Hänen nimensä on Paradoksiprinssi", sanoi Dorian.

"Se sopii hänelle mainiosti", huudahti herttuatar.

"Kiitos kunniasta", naureskeli lordi Henry vajoten tuoliin istumaan. "Nimilipusta ei voi koskaan päästä erilleen! Minä en hyväksy sitä arvonimeä."

"Kuninkaallisista etuoikeuksista ei voi koskaan kieltäytyä", kuului varoitus kauniilta huulilta.

"Te tahdotte siis että puolustan valtaistuintani?"

"Kyllä."

"Minä lahjoitan teille huomispäivän totuudet."

"Minä tahdon mielemmin tämän päivän erehdykset", vastasi herttuatar.

"Riistätte aseet minun käsistäni, Gladys", huudahti lordi Henry nopeasti käsittäen hänen tarkoituksensa.

"Minä riistin vain teidän kilpenne, Harry, mutta en keihästänne."

"En rupea koskaan keihäisille kauneuden kanssa", hän vastasi tehden kauniin liikkeen kädellänsä.

"Siinä te erehdytte, Harry, uskokaa minua. Te panette liian suurta arvoa kauneuteen."

"Kuinka te voitte sitä sanoa? Minä myönnän, että minun mielestäni on parempi olla kaunis kuin hyvä. Mutta toisaalta ei kukaan ole taipuvaisempi myöntämään, että on parempi olla hyvä kuin ruma."

"Onko rumuus siis yksi seitsemästä kuolemansynnistä?" huudahti herttuatar. "Miten käy silloin vertauksenne orkideasta?"

"Rumuus on yksi seitsemästä kuolemanhyveistä, Gladys. Teidän, hyvänä torypuolueen jäsenenä, ei pidä arvostella niitä liian alhaisiksi. Olut, raamattu ja seitsemän kuolemanhyvettä on tehnyt Englannistamme sen mikä se on."

"Ettekö te siis rakasta maatanne?" kysyi herttuatar.

"Minä elän siinä."

"Jotta sitä paremmin voisitte sitä arvostella."

"Tahtoisitteko kuulla Europan tuomion siitä?" kysyi lordi Henry.

"Mitä he sanovat meistä?"

"Että Tartuffe on muuttanut Englantiin ja avannut täällä liikkeen."

"Onko se teidän oma sukkeluutenne, Harry?"

"Minä luovutan sen teille."

"Minä en voi sitä käyttää. Se on liian tosi."

"Ei teidän tarvitse arkailla. Meidän maanmiehemme eivät koskaan tunne itseään tuommoisessa kuvauksessa."

"He ovat käytännöllisiä."

"He ovat enemmän viisaita kuin käytännöllisiä. Kun he tekevät tiliä, niin he asettavat vastatusten tyhmyyden ja rikkauden, paheet ja teeskentelyn."

"Ja kuitenkin me olemme saaneet suuria aikaan."

"Meitä on pakoitettu suuriin tekoihin, Gladys."

"Me olemme kantaneet niiden taakan."

"Ei sen pitemmälle kuin pörssiin asti."

Herttuatar pudisti päätään. "Minä uskon rotuun", hän sanoi.

"Se edustaa tarmokkaiden jälkeläisiä."

"Se kehittyy."

"Rappeutuminen huvittaa minua enemmän."

"Entäs taide?" kysyi herttuatar.

"Se on tauti."

"Ja rakkaus?"

"Harhakuva."

"Uskonto?"

"Uskon uudenaikainen korvaus."

"Te olette skeptiko."

"En! Skeptillisyys on jo puolittain uskoa."

"Mitä te sitten olette?"

"Selittäminen on rajoittamista."

"Antakaa minulle johtolanka."

"Langat taittuvat. Te eksyisitte siihen labyrintiin."

"Te saatatte minut hämmentymään. Puhukaamme jostakin muusta."

"Meidän isäntämme on erinomainen puheenaihe. Vuosia sitten häntä sanottiin satuprinssiksi."

"Oi, älä muistuta sitä minulle", huudahti Dorian Gray.

"Isäntämme on aivan hirveä tänä iltana", vastasi herttuatar punastuen. "Minä luulen että hän olettaa Monmouthin naineen minut vain tieteellisestä harrastuksesta, sen vuoksi että hän minussa näki parhaan uudenaikaisen perhosen."

"Toivottavasti hän ei kuitenkaan lävistä teitä neuloilla, herttuatar", naureskeli Dorian.

"Oi, kamarineitoni tekee sitä aivan kylliksi, mr. Gray, kun hän on suuttunut minuun."

"Ja mistä syystä hän suuttuu teihin, herttuatar?"

"Aivan turhanpäiväisistä syistä, mr. Gray, sen vakuutan teille. Tavallisesti sen vuoksi, että tulen kotiin kymmentä vailla yhdeksän, ja sanon hänelle, että minun täytyy olla jo valmiiksi puettuna puoli yhdeksältä."

"Miten järjetön hän on! Teidän pitäisi nuhdella häntä."

"Sitä minä en uskalla, mr. Gray. Hän valmistaa kaikki minun hattuni.
Muistattehan sitäkin, joka minulla oli lady Hilstonen puutarhakutsuissa?
Te ette muista, mutta te olette ystävällinen kun olette muistavinanne.
No niin, hän teki sen aivan tyhjästä. Kaikki hyvät hatut ovat tehdyt
tyhjästä."

"Samoinkuin hyvä mainekin, Gladys", keskeytti lordi Henry. "Jokainen vaikutus, jonka me toisiin teemme, tuottaa meille vihollisen. Voidakseen saavuttaa yleistä suosiota, täytyy olla kyvyltään keskinkertainen."

"Ei naisten joukossa", sanoi herttuatar päätään pudistaen; "ja naiset hallitsevat maailmaa. Minä vakuutan teille, me emme voi sietää keskinkertaisia ihmisiä. Me naiset, niinkuin joku on sanonut, rakastamme korvillamme, samoinkuin te miehet rakastatte silmillänne, jos te yleensä rakastatte."

"Näyttää siltä kuin me emme koskaan tekisi mitään", mutisi Dorian.

"No, silloin, mr. Gray, te ette myöskään koskaan rakasta", vastasi herttuatar teeskennellyllä surulla.

"Rakas Gladys!" huudahti lordi Henry. "Kuinka voitte sitä sanoa? Romantiikka on alituista uudistumista, ja uudistuminen muuttaa himon taiteeksi. Sitä paitsi joka ainoa kerta, kun me rakastamme, on aina ainoa kerta, jolloin olemme rakastaneet. Esineen muutos ei muuta himon samuutta. Se enintään syventää tunnetta. Meillä elämässä voi enintään olla yksi suuri kokemus, ja elämän koko salaisuus on siinä, että osaamme uudistaa tuon kokemuksen niin monta kertaa kuin mahdollista."

"Vaikkapa olisi haavoittunutkin, Harry?" kysyi herttuatar hetken kuluttua.

"Varsinkin silloin, jos on haavoittunut", vastasi lordi Henry.

Herttuatar kääntyi ja katsahti Dorian Grayhin utelias ilme silmissään.
"Mitä te siihen sanotte, mr. Gray?" hän kysyi.

Dorian epäröi hetken. Sitten hän heitti päänsä taaksepäin ja naurahti.
"Minä olen aina samaa mieltä kuin Harrykin, herttuatar."

"Silloinko myöskin kun hän on väärässä?"

"Harry ei ole koskaan väärässä, herttuatar."

"Ja tuottaako hänen filosofiansa teille onnea?"

"En ole koskaan etsinyt onnea. Kuka tarvitsee onnea? Minä olen etsinyt nautintoa."

"Ja oletteko sitä löytänyt, mr. Gray?"

"Usein. Liiankin usein."

Herttuatar huokasi. "Minä etsin rauhaa", hän sanoi, "ja jollen nyt mene pukeutumaan, niin minulla ei ole sitä tänä iltana."

"Sallikaa minun antaa teille muutamia orkidejoja, herttuatar", huudahti
Dorian hypäten pystyyn ja astuen kasvihuoneen perälle.

"Te keikailette liiaksi hänen kanssansa", sanoi lordi Henry serkulleen.
"Pitäkää varanne. Hän on hyvin lumoava."

"Jos hän ei olisi sitä, niin ei olisi mitään taisteluakaan."

"Siis kreikkalainen kreikkalaista vastaan?"

"Minä olen trojalaisten puolella. He taistelivat naisen tähden."

"He tulivat voitetuiksi."

"On pahempaakin olemassa kuin tappiota", herttuatar vastasi.

"Te nelistätte höllin ohjin."

"Elämä käy tasakäyntiä", kuului vastaus.

"Sen minä kirjoitan tänä iltana päiväkirjaani."

"Minkä sitten?"

"Että kärventynyt lapsi ei karta tulta."

"Minä en ole edes kärventynyt. Minun siipeni ovat koskemattomat."

"Te käytätte niitä kaikkeen muuhun paitsi lentoon."

"Rohkeus on miehistä paennut naisiin. Se on uusi kokemus."

"Teillä on kilpailija."

"Kuka?"

Lordi Henry nauroi. "Lady Narborough", hän kuiskasi. "Hän suorastaan jumaloi Doriania."

"Te peloitatte minua. Rakkaus muinaisuuteen on vaarallinen meille romantikoille."

"Romantikoille! Te osaatte käyttää kaikkia tieteen järjestelmiä."

"Miehet ovat kasvattaneet meitä."

"Mutta he eivät ole päässeet teistä selville."

"Antakaa kuvaus meistä sukupuolena", kuului vaatimus herttuattaren puolelta.

"Sfinksejä ilman salaisuuksia."

Herttuatar katsoi hymyillen lordi Henryyn. "Kuinka kauan mr. Gray viipyy!" hän sanoi. "Mennään häntä auttamaan. Enhän ole edes sanonut hänelle minkä värinen minun pukuni on."

"Ah! te saatte valita puvun hänen kukkiensa mukaan, Gladys."

"Se olisi ennenaikuista antautumista."

"Romantinen taide alkaa kohopisteellään."

"Minun täytyy säilyttää tilaisuus peräytymiseenkin."

"Parthialaiseen tapaanko?"

"He löysivät erämaassa turvapaikan. Sitä minä en voisi tehdä."

"Naiset eivät aina saa vapaasti valita", lordi Henry vastasi, mutta tuskin hän oli sen lauseen lopettanut, kun kasvihuoneen perältä kuului tukahdettua valitusta ja kumeaa ääntä, ikäänkuin joku olisi kaatunut. Kaikki kavahtivat pystyyn. Herttuatar seisoi liikkumattomana kauhusta. Ja tuskan ilme kasvoissaan lordi Henry hyökkäsi huojuvien palmujen lomitse ja löysi Dorian Grayn makaamasta kivilattialla tajuttomana kuin kuollut.

Hän kannettiin heti siniseen vierashuoneesen ja laskettiin sohvalle pitkäkseen. Hetken kuluttua hän tointui ja katsoi hämmästyneenä ympärilleen.

"Mitä on tapahtunut?" hän kysyi. "Oi, nyt muistan. Olenko turvassa täällä, Harry?" Hän alkoi vapista.

"Rakas Dorian", vastasi lordi Henry. "Sinä menit vain tainnoksiin. Siinä kaikki. Varmaan olet liiaksi rasittanut itseäsi. Sinun ei pitäisi tulla alas päivällisille. Minä hoidan sinun isäntävelvollisuuksiasi."

"Ei, minä tulen alas", hän sanoi nousten pystyyn. "Minä tulen mielemmin toisten luo. En tahdo olla yksin."

Hän meni huoneesensa ja pukeutui. Hän oli hurjan iloinen pöydässä, mutta silloin-tällöin hän värisi kauhusta muistellessansa että hän oli nähnyt kasvihuoneen ikkunaa vasten puristuneena, aivan kuin valkean nenäliinan, James Vanen kasvot, jotka tähystelivät häneen.