Samana iltana kello puoli yhdeksän saattoivat kumartavat palvelijat Dorian Grayn lady Narboroughin vastaanottohuoneesen. Hänellä oli hieno seurustelupuku yllään ja suuri vihko parmalaisia orvokkeja napinlävessä. Hermot särkivät hurjasti hänen otsassansa ja hän oli hirveän kiihtynyt, mutta se tapa millä hän kumartui emännän käden yli, oli yhtä kevyt ja miellyttävä kuin tavallisestikin. Ehkä ihminen ei koskaan ole niin luonteva kuin silloin, kun hänen on pakko näytellä jotakin osaa. Tietysti ei kukaan nähdessään Dorian Grayn tänä iltana olisi voinut aavistaa, että hän oli ollut osallisena murhenäytelmässä, hirveimmässä mitä meidän aikamme tuntee. Nuo hienomuotoiset sormet eivät koskaan olleet voineet tarttua veitseen syntisessä tarkoituksessa, nuo hymyilevät huulet eivät koskaan olleet voineet pilkata Jumalaa ja hyvyyttä. Itsekään hän ei voinut olla ihmettelemättä omaa levollista esiintymistänsä, ja hetken aikaa hän tunsi kaksoiselämän kauhistuttavaa nautintoa.

Seura oli harvalukuinen, ja näytti siltä kuin lady Narborough vain kaikessa kiireessä olisi sen koonnut luokseen. Hän oli viisas nainen ja hänen ulkomuodossaan, niinkuin lordi Henryllä oli tapana sanoa, näkyi todellisen huomattavan rumuuden jäljet. Hän oli ollut Englannin kaikkein ikävystyttävimmän lähettilään kaikkein erinomaisin vaimo, ja haudattuaan puolisonsa oman piirustuksensa mukaan laadittuun marmoriseen hautakammioon ja naitettuaan tyttärensä rikkaille, vanhanpuoleisille miehille, hän antautui ranskalaisen kirjallisuuden, ranskalaisen kyökin ja, milloin hänellä oli siihen vain tilaisuutta, ranskalaisen esprit'in nauttimiseen.

Dorian oli hänen suosikeitansa ja hän vakuutti hänelle aina iloitsevansa siitä, ettei hän ollut kohdannut häntä nuoruudessansa. "Minä tiedän, rakas ystävä, että olisin rakastunut teihin aivan mielettömästi", hänellä oli tapana sanoa, "ja että olisin jättänyt kaikki teidän tähtenne. Sepä onni, ettei teitä ollut hankkeissakaan vielä sillä kertaa. Sillä totta tosiaan, minä en ole edes keikaillutkaan kenenkään kanssa. Kuitenkin se oli kokonaan Narboroughin vika. Hän oli hirveän likinäköinen, eikä miehestä, joka ei näe kerrassaan mitään, ole vähintäkään huvia."

Hänen vieraansa tänä iltana olivat varsin ikäviä. Asia oli nimittäin se — niinkuin hän kuluneen viuhkansa takaa selitti Dorianille — että yksi hänen naiduista tyttäristänsä oli äkkiä tullut hänen luokseen vierailemaan pitemmäksi aikaa, ja mikä vieläkin pahempi, hän oli tuonut miehensä mukanaan. "Se oli hyvin epäystävällistä hänen puoleltansa, hyvä ystävä", hän kuiskasi. "Tietysti minä käyn heidän luonansa joka kesä palattuani Homburgista, mutta tarvitseehan vanha nainen joskus raitista ilmaa, ja sitä paitsi minä saan heidät hiukan hereille. Te ette usko millaista elämää he kotonansa viettävät. Puhdasta, väärentämätöntä maalaiselämää. He nousevat varhain ylös, siksi että heillä on niin paljon työtä, ja he panevat varhain maata, siksi että heillä on niin vähän ajattelemista. Koko naapuristossa ei ole tapahtunut mitään skandaalia kuningatar Elisabetin ajoista saakka ja seurauksena on se, että he nukahtavat kaikki heti päivällisen jälkeen. Teidän ei tarvitse istua heidän vieressänsä. Te saatte paikkanne minun viereeni ja voitte huvittaa minua."

Dorian mutisi jonkun kohteliaisuuden ja silmäsi ympärilleen. Niin, se oli todellakin ikävä seura. Kahta henkilöä hän ei ollut koskaan ennen nähnyt. Muut olivat: Ernest Harrowden, yksi noita keski-ikäisiä keskinkertaisia ihmisiä, joita on niin viljalti Lontoon klubeissa, noita ihmisiä, joilla ei ole vihollisia, mutta joita heidän ystävänsä eivät myöskään voi sietää; lady Ruxton, seitsemänviidettä vanha, prameileva, koukkunenäinen nainen, joka aina koetti näyttää seikkailuihin sekauneelta, mutta oli niin tavattoman ruma, että hänen suureksi suruksensa ei kukaan tahtonut uskoa mitään pahaa hänestä; mrs. Erlynne, tungetteleva nolla, joka sammalsi varsin suloisesti ja jonka tukka oli väriltään venetsialaista punaa; lady Alice Chapman, emännän tytär, epäaistikas, ikävä nainen, jonka kasvot olivat tuota luonteenomaista englantilaista lajia, jotka kerran nähtyänsä heti unohtaa; ja hänen miehensä, punaposkinen, valkopartainen olento, joka, samoinkuin niin monet muut hänen säädystänsä, luuloitteli että liioiteltu iloisuus voi palkita täydellistä ajatusten puutetta.

Dorian katui jo tuloansa, kun lady Narborough silmäili suurta kullattua kelloa, joka liikutteli iloisesti heiluriansa malvaväreihin verhotulla uuninreunuksella ja huudahti: "Miten inhottavaa että Henry Wotton tulee niin myöhään! Minä lähetin onnen kaupalla hänelle tänä aamuna sanan, ja hän lupasi pyhästi ettei hän pettäisi minua."

Olihan se hiukan lohdullista, että Harrykin tulisi sinne, ja kun ovi avautui ja Dorian kuuli hänen hillityn musikaalisen äänensä lausuvan jonkun valheen puolustuksekseen, niin hän ei tuntenut enää ikävää.

Mutta pöydässä ei ruoka hänelle maittanut. Lautanen toisensa jälkeen kulki koskematta hänen ohitsensa. Lady Narborough nuhteli häntä koko ajan ja sanoi, että hän "loukkasi Adolphe parkaa, joka oli keksinyt koko ruokalistan vain häntä varten", ja silloin-tällöin lordi Henry silmäsi häneen pöydän toiselta puolelta, ihmetellen, miksi hän oli niin hiljainen ja hajamielinen. Aika-ajoin palvelija täytti hänen shampanja-lasinsa. Hän joi kiihkeästi ja hänen janonsa näytti vain yltyvän.

"Dorian", sanoi lordi Henry vihdoin, kun jäätelöä tarjottiin, "mikä sinua tänä iltana vaivaa? Sinä olet aivan muuttunut."

"Minä luulen, että hän on rakastunut", huudahti lady Narborough, "eikä hän uskalla tunnustaa sitä minulle, sillä hän pelkää minun tulevan mustasukkaiseksi. Hän onkin aivan oikeassa. Tietysti minä tulisin mustasukkaiseksi."

"Hyvä lady Narborough", mutisi Dorian hymyillen, "minä en ole ollut rakastunut kokonaiseen viikkoon — en totta tosiaan siitä saakka kuin madame de Ferrol läksi kaupungista".

"Kuinka te miehet voitte rakastua sellaiseen naiseen!" huudahti lady
Narborough. "Sitä en tosiaankaan voi käsittää."

"Se on vain siksi, että hän muistaa teidät, sellaisena kuin te olitte pikku tyttönä, lady Narborough", sanoi lordi Henry. "Hän on renkaana meidän ja teidän lyhyitten hameittenne välillä."

"Hän ei muista lainkaan minun lyhyitä hameitani, lordi Henry. Mutta minä muistan hänet varsin hyvin Wienissä kolmekymmentä vuotta sitten ja kuinka decolletée hän silloin oli."

"Hän on yhä vieläkin decolletée", vastasi lordi Henry, tarttuen pitkillä sormillaan oliivimarjaan; "ja kun hänellä on yllään oikein komea puku, niin hän on aivan kuin jonkun huonon ranskalaisen romaanin korupainos. Hän on todellakin ihmeellinen ja täynnä yllätyksiä. Hänen taipumuksensa perhe-idylleihin on aivan verraton. Kun hänen kolmas miehensä kuoli, niin hänen hiuksensa muuttuivat aivan kultaisiksi surusta."

"Kuinka sinä voit puhua tuolla tavalla, Harry!" huudahti Dorian.

"Hyvin romantinen selitys", naureskeli talon emäntä. "Mutta hänen kolmas miehensä, lordi Henry! Ettehän väitä että Ferrol olisi jo neljäs?"

"Tietysti, lady Narborough."

"Minä en usko siitä sanaakaan."

"Hyvä, kysykää mr. Grayltä. Hän on hänen lähimpiä ystäviään."

"Onko se totta, mr. Gray?"

"Hän vakuutti sitä minulle, lady Narborough", sanoi Dorian. "Minä kysyin häneltä oliko hän, samoinkuin Margareta Navarralainen, balsameerannut heidän sydämensä ja ripustanut ne vyöllensä. Hän vastasi ettei hän ollut sitä tehnyt sen vuoksi, ettei yhdelläkään heistä ollut sydäntä."

"Neljä miestä! Kunniani kautta, se on liiallista intoa."

"Liika rohkeutta, siksi minä sitä sanoisin", sanoi Dorian.

"Oi, hänellä on rohkeutta vaikka mihin, hyvä ystävä. Ja millainen on
Ferrol? Minä en tunne häntä."

"Hyvin kauniitten naisten miehet kuuluvat rikollisten luokkaan", sanoi lordi Henry, maistellen viiniään.

Lady Narborough napautti häntä viuhkallaan. "En ihmettele yhtään, vaikka maailma sanoo teitä hyvin ilkeäksi."

"Mutta mikä maailma?" kysyi lordi Henry kohauttaen kulmakarvojaan. "Luultavasti vain tuleva maailma. Sillä maailma ja minä tulemme hyvin toimeen toistemme kanssa."

"Jokainen minun tuttavani sanoo, että te olette hyvin ilkeä", sanoi vanha nainen pyörittäen päätään.

Lordi Henry näytti vakavalta hetken aikaa. "Se on kerrassaan inhottavaa", sanoi hän vihdoin, "kuinka ihmiset nykyään puhuvat toisten selän takana asioita, jotka ovat aivan tosia."

"Eikö hän ole parantumaton?" huudahti Dorian nojautuen eteenpäin tuolillaan.

"Toivottavasti", sanoi talon emäntä nauraen. "Mutta totta tosiaan, jos te kaikki ihailette madame de Ferrolia noin naurettavalla tavalla, niin täytynee minunkin mennä uusiin naimisiin tullakseni muotiin."

"Te ette mene uusiin naimisiin, lady Narborough", sanoi lordi Henry. "Te olette ollut liian onnellinen. Kun nainen menee uusiin naimisiin, niin hän tekee sen siksi, että hän inhosi ensimäistä miestään. Mies sitä vastoin menee uusiin naimisiin sen vuoksi, että hän ihaili ensimäistä vaimoaan. Naiset koettavat onneaan; miehet panevat onnensa alttiiksi."

"Narborough ei ollut täydellinen", sanoi vanha nainen.

"Jos hän olisi sitä ollut, niin te ette olisi rakastanut häntä, rakas lady Narborough", kuului vastaus. "Naiset rakastavat meitä vikojemme vuoksi. Jos meillä on vain kylliksi vikoja, niin he antavat meille mitä tahansa anteeksi, vieläpä nerokkaisuutemmekin. Pelkäänpä ettette kutsu minua enää koskaan päivällisille tämän jälkeen, lady Narborough; mutta se on aivan totta."

"Tietysti se on totta, lordi Henry. Jos me naiset emme rakastaisi teitä vikojenne vuoksi, niin miten teidän kävisi? Ei yksikään teistä pääsisi naimisiin. Te olisitte vain joukko onnettomia poikamiehiä. Vaikka eihän se teitä paljoa parantaisi. Nykyään kaikki naineet miehet elävät kuin poikamiehet ainakin, ja kaikki poikamiehet kuin naineet miehet."

"Fin de siècle" [Vuosisadan loppu], mutisi lordi Henry.

"Fin de globe" [Maailman loppu], vastasi talon emäntä.

"Minä toivoisin että olisi fin de globe", sanoi Dorian huoaten. "Elämä on suuri pettymys."

"Ah, hyvä ystävä", sanoi lady Narborough, vetäen hansikkaat käteensä, "älkää sanoko, että te olette kyllästynyt elämään. Kun mies sen sanoo, niin silloin on varmaa, että elämä on saanut hänestä tarpeeksi. Lordi Henry on hyvin paha ihminen, ja minä toivon joskus että olisin ollut sellainen minäkin; mutta te olette luotu hyväksi — te näytätte niin hyvältä. Minä hankin teille soman vaimon. Lordi Henry, ettekö arvele, että mr. Grayn pitäisi mennä naimisiin?"

"Sitä minä olen aina sanonut hänelle, lady Narborough", sanoi lordi
Henry kumartaen.

"No niin, koettakaamme saada hänet hyviin naimisiin. Minä lupaan käydä läpi Debrettin sukukirjan tänä iltana ja laitan listan kaikista sopivista nuorista naisista."

"Ja samallako myös luettelon heidän iästänsä, lady Narborough?" kysyi
Dorian.

"Tietysti myös heidän iästänsä — hiukan korjattuna. Mutta ei mitään pidä kiireellä suorittaa. Minä tahtoisin, että siitä tulisi sopiva liitto, niinkuin Morning Post sanoo, ja soisin että te molemmat tulisitte onnellisiksi."

"Mitä loruja ihmiset puhuvat onnellisista avioliitoista!" huudahti lordi Henry. "Mies voi olla onnellinen jokaisen naisen kanssa niin kauan kuin hän ei rakasta naista."

"Ah! mikä kyynikko te olette!" huudahti vanha nainen työntäen tuoliaan edemmäksi pöydästä ja nyökäten lady Ruxtonille. "Teidän pitää tulla taas pian minun luokseni päivällisille. Te olette todellakin erinomainen hermojen vahvistaja, paljoa parempi kuin kaikki ne lääkkeet, joita sir Andrew on minulle määrännyt. Mutta teidän täytyy sanoa minulle, keitä te tahtoisitte täällä tavata. Minä haluaisin kutsua oikein hauskan seuran."

"Minä pidän miehistä, joilla on tulevaisuutta ja naisista, joilla on entisyyttä", hän vastasi. "Vai luuletteko te että siitä syntyisi naisvalta?"

"Pelkäänpä pahoin", sanoi lady Narborough nauraen ja nousi samalla ylös. "Suokaa anteeksi, rakas lady Ruxton", hän lisäsi, "en huomannut että te ette vielä ollut polttanut paperossianne loppuun."

"Ei se tee mitään, lady Narborough. Minä poltan aivan liiaksi. Minä koetan vast'edes olla kohtuullisempi."

"Älkää huoliko, lady Ruxton", sanoi lordi Henry. "Kohtuus on arveluttava asia. 'Kyllä' ei ole sen parempaa kuin niukka ateria. 'Liika' on melkein kuin juhla."

Lady Ruxton katseli häntä uteliaasti. "Teidän pitää tulla selittämään sitä minulle tarkemmin jonakuna iltapuolena, lordi Henry. Se tuntuu varsin ihastuttavalta teorialta", hän mutisi astuessaan ulos huoneesta.

"Älkää nyt istuko liian kauan politiikkanne ja juorujenne ääressä", huudahti lady Narborough ovelta. "Jos te sen teette, niin me alamme varmaan riidellä yläkerrassa."

Herrat nauroivat, ja mr. Chapman nousi juhlallisesti ylös pöydän alapäästä ja läksi yläpäähän. Dorian Gray muutti paikkaansa ja meni istumaan lordi Henryn viereen. Mr. Chapman alkoi puhua kovalla äänellä alahuoneen olosuhteista. Hän oli raivoissaan vastustajilleen. Sana doktrinäärinen — kauhuaherättävä sana kaikille englantilaisille — kohosi silloin-tällöin esiin keskellä hänen puheenpaukettansa. Hän käytti mielellään alkusointuja puheensa koristuksena. Hän nosti "Union Jack" lipun aina ajatuksen korkeimmalle harjalle saakka. Hän todisti että rodun perinnöllinen typeryys — hän nimitti sitä hyväntahtoisesti "englantilaiseksi terveeksi järjeksi" — oli seuraelämän paras tuki.

Hymyily karehti lordi Henryn huulilla, ja hän kääntyi katsoen Dorianiin.

"Voitko paremmin, hyvä ystävä?" hän kysyi. "Sinä et näyttänyt olevan hyvissä voimissa päivällisten aikana."

"Voin aivan hyvin, Harry. Olen vain väsynyt. Siinä kaikki."

"Sinä olit ihastuttava eilen illalla. Pikku herttuatar oli aivan hurmautunut sinuun. Hän sanoi käyvänsä Selbyssä."

"Hän on luvannut tulla sinne kahdentenakymmenentenä päivänä."

"Tuleeko Monmouth myös sinne?"

"Tulee, Harry."

"Hän ikävystyttää minua hirveästi, melkein yhtä paljon kuin herttuatartakin. Herttuatar on hyvin viisas, liian viisas ollakseen nainen. Häneltä puuttuu heikkouden sanomatonta suloutta. Savijalat, ne, ne tekevät kuvapatsaan kullan arvokkaaksi. Hänen jalkansa ovat erinomaisen kauniit, mutta ne eivät ole savesta. Valkoista porsliinia, jos niin tahdot. Ne ovat käyneet tulen läpi; ja mitä tuli ei polta, sen se karaisee. Hänellä on kokemusta."

"Kuinka kauan hän on ollut naimisissa?" kysyi Dorian.

"Iankaikkisuuden, hän vakuuttaa minulle. Minun luullakseni aateliskalenterin mukaan kymmenen vuotta, mutta kymmenen vuoden aika Monmouthin kanssa lienee yhtä pitkä kuin koko iankaikkisuus. Kuka muu tulee?"

"Ah, Willoughbyt, lordi Rugby ja hänen vaimonsa, meidän emäntämme,
Geoffrey Clouston, koko tavallinen seura. Olen kutsunut myös lordi
Grotrianin."

"Hän miellyttää minua", sanoi lordi Henry. "Useat eivät pidä hänestä, mutta minun mielestäni hän on ihastuttava. Hän pukeutuu joskus liian ylellisesti, mutta hän hyvittää sen kokonaan ylikultuurillansa. Hän on hyvin uudenaikainen tyyppi."

"En tiedä, tokko hän voi tulla, Harry. Hänen täytyy ehkä lähteä isänsä kanssa Monte Carloon."

"Ah! miten vaivalloisia ihmisten omaiset voivat olla! Koeta saada häntä mukaan. Johtuupa mieleeni, Dorian, sinä läksit kovin varhain kotiin eilen illalla. Läksit jo ennen yhtätoista. Mitä sinä teit sen jälkeen. Menitkö suoraan kotiin?"

Dorian silmäsi häneen nopeasti ja rypisti kulmakarvojaan. "En, Harry", hän sanoi vihdoin, "en tullut kotiin ennenkuin lähemmäs kolmea."

"Menitkö klubiin?"

"Menin", hän vastasi. Sitten hän puri huultaan. "Ei, en minä sitä tarkoita. En minä mennyt klubiin. Minä kävelin. En muista, mitä tein… Kuinka utelias sinä olet, Harry! Sinä tahdot aina tietää mitä muut ovat tehneet. Minä koetan aina unohtaa mitä itse olen tehnyt. Minä tulin kotiin puoli kolme, jos tahdot tietää ajan tarkalleen. Olin unohtanut avaimen kotiin ja palvelijani päästi minut sisään. Jos tahdot saada sen todistetuksi, niin voit kysyä häneltä."

Lordi Henry kohautti olkapäitään. "Rakas ystävä, mitäpä minä sitä tarvitsisin! Mennään ylös vierashuoneesen. Kiitos, ei sherryä, mr. Chapman. Jotain on tapahtunut sinulle, Dorian. Sano, mitä se on. Sinä et tänä iltana ole oma itsesi."

"Älä huoli minusta, Harry. Minä olen kiihoittunut, pahalla tuulella.
Minä tulen huomenna sinun luoksesi, tai ylihuomenna. Vie terveiseni lady
Narboroughille. Minä en tule ylös. Minä menen kotiin. Minun täytyy
lähteä kotiin."

"Hyvä, Dorian. Toivon että tulet huomenna teetä juomaan, herttuatarkin tulee."

"Koetan tulla, Harry", hän sanoi poistuen huoneesta. Kun hän ajoi kotiin, niin hän tunsi, että kauhuntunne, jonka hän oli luullut jo kadonneen, oli palannut takaisin. Lordi Henryn satunnaiset kysymykset olivat hetkeksi saattaneet hänet pois suunniltaan, ja hän tarvitsi koko mielenmalttinsa. Vaaralliset esineet olivat hävitettävät. Häntä värisytti. Hän tunsi vastenmielisyyttä vain ajatellessaankin niiden liikuttamista.

Mutta se oli tehtävä. Hän tiesi sen, ja kun hän oli sulkenut kirjastonsa oven, niin hän avasi salaisen kaapin, jonne hän oli heittänyt Basil Hallwardin päällystakin ja laukun. Tuli paloi uunissa. Hän heitti siihen uuden halon. Kärventyneen kankaan ja palavan nahan haju oli hirveä. Kesti kokonaista kolmeneljännestuntia ennenkuin kaikki oli hävinnyt. Lopulta hän oli aivan väsynyt ja pahoinvoipa. Hän sytytti palamaan muutamia algierilaisia pastilleja kupariseen hiilipannuun ja pesi kätensä ja otsansa kylmällä myskinhajuisella etikalla.

Äkkiä hän säpsähti. Hänen silmänsä alkoivat oudosti loistaa ja hän puri hermostuneesti alahuultansa. Ikkunoiden välissä seisoi suuri firenzeläinen ebenholtsinen kaappi, jonka silaukset olivat norsunluuta ja sinistä lapista. Hän katseli sitä ikäänkuin se olisi samalla kertaa häntä hurmannut ja peloittanut, ikäänkuin siinä olisi ollut jotain, jota hän kaipasi ja samalla inhosi. Hän hengitti kiivaammin. Mieletön halu sai vallan hänessä. Hän sytytti paperossin ja heitti sen pois. Hänen silmäluomensa painuivat alas, jotta pitkät silmäripset miltei koskettivat poskia. Mutta sittenkin hän piti kaappia silmällä. Vihdoin hän nousi ylös sohvalta, jonne hän oli heittäytynyt, astui kaapin luo ja avattuaan sen, hän kosketteli jotakin salaista vieteriä. Kolmikulmainen laatikko työntäytyi hitaasti esille. Hänen sormensa liikkuivat vaistomaisesti sitä kohti, tunkeutuivat sisään ja tarttuivat johonkin kiinni. Se oli pieni, taiteellisesti tehty kiinalainen rasia, jonka mustalla kiiltävällä pinnalla oli kultapölyä, sivuja pitkin kulki aaltomaisia viivoja ja silkkisissä nauhoissa riippui pyöreitä kristalleja, joiden tupsut olivat tehdyt punotusta metallilangasta. Hän avasi sen. Sisällä oli vihreätä, vahamaista, kiiltävää tahdasta, jonka haju oli läpitunkevaa ja raskasta.

Hän epäröi hetken, kasvoilla kummallinen, jähmettynyt piirre. Sitten hän värisi ikäänkuin vilusta, vaikka huoneessa oli hirveän kuuma ja katseli kelloaan. Se oli kahtakymmentä vailla kaksitoista. Hän pani rasian paikoilleen, sulki kaapin ovet ja meni makuuhuoneesensa.

Kun keskiyön pronssiset lyönnit kajahtivat pimeään ilmaan, niin Dorian Gray hiipi hiljaa ulos talosta huonoissa pukimissa, paksu kaulahuivi kaulassa. Bond streetiltä hän tapasi ajurin, jolla oli hyvä hevonen. Hän huusi sitä ja ilmoitti hänelle hiljaisella äänellä osoitteen.

Mies pudisti päätään. "Sinne on liian pitkä matka", hän mutisi.

"Tästä saatte sovereignin", sanoi Dorian. "Saatte vielä toisenkin, jos ajatte nopeasti."

"Hyvä, herra", vastasi mies, "tunnissa olette perillä", ja kun Dorian Gray oli astunut ajoneuvoihin, niin tämä käänsi hevosensa ja ajoi nopeasti jokirantaa kohti.