Read synchronized with  German  English  Spanisch  French  Italian  Portuguese  Czech  Russian 
Dorian Grayn muotokuva.  Oscar Wilde
Luku 14. LUKU XIV.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Seuraavana aamuna kello yhdeksän palvelija toi sisään shokolaadia tarjottimella ja avasi ikkunaluukut. Dorian nukkui aivan rauhallisesti oikealla kyljellään, käsi posken alla. Hän näytti nuorelta pojalta, joka oli väsynyt leikin tai lukujen jälkeen.

Palvelija kosketti häntä kahdesti olkapäähän ennenkuin hän heräsi, ja kun hän avasi silmänsä, niin hieno hymy karehti hänen huulillaan, ikäänkuin hän olisi nähnyt jotain suloista unta. Mutta hän ei ollut uneksinut yhtään. Yö oli kulunut rauhallisesti, ilman iloisten tai tuskallisten kuvien häiriötä. Mutta nuoret hymyilevät ilman minkäänlaista syytä. Siinä onkin heidän suurin suloutensa.

Hän kääntyi toiselle puolelle ja nojaten kyynärpäähänsä alkoi maistella shokolaadia. Lempeä marraskuun aurinko paistoi sisään huoneesen. Taivas oli pilvetön, ja ilma lämmin. Tuntuipa melkein kuin olisi ollut kevätaamu.

Vähitellen kuluneen yön tapahtumat palasivat äänettömin, verentahraamin askelin hänen aivoihinsa ja muuttuivat peloittavan selviksi. Häntä värisytti muistellessaan mitä kaikkea hän oli saanut kärsiä, ja hetkeksi hänet valtasi sama kummallinen inhon tunne Basil Hallwardia kohtaan, joka oli pakoittanut häntä murhaamaan hänet, ja hän tuli aivan jääkylmäksi vihasta. Kuollut istui yhä tuolla ylhäällä täydessä auringonvalossa. Miten hirveää se oli! Tuollaiset julmat asiat kuuluivat pimeyteen, eikä päivänvaloon.

Hän tunsi tulevansa sairaaksi tai hulluksi, jos hän alkaisi hautoa kaikkia kokemuksiaan. On syntejä, joita muistellessa tuntee suurempaa nautintoa, kuin itse teossa ollessa, omituisia voittoja, jotka tyydyttävät enemmän ylpeyttä kuin intohimoa, ja jotka vaikuttavat voimakkaammin ja virkistävämmin järkeen kuin aisteihin. Mutta tämä oli jotakin aivan toista. Se oli karkoitettava mielestä, huumattava unikoilla ja kuristettava, jotta ei itse tulisi kuristetuksi.

Kun kello löi puoli kymmenen, niin hän siveli kädellä otsaansa ja nousi äkisti ylös, pukeutui vieläkin suuremmalla tarkkuudella kuin tavallisesti, valitsi erityisellä huolella kaulahuivinsa ja kravattineulansa ja vaihtoi useita kertoja sormuksiaan. Hän istui myös kauan aikaa aamullispöydän ääressä, maistellen erilaisia ruokalajeja ja jutellen kamaripalvelijansa kanssa uusista livreoista, joita hän aikoi teettää palvelijoilleen Selbyssä, ja tarkastaessaan kirjeitään. Muutamille kirjeilleen hän nauroi. Kolme niistä suututti häntä. Yhtä hän luki useampaan kertaan ja repi sen sitten rikki kärsimättömästi. "Naisten muisti on hirvittävä!" — niin oli lordi Henry kerran sanonut.

Juotuaan kupin mustaa kahvia, hän pyyhki hitaasti suutaan lautasliinalla, antoi palvelijalle merkin ja kirjoitti hänen odottaessaan kaksi kirjettä. Toisen hän pisti taskuunsa, toisen hän ojensi palvelijalle.

"Viekää tämä mr. Campbellille Hertford Streetin varrelle taloon n:o 152, Francis, ja jos hän ei ole kaupungissa, niin tiedustelkaa hänen osoitettaan."

Kun hän jäi yksin, niin hän sytytti paperossin ja alkoi piirustaa paperipalaselle, ensin kukkia ja taloja, sitten kasvoja. Äkkiä hän huomasi, että kaikissa kasvoissa oli jotakin eriskummallista, joka muistutti Basil Hallwardia. Hän rypisti otsaansa ja nousten ylös hän meni kirjahyllynsä luo ja otti kirjan umpimähkään. Hän päätti olla ajattelematta yöllistä tapahtumaa ennenkuin se oli aivan välttämätöntä.

Hän oikaisi itsensä sohvalle, ja katseli kirjan nimilehteä. Se oli Gautierin teos "Emaux et Camées", Charpentierin julkaisema painos japanilaisella paperilla, Jacquemartin etsauksilla. Kannet olivat sitronanvihreää nahkaa, jota koristi granaattiomenia kullatun ristikon keskellä. Adrian Singleton oli lahjoittanut sen hänelle. Selaillessaan lehtiä hänen silmänsä osuivat runoon, joka kuvasi Lacenairen kättä — tuota kylmää, keltaista kättä, joka kidutuksen jälkeen oli vielä pesemätön ja jossa oli untuvamaiset punaiset karvat ja faunin sormet. Hän katseli omia, kapeita sormiansa väristen vaistomaisesti ja selaili edelleen, kunnes hän tuli näihin ihaniin Venetsiaa kuvaaviin säkeihin:

    "Sur une gamme chromatique,
      le sein de perles ruisselant,
    la Venus de l'Adriatique
      sort de l'eau son corps rose et blanc.

    Les dômes, sur l'azur des ondes
      suivant la phrase au pur contour,
    s'enflent comme des gorges rondes
      que soulève un soupir d'amour.

    L'esquif aborde et me depose,
      jetant son amarre au pilier,
    devant une façade rose,
      sur le marbre d'un escalier."

    Kuin kromaatiselta sävelasteikolta, helma helmiä herahdellen, Adrian
    Venus nousee vedestä, ruumis ruusunpunaisena ja valkeana.

    Kirkot puhtaine ääriviivoineen, aaltojen asuurisinessä uiden,
    seuraavat sävelasteikkoa nekin, paisuvina kuin pyöreät kaulat,
    joista rakkauden huokaus kohoaa.

    Pursi lähenee ja laskee minut maihin, heittäen ankkuritouvinsa
    pylvääsen, ruusunpunaisen fasadin, marmoriportaiden edustalle.

Kuinka ihanat nuo säkeet! Kun luki niitä, niin tuntui siltä kuin olisi soljunut pitkin vihertäviä vesiteitä helmien ja neilikkojen kaupungissa, ja mukavasti loikonut mustassa gondolissa, jonka keulavannas olisi hopeaa ja verhot hulmuaisivat tuulenhengessä. Nuo yksinkertaiset rivit olivat hänestä kuin suoria, turkosisinisiä juovia, jotka seuraavat mukana kulkiessa Lidoa kohti. Äkilliset värinkimallukset muistuttivat hänen mieleensä opaali- ja iriskaulaisten lintujen välkettä niiden parveillessa solakan campanilen ympärillä, jonka kyljissä on lukemattomia uurteita, tai niiden kopeansulavasti keikistellessä hämärissä, tomuisissa pylväskäytävissä. Nojautuen taakse ja sulkien silmänsä hän toisti kerta toisensa jälkeen:

"Devant une façade rose, sur le marbre d'un escalier."

Nuo kaksi säettä kuvastivat koko Venetsiaa. Hän muisti syksyä, jonka hän siellä oli viettänyt ja sitä ihmeellistä rakkautta, joka oli kiihoittanut hänet mielettömiin, suloisiin hullutuksiin. Joka ainoalla paikalla on oma romantisuutensa. Mutta Venetsia, samoinkuin Oxfordkin, oli säilyttänyt taustan romantisuudelleen, ja aito-romantisuudelle on tausta kaikkein tärkeintä. Basil oli ollut jonkun aikaa hänen mukanansa, ja tämä oli ollut aivan hullaantuneena Tintorettoon. Basil parka! Kuinka hirveä tuollainen loppu oli ihmiselle!

Hän huokasi ja otti kirjan jälleen käteensä ja koetti unohtaa. Hän luki pääskysistä, jotka lentelevät edes-takaisin pienen smyrnalaisen kahvilan ovesta, jossa pyhiinvaeltajat istuvat lukien merikivihelmiään ja turbaanipäiset kauppiaat polttavat pitkiä tupsupäisiä piippujaan vakavasti keskustellen toistensa kanssa; hän luki Place de la Concorden obeliskista, joka vuodattaa graniittikyyneliä kaukaisessa, auringottomassa maanpaossaan ja ikävöitsee takaisin lämpimän, lotuskukkaisen Niilin rannalle, jossa on sfinksejä, ruusunpunaisia ibislintuja, valkoisia, kultakyntisiä kotkia ja vihreäsilmäisiä, pieniä, vihreässä höyryävässä mudassa matelevia krokodiilejä. Hän alkoi mielessään hautoa noita säkeitä, joiden sointu on lähtöisin suudelmien hivuttamasta marmorista, ja joissa kuvautuu se ihmeellinen patsas, mitä Gautier vertaa kontra-alttoääneen, tuo "monstre charmant", joka uinuu Louvren porfyrisalissa. Mutta hetken kuluttua kirja putosi hänen kädestänsä. Hän hermostui ja hirveä tuskantäristys tuli hänen ylitsensä. Mitäpä jos Alan Campbell ei olisikaan Englannissa? Päiviä kuluisi ennenkuin hän palaisi takaisin. Ehkä hän ei suostuisi tulemaankaan. Mitäpä hän sitten tekisi? Joka ainoa hetki oli hänelle kallis.

He olivat ennen olleet hyvät ystävät, noin viisi vuotta sitten — aivan eroamattomat ystävät. Sitten ystävyys oli äkkiä loppunut. Kun he nyt tapasivat toisensa seuroissa, niin Dorian Gray vain hymyili; Alan Campbell ei hymyillyt koskaan.

Hän oli hyvin etevä nuori mies, vaikka hän ei ymmärtänytkään kuvaamataiteita, ja käsityksensä runoudesta hän oli kokonaan saanut Dorianilta. Tiede oli hänen pääharrastuksensa. Cambridgessä hän oli viettänyt enimmän aikansa laboratorityössä ja oli suorittanut hyvän tutkinnon luonnontieteissä. Yhä vieläkin hän tutki suurella innolla kemiaa, ja hänellä oli oma laboratorinsa, jonne hän sulkeutui päivät pitkin äitinsä suureksi suruksi, joka olisi toivonut hänestä parlamentin jäsentä, sillä kemisti, hänen mielestään, oli vain reseptien laatija. Hän oli hyvin soitannollinen, ja soitti sekä viulua että pianoa paremmin kuin useimmat taiteenharrastajat. Soitto se olikin kaikkein ensiksi vienyt hänet ja Dorian Grayn yhteen — soitto ja tuo selittämätön voima, jolla Dorian näytti mielensä mukaan voivan vaikuttaa muihin ihmisiin, ja jota hän usein tietämättäänkin käytti. He olivat tavanneet toisensa lady Berkshiren luona eräänä iltana, jolloin Rubinstein oli siellä soittanut, ja sen jälkeen heitä nähtiin aina yhdessä ooperassa ja joka paikassa, missä hyvää musiikkia oli kuultavana. Kahdeksantoista kuukautta heidän ystävyyttään kesti. Campbell oli aina joko Selby Royalissa tai Grosvenor squaren varrella. Hänen, samoinkuin niin monen muunkin mielestä, Dorian Gray edusti kaikkea, mikä elämässä oli ihmeellistä ja viehättävää. Ei kukaan tiennyt oliko heidän välilleen syntynyt riitaa vai ei. Mutta ihmiset huomasivat äkkiä, että he tuskin puhuttelivat toisiaan tavatessansa ja että Campbell näytti aina lähtevän varhemmin pois seurasta, missä Dorian Graykin oli läsnä. Hän oli myöskin muuttunut — ajoittain hän oli hyvin alakuloinen, ei näyttänyt sietävän musiikkia, eikä tahtonut koskaan itse soittaa. Kun häntä pyydettiin soittamaan, niin hän puolustuksekseen sanoi olevansa niin kiinni tieteellisissä töissä, ettei hänelle jäänyt aikaa harjoittamiseen. Ja se olikin totta. Päivä päivältä hänen harrastuksensa biologiaan yhä kasvoi, ja hänen nimensä esiintyi kerran tai pari tieteellisissä aikakauskirjoissa ihmeellisten kokeilujen yhteydessä.

Sellainen oli se mies, jota Dorian Gray odotti. Joka hetki hän vilkaisi kelloonsa. Ja sitä myöten kuin aika kului hänen kiihkeytensä yhä kasvoi. Lopulta hän nousi pystyyn ja alkoi kulkea edes-takaisin huoneessa, aivan kuin häkkiin telkitty kaunis eläin. Hän astui pitkin, hiipivin askelin. Hänen kätensä olivat jääkylmät.

Odotus kävi sietämättömäksi. Aika tuntui hänestä hiipivän lyijynraskailla askelilla, samalla kuin hän itse myrskytuulessa ajautui mustan, ammottavan kuilun rosoista reunaa vasten. Hän tiesi mikä sieltä häntä väijyi, hän näkikin sen, ja painoi vavisten kosteat sormensa polttavia silmäluomiaan vasten ikäänkuin hän olisi tahtonut riistää aivoilta niiden näkökyvyn ja pakoittaa silmät takaisin onkaloihinsa. Se oli turhaa. Aivoilla oli oma ravintonsa, jota se ahmi, ja kauhusta hurjistunut mielikuvitus väänteli ja kiemurteli kuin elävä olento tuskissansa ja hyppeli pahasti irvistellen kuin kamala marionetti jalustallaan. Äkkiä aika pysähtyi. Niin, tuo sokea, raskaasti huohottava aika ei liikkunut enää; aika oli kuollut, ja hirveät ajatukset, jotka tunkeutuivat nopeasti esiin, nostattivat julman tulevaisuuden haudastaan esille ja näyttivät sitä Dorianille. Hän tuijotti siihen kauhusta kivettyneenä.

Vihdoin ovi avautui ja palvelija astui sisään. Dorian käänsi lasittuneet silmänsä häneen.

"Mr. Campbell, herra", sanoi palvelija.

Helpoituksen huokaus pääsi hänen kuivilta huuliltaan ja puna palasi hänen poskillensa.

"Pyytäkää häntä heti astumaan sisään, Francis." Hän tunsi olevansa taas oma itsensä. Heikkouden puuska oli kadonnut.

Mies kumarsi ja poistui. Hetken kuluttua Alan Campbell astui sisään vakavana ja kalpeana. Hänen kalpeuttaan kohotti hänen pikimusta tukkansa ja mustat kulmakarvansa.

"Alan, miten ystävällistä. Kiitos että tulit".

"Olin päättänyt etten koskaan enää astuisi sinun kynnyksesi yli, Gray. Mutta sinä sanoit että elämä ja kuolema on kysymyksessä." Hänen äänensä kuulosti kovalta ja kylmältä. Hänen sanansa olivat hitaita ja punnittuja. Vakava, tutkiva katse, jonka hän kiinnitti Dorianiin, ilmaisi halveksumista. Hän oli pistänyt kätensä astrakanitakkinsa taskuihin, eikä näyttänyt huomanneen sitä liikettä, jolla Dorian oli häntä tervehtinyt.

"Niin, elämä ja kuolema on kysymyksessä, Alan, ja se koskee useampaakin kuin yhtä ihmistä. Käy istumaan."

Campbell kävi tuolille pöydän ääreen ja Dorian istahti häntä vastapäätä. Heidän silmänsä kohtasivat toisensa. Dorianin katseessa ilmeni syvää sääliä. Hän tiesi että se mitä hän aikoi tehdä, oli hirvittävää.

Kiusallisen äänettömyyden jälkeen Dorian kumartui eteenpäin ja sanoi hyvin levollisesti, mutta samalla tarkaten minkä vaikutuksen hänen sanansa tekisivät toiseen: "Alan, suljetussa huoneessa yläkerrassa, huoneessa, jonne ei kellään muulla ole pääsyä paitsi minulla itselläni, istuu kuollut mies pöydän ääressä. Hän on ollut nyt kymmenen tuntia kuolleena. Älä liiku, älä tuijota minuun tuolla tavalla. Kuka tuo mies on, miksi hän kuoli, millä tavalla hän on saanut surmansa, ne ovat seikkoja, jotka eivät sinua liikuta. Sinulla ei ole muuta tekemistä kuin —"

"Vaikene, Gray. En tahdo tietää sen enempää. Onko sinun puheesi totta vai ei, on minulle yhdentekevää. Minä pyydän saada olla erilläni sinun toimistasi. Pidä hirveät salaisuutesi ominasi. Ne eivät huvita minua vähintäkään."

"Niiden täytyy huvittaa sinua. Ainakin tämän salaisuuden täytyy. Olen kovin pahoillani sinun puolestasi, Alan. Mutta minä en tule omin voimin toimeen. Sinä yksin voit auttaa minua. Minun täytyy vetää sinut tähän juttuun. Minulla ei ole muuta valitsemisen varaa. Alan, sinä olet tiedemies. Sinä tunnet kemiaa ja muuta senkaltaista. Sinä olet tehnyt kokeita. Sinun täytyy hävittää se mikä tuolla yläkerrassa on — hävittää se niin ettei siitä jää jälkeäkään. Ei kukaan nähnyt, kun tuo henkilö tuli tähän taloon. Tällä hetkellä luullaan hänen olevan Parisissa. Ei häntä kuukausiin tulla kaipaamaan. Ja kun häntä kaivataan, niin täällä ei saa löytyä jälkeäkään hänestä. Sinä, Alan, sinun täytyy muuttaa hänet, ja kaikki mitä hänestä on jäljellä, kouralliseksi tuhkaa, jonka voin tuuleen sirottaa."

"Sinä olet hullu, Dorian."

"Ah! minä odotinkin juuri, että sanoisit minua Dorianiksi."

"Sinä olet hullu, sen minä sanon sinulle — hullu, jos luulet että kohotan pikkusormeanikaan auttaakseni sinua, hullu, kun teet minulle tuonlaisen tunnustuksen. Minä en tahdo olla minkäänlaisissa tekemisissä tuon jutun kanssa. Luuletko sinä että sinun tähtesi panisin maineeni alttiiksi? Mitä minua sinun pirulliset toimesi liikuttavat?"

"Se oli itsemurha, Alan".

"Se minua ilahduttaa. Mutta kuka saattoi hänet siihen? Sinä, luullakseni".

"Yhä vieläkö sinä kiellät minulta apuasi?"

"Tietysti minä kiellän. En tahdo olla missään tekemisissä sen kanssa. En minä välitä siitä, vaikka jokin häpeä sinua kohtaisikin. Sinä sen hyvin ansaitsisit. En surkeilisi, vaikka sinua häväistäisiin, vaikkapa aivan julkisestikin. Kuinka sinä voit pyytää juuri minua sekaantumaan tähän inhottavaan juttuun? Luulin sinun paremmin tuntevan ihmisten luonteita. Ystäväsi lordi Henry Wotton ei liene opettanut sinulle paljon psykologiaa, mitä muuta hän lie opettanutkaan. Ei mikään voi pakoittaa minua auttamaan sinua hituisenkaan vertaa. Olet kääntynyt väärän miehen puoleen. Mene jonkun ystäväsi luo. Älä tule minun luokseni."

"Alan, se oli murha. Minä tapoin hänet. Sinä et tiedä, kuinka minä olen saanut kärsiä hänen kauttansa. Olkoon minun elämäni millainen hyvänsä, varmaa vain on että hän on siihen vaikuttanut paljoa enemmän kuin Harry parka. Se ei ollut hänen tarkoituksensa, mutta tulos oli sittenkin sama."

"Murha! Hyvä Jumala, siihenkö sinä olet tullut? En minä anna sinua ilmi. Se ei kuulu minulle. Ja joka tapauksessa sinä joudut kiinni, vaikka minä en siihen sekaannukkaan. Jokainen, joka tekee rikoksen, tekee myös jonkun tyhmyyden. Mutta minä en tahdo tietää siitä mitään."

"Sinun täytyy. Kuules, odotahan hiukan; kuuntele minua. Kuuntele vain Alan. En minä pyydä sinulta muuta kuin että suorittaisit tieteellisen kokeen. Sinä käyt sairaaloissa ja ruumishuoneissa, ja ne kauheudet, joita siellä teet, eivät häiritse sinun rauhaasi. Jos näkisit tuon miehen jossakin inhottavassa leikkaussalissa tai haisevassa laboratorissa lyijypintaisella pöydällä, johon punaiset viemärit olisivat uurretut veren juoksua varten, niin sinä näkisit hänessä vain erinomaisen koe-esineen. Ei hiuskarvakaan kohoaisi päässäsi. Et tulisi ajatelleeksikaan että tekisit jotakin väärää. Päinvastoin sinä luultavasti arvelisit tekeväsi hyötyä ihmiskunnalle, kartuttavasi omia tietojasi, edistäväsi tiedettä tai muuta sen kaltaista. Sitä, mitä minä pyydän sinua tekemään, olet tehnyt useasti ennen. Tosiaankin ruumiin tuhoaminen on varmaan paljoa vähemmän julmaa kuin se työ, jota olet tottunut tekemään. Ja huomaa, tuo ruumis on ainoana todisteena minua vastaan. Jos se löydetään, niin olen hukassa; ja se löydetään varmaan, jollet sinä auta minua."

"Minulla ei ole vähintäkään halua auttaa sinua. Sen sinä unohdat. Koko juttu ei liikuta minua vähääkään. Minulla ei ole sen kanssa mitään tekemistä."

"Alan, minä rukoilen sinua. Ajattele missä tilassa minä olen. Juuri ennen sinun tuloasi olin melkein tajuton tuskasta. Ehkäpä sinäkin jonakuna päivänä saat kokea sitä tunnetta. Ei! älä ajattele sitä. Ota asia vain tieteelliseltä kannalta. Sinä et kysy, mistä ne ruumiit ovat kotoisin, joilla sinä kokeilet. Älä kysy nytkään. Olen sanonut sinulle jo liian paljon. Mutta minä pyydän sinua sitä tekemään. Olimmehan me kerran ystäviä, Alan."

"Älä puhu niistä ajoista, Dorian. Ne ovat kuolleet."

"Joskus on vaikea päästä kuolleista erilleen. Mies yläkerrassa ei lähde pois. Hän istuu pöydän ääressä pää kumarassa ja kädet ojossa. Alan! Alan! Jos sinä et auta minua, niin minä olen hukassa. He hirttävät minut, Alan! Etkö sinä ymmärrä? He hirttävät minut siitä, mitä olen tehnyt."

"Ei maksa vaivaa pidentää tätä keskustelua. Minä kieltäydyn jyrkästi kaikesta. Sinä pyydät minulta mielettömyyksiä."

"Sinä siis kiellät?"

"Kiellän."

"Minä rukoilen sinua, Alan."

"Se on turhaa."

Dorian Grayn silmiin kohosi jälleen sama säälivä ilme. Sitten hän ojensi kätensä, otti paperiliuskan ja kirjoitti siihen jotakin. Hän luki sen kahdesti, taittoi sen huolellisesti kokoon ja työnsi sen pöydän toiselle puolelle. Kun hän oli sen tehnyt, niin hän nousi ja astui ikkunan luo.

Campbell katsoi ihmeissään häneen, otti sitten paperin käteensä ja avasi sen. Lukiessaan sitä hänen kasvonsa muuttuivat kalman kalpeiksi, ja hän vaipui tuolinnojaa vasten. Hirveä pahoinvointi valtasi hänet. Hänestä tuntui ikäänkuin hänen sydämensä olisi tykyttänyt kuoliaaksi tyhjässä ontelossa.

Hetken aikaa vallitsi kuolonhiljaisuus, sitten Dorian kääntyi, astui
Campbellin taakse ja laski kätensä hänen olkapäälleen.

"Olen hyvin pahoillani sinun puolestasi, Alan", hän mutisi, "mutta minulla ei ole valitsemisen varaa. Olen jo kirjoittanut kirjeen valmiiksi. Kas tässä se on. Sinä näet osoitteen. Jollet auta minua, niin minun on pakko se lähettää. Sinä tiedät mitä siitä seuraa. Mutta autathan sinä minua. Nyt sinun on enää mahdoton kieltää. Minä koetin säästää sinua. Jos olet oikeudenmukainen, niin sinun täytyy se tunnustaa. Sinä olet ollut taipumaton ja kova ja olet loukannut minua. Sinä olet kohdellut minua niinkuin ei kukaan muu ole uskaltanut minua kohdella — ei ainakaan kukaan elossa oleva. Minä olen sietänyt kaikkea. Nyt minun vuoroni on sanella ehtoja."

Campbell kätki kasvot käsiinsä ja hänen ruumiinsa värähteli.

"Niin, minun vuoroni on nyt sanella ehdot, Alan. Sinä tiedät mitkä ne ovat. Asia on aivan yksinkertainen. Kuules, älä kiihoitu noin kovasti. Työ on tehtävä. Ole kylmäverinen ja tee se."

Valitus pääsi Campbellin huulilta ja hän vapisi ylt'yleensä. Kellon tikutus uuninreunalla näytti jakavan ajan tuskan atomeihin, joista jokaista oli liian raskasta kestää. Hänestä tuntui ikäänkuin rautavannetta olisi hitaasti pingoitettu hänen otsansa ympärille, ikäänkuin se häväistys, joka häntä uhkasi, olisi jo hänen ylitsensä tullut. Käsi hänen olkapäällään oli raskas kuin lyijy. Sitä oli mahdoton kestää. Se oli musertaa hänet kokonaan.

"Tule, Alan, sinun täytyy heti tehdä päätöksesi."

"Minä en voi," hän sanoi koneellisesti, ikäänkuin sanat olisivat voineet muuttaa asiaa.

"Sinun täytyy. Sinulla ei ole muuta valintaa. Älä viivyttele enää."

Hän epäröi hetken aikaa. "Onko ylhäällä huoneessa uunia?"

"Siellä on kivikuiduilla lämmitettävä kaasu-uuni."

"Minä menen kotiin hakemaan jotakin laboratoristani."

"Ei, Alan, sinä et saa poistua talosta. Kirjoita paperiliuskalle mitä tarvitset, niin minun palvelijani saa lähteä hakemaan."

Campbell piirsi pari riviä, pyyhki kirjoituksen imupainimella ja osoitti kirjeen apulaiselleen. Dorian otti lipun ja luki sen huolellisesti. Sitten hän soitti kelloa ja antoi sen palvelijalleen käskien hänen palata takaisin niin pian kuin mahdollista ja tuoda tavarat mukanaan.

Kun eteisen ovi sulkeutui, niin Campbell nousi hermostuneesti tuoliltaan ja astui uunin luo. Hän vapisi aivan kuin vilutautinen. Lähes kahteenkymmeneen minuuttiin ei kumpainenkaan puhunut. Kärpänen surisi kovalla äänellä huoneessa ja kellon tikutus kuulosti vasaran iskulta.

Kun kello löi yksi, niin Campbell käännähti ympäri, ja katsoessaan Dorian Grayhin hän näki hänen silmänsä kyynelissä. Noiden surumielisten kasvojen puhtaus ja jalous raivostutti häntä. "Sinä olet roisto, halpamainen roisto!" hän mutisi.

"Hiljaa, Alan, sinä olet pelastanut minun elämäni," sanoi Dorian.

"Sinun elämäsi? Hyvä Jumala! Millainen elämä se on! Sinä olet kulkenut turmeluksesta turmelukseen, ja nyt sinä olet tekemällä murhan kohonnut korkeimpaan huippuun saakka. Suorittaessani sen työn, joka minulla on edessä ja johon sinä minut pakoitat, en ajattele sinun elämääsi."

"Ah, Alan," mutisi Dorian huokaisten, "jospa sinä tuntisit minua kohtaan edes tuhannennen osan sitä sääliä jota minä tunnen sinua kohtaan." Hän kääntyi puhuessaan pois ja katseli ulos puutarhaan. Campbell ei vastannut mitään.

Noin kymmenen minuutin jälkeen kuului kolkutusta ovelta ja palvelija astui sisään tuoden muassaan suuren mahonkisen laatikon kemiallisine aineineen, suuren teräs- ja platinalankakäärön sekä kaksi omituisen muotoista rautapuristinta.

"Jätänkö nämät tänne, herra?" hän kysyi Campbellilta.

"Jättäkää vaan," sanoi Dorian. "Ja pelkäänpä että minulla on vielä toinenkin asia, Francis, jota teidän tulisi toimittaa. Mikä sen miehen nimi Richmondissa on, joka hankkii meille orkidejoja Selbyhyn?"

"Harden, herra."

"Niin — Harden. Lähtekää heti Richmondiin, koettakaa tavata itse Hardenia ja pyytäkää että hän toimittaa kahta vertaa enemmän orkidejoja kuin mitä minä tilasin ja niin vähän valkoisia kuin suinkin. Tosiaankin, en huoli valkoisista lainkaan. Ilma on kaunis, Francis, ja Richmond on varsin soma paikka, muuten en teitä vaivaisikaan sinne saakka."

"Ei se tee mitään, herra. Mihin aikaan minun pitää olla kotona?"

Dorian katsahti Campbelliin.

"Pitkänkö aikaa sinun kokeesi kestää, Alan?" hän sanoi levollisella, välinpitämättömällä äänellä. Kolmannen henkilön läsnäolo huoneessa näytti antavan hänelle erinomaista rohkeutta.

Campbell rypisti kulmakarvojaan ja puri huultaan. "Noin viisi tuntia," hän vastasi.

"On kylliksi aikaista, jos olette puoli kahdeksan kotona, Francis. Tai kuulkaahan: ottakaa esille mitä tarvitsen pukeutumista varten. Voitte saada vapaan illan. Minä en syö päivällistä kotona, niin etten tarvitse teitä."

"Kiitos, herra," sanoi mies poistuen huoneesta.

"No, Alan, ei ole aikaa hukata hetkeäkään. Kuinka raskas tämä laatikko on! Minä kannan sen ylös. Ota sinä muut tavarat." Hän puhui nopeasti ja käskevästi. Campbell tunsi olevansa voitettu. He läksivät yhdessä huoneesta.

Kun he tulivat ylös, niin Dorian otti avaimen esiin ja väänsi lukkoa. Sitten hän pysähtyi ja epäröivä katse kohosi hänen silmiinsä. Häntä värisytti. "En luule voivani tulla sisään, Alan," hän mutisi.

"Se on yhdentekevää. En minä sinua tarvitse," sanoi Campbell kylmästi.

Dorian avasi oven raolleen. Samalla hän huomasi kuvansa, joka irvisteli auringon paisteessa. Maassa sen edessä oli repaleinen verho. Hän muisti ensi kertaa eläissään unohtaneensa peittää tuon onnettoman kuvan ja oli jo hyökätä sisään, kun hän samassa peräytyikin väristen koko ruumiissaan.

Mikä inhottava punainen pilkku kuulsikaan märkänä ja kiiltävänä kuvan toisella kädellä, ikäänkuin kangas olisi verta hikoillut? Miten hirveä se oli — vieläkin hirvittävämpi kuin tuo kangistunut olento, jonka hän tiesi kyyköttävän kumarassa pöydän varassa, tuo olento, jonka muodoton varjo verentahraamalla matolla ilmaisi hänelle, ettei se ollut liikahtanut paikaltansa, vaan oli yhä siinä, minne hän sen oli heittänyt.

Hän veti syvältä henkeään, avasi ovea hiukan enemmän ja puoleksi suljetuin silmin, kasvot poiskäännettyinä, hän astui nopeasti sisään, varmasti päättäen olla vilkaisematta kuolleesen mieheen. Sitten hän pysähtyi, nosti maasta kultapurppuraisen peitteen ja heitti sen kuvan yli.

Hän jäi paikoilleen seisomaan peläten kääntyä taaksensa ja hänen silmänsä kiintyivät verhon taiteelliseen kuosiin. Hän kuuli Campbellin tuovan sisään raskaan laatikkonsa ja raudat ja muut tarpeet, jotka hän oli haettanut julmaa työtänsä varten. Hän alkoi miettiä tokko Campbell ja Basil Hallward olivat koskaan tavanneet toisiansa ja jos olivat, niin mitä he olivat ajatelleet toisistansa.

"Jätä minut nyt yksin," kuului kova ääni hänen selkänsä takaa.

Dorian kääntyi ja kiiruhti ulos. Hän huomasi vain että kuollut oli siirretty tuolin selkänojaa vasten ja että Campbell tähysteli kiiltäviä, kellertäviä kasvoja. Kun hän astui alas portaita, niin hän kuuli avaimen vääntyvän lukkoon.

Kello oli jo paljon yli seitsemän, kun Campbell palasi kirjastoon. Hän oli kalpea, mutta aivan tyyni. "Minä olen tehnyt mitä sinä halusit," hän mutisi. "Ja nyt, jää hyvästi. Älkäämme koskaan enää nähkö toisiamme."

"Sinä olet pelastanut minut perikadosta, Alan. Sitä en voi koskaan unohtaa," sanoi Dorian yksinkertaisesti.

Heti kun Campbell oli lähtenyt, Dorian meni ylös. Siellä oli hirveä salpeterihapon löyhkä. Mutta olento, joka oli istunut pöydän ääressä, oli kadonnut.