Oli marraskuun yhdeksäs päivä, hänen kahdeksannenneljättä syntymäpäivänsä aatto, niinkuin hän jälkeenpäin usein muisteli.

Hän astui kotiin kello yhdentoista aikana lordi Henryn luota, jossa hän oli ollut päivällisillä, ja yllään hänellä oli raskas turkki, sillä ilta oli kylmä ja sumuinen. Grosvenor squaren ja South Audley Streetin kulmassa eräs mies astui hyvin nopeasti hänen ohitsensa sumussa, harmaa ulsterikaulus nostettuna korville. Hänellä oli matkalaukku kädessä. Dorian tunsi hänet. Se oli Basil Hallward. Hänet valtasi omituinen pelontunne, jota hänen oli mahdoton selittää. Hän ei ollut näkevinänsä häntä ja kulki nopeasti taloansa kohti.

Mutta Hallward oli huomannut hänet. Dorian kuuli että hän ensin pysähtyi katukäytävällä ja sitten kiiruhti hänen jälkeensä. Hetken kuluttua hän laski kätensä Dorianin olkapäälle.

"Dorian! Mikä mainio sattuma! Olen odottanut sinua kirjastossasi aina kello yhdeksästä saakka. Vihdoin minun tuli sääli sinun väsynyttä palvelijaasi ja käskin hänen mennä levolle, kun hän päästi minut ulos. Minä lähden Parisiin yöjunalla ja minä tahdoin niin mielelläni tavata sinua ennen lähtöäni. Minä luulin tuntevani sinut, tai ainakin turkkisi, kun astuit minun ohitseni. En ollut kuitenkaan aivan varma. Etkö sinä tuntenut minua?"

"Tässä sumussako, rakas Basil? Tuskin tunsin Grosvenor squarea. Jossakin täälläpäin minun asuntoni on, mutta en ole varma siitä. Olen pahoillani että lähdet pois, enhän ole tavannut sinua iankaikkisiin aikoihin. Mutta toivottavasti tulet pian takaisin?"

"En niinkään pian. Aion viipyä poissa kuusi kuukautta. Hyyrään itselleni atelierin Parisissa ja pysyn piilossa kunnes olen saanut valmiiksi suuren taulun, joka pyörii päässäni. Mutta aikomukseni ei ollut puhua itsestäni. Olemme sinun ovellasi. Salli minun tulla hetkeksi sisään. Minulla on sinulle jotakin sanottavaa."

"Sepä hauska. Mutta etkö myöhästy junastasi?" sanoi Dorian Gray välinpitämättömästi, astuessaan ylös portaita ja avatessaan oven avaimellaan.

Lampunvalo lekotteli sumun läpi ja Hallward katsoi kelloaan. "Minulla on paljon aikaa", vastasi hän. "Juna lähtee vasta neljännestä yli kaksitoista, ja kello on nyt juuri yksitoista. Minä olinkin menossa klubiin sinua etsimään, kun tapasin sinut. Minulla ei ole vaivaa tavaroistakaan, sillä lähetin jo edeltäpäin matka-arkkuni. Minulla ei ole muuta kuin tämä käsilaukku matkassani ja kahdessakymmenessä minuutissa ehdin hyvin Viktoria-asemalle."

Dorian katseli häntä hymyillen. "Sillä tavalla hieno maalari matkustaa! Gladstone-laukku kädessä ja ulsterikaulus takissa! Tule sisään, jottei sumu tunkeudu sisään. Äläkä huoli puhua mitään vakavata. Ei mikään nykyään ole vakavaa. Ei ainakaan minkään tulisi olla."

Hallward pudisti päätään astuessaan sisään ja seurasi Doriania kirjastoon. Kirkas tuli paloi suuressa takassa. Lamput olivat sytytetyt, ja pienellä mosaikipöydällä seisoi muutamia pulloja soodavettä ja suuria, hiottuja laseja.

"Sinä näet miten kodikasta minulla täällä oli, Dorian. Sinun palvelijasi antoi minulle kaikkea mitä minä tarvitsin, vieläpä sinun parhaita, kultapäisiä paperossejasi. Hän on hyvin vieraanvarainen olento. Minä pidän hänestä paljoa enemmän kuin ranskalaisesta, joka sinulla oli ennen. Mihinkä tuo ranskalainen oikeastaan joutui?"

Dorian kohautti olkapäitään. "Luullakseni hän nai lady Radleyn kamarineidon ja on asettunut Parisiin englantilaiseksi räätäliksi. Englantilaisuus kuuluu olevan siellä hyvin muodissa. Siinä suhteessa ranskalaiset ovat lapsellisia, eikö totta? Mutta tiedätkös — hän ei ollut mikään huono palvelija. Minä en pitänyt hänestä, mutta minulla ei ollut syytä moittia häntä mistään. Ihminen kuvittelee niin usein mielessään aivan mahdottomia asioita. Hän oli hyvin kiintynyt minuun ja näytti olevan hyvin suruissaan kun hän läksi. Tahdotko lisään konjakkia ja soodaa? Vai haluatko mielemmin hochheimeriä seltterin kanssa. Minä juon aina hochheimeriä. Viereisessä huoneessa on sitä varmaan."

"Kiitos, en huoli enää mitään", sanoi maalari riisuen yltään päällystakin ja hatun ja heittäen ne laukkunsa päälle, jonka hän oli asettanut nurkkaan. "Ja nyt, rakas ystävä, tahtoisin puhua sinun kanssasi vakavasti. Älä rypistä noin kulmakarvojasi. Sitten minun on niin paljoa vaikeampi puhua."

"Mitä asia koskee?" kysyi Dorian kärsimättömästi, heittäytyen sohvalle. "Toivottavasti se ei koske minua itseäni. Olen väsynyt itseeni tänä iltana. Tahtoisin olla joku muu."

"Se koskee juuri sinua", vastasi Hallward vakavalla, syvällä äänellään, "ja minun täytyy sanoa se sinulle. En pidätä sinua kuin puolen tuntia."

Dorian huokasi ja sytytti paperossin. "Puolen tuntia!" hän mutisi.

"En minä vaadi suuria sinulta, Dorian, ja sinun itsesi tähden minä puhun. Minä arvelen parhaaksi että saat tietää että sinusta kerrotaan kauhistuttavia asioita Lontoossa."

"En minä huoli tietää niistä mitään. Minusta on hauska kuulla häväistysjuttuja muista, mutta häväistysjutut minusta itsestäni eivät huvita minua. Niissä ei ole uutuuden viehätystä."

"Niiden täytyy huvittaa sinua, Dorian. Jokainen gentleman on arka hyvästä nimestään. Sinä et tahdo että ihmiset puhuisivat sinusta pahaa ja halpamaista. Tietysti sinulla on asemasi ja rikkautesi, ja kaikkea muuta sellaista. Mutta asema ja rikkaus ei ole kaikkea. Älä unohda, etten minä usko näihin huhuihin. Ainakaan en voi uskoa niihin, kun näen sinut. Synti jättää jälkensä ihmisen kasvoihin. Sitä ei voi salata. Ihmiset puhuvat joskus salaisista paheista. Sellaista ei ole olemassa. Jos huono ihminen on vajonnut paheesen, niin piirteet hänen suunsa ympärillä, silmäluomien velttous ja käsienkin muoto voi sen ilmaista. Eräs henkilö — en tahdo mainita hänen nimeänsä, mutta sinä tunnet hänet kyllä — pyysi viime vuonna minua maalaamaan hänen kuvansa. En ollut koskaan ennen nähnyt häntä, enkä vielä silloin ollut kuullut hänestä mitään, vaikka nyt jo tiedän hyvän joukon. Hän tarjosi tavattoman suurta hintaa. Mutta minä kieltäydyin. Hänen sormiensa muodossa oli jotakin, jota en voinut sietää. Nyt tiedän että minun epäilykseni olivat aivan oikeat. Hän viettää hirveää elämää. Mutta sinä, Dorian, sinun kasvosi ovat puhtaat, viattomat ja kirkkaat ja sinun nuoruutesi on niin ihmeellisen koskematon — sinusta en voi mitään pahaa uskoa. Ja kuitenkin minä tapaan sinua niin harvoin, et tule enää koskaan minun atelieriini, ja kun en näe sinua ja kuulen kaikki nuo hirveät jutut, joita ihmiset sinusta kuiskailevat, niin en tiedä mitä sanoa. Minkä vuoksi, Dorian, sellainen mies kuin Berwickin herttua, poistuu klubihuoneesta, kun sinä astut sisään? Miksi niin useat Lontoon gentlemaneista eivät tahdo tulla sinun taloosi, eivätkä kutsu sinua luoksensa? Olithan ennen lordi Staveleyn hyvä ystävä. Tapasin hänet viime viikolla päivällisillä. Sinun nimeäsi mainittiin keskustelussa kun tuli puhe niistä miniatyyreistä, joita olet lainannut Dudleyn näyttelyyn. Staveley kohautti huultaan ja sanoi että sinulla ehkä on hyvinkin taiteellinen aisti, mutta ettei pitäisi sallia kenenkään puhdasmielisen tytön tutustua sinuun eikä antaa hyvämaineisen naisen olla samassa huoneessa sinun kanssasi. Minä sanoin hänelle että olin sinun ystäväsi, ja kysyin mitä hän tarkoitti. Hän sanoi sen minulle. Hän sanoi sen suoraan kaikkien kuullen. Se oli hirveää! Miksi sinun ystävyytesi tuottaa turmiota kaikille nuorille miehille? Esimerkiksi tuo poika raukka kaartissa, joka teki itsemurhan. Olithan sinä hänen läheinen ystävänsä. Tai sir Henry Ashton, jonka täytyi lähteä pois Englannista, saatettuaan nimensä häpeään. Tehän olitte aivan eroamattomia. Entä Adrian Singleton, joka sai niin julman lopun? Tai lordi Kentin ainoa poika, jonka tulevaisuus meni aivan hukkaan? Minä tapasin hänen isänsä eilen St. James Streetillä. Hän näytti murtuneen surusta ja häpeästä. Ja nuori Perthin herttua? Millaista elämää hän nyt viettää? Kukapa hänen seurassaan tahtoisi olla?"

"Ole vaiti, Basil. Sinä puhut asioista, joita et tunne lainkaan", sanoi Dorian Gray purren huultaan ja puhuen halveksivalla äänensävyllä. "Sinä kysyt miksi Berwick poistuu huoneesta, kun minä astun sisään. Hän tekee sen siksi että minä tunnen hänen elämänsä, eikä sen vuoksi, että hän tuntisi minun. Mitenkä hänen elämäntarinansa voisi olla puhdas, sellaista verta kuin hänen suonissaan virtaa? Sinä tiedustelet minulta Henry Ashtonin ja nuoren Perthin kohtaloja. Olenko minä opettanut heille paheita ja hurjistelua? Jos Kentin tyhmä poika naipi vaimon kadulta, niin mitä se minuun kuuluu? Ja jos Adrian Singleton kirjoittaa ystävänsä nimen poikinpäin vekseliin, niin olenko minä hänen holhoojansa? Minä tiedän kyllä kuinka Englannissa juoruillaan. Keskiluokan ihmiset tuuloittavat moraalisia ennakkoluulojaan kehnoilla päivällisillään ja kuiskaten kertovat parempien ihmisten epäsiveellisyydestä, niinkuin he sitä nimittävät, luuloitellakseen toisilleen että he itse liikkuvat parhaissa seurapiireissä ja ovat läheisiä tuttavia niille, joita he panettelevat. Tässä maassa ei tarvita muuta kuin arvostelukykyä ja ymmärrystä, jotta saa kaikki pahat kielet kimppuunsa. Ja millaista elämää viettävät itse nuo ihmiset, jotka ovat olevinansa siveellisiä? Rakas ystävä, sinä unohdat, että me elämme teeskentelyn isänmaassa."

"Dorian", huudahti Hallward, "siitä ei ole nyt kysymys. Englanti on kylliksi kurja, sen tiedän, ja englantilainen seuraelämä on lävitsensä huonoa. Juuri sen vuoksi tahtoisin että sinä olisit hyvä. Sinä et ole ollut hyvä. Ihmisellä on oikeus arvostella toista sen mukaan, mitä hän on ystäviinsä vaikuttanut. Sinun ystäväsi näyttävät kadottavan kaiken kunniantunnon, hyvyyden ja puhtauden. Sinä olet herättänyt heissä hurjan nautinnonhalun. He ovat vajonneet syvälle. Se on sinun työtäsi. Niin, sinä olet heitä viekoitellut, ja kuitenkin sinä voit nauraa, niinkuin nyt naurat. Ja siinä piilee vieläkin pahempaa. Minä tiedän että sinä ja Harry olette eroamattomia. Jo senkin vuoksi, jollei minkään muun syyn tähden, teidän ei olisi pitänyt saattaa hänen sisarensa nimeä joka miehen suuhun."

"Punnitse sanojasi, Basil. Sinä menet liian pitkälle."

"Minun täytyy saada puhua, ja sinun pitää kuunnella. Sinun on pakko kuunnella. Kun sinä tutustuit lady Gwendoleen, niin ei kuulunut vielä pienintäkään panettelua hänestä. Onko nyt Lontoossa ainoatakaan kunniallista naista, joka hänen kanssaan tahtoisi ajaa Hyde Parkissa? Eiväthän hänen lapsensakaan saa elää hänen kanssansa. Sitten on liikkunut toisiakin juttuja — miten sinut on nähty aamunsarastuksessa hiipivän ulos huonomaineisista taloista ja valepuvussa istuvan Lontoon kurjimmissa kapakoissa. Ovatko nuo jutut tosia? Voivatko ne olla tosia? Ensin kun kuulin niitä, niin nauroin. Nyt nuo kertomukset saattavat minut värisemään. Ja mitä kerrotaan sinun maatilastasi ja siitä elämästä, jota siellä vietetään? Dorian, sinä et tiedä, mitä sinusta sanotaan. Minä en sinulle sano, etten aio pitää sinulle saarnoja. Muistan Harryn sanoneen kerran, että jokainen, joka yrittää ruveta sielunparantajaksi, aloittaa tuon toimen vakuuttamalla sitä, mutta ensi työkseen syökin sanansa. Minä tahdon todellakin saarnata sinulle. Minä tahdon että vietät sellaista elämää, jolla voitat ihmisten kunnioitusta. Minä tahdon että sinun nimesi on puhdas ja maineesi tahraton. Minä tahdon että eroat niiden kunniattomien parista, joiden kanssa olet seurustellut. Älä kohauta tuolla tavalla olkapäitäsi. Älä ole niin välinpitämätön. Sinussa on ihmeellinen voima. Käytä sitä hyvään, äläkä pahaan. Sanotaan että sinä turmelet jokaisen, joka liittyy sinuun, ja ettei tarvita muuta kuin että sinä olet vieraana talossa, jotta siellä tapahtuisi jotakin häpeällistä. Minä en tiedä onko se totta vai ei. Mistä minä tietäisin. Mutta niin sinusta sanotaan. Minulle on kerrottu asioita, joita on aivan mahdoton uskoa. Lordi Gloucester oli minun parhaita ystäviäni Oxfordissa. Hän näytti minulle kirjeen, jonka hänen vaimonsa oli kirjoittanut hänelle vähää ennen kuolemaansa huvilastaan Mentonesta. Sinun nimesi oli sekoitettu kaikkein julmimpaan tunnustukseen mitä ikänä olen lukenut. Minä sanoin hänelle että se oli mahdotonta — että tunsin sinut niin hyvin, ja ettet sinä voinut tehdä itseäsi syypääksi mihinkään sellaiseen. Tunnenko sinua? Tokko minä sittenkään tunnen sinua? Ennenkuin voin vastata siihen, täytyisi minun saada nähdä sinun sielusi."

"Nähdä minun sieluni!" mutisi Dorian Gray hypähtäen ylös sohvalta, ja katsoen häneen kalpeana kauhusta.

"Niin", sanoi Hallward vakavasti, äänessä syvä, surullinen sävy — "nähdä sinun sielusi. Mutta sitä voi vain Jumala tehdä."

Katkera pilkannauru kajahti nuoremman miehen huulilta. "Sinä voit saada sen nähdä vielä tänä iltana!" huudahti hän ottaen käteensä lampun pöydältä. "Tule, se on sinun omaa työtäsi. Miksi et voisi katsella sitä? Voit kertoa siitä maailmallekin perästäpäin, jos haluat. Ei kukaan sinua uskoisi. Jos he uskoisivat sinua, niin he pitäisivät minusta vain vielä enemmän. Minä tunnen maailmaa paremmin kuin sinä, vaikka sinä puhut siitä niin pitkältä. Kuulehan, sinä olet puhunut nyt kylliksi paheesta. Nyt saat silmätä sitä kasvoista kasvoihin."

Ylpeyden hulluutta oli joka ainoassa sanassa, jonka hän lausui. Hän polki jalkaansa poikamaisella kärsimättömyydellä. Hän tunsi hurjaa iloa ajatellessaan että joku muukin pääsisi hänen salaisuutensa perille ja että se mies, joka oli maalannut tuon kuvan, josta hänen häpeänsä oli saanut alkunsa, saisi koko loppuikänsä kantaa taakkanaan oman työnsä julmaa muistoa.

"Niin", hän jatkoi astuen lähemmäksi ja katsoen suoraan toista silmiin, "minä näytän sinulle minun sieluni. Sinä saat nähdä sen, minkä luulit Jumalan yksin voivan nähdä."

Hallward säpsähti. "Sinä pilkkaat, Dorian!" hän huudahti. "Sinun ei pidä puhua tuollaisia asioita. Se on hirveää puhetta, eikä se tarkoita mitään."

"Luuletko niin?" Hän nauroi jälleen.

"Minä tiedän sen. Sen minkä tänä iltana sanoin sinulle, tein parhaassa tarkoituksessa. Tiedäthän että aina olen ollut sinulle uskollinen ystävä."

"Älä koske minuun. Puhu loppuun."

Maalarin kasvoille kohosi tuskallinen ilme. Hän vaikeni hetkeksi, ja kiihkeä säälin tunne sai vallan hänessä. Mutta mikä oikeus hänellä oli tunkeutua Dorian Grayn elämään? Jos hän oli tehnyt vain kymmenennenkin osan siitä mitä huhu kertoi, niin kuinka hirveästi hän oli saanut kärsiä! Sitten Basil oikaisi itseään, astui uunin luo ja jäi siihen seisomaan katsellen palavia halkoja, niiden härmäntapaista tuhkaa ja lekottavia liekkejä.

"Minä odotan, Basil", sanoi nuori mies kovalla, selvällä äänellä.

Basil kääntyi ympäri. "Minä tahdon vain sanoa sinulle", huudahti hän, "että haluan saada vastauksen niihin hirmuisiin syytöksiin, joita sinua vastaan on tehty. Jos sanot minulle että ne ovat valheellisia alusta loppuun asti, niin uskon sinua. Kiellä ne, Dorian, kiellä! Etkö näe kuinka minä kärsin? Hyvä Jumala! Älä sano, että olet huono, kurja ja häpeällinen."

Dorian Gray hymyili. Hänen huulensa kaareutuivat pilkallisesti. "Tule ylös, Basil", hän sanoi, levollisesti. "Minä pidän päiväkirjaa elämästäni joka päivä, eikä se koskaan poistu siitä huoneesta, jossa sitä kirjoitetaan. Minä näytän sen sinulle, jos tulet minun mukanani."

"Minä tulen, Dorian, jos sinä haluat. Huomaan että myöhästyisin kuitenkin junasta. Se ei tee mitään. Voin lähteä huomenna. Mutta älä pyydä minua lukemaan mitään tänä iltana. Minä en halua muuta kuin suoran vastauksen kysymykseeni."

"Sen sinä saat ylhäällä. Täällä en voi vastata. Ei sinun tarvitse pitkältä lukea."