Vuosikausiin ei Dorian Gray voinut vapautua tämän kirjan vaikutuksesta. Tai ehkäpä pikemmin hän ei koskaan koettanutkaan vapautua siitä. Hän tilasi Parisista kokonaista yhdeksän kappaletta sen ensimäistä suurikokoista painosta ja sidotti ne erivärisiin kansiin, jotta ne soveltuisivat hänen vaihteleviin mielialoihinsa ja hänen luonteensa muutteleviin mielijohteihin, joita hän ajoittain ei näyttänyt yhtään voivan hallita. Kirjan sankari, nuori ihmeellinen parisilainen, jonka olennossa romantinen ja tieteellinen temperamentti niin kummasti oli sekaantunut, muuttui hänelle jonkinmoiseksi perikuvaksi hänestä itsestänsä. Ja tosiaan koko kirja näytti hänestä käsittelevän hänen oman elämänsä tarinaa, joka oli kirjoitettu jo ennen kuin hän itse oli elämäänsä elänytkään.

Yhdessä kohdin hän oli onnellisempi kuin romaanin haaveenomainen sankari. Hän ei tuntenut — eikä hänellä ollut koskaan ollut siihen syytäkään — ensinkään tuota omituista kauhua peilejä, kiillotettuja metallilevyjä eikä tyyntä vedenpintaa kohtaan, joka niin varhain jo oli vallannut tuon nuoren parisilaisen ja joka oli johtunut siitä, että hän niin äkkiä oli kadottanut kaikkien ihaileman erinomaisen kauneutensa. Melkein julmalla ilolla — ja ehkäpä kaikessa ilossa ja varsinkin nautinnossa on jotakin julmaakin — hän luki viimeisen osan kirjaa, joka antaa traagillisen, joskohta hiukan liioitellun kuvauksen ihmisen surusta ja epätoivosta, kun hän itse kadottaa sen, mihin hän muissa ja koko maailmassa on pannut enimmin arvoa.

Sillä se ihmeellinen kauneus, joka oli lumonnut Basil Hallwardin ja monta muuta hänen rinnallansa, ei näyttänyt häviävän. Nekin, jotka olivat kuulleet hänestä kerrottavan kaikkein pahinta, — silloin-tällöin levisikin hänen elämäntavoistansa Lontoossa omituisia huhuja, jotka joutuivat juorunaiheiksi klubeihin — eivät voineet uskoa hänestä mitään kunniatonta, kun he näkivät hänet. Hänen katseensa oli niin puhdas, ikäänkuin maailma ei olisi tahrannut häntä. Törkeäpuheiset miehet vaikenivat, kun Dorian Gray astui sisään. Hänen kasvojensa puhtaassa ilmeessä oli jotakin nuhtelevaa. Vain hänen läsnäolonsakin palautti heidän mieleensä muiston siitä viattomuudesta, jota he olivat tahranneet. He ihmettelivät miten niin suloiseen ja kauniisen olentoon kuin häneen ei ollut tarttunut elämän lokaa ja aistillisuutta.

Usein palattuaan kotiin pitkiltä ja salaperäisiltä retkiltänsä, jotka antoivat aihetta outoihin huhuihin hänen todellisten että oletettujen ystäviensä parissa, hän hiipi itse lukittuun huoneesen yläkerrassa, avasi oven avaimella, jota hän ei koskaan laskenut luotaan ja seisahtui peili kädessä Basil Hallwardin maalaaman muotokuvan eteen. Hän katseli vuoroin kuvan ilkeitä, vanhentuvia piirteitä, vuoroin kauniita, nuoria kasvoja, jotka hymyilivät hänelle kiiltävän peilin pinnasta. Vastakohdan räikeys kohotti hänen nautinnontunnettansa. Hän ihastui yhä enemmän omaan kauneuteensa ja seurasi yhä kohoavalla mielenkiinnolla oman sielunsa häviötä. Hän tutki suurimmalla huolella ja joskus mielettömällä, hirveällä nautinnolla niitä rumia viivoja, jotka uursivat otsaa ja hiipivät paksun, aistillisen suun ympärillä, ja hän saattoi kysyä itseltänsä, mikähän oli kauhua herättävämpää, synninkö vai iän jäljet. Hän saattoi asettaa valkeat kätensä kuvan pöhöttyneitten, muodottomien käsien viereen ja hymyillä. Hän ivasi murtunutta vartaloa ja riutuneita jäseniä.

Joskus kuitenkin öisin, kun hän makasi unettomana omassa hajuvesiltä tuoksuvassa huoneessansa tai huonomaineisen kapakan likaisessa kamarissa lähellä laivatokkaa, jossa hän valepuvussa ja väärällä nimellä usein oleskeli, hän ajatteli säälillä sitä turmiota, johon hän oli oman sielunsa saattanut, ja tuo säälintunne oli sitä voimakkaampi, koska se oli kokonaan itsekäs. Mutta tuollaiset hetket olivat harvinaisia. Uteliaisuus elämään nähden, jonka lordi Henry oli ensin herättänyt hänessä heidän istuessaan yhdessä ystävän puutarhassa, näytti vain kasvavan sitä myöten kuin hän sitä tyydytti. Mitä enemmän hän tiesi, sitä enemmän hän halusi tietää. Hän tunsi mieletöntä nälkää, joka yltyi vain suuremmaksi sitä myöten kuin hän koetti sitä tyydyttää.

Mutta sittenkään hän ei laiminlyönyt mitään, ei ainakaan velvollisuuksiaan seuraelämää kohtaan. Kerran tai kahdesti talvella ja joka keskiviikko-ilta kevätkauden kestäessä, hänen kaunis kotinsa oli avoinna vieraille, ja kuuluisimmat säveltaiteilijat huvittivat vieraita taiteensa ihmeillä. Hänen pienet päivälliskutsunsa, joiden järjestämisessä lordi Henry aina oli avullisena, olivat kuuluisat yhtä paljon tarkasta vieraiden valinnasta ja heidän sijoituksestaan kuin aistikkaasta pöydän kattamisesta ja sen sopusointuisista korulaitteista, etelämaisista kukista, kirjailluista liinoista ja vanhanaikuisista kulta- ja hopea-astioista. Olipa useita, varsinkin nuorempien miesten parissa, jotka näkivät, tai luulivat näkevänsä Dorian Grayssä toteutuneena sen tyypin, josta he usein Etonissa tai Oxfordissa olivat uneksineet, tyypin, jossa yhdistyi oppineen korkea sivistys ja maailmanmiehen miellyttävä, ylhäinen ja hieno käytös. Heidän mielestään hän näytti kuuluvan niihin ihmisiin, joista Dante sanoo, että he koettivat "täydentää itseään jumaloimalla kauneutta." Samoinkuin Gautier hänkin oli niitä ihmisiä, joille "näkyvä maailma todellakin oli olemassa."

Hänelle elämä oli todellakin ensimäinen ja suurin taiteista, ja kaikki muut taiteet olivat vain valmistelua elämää varten. Muoti, jonka kautta eriskummallisuus hetkeksi leviää kaikkialle, keikailu, joka tavallaan koettaa lujentaa kauneuden ehdotonta muotivaltaa, viehättivät tietenkin häntä. Hänen tapansa pukeutua, ne erilaiset tyylit, joita hän aika-ajoin suosi, vaikuttivat suuresti niihin nuoriin keikailijoihin, jotka näyttäytyivät Mayfair-tanssiaisissa ja Pall Mall-klubin ikkunoissa. He matkivat häntä kaikessa mitä hän teki ja koettivat tavoitella sitä huolettoman viehättävää keikailua, joka ilmautui hänen käytöksessään, mutta joka oli vain puoleksi vakavasti tarkoitettua.

Hän oli liiankin halukas ottamaan vastaan sen määräävän aseman, jota hänelle heti täysi-ikäiseksi tultuaan tarjottiin, ja hän tunsi suurta nautintoa ajatellessaan, että hän voisi vaikuttaa oman aikansa Lontoosen yhtä syvästi kuin "Satyriconin" tekijä aikoinaan Neron keisarilliseen Roomaan. Mutta sydämensä sisimmässä hän toivoi voivansa olla enemmänkin kuin vain arbiter elegantiarum [Hienouden tuomari], jonka kanssa neuvotellaan jalokivistä, kaulahuivin solmimisesta ja kävelykepin pitämisestä. Hän koetti laatia uutta elämänjärjestelmää, jolla olisi järkevä filosofiansa ja järjestetyt periaattensa, sekä etsiä korkeimman päämaalinsa aistien hengistyttämisessä.

Aistien jumaloimista on usein ja täydellä syyllä moitittu, sillä ihmiset pelkäävät vaistomaisesti intohimoja ja mielenkiihoituksia, jotka näyttävät olevan heitä itseään voimakkaammat, ja jotka heillä ovat yhteisiä alempien luontokappaleiden kanssa. Mutta Dorian Grayn mielestä tuntui siltä, kuin ei koskaan olisi ymmärretty aistien todellista luonnetta, että ne olivat jääneet villeiksi ja eläimellisiksi vain sen vuoksi, että maailma oli koettanut näännyttää niitä nälällä saadakseen ne alistumaan tai kiusannut ne kuoliaaksi, sen sijaan että olisi yritetty kehittää niitä uuden sielunelämän alkuaineiksi, sielunelämän, jonka vallitsevana tunnusmerkkinä olisi hieno kauneudenaisti. Kun hän seurasi ihmisen kehitystä historiassa, niin hänestä tuntui, että niin sanomattoman paljon oli mennyt hukkaan. Miten paljon oli uhrattu! Ja kuinka turhan tähden! Miten paljon mieletöntä, tahallista alistumista, hirveitä itsekidutuksia ja kieltäymyksiä, jotka olivat johtuneet pelosta ja joiden seurauksena oli ollut alennuksen tila, paljoa julmempi kuin se luuloiteltu alennuksen tila, jota ihmiset ymmärtämättömyydessään olivat yrittäneet välttää. Sillä luonto oli sala-ivaten karkoittanut erakot erämaahan ja antanut heille metsän pedot seuralaisikseen.

Niin, uusi hedonismi, niinkuin lordi Henry oli ennustanut, oli luova uudestaan elämän ja vapahtava sen siitä ankarasta, epäkauniista puritanisuudesta, joka meidän päivinämme omituisella tavalla on herännyt uuteen eloon. Tietysti se palvelisi nerollisuutta; mutta se ei koskaan hyväksyisi sellaista teoriaa tai järjestelmää, joka sisältäisi intohimojen kokemuksen uhraamisen. Sen päämääränä olisi itse kokemus, eikä kokemusten hedelmät, olkoot ne miten makeita tai karvaita hyvänsä. Se ei tietäisi mitään asketismista, joka tappaa himot, eikä törkeästä riettaudesta, joka ne huumaa. Mutta se opettaisi ihmistä keskittämään voimansa erityisiin hetkiin elämässä, joka itsessään ei ole muuta kuin yhtä ainoaa hetkeä.

Harva meistä lienee, joka ei ainakin joskus ole herännyt ennen aamun koittoa joko unelmattoman yön jälkeen, mikä melkein saattaa meidät rakastumaan kuolemaan, tai kauhun ja inhottavan ilon yön jälkeen, jolloin aivojen sopukoissa liitelee aaveita, hirveämpiä kuin itse todellisuus, sen herkän elämän kiihoittamina, joka väijyy kaikessa groteskissa ja joka gootilaiselle taiteelle — tuolle taiteelle, mikä näyttää erityisesti soveltuvan niille, joiden mieltä sairaalloiset unelmat ovat samentaneet — antaa sen sitkeän elinvoiman. Vitkalleen hiipivät valkoiset sormet uutimia pitkin, jotta ne näyttävät vavahtelevan. Mustina, eriskummallisina haamuina kiertävät äänettömät varjot huoneen nurkkia ja kyyristyvät niihin kokoon. Ulkoa kuuluu lintujen pyrähdys pensaissa — tai työhön kiiruhtavien miesten askelten äänet, tai tuulen huohotus ja valitus, kun se laskeutuu alas kukkuloilta ja kiertelee hiljaisen talon ympäri, ikäänkuin se pelkäisi herättää unesta nukkujat ja kuitenkin tahtoisi houkutella unen purppuraluolastaan. Ohut, himmeä harso kohoaa kerros kerrokselta, vähitellen esineiden muodot ja värit palautuvat, ja me näemme miten aamunkoite asettaa maailman entiseen asuunsa. Kalpeat peilit kuvastavat jälleen elämää. Sammuneet vahakynttilät seisovat siinä, mihin me ne olemme jättäneet ja niiden vieressä puoleksi aukileikattu kirja, jota olemme lukeneet, tai rautalankaan pistetty kukka, jota tanssiaisissa olemme käyttäneet, tai kirje, jota emme ole uskaltaneet lukea, tai lukeneet liian usein. Ei mikään näytä muuttuneen. Yön epätodellisista varjoista kohoaa jälleen todellinen elämä esiin, jota me tunnemme. Me jatkamme sitä siinä, missä me sen lopetimme, ja me tunnemme tuskallisesti että olemme pakoitetut käyttämään voimiamme vanhojen tapojen väsyttävään yksitoikkoisuuteen, tai toivomme mielettömästi, että silmiemme eteen jonakin aamuna aukeaisi uusi maailma, joka pimeydessä olisi uudestaan luotu meidän onneamme varten, maailma, jossa esineillä olisi uusi muoto ja uudet värit ja jossa piilisi uusia salaisuuksia, maailma, jossa entisyydellä olisi hyvin pieni sija tai ei olisi sitä laisinkaan tai jossa se ei ainakaan jatkuisi missään tietoisessa velvollisuuksien tai katumuksen muodossa, koska ilon muistoihinkin kätkeytyy katkeruutta ja nautinnon mieleenpalauttamisessakin on tuskaa.

Tuollaisten maailmojen luomien oli Dorian Grayn mielestä elämän todellinen tarkoitus, tai ainakin yksi sen todellisista tarkoituksista. Ja etsiessään aistimuksia, jotka samalla olivat uusia ja mieluisia ja täynnä salaperäisyyttä, mikä on niin ominaista romantiikalle, hän omisti usein itselleen sellaisia ajatustapoja, jotka todellisuudessa olivat vieraita hänen luonteellensa, ja antautui niiden viehättävän vaikutuksen alaiseksi. Mutta kun hän niin sanoaksemme oli saanut kiinni niiden väristä, ja hänen henkinen uteliaisuutensa oli tyydytetty, niin hän luopui niistä tuolla merkillisellä välinpitämättömyydellä, joka ei ole aivan vieras piirre hehkuvalle temperamentille, vaan vieläpä muutamien nykyaikaisten psykologien mielestä onkin usein sen ehtona.

Huhuiltiin kerta hänestä että hän liittyisi roomalais-katoliseen uskoon; ja roomalaiset kirkonmenot viehättivätkin häntä suuresti. Jokapäiväinen uhraaminen, joka todellakin on paljoa hirvittävämpi kuin kaikki vanhan ajan uhrit, miellytti häntä siksi, että se kopeasti hylkäsi aistien todistuksen, että sen perusaiheet olivat niin alkuperäisen yksinkertaisia ja että se ylläpiti ikuista paatosta siinä inhimillisessä murhenäytelmässä, jota se koetti symboliserata. Hän polvistui mielellään kylmälle marmorilattialle ja tarkasteli pappia, joka jäykässä, kukilla kirjaillussa messukaavussaan hitaasti liikuttaen valkoisia käsiään siirsi peitteen tabernakelista tai nosti hohtokivistä kimaltelevaa, lyhdynmuotoista monstransia kalpeine hostioineen, jonka joskus saattoi todellakin uskoa olevan "panis caelestis", enkelien leipää, tai kun hän paastopuvussa mursi hostian kalkin joukkoon ja löi rintaansa syntiensä vuoksi. Höyryävät suitsutusastiat, joita vakavamuotoiset pojat pitsi- ja punapukuisina heiluttelivat ilmassa kuin suuria, kullattuja kukkia, tenhosivat häntä. Kun hän astui ulos kirkosta, niin hän tarkasteli ihmeissään mustia rippituoleja ja olisi halunnut istua niiden hämärässä varjossa ja kuunnella, kun miehet ja naiset kuluneen ristikon läpi kuiskaisivat elämänsä tosikertomusta.

Mutta hän ei koskaan tehnyt itseään syypääksi siihen erehdykseen, että hän olisi estänyt henkistä kehitystänsä liittymällä muodollisesti mihinkään uskontunnustukseen tai järjestelmään, eikä hän koskaan erehdyksestä luullut kodiksi ravintolaa, jossa ei sovi viettää muuta kuin yhden yön tai muutaman tunnin, kun tähdet eivät kiilu taivaalla ja kuu on synnytystuskissansa. Mystiikka, jolla on niin kummallinen kyky muuttaa kaikki jokapäiväinen ihmeelliseksi, ja herkkä antinomismi, joka aina näyttää sitä seuraavan, herätti hänen mielenkiintoansa yhden kevätkauden. Toisen kevätkauden hän tunsi mieltymystä saksalaisen darwinistisen liikkeen materialistisia oppeja kohtaan, ja seurasi suurella huvilla ihmisen ajatuksia ja himoja aina helmimäisiin aivojen kammioihin tai ruumiin valkeihin hermoihin saakka, ja häntä hurmasi se ajatus, että sielu oli kokonaan riippuvainen muutamista fyysillisistä ominaisuuksista, sairaalloisista tai terveistä, normaalisista tai epänormaalisista. Mutta, niinkuin jo ennen olemme sanoneet, ei mikään elämän teoria ollut hänestä tärkeä verrattuna itse elämään. Hän tunsi selvästi, miten hedelmättömiä kaikki älylliset spekulatsionit olivat, kun ne eivät liity toimintaan ja kokeiluihin. Hän tiesi että aisteilla, samoinkuin sielullakin, on henkisiä salaperäisyyksiä ilmaistavana.

Sitten hän rupesi tutkimaan hajuvesiä, niiden tekotavan salaisuuksia. Hän tisleerasi väkevähajuisia öljyjä ja poltti itämaalaisia tuoksuvia hartseja. Hän huomasi ettei ollut olemassa ainoatakaan sieluntunnelmaa, jolla ei olisi ollut vastinettaan aistillisessa elämässä, ja hän päätti koettaa keksiä niiden todelliset yhdyssiteet. Hän mietiskeli mikä se pyhässä suitsutuksessa herätti salaperäistä tunnelmaa ja mikä se ambrassa kiihoitti intohimoja, miksi orvokintuoksu toi mieleen kadonneen rakkauden, miksi myski sai aikaan häiriöitä aivoissa ja miksi champak turmeli mielikuvituksen. Ja hän koetti laatia kokonaisen psykologian hajuvesistä, ja arvioida, mikä vaikutus on imelähajuisilla juurilla, tuoksuvilla siitepölyisillä kukkasilla, hyvänhajuisella balsamilla, tummalla, tuoksuvalla puulla, nardusvoiteella, joka saa aikaan pahoinvointia ja aloella, jonka sanotaan voivan karkoittaa alakuloisuutta mielestä.

Toisin ajoin hän oli kokonaan musiikkiin vajonnut. Pitkullaisessa huoneessa, jossa oli ikkunoiden edessä ristikot, katto tulipunainen ja kullattu ja seinät oliivinvihreäksi kiilloitetut, hänellä oli tapana pitää omituisia konsertteja. Villit mustalaiset helisyttivät hurjasti pieniä sitrojaan tai vakavat tunisilaiset keltaisissa vaipoissaan näpähyttivät jättiläisluuttojensa jännitettyjä kieliä, samalla kuin irvistelevät neekerit kalisuttivat yksitoikkoisesti vaskirumpujansa tai solakat turbaanipäiset indialaiset, kyyhöttäen punaisilla matoillaan, soittivat pitkiä ruoko- tai messinkipillejänsä ja lumosivat, tai olivat lumoavinansa suuria tupsupäisiä ja sarvekkaita käärmeitä. Villin soiton jyrkät sävelvälit ja kimeät epäsoinnut virkistivät häntä aika-ajoin, jolloin Schubertin sulavuus, Chopinin jalo surumielisyys ja Beethovenin mahtavat harmoniat eivät tehneet häneen minkäänlaista vaikutusta. Hän kokoili kaikista maailman ääristä ihmeellisimmät soittokoneet mitä hän saattoi löytää, joko sukupuuttoon hävinneiden kansojen hautakummuista tai niiden harvojen villiheimojen parista, jotka olivat jääneet elämään länsimaisen sivistyksen kosketuksenkin jälkeen; ja hän liikutteli ja kosketteli niitä mielellänsä. Hänen hallussaan oli Rionegro-indianien salaperäinen juruparis, jota naisten ei ole lupa katsella ja jota nuorukaisetkin saavat nähdä vasta paaston ja kurituksen jälkeen. Perulaisia saviruukkuja, jotka matkivat lintujen läpitunkevaa kirkunaa, ihmisluista tehtyjä huiluja, sellaisia, joita Alfonso de Ovalle kuuli Chilessä soitettavan sekä vihreitä, heläjäviä jaspiskiviä, joita on löydetty Cuzcon läheisyydessä, ja joilla voi saada aikaan ihmeellisen vienoa ääntä. Hänellä oli maalattuja kurbitsoja, jotka olivat täytetyt piikivillä ja jotka kalisivat kun niitä hytkytettiin; pitkä mexikolainen clarin, josta soittaja ei loihdi ääntä esiin puhaltamalla siihen ilmaa, vaan vetämällä henkeään sisään; kovaääninen ture Amazonivirran varsilta, jota etuvartiat soittavat istuessaan korkeissa puissa, ja jonka ääni kuuluu kantavan puolentoista peninkulman päähän; teponaztli, jonka kahta väräjävää puukieltä soitetaan kepeillä, jotka ovat voidellut kasvien maitonesteestä tehdyllä elastisella gummilla; Aztekien yotl-kulkusia, jotka riippuvat kuin viinimarjat rypäleissä; ja suuri sylinterin muotoinen rumpu, joka on käärmeennahalla päällystetty, samanlainen kuin se, jonka Bernal Diaz näki käydessään Cortesin kanssa mexikolaisessa temppelissä, ja jonka valittavia säveliä hän on niin elävästi kuvannut. Noiden soittokalujen eriskummallinen luonne tenhosi häntä, ja häntä ilahdutti se ajatus, että taiteessakin, samoinkuin luonnossa oli epäsikiöitä, esineitä, joilla oli eläimelliset muodot ja hirveät äänet. Jonkun ajan kuluttua hän kuitenkin kyllästyi niihin ja tahtoi istua aitiossaan ooperassa, joko yksin tai lordi Henryn seurassa, kuunnellen haltioissaan "Tannhäuseriä", jonka alkusoitossa hän oli huomaavinaan oman sielunsa murhenäytelmän.

Kerran hän alkoi tutkia jalokiviä ja esiintyi pukutanssiaisissa ranskalaisena amiraalina Anne de Joyeusena, pukunsa koristuksena viisisataakuusikymmentä helmeä. Tämä kiihko piti häntä useita vuosia kahleissa eikä oikeastaan koskaan lähtenyt hänestä. Usein hän vietti kokonaisia päiviä järjestäen ja uudestaan järjestäen rasioihin niitä erilaisia kiviä, joita hän oli koonnut. Hänellä oli oliivinvihreä krysoberylli, joka lampun valossa muuttuu punaiseksi, hopeajuovainen cymofani, pistachiovärinen krysoliitti, vaaleanpunaisia ja viininkellertäviä topaseja, tulipunaisia kiiltokiviä, joissa oli väräjäviä neliteräisiä tähtiä, liekehteleviä kanelikiviä, oransivärisiä ja sinipunaisia spinellejä, ametisteja, jotka kerroksittain vivahtelivat rubiinien ja safirien väreissä. Hän rakasti auringonkiven punoittavaa kultaa ja kuunkiven helmenpuhdasta valkeutta ja maidonvärisen opaalin taittunutta sateenkaarta. Hän tilasi Amsterdamista kolme tavattoman suurta ja väriltään prameata smaragdia ja hän omisti de la vieille roche turkosin, jota kaikki tuntijat kadehtivat.

Hän löysi myös ihmeellisiä kertomuksia jalokivistä. Alphonson "Clericalis Disciplina'ssa" puhutaan käärmeestä, jonka silmät ovat oikeita hyasintteja, ja romantisessa kertomuksessa Aleksanterista sanotaan, että Emathian valloittaja löysi Jordanin laaksossa käärmeitä, "joiden selässä kasvoi aitosmaragdiketjuja." "Lohikäärmeen aivoissa on jalokiviä", kertoo Philostratus, ja "näyttämällä kultaisia kirjaimia ja punaista vaatetta" saapi hirviön horroksiin ja voi helposti sen tappaa. Suuri alkemisti, Pierre de Boniface, väitti että jalokivi voi tehdä ihmisen näkymättömäksi, ja indialainen agaati antoi hänelle kaunopuheen lahjan. Karneoli asetti vihan, hyasintti tuotti unta ja ametisti poisti viininhöyryt. Granaatti karkoitti demonit ja hidropicus hävitti kuun värin. Seleniitti suureni ja pieneni kuun mukana, ja meloceus, joka antoi ilmi varkaita, saattoi tahrautua vain vohlan verestä. Leonardus Camillus oli nähnyt miten valkea kivi, joka oli otettu vastatapetun sammakon aivoista, oli varmana keinona myrkytystä vastaan. Bezoari, joka oli löydetty arabialaisen metsäkauriin sydämestä, oli noitakonsti ruttoa vastaan. Arabialaisten lintujen pesissä oli aspilateja, jotka Demokritoksen mukaan suojelivat tulenvaaraa vastaan.

Ceilanin kuningas ratsasti kruunausjuhlassaan pääkaupunkinsa läpi suuri punainen rubiini kädessään. John the Priestin palatsin portit olivat "tehdyt sardeista ja silatut sarvipäisten käärmeitten sarvilla, jottei kukaan voisi tuoda myrkkyä mukanansa." Päädyn yläpuolella oli "kaksi kultaista omenaa, joissa kimalteli kaksi kiiltokiveä", jotta kulta kiiltäisi päivällä ja kiiltokivet yöllä. Lodgen ihmeellisessä kertomuksessa "A Margarite of America" väitettiin, että kuningattaren kamarissa saattoi nähdä kaikki maailman siveät naiset hopeaan taottuina ja peilaillen itseään kauniihin kuvastimiin, jotka olivat tehdyt krysoliiteista, kiiltokivistä, safireista ja vihreistä smaragdeista. Marco Polo oli nähnyt Zipangun asukkaiden panevan ruusunpunaisia helmiä kuolleitten suuhun. Merihirviö, joka oli ollut rakastunut helmeen, minkä sukeltaja toi kuningas Perozekselle, oli tappanut varkaan ja surrut helmeä seitsemän kuukautta. Kun hunnit houkuttelivat kuninkaan ansaan, niin hän heitti pois helmen — siten Prokopios kertoo — eikä sitä koskaan löydetty, vaikka keisari Anastasius uhrasi viisisataa puntaa kultaa sen etsimistä varten. Malabarin kuningas oli näyttänyt eräälle venetsialaiselle rukousnauhan, jossa oli kolmesataaneljä helmeä, helmi kutakin jumalaa varten, jota hän palveli.

Kun Valentinoisin herttua, Alexander VI:nnen poika, oli käymässä Ranskan Ludvig XII:nnen luona, niin hänen hevosensa oli Brantômen kertomuksen mukaan, koristettu kultalaatoilla, ja hänen hatussaan oli kaksi riviä kimaltelevia rubiineja. Englannin Kaarlo käytti jalustimia, joissa oli neljäsataakaksikymmentäyksi jalokiveä. Rikhard II:lla oli vaippa, joka oli kolmenkymmenentuhannen markan arvoinen, ja joka oli täynnä rubiineja. Hall kuvailee Henrik VIII:tta, kun hän kulki Towerin kruunausjuhlaan, seuraavalla tavalla: hänellä oli "kohokultainen takki, jonka etukappaleet olivat koristetut timanteilla ja muilla hohtokivillä ja olkavyö oli suurista rubiineista." Jaakko I:n suosikit käyttivät kultafiligrani korvarenkaita, joihin oli kiinnitetty smaragdeja. Edward II antoi Piers Gavestonille punakultaisen varustuksen, joka oli koristettu hyasinteilla, kultaruusuista tehdyt kaulaketjut, joissa oli turkoseja, ja kypärin, joka oli täyteen siroteltu helmiä. Henrik II käytti jalokivillä koristettuja hansikoita, jotka ylettyivät kyynärpäähän asti, ja hänellä oli haukkahansikas, johon oli kirjaeltu kaksitoista rubiinia ja viisikymmentäkaksi kallista helmeä. Kaarle rohkealla, Burgundin herttualla, sukunsa viimeisellä, oli kruunu, jossa oli päärynänmuotoisia helmiä ja safiireja.

Kuinka erinomainen elämä oli ennen ollut! Kuinka loistava prameudessaan ja komeudessaan! Olipa ihmeellistä vain lukeakin manalle menneiden loistosta.

Sitten hänen huomionsa kääntyi koruompeluihin ja seinäverhoihin, jotka Europan pohjoisten kansojen kylmissä huoneissa korvaavat freskomaalauksia. Kun hän syventyi tähän alaan — hänellä oli aina tavaton kyky antautua kokonaan siihen, mikä sillä hetkellä kiehtoi hänen huomiotansa — niin hän tuli melkein alakuloiseksi ajatellessaan kuinka paljon kaunista ja ihmeellistä aika oli turmellut. Hän itse ainakin oli pelastunut. Kesä seurasi toistansa, keltaiset narsissit kukkivat ja kuihtuivat yhä uudestaan, ja kauhua herättävien öitten häpeälliset tapahtumat uudistuivat yhä, hän yksin ei muuttunut. Talvi ei uurtanut hänen kasvojansa eikä hävittänyt hänen kukkamaista kauneuttansa. Miten toisin oli aineellisten esineiden laita! Minne ne olivat joutuneet? Missä oli se suuri krokusvärinen vaippa, jossa jumalat olivat taistelleet jättiläisiä vastaan ja jonka tummat tytöt olivat kutoneet Athenen iloksi? Minne oli joutunut tuo suunnaton telttakatto, jonka Nero oli pingoittanut Colosseumin yli Roomassa, tuo titaninen purppurapurje, johon tähtitaivas oli kuvattuna ja Apollo ajavana vaunuissaan, joita kultavaljaiset valkoiset varsat vetivät? Hän olisi halunnut nähdä auringonpappien ihmeellisiä pöytäliinoja, joille katettiin kaikki juhlaherkut ja metsänriistat; kuningas Chilperikin hikiliinan ja sen kolmesataa kultaista mehiläistä; ne eriskummalliset puvut, jotka herättivät Pontuksen piispan paheksumista, ja joihin oli kirjaeltu "jalopeuroja, panttereita, karhuja, koiria, metsiä, kallioita, metsästäjiä — kaikkea, mitä maalari voi luonnosta kuvata;" sen vaipan, jota Kaarlo Orleansilainen käytti vain yhden ainoan kerran, ja jonka hihoihin oli kirjaeltu erään laulun säkeet, joka alkaa seuraavilla sanoilla: "Madame, je suis tout joyeux;" sanojen säestys oli kirjaeltu kultalangalla ja jokainen neliskulmainen nuotti, niinkuin siihen aikaan käytettiin, oli muodostettu neljästä helmestä. Hän luki kuningatar Johanna Burgundilaisen huoneesta Rheimsin palatsissa, jossa oli "kolmetoistasataa kaksikymmentäyksi kirjaeltua papukaijaa, joita koristi kuninkaan vaakunat, sekä viisisataa kuusikymmentäyksi perhosta, joiden siipiä samaan tapaan kaunisti kuningattaren vaakunat, kaikki kullalla kirjaeltuna." Katarina Mediciläinen oli antanut valmistaa itselleen suruvuoteen mustasta sametista, joka oli koristettu puolikuilla ja auringoilla. Sen uutimet olivat damastia, jonka kulta- ja hopeapohjalle oli kudottu lehtiseppeleitä ja kiehkuroita, ja jonka reunat olivat helmillä kirjaellut. Se seisoi huoneessa, jonka kattolistaan kuningattaren mielilauseet olivat piirretyt mustilla samettikirjaimilla hopeapinnalle. Ludvig XIV:nnellä oli huoneustossaan viisitoista jalkaa korkeita, kultakirjaisia kariatideja. Puolan kuninkaan, Sobieskin, juhlavuode oli tehty smyrnalaisesta kultabrokadista ja siihen oli kirjaeltu turkoseilla säkeitä koranista. Sen kannattimet olivat kullattua, taottua hopeaa, ja täynnä emalji- ja hohtokivi-medaljongeja. Se oli ryöstetty turkkilaisesta leiristä Wienin edustalla ja Mahomedin lippu oli seisonut sen värähtelevän kultaisen baldakinin alla.

Kokonaisen vuoden hän kokoili mitä ihmeellisimpiä kutoma- ja koruompeluteoksia. Hän hankki itselleen pehmeitä musliineja Delhistä, joihin oli kudottu kultalankaisia palmunlehtiä ja sateenkaarenvärisiä kovakuoriaisten siipiä; dacca-harsokankaita, joita itämailla niiden läpinäkyväisyyden vuoksi nimitetään "kudotuksi ilmaksi", "juoksevaksi vedeksi" ja "iltakasteeksi;" eriskummallisenkuosisia javalaisia kankaita; taiteellisia, keltaisia, kiinalaisia uutimia; ruskeihin tai vaaleansinisiin silkkikansiin sidottuja kirjoja, joiden kansilla oli fleurs de lys-, lintu- tai epäjumalankoristeita; unkarilaisia pitsihuntuja; sisilialaisia brokadeja ja espanjalaisia sametteja; georgianilaisia kultarahakoruja ja vihertävään kultaan vivahtavia japanilaisia foukousas kankaita, koreine kudottuine lintuineen.

Erityisesti hän harrasti myös papillisia pukuja ja kaikkea, mikä kuului jumalanpalvelukseen. Pitkissä setripuuarkuissa talonsa vasemmanpuolisella gallerialla hän säilytti paljon harvinaisia esineitä, kylliksi komeita Kristuksen morsianta varten, jonka tuli käyttää hienoa liinaa, purppuraa ja jalokiviä peittääkseen kalpeata, kiusattua, kärsimyksistä ja itsekidutuksista murtunutta ruumista. Hänellä oli komea messupuku punaisesta silkistä ja kultakuteisesta damastista, joka oli kirjaeltu kultaisilla granaattiomenilla ja stiliseeratuilla kukilla ja jonka molempiin reunoihin oli hiekkahelmillä ommeltu ananasin kuva. Kaavun nauhat olivat jaetut eri pintoihin, jotka esittivät kohtauksia Neitsyt Maarian elämästä, ja Neitsyen kruunaus oli kirjaeltu silkillä hiippaan. Se oli italialaista tekoa viidenneltätoista vuosisadalta. Toinen kaapu oli vihreää samettia, ja siihen oli kirjaeltu sydämenmuotoisia akantus-lehtiä, joista läksi hopeasta ja kirjavasta kristallista tehtyjä pitkävartisia, valkoisia kukkia. Soljessa oli kultainen serafin pää. Nauhat olivat punakukkaista ja keltaista silkkiä ja niihin oli kiinnitetty pyhimysten ja martyyrien medaljongeja, muun muassa Pyhän Sebastianinkin. Dorianilla oli myös merenkullan värisestä ja sinisestä silkistä, kultabrokadista, keltaisesta silkkidamastista ja kultakankaasta tehtyjä messukasukkoja, joihin oli kirjaeltu kohtauksia kärsimyksenhistoriasta ja ristiinnaulitsemisesta, sekä jalopeuroja, riikinkukkoja ja muita vertauskuvia; messupaitoja valkeasta silkistä ja punaisesta silkkidamastista, joissa oli tulpaaneja, delfinejä ja fleurs de lys-koristeita; alttariliinoja punaisesta sametista ja sinisestä liinasta; sekä useita kalkki- ja hikiliinoja. Nuo salaperäiset menot, joita varten kaikki nämät esineet olivat aiotut, kiihottivat hänen mielikuvitustansa.

Sillä kaikki nämät aarteet, samoinkuin kaikki muukin, mitä hän kokoili kauniisen kotiinsa, olivat hänelle vain unohduksen välikappaleita, keinoja joiden avulla hän hetkeksi saattoi irtautua siitä taakasta, joka usein oli käydä hänelle liian raskaaksi kantaa. Yksinäisessä, suljetussa huoneessa, jossa hän oli viettänyt suurimman osan nuoruuttansa, hän itse oli ripustanut seinälle tuon hirveän kuvan, jonka muuttuneet piirteet olivat hänen elämänsä todellisen alennuksen todistuksena, ja kuvan yläpuolelle hän oli asettanut laskoksille kullanpunertavan peitteen. Viikkokausiin hän ei käynyt siellä ja unohti silloin koko julman maalauksen, ja hänen mielensä tuli jälleen kevyeksi, entinen iloisuus palasi takaisin ja hän eli kokonaan hetkessä. Mutta äkkiä, jonakuna iltana hän saattoi hiipiä ulos talosta, lähteä noihin hirveihin seutuihin lähelle Blue-gate-fieldiä ja viipyä siellä päiväkausia, kunnes hän ajettiin pois. Takaisin tultuaan hän istahti kuvan eteen, ja tunsi usein inhoa sekä sitä että itseänsä kohtaan, mutta toisin ajoin hänet valtasi taas itserakkauden ylpeys, jossa puolittain synnin lumous piilee. Ja hän hymyili salaisella ilolla turmeltuneelle varjokuvalle, jonka täytyi kantaa sitä kuormaa, joka oli aiottu häntä itseään varten.

Muutamien vuosien kuluttua hän ei voinut enää pitkäksi aikaa poistua Englannista. Hän luopui huvilasta, joka hänellä ja lordi Henryllä oli ollut Trouvillessa, samoinkuin pienestä valkoseinäisestä talosta Algierissa, jossa he olivat viettäneet useita talvia yhdessä. Hän ei voinut olla erillään muotokuvasta, joka muodosti niin tärkeän osan hänen elämäänsä, ja hän pelkäsi myöskin, että hänen poissaollessansa joku voisi päästä huoneesen, jos kohta hän olikin antanut panna vahvat teljet oven eteen.

Hän tiesi kyllä, ettei kuva voisi kertoa kellekään mitään. Tosin kuva oli vieläkin hyvin hänen muotoisensa, vaikka se oli tullutkin inhottavan rumaksi. Mutta mitä muut siitä ymmärtäisivät? Hän nauraisi heille, jos he uskaltaisivat häväistä häntä. Eihän hän ollut maalannut sitä. Mitä se häntä liikutti jos se näyttikin rumalta ja häpeälliseltä? Vaikka hän heille kertoisikin, niin tokkopa he uskoisivat?

Mutta sittenkin hän pelkäsi. Joskus kun hän piti pitoja suuressa talossaan Nottinghamshiressa nuorille, hienoille säätyveljilleen, joiden seurassa hän pääasiallisesti liikkui, ja hämmästytti koko kreivikuntaa hurjalla ylellisyydellään ja mielettömällä tuhlaavaisuudellaan, hän saattoi äkkiä jättää vieraansa ja kiiruhtaa takaisin kaupunkiin katsoaksensa eikö ovea oltu murrettu ja oliko taulu vielä paikoillansa. Mitäpä jos se varastettaisiin? Yksin tuo ajatuskin sai hänet kauhusta jäätymään. Silloin maailma varmaan pääsisi hänen salaisuutensa perille. Ehkäpä maailma sitä jo epäilikin.

Sillä jos kohta hän lumosi useita, niin olipa niitäkin, jotka eivät luottaneet häneen. Vähällä ettei häntä olisi arvottu pois eräästä West End-klubista, johon hänellä oli yhteiskunnallisen asemansa ja sukuperänsä nojalla täysi oikeus kuulua, ja kerrottiin, että kun hän kerran erään ystävän seurassa tuli Churchill-klubin tupakkahuoneesen, niin Berwickin herttua ja eräs toinen herra menivät uhallaan ulos huoneesta. Kummallisia juttuja levisi hänestä, kun hän oli täyttänyt viisikolmatta vuotta. Huhu kertoi, että hänet oli nähty ulkomaalaisten merimiesten seurassa huonossa kapakassa Whitechapelin puolella, ja että hän seurusteli varkaitten ja rahanväärentäjien kanssa ja oli päässyt heidän ammattinsa salaisuuksien perille. Hänen ihmeelliset matkansa tulivat tunnetuiksi, ja kun hän näyttäytyi jälleen seuroissa, niin herrat kuiskailivat nurkissa keskenänsä tai astuivat hänen ohitsensa pilkallisesti hymyillen, tai katselivat häntä kylmästi ja tutkivasti, ikäänkuin he olisivat päättäneet ottaa selville hänen salaisuutensa.

Tuollaista hävyttömyyttä ja tahallista halveksumista hän tietysti ei ollut huomaavinaan, ja useimmat arvelivat, että hänen suora, vilpitön olentonsa, hänen miellyttävä, poikamainen hymyilynsä ja hänen suloinen nuorekas ulkomuotonsa, joka ei koskaan näyttänyt vanhenevan, olisi itsessään tyydyttävänä vastauksena siihen panetteluun — sillä panetteluksi sitä sanottiin — jonka alaiseksi hän oli joutunut. Huomattiin kuitenkin, että muutamat, jotka olivat olleet hänen lähimpiä ystäviänsä, alkoivat jonkun ajan kuluttua karttaa häntä. Naiset, jotka olivat kiihkeästi ihailleet häntä ja hänen tähtensä uhmailleet sekä yhteiskunnallisia tapoja että sopivaisuutta, kalpenivat häpeästä ja kauhusta, jos Dorian Gray astui huoneesen.

Mutta monen silmissä nuo salavihkaa kerrotut häväistysjutut lisäsivät vain hänen ihmeellistä ja vaarallista viehätysvoimaansa. Hänen suuri rikkautensa oli hänellä varmana turvana. Yhteiskunta, ainakin sivistynyt yhteiskunta, ei mielellään usko mitään pahaa niistä, jotka ovat sekä rikkaita että miellyttäviä. Ihmiset tuntevat vaistomaisesti, että käytöstapa on tärkeämpi kuin moraali, ja heidän mielestään rehellisyys on vähemmän arvoinen kuin hyvä kokki. Ja tosiaankin on hyvin vähän lohdullista jos sanotaan, että mies, joka on tarjonnut meille huonon päivällisen tai huonoja viinejä, viettää moitteetonta yksityiselämää. Eivät edes kardinaalihyveetkään voi puolustaa puolikylmiä väliruokia, niinkuin lordi Henry kerran huomautti, kun tästä kysymyksestä keskusteltiin; eikä tätä hänen mielipidettänsä vastaan voi paljon sanoa. Sillä seuraelämän säännöt ovat, tai ainakin niiden pitäisi olla, samat kuin taiteenkin. Muoto on pääasia. Siinä tulee olla seremonian arvokkaisuutta ja epätodellisuutta ja samalla sen tulee yhdistää itseensä romantisen näytelmän epätodellinen luonne sekä se nerokkuus ja kauneus, joka tekee näytännön nautintorikkaaksi. Onko teeskentely jotakin niin hirvittävää? Enpä usko. Se on pikemmin vain keino, jonka avulla meidän personallisuutemme monistuu.

Se oli ainakin Dorian Grayn mielipide. Hän ihmetteli sitä pintapuolista psykologiaa, jonka mukaan ihmisen minuus on jotakin yksinkertaista, pysyvää, luotettavaa ja yhtenäistä. Hänen mielestään ihminen oli olento, jolla oli lukemattoman monta elämää ja lukemattomia tunteita, monipuolinen olento, jonka sielussa oli ihmeellisiä perittyjä ajatuksia ja intohimoja ja jonka ruumis oli saastutettu vainajien kauheilla taudeilla. Hän kuljeskeli mielellään kylmässä, autiossa taulugalleriassa maatilallaan ja katseli niiden erilaisten henkilöiden muotokuvia, joiden veri hänen suonissaan virtaili. Siinä oli Philip Herbert, josta Francis Osborne sanoo "Muistelmissaan kuningatar Elisabethin ja kuningas Jaakon ajoilta", että häntä "hemmoteltiin hovissa kauniin ulkomuotonsa vuoksi, joka ei kuitenkaan kauan kestänyt." Elikö hän ehkä joskus nuoren Herbertin elämää? Oliko joku kummallinen, myrkyllinen itu kulkenut ruumiista ruumiisen, kunnes se oli tavannut hänet? Olikohan joku hämärä tunne tuosta kadonneesta kauneudesta vaikuttanut sen, että hän niin äkkiä, ilman mitään syytä, oli Basil Hallwardin atelierissa lausunut sen mielettömän toivomuksen, joka oli muuttanut kokonaan hänen elämänsä? Tuossa, punaisessa, kultakirjaisessa kaavussaan, jalokivillä koristetussa asetakissaan, kultaripsinen röyhelys kaulassaan ja kalvosimet ranteillaan seisoi sir Anthony Sherard, raskas hopeavarustus jalkojensa juuressa. Mitä tuo mies oli hänelle perinnöksi jättänyt? Olisiko hän kuningatar Johanna Neapelilaisen rakastajana antanut hänelle perintönä syntiä ja häpeää? Olivatko hänen tekonsa vain unelmia, joita tuo vainaja ei ollut uskaltanut toteuttaa? Tuossa, kalvenneesta kankaasta hymyili lady Elizabeth Devereux; hänellä oli harsopäähine päässä, helmillä kirjaeltu huivi kaulassa ja avonaiset, vaaleanpunaiset hiat. Pöydällä hänen vieressään oli mandoliini ja omena. Hänen pieniä, suippokärkisiä kenkiään koristi suuret vihreät nauharuusut. Dorian tunsi hänen elämäntarinansa ja ihmeelliset jutut, joita kerrottiin hänen rakastajistansa. Oliko hän perinyt jotakin hänenkin luonnonlaadustansa? Nuo soikeat silmät näyttivät tarkastelevan häntä uteliaasti raskaitten silmäluomiensa alta. Entäs George Willoughby, jolla oli jauhoitetut hiukset ja kauneustäpliä kasvoissaan? Kuinka ilkeältä hän näytti! Kasvot olivat synkät ja mustat, ja halveksiva piirre näytti karehtivan aistillisten huulien ympärillä. Hienot pitsikalvosimet valuivat alas laihoille, kellertäville käsille, jotka olivat täynnä sormuksia. Hän oli ollut suurimpia keikareita kahdeksannellatoista vuosisadalla, ja nuoruudessaan lordi Ferrarin ystävä. Entä toinen Beckenhamin lordi, joka oli ollut hallitsijaprinssin hurjistelutoverina ja mrs. Fitzherbertin salaisen avioliiton todistajana? Miten uljaalta ja kauniilta hän näytti kopeassa asennossaan, pähkinänruskeine kiharoineen! Mitä intohimoja hän oli jättänyt perinnöksi? Maailman silmissä hän oli ollut kunniaton. Hän oli johtanut Carlton-Housen orgioita. Sukkanauharitariston tähti kiilsi hänen rinnassansa. Hänen vieressään riippui hänen puolisonsa muotokuva, kalpea, ohuthuulinen, mustapukuinen nainen. Hänenkin verensä virtasi Dorianin suonissa. Kuinka kummalliselta kaikki tuntui! Ja Dorianin äiti, joka muistutti lady Hamiltonia, äiti, jolla oli kosteat, viininpunaiset huulet, — hän tiesi kyllä mitä hän häneltä oli perinyt. Hän oli perinyt häneltä kauneutensa ja kauneudenihailunsa. Äidin kuva hymyili hänelle väljässä bakhantinnapuvussaan. Hänen hiuksissaan oli viininlehviä. Purppurainen viini kuohui pikarin reunojen yli, jota hän piteli kädessään. Kuvan ihonväri oli vaalennut, mutta silmät olivat yhä ihmeellisen syvät ja loistavat väriltään. Ne näyttivät seuraavan häntä minne tahansa hän kulki.

Mutta kirjallisuudessakin voi löytää edelläkävijöitänsä yhtä hyvin kuin omassa suvussansa, ja ne ehkä tyypiltään ja temperamentiltaan ovat vieläkin läheisempiä, ainakin muutamat, ja niiden vaikutus paljoa itsetiedollisempi. Ajoittain Dorian Graystä tuntui että koko historia oli vain kertomusta hänen omasta elämästänsä, ei sellaista, jota hän itse todellisuudessa oli elänyt, vaan jommoiseksi hänen mielikuvituksensa oli sen luonut ja hänen aivonsa ja intohimonsa sen loihtinut. Hän oli mielestään tuntenut heidät kaikki, nuo omituiset, julmat henkilöt, jotka olivat kulkeneet maailman näyttämön yli, tehneet synnin niin hurmaavaksi ja pahuuden viehättäväksi. Hänestä tuntui, ikäänkuin jollakin salaperäisellä tavalla heidän elämänsä olisi ollut hänen omaansa.

Sankarilla siinä ihmeellisessä kirjassa, joka oli niin voimakkaasti vaikuttanut häneen, oli myöskin ollut samanlaisia merkillisiä kuvitteluja. Seitsemännessä luvussa hän kertoo, miten hän laakeriseppele päässä, jotta salama ei iskisi häneen, istui Tiberiuksen puutarhassa Caprin saarella ja luki Elephantiksen häpeällisiä kirjoja, samalla kuin kääpiöt ja riikinkukot pyörivät hänen ympärillään ja huilunsoittaja laski leikkiä suitsutusastian heiluttajan kanssa; Caligulana hän oli pitänyt juominkeja vihreätakkisten ratsupalvelijoiden kanssa tallissa ja syönyt illallista norsunluisesta seimestä yhdessä hevosen kanssa, jolla oli hohtokivinen otsanauha; Domitianuksena hän oli vaeltanut käytävää pitkin, jonka seinillä riippui marmorikuvastimia, ja kuoppaisin silmin hän oli etsinyt sen tikarin kuvainta, jonka oli määrä lopettaa hänen elämänsä, sairaassa mielessään tuo elämäänkyllästyminen, tuo hirveä taedium vitae, joka valtaa ne ihmiset, joilta elämä ei mitään kiellä; hän oli istunut sirkuksessa ja katsellut kirkkaan smaragdin läpi veristä ihmisteurastusta ja antanut sitten hopeakenkäisten muulien kantaa itseään helmistä ja purppurasta tehdyssä kantotuolissa Granaattiomena-katua pitkin kultaiseen taloon, missä hän kuuli ihmisten huutavan Caesar Neroa, kun tämä kulki ohitse; ja Heliogabaluksena hän oli maalannut kasvojaan ja kehrännyt yhdessä naisten kanssa ja tuonut kuun Karthagosta ja naittanut hänet salaisesti auringon kanssa.

Yhä uudestaan ja uudestaan Dorian luki tätä eriskummallista lukua sekä molempia sitä seuraavia, joissa, samoinkuin harvinaisissa seinäverhoissa tai taidokkaissa emaljikuvissa, oli kuvattuna ne hirveät ja kauniit olennot, jotka pahe ja veri ja työttömyys oli muuttanut hirviöiksi ja hulluiksi. Siinä oli kuvattuna Filippo, Milanon herttua, joka murhasi vaimonsa ja maalasi hänen huulensa punaisella myrkyllä, jotta hänen rakastajansa imisi kuoleman suudellessaan häntä; Pietro Barbi, venetsialainen, tunnettu Paul toisen nimellä, joka turhamaisuudessaan koetti omistaa itselleen formosus arvonimen ja jonka kahdensadantuhannen floriinin arvoinen hiippa ostettiin hirveän synnin hinnalla; Gian Maria Visconti, joka koirilla metsästi eläviä ihmisiä, ja jonka murhatun ruumiin peitti ruusuilla eräs hetääri, joka häntä oli rakastanut; Borgia valkoisen hevosensa selässä, ja hänen rinnallansa ratsastamassa veljenmurha, vaippa Perotton veressä; Pietro Riario, Firenzen nuori kardinaali-arkkipiispa, Sixtus IV:nnen poika ja suosikki, jonka kauneutta saattoi verrata vain hänen kevytmieliseen elämäänsä ja joka vastaanotti Leonora Aragonialaisen valkoisen ja punaisen kirjavassa, merenneitoja ja kentaureja täynnä olevassa silkkiteltassa, ja joka antoi kullata pojan, jotta tämä tarjotessansa juhlassa näyttäisi Ganymedeelta tai Hylaalta; Ezzelino, jonka alakuloisuutta eivät mitkään muut kuin kuolemannäytökset haihduttaneet, ja joka joi punaista verta samoinkuin muut punaista viiniä — sanottiin että hän oli perkeleen poika ja oli pettänyt isäänsä noppapelissä pelatessaan omasta sielustansa; Giambattista Cibo, joka pilallaan kutsutti itseään "viattomaksi" ja jonka kuivuneihin suoniin eräs juutalainen lääkäri ruiskutti kolmen nuorukaisen verta; Sigismondo Malatesta, Isottan rakastaja ja Riminin herra, jonka kuva poltettiin Roomassa Jumalan ja ihmisten vihollisena, hän, joka kuristi salvetilla Polyssenan, antoi myrkkyä Ginevra d'Estelle smaragdipikarista ja rakennutti häpeällisen intohimon kunniaksi pakanallisen temppelin, jossa kristillistä jumalanpalvelusta oli pidettävä; Kaarlo VI, joka ihaili niin hurjasti veljensä vaimoa, että eräs spitalitautinen varoitti häntä siitä mielenhäiriöstä, jonka uhriksi hän oli joutuva, ja jota hänen aivojensa hämmennyttyä ei rauhoittanut mikään muu kuin sarasenilaiset kortit, joihin oli maalattu rakkautta, kuolemaa ja hulluutta esittäviä kuvia; ja Grifonetto Baglioni koristellussa takissaan, jalokivipäähine akantusmaisilla kiharoillaan, joka murhasi Astorren ja hänen morsiamensa sekä Simonetton ja tämän paashin, ja joka oli niin kaunis, että kun hän makasi henkitoreissaan keltaisella torilla Perugiassa, nekin jotka olivat vihanneet häntä, eivät voineet olla itkemättä ja Atalantakin, joka oli kironnut hänet, siunasi häntä.

Noissa kaikissa oli ääretön lumousvoima. Hän näki ne öisin edessään, ja päivin ne hämmensivät hänen mielikuvitustaan. Renessansiaika tunsi monia myrkytyskeinoja — myrkyttäviä kypäreitä ja palavia vahakynttilöitä, kirjaeltuja hansikoita ja jalokivillä koristettuja viuhkoja, kullattuja hajurasioita ja merenkultavitjoja. Dorian Gray oli saanut myrkytystä kirjasta. Ajoittain hän luuli, että pahuus oli ainoa keino, jonka välityksellä hän saattoi toteuttaa kauneudenunelmansa.