Kun kamaripalvelija astui sisään, niin Dorian Gray katsoi terävästi häneen ja ihmetteli tokko mies oli aikonut luoda silmäyksen varjostimen taakse. Mutta tämä seisoi aivan välinpitämättömänä ja odotti käskyjä. Dorian sytytti paperossin ja astui peilin eteen ja katsoi siihen. Hän saattoi nähdä siinä Viktorin kasvojen heijastuksen aivan selvästi. Ne ilmaisivat vain levollista alistumista. Niissä ei ollut mitään, jota olisi tarvinnut pelätä. Mutta kuitenkin hän arveli parhaaksi olla varoillansa.

Hyvin hitaalla äänellä hän sanoi haluavansa puhutella taloudenhoitajaa, ja sitten hän käski Viktorin mennä kehystentekijän luo ja pyytää häntä lähettämään hänen luoksensa heti kaksi miestä. Kun Viktor poistui huoneesta, niin Dorian luuli huomaavansa, että tämän silmät vilkkuivat varjostinta kohti. Vai kuvitteliko hän sitä vain mielessänsä?

Hetken kuluttua mrs. Leaf pyörähti kirjastoon mustassa silkkipuvussansa ja vanhanaikuiset pumpuliset puolivantut ryppyisissä käsissään. Dorian pyysi häneltä kouluhuoneen avainta.

"Vanhan kouluhuoneenko avainta, mr. Dorian?" huudahti taloudenhoitaja. "Sehän on täynnä tomua. Minun täytyy ensin puhdistuttaa sitä ja asettaa se järjestykseen, ennenkuin te sinne menette. Teidän ei sovi sitä nähdä sitä ennen. Ei totta tosiaan."

"En minä tahdo, että sitä siivotaan, Leaf. Minä halusin vain avainta."

"No, herra, te tulette aivan hämähäkinverkkoihin jos menette sinne sisään. Eihän sitä ole avattu lähes viiteen vuoteen, ei siitä saakka kuin vanha herra kuoli."

Hän säikähti kuullessaan mainittavan äidinisäänsä, hänellä oli vain kiusallisia muistoja hänestä. "Ei sillä väliä", hän vastasi. "Minä tahdon vain nähdä huoneita — siinä kaikki. Antakaa minulle avain."

"Tässä on avain, herra", sanoi vanha nainen etsien vapisevin käsin avainta avainkimpustansa. "Tässä on avain. Minä irroitan sen heti paikalla kimpusta. Mutta ettehän aio ruveta asumaan tuolla ylhäällä, herra, kun teillä on niin mukava täällä?"

"En, en", huudahti Dorian kärsimättömästi. "Kiitos, Leaf. Ei ole muuta tarvis."

Hän viipyi vielä hetken aikaa ja jutteli talousasioistaan. Dorian huokasi ja pyysi että hän itse järjestäisi asiat parhaan ymmärryksensä mukaan. Hän poistui huoneesta hymyillen.

Kun ovi sulkeutui, niin Dorian pisti avaimen taskuunsa ja katsoi ympärilleen huoneessa. Hänen silmiinsä osui suuri, punainen, kullallakirjaeltu silkkipeite, komeaa venetsialaista tekoa seitsemänneltätoista vuosisadalta, jonka hänen äitinsä oli löytänyt eräästä luostarista Bolognassa. Niin, se oli sopiva peite tuon hirveän kuvan ympärille. Sitä oli ehkä usein käytetty kuolleen verhona. Nyt sen tuli salata jotakin, joka myös oli tuomittu katoamaan, hirveämpään kadotukseen, kuin mitä itse kuolema oli — jotakin, joka kauhua kylväisi, eikä kuitenkaan koskaan kuolisi. Samoinkuin madot kalvavat ruumista, samoin hänen syntinsä turmelisivat maalatun kuvan. Ne tuhoaisivat sen kauneuden ja pilaisivat sen sulouden. Ne tahraisivat ja häpäisisivät sen. Ja sittenkin se eläisi yhä edelleen. Se pysyisi aina elossa.

Hän värisi ja hetken aikaa hän katui, ettei hän ollut kertonut Basilille todellista syytä siihen, miksi hän tahtoi pitää kuvaa piilossa. Basil olisi auttanut häntä vastustamaan lordi Henryn vaikutusta, sekä hänen oman luonteensa viettelevää voimaa. Basilin rakkaus häneen — sillä se oli todellakin rakkautta — oli jalo ja suuri. Se ei ollut vain tuollaista fysillistä kauneuden ihailua, jonka aistit synnyttävät, ja joka kuolee kun aistit väsähtävät. Se oli samanlaista rakkautta kuin Michel Angelo oli tuntenut, ja Montaigne, Winckelmann ja itse Shakespeare. Niin, Basil olisi voinut pelastaa hänet. Mutta nyt se oli myöhäistä. Entisyyttä saattoi aina tuhota. Katumus, kieltäytyminen ja unohdus saivat sen aikaan. Mutta tulevaisuutta ei voinut välttää. Hänessä oli intohimoja, jotka pyrkisivät hurjina riehumaan, unelmia, jotka tekisivät todellisiksi oman pahuutensa varjot.

Hän otti sohvalta suuren punakultaisen peitteen ja meni varjostimen taakse. Olivatko kuvan kasvot muuttuneet vieläkin julmemmiksi? Ne näyttivät samanlaisilta kuin ennenkin; mutta sittenkin hänen inhonsa sitä kohtaan oli lisääntynyt. Kultaiset kutrit, siniset silmät ja ruusunpunaiset huulet kaikki ne olivat siinä. Ilme yksin oli toinen. Se oli hirvittävä julmuudessansa. Verrattuna siihen syytökseen ja moitteesen, joka tässä häntä kohtasi, olivat Basilin nuhteet Sibyl Vanen tähden kovin heikkoja! — heikkoja ja tyhjänpäiväisiä! Hänen oma sielunsa silmäsi häneen tuosta taulusta ja vaati häntä tilinteolle. Tuskan ilme nousi hänen kasvoihinsa ja hän heitti korean peitteen kuvan yli. Samassa kuului kolkutus ovelta. Hän astui varjostimen takaa samassa kuin palvelija tuli sisään.

"Miehet ovat täällä, monsieur."

Dorian huomasi, että hänen täytyi saada palvelija pois tieltä. Hän ei saisi tietää minne kuva joutuisi. Hänessä oli jotain salakavalaa, ja hänen silmissään oli vaaniva, epäluotettava katse. Dorian kävi istumaan pöydän ääreen ja kirjoitti pari sanaa lordi Henrylle pyytäen häneltä jotakin kirjaa lainaksi ja muistuttaen hänelle, että heidän oli määrä tavata toisensa illalla neljännestä yli kahdeksan.

"Odota vastausta", hän sanoi, ojentaen kirjelipun Viktorille, "ja pyydä miehet tänne sisään".

Parin, kolmen minuutin jälkeen kuului jälleen kolkutusta ja mr. Hubbard itse, taitava kehystentekijä South Audley Streetin varrelta astui sisään yhdessä nuoren, jykevän apulaisensa kanssa. Mr. Hubbard oli hyvinvoipa, punapartainen, lyhyenläntä mies, jonka taiteen ihailu oli suuresti vähentynyt sen vuoksi, että ne taiteilijat, joiden kanssa hän oli tekemisissä, melkein aina kärsivät rahanpuutetta. Tavallisesti hän ei koskaan lähtenyt puodistansa. Hän odotti, että ihmiset tulisivat hänen luoksensa. Mutta Dorian Grayn suhteen hän teki aina poikkeuksen. Dorianissa oli jotain, joka lumosi kaikkia ihmisiä. Oli nautinto vain nähdäkkin häntä.

"Millä voin teitä palvella, mr. Gray?" hän sanoi hieroen lihavia, pisamaisia käsiään. "Arvelin parhaaksi tulla omassa personassani. Olen vastikään saanut hyvin kauniit kehykset, herra. Löysin ne huutokaupasta. Vanhaa firenzeläistä tekoa. Lienevät kotoisin Fonthillistä. Sopivat mainiosti johonkin uskonnolliseen aiheesen, mr. Gray."

"Olen pahoillani, että vaivauduitte itse, mr. Hubbard. Minä pistäydyn jonkun kerran katsomaan tuota kehystä — vaikka minulta ei nykyään liikene suuria uskonnollisiin aiheihin — mutta tänään haluaisin vain saada erään taulun kannetuksi yläkertaan. Se on aika raskas ja sen tähden aioin pyytää teiltä pari miestä apuun."

"Ei se mitään, mr. Gray. Olen mielissäni, jos voin olla teille avuksi.
Mikä taulu se on, herra?"

"Tämä näin", vastasi Dorian työntäen varjostimen syrjään. "Voitteko kantaa sen peitteineen kaikkineen, aivan tällaisena? Pelkään että se muuten vioittuu portaissa."

"Se käy mainiosti, herra", sanoi nerokas kehystentekijä ja alkoi apulaisensa avulla irroittaa kuvaa pitkästä messinkiketjusta, jonka varassa se riippui. "Minne me saamme sen kantaa, mr. Gray?"

"Minä näytän teille tietä, mr. Hubbard, jos tahdotte astua jäljessä. Tai ehkä teidän on parempi mennä ensin. Paha kyllä, se on kannettava aivan ylös. Mennään pääportaita myöten, ne ovat leveämmät."

Hän avasi heille oven ja he astuivat eteiseen ja alkoivat nousta. Taiteellisesti muovaeltu kehys teki kuvan hyvin suureksi ja silloin-tällöin Dorian yritti auttaa mukana, huolimatta mr. Hubbardin innokkaista vastustamisista, joka tunsi aitoliikemiehen vastenmielisyyttä joka kerta, kun hän näki herrasmiehen tekevän jotakin hyödyllistä.

"Aika kuorma, herra", puhkui pieni mies päästessään ylimmälle asteelle.
Ja hän pyyhki kiiltävää otsaansa.

"Minä pelkään, että se oli liian raskas", mutisi Dorian avatessaan oven siihen huoneesen, jonka tuli säilyttää hänen elämänsä salaisuutta ja kätkeä hänen sielunsa ihmisten silmiltä.

Hän ei ollut käynyt tässä huoneessa neljään vuoteen — ei todellakaan siitä saakka, kun hän ensin lapsena oli käyttänyt sitä leikkikamarinaan ja sitten hiukan vanhempana lukuhuoneenaan. Se oli suuri, kaunis huone, jonka viimeinen lordi Kelso oli varta vasten rakennuttanut pienelle tyttärensä pojalle, jota hän aina oli vihannut ja tahtonut pitää loitolla sen vuoksi että hän muistutti niin elävästi äitiänsä, sekä myös muistakin syistä. Dorianista tuntui ikäänkuin tuo huone ei olisi laisinkaan muuttunut. Siinä oli suuri italialainen arkku, jonka pinta-alat olivat täynnä ihmeellisiä kuvia ja kullattuja leikkauksia, ja johon hän usein lapsena oli piiloutunut. Tuossa atlaspuinen kirjahylly ja hänen koulukirjansa, jotka olivat täynnä koirankorvia. Seinällä sen takana riippui sama rikkinäinen flandrilainen gobeliini, jossa hallistunut kuningas ja kuningatar pelaavat shakkia puutarhassa ja heidän ohitsensa ratsastaa joukko haukkamiehiä, joiden rautahansikkaisilla käsillä istuu tupsupäisiä lintuja. Miten hyvin hän muisti tuon kaiken! Jokainen hetki hänen yksinäisestä lapsuudestansa palasi hänen mieleensä, kun hän katseli ympärilleen. Hän muisteli poikavuosiensa tahratonta puhtautta, ja hänestä tuntui hirveältä, että tuo onneton kuva piilotettaisiin juuri tänne. Kuinka vähän hän noina menneinä aikoina oli aavistanut, mitä hän elämässä vielä saisi kokea!

Mutta talossa ei ollut toista niin varmaa paikkaa, joka voisi kätkeä sen väijyviltä katseilta. Hänen tallessaan oli avain, eikä kukaan muu voinut päästä sinne. Punaisen peitteen alla kuvan kasvot muuttuisivat eläimellisiksi, ne liukenisivat ja tahrautuisivat. Mitä se tekisi? Ei kukaan saisi sitä nähdä. Ei hän itsekään sitä näkisi. Miksikä hän seuraisi sielunsa hirveää häviötä? Hän itse pysyisi nuorena — ja siinä kyllin. Ja sitäpaitsi, eikö hänen luonteensa voisi hienontua? Ei ollut mitään syytä uskoa, että tulevaisuus tulisi olemaan häpeällinen. Ehkäpä joku suuri rakkaus valtaisi hänen elämänsä, puhdistaisi hänet ja varjelisi häntä niiltä synneiltä, jotka jo näyttivät liikkuvan hänen ruumiissaan ja sielussaan — nuo kummalliset, hämärät synnit, jotka olivat niin kiihoittavia ja suloisia juuri salaperäisyytensä vuoksi. Ehkäpä kerran tuo julma piirre häviäisi punaisen, tuntehikkaan suun ympäriltä, ja hän saattaisi näyttää maailmalle Basilin mestariteosta.

Ei; se oli mahdotonta. Tunti tunnilta, viikko viikolta kuva vanhenisi. Se voisi välttää synnin hirmuisuutta, mutta iän kauheudet jäisivät sille sittenkin. Posket kuihtuisivat ja laihtuisivat. Keltaiset rypyt uurtuisivat himmeitten silmien ympärille ja tekisivät ne muodottomiksi. Hiusten kiilto katoaisi, suu suurenisi tai vajoaisi sisään ja tulisi naurettavaksi ja karkeaksi, niinkuin vanhojen miesten suut ainakin. Kaula painuisi rypyille, kädet muuttuisivat kylmiksi ja täyteen sinisiä suonia ja vartalo koukistuisi aivan kuin äidinisänkin, joka oli kohdellut häntä niin kovasti lapsuuden aikana. Taulu oli piiloitettava. Sitä ei voinut auttaa.

"Tuokaa se sisään, Mr. Hubbard, tehkää hyvin", sanoi Dorian väsyneesti kääntyen taakseen. "Olen pahoillani, että annoin teidän odottaa niin kauan. Ajatukseni olivat muualla."

"Hyvä on hiukan levähtääkkin, mr. Gray", vastasi kehystentekijä yhä läähättäen. "Minnekä saamme sen asettaa, herra?"

"Oi, minne hyvänsä. Tänne, tässä sillä on hyvä paikka. En huoli ripustaa sitä seinälle. Asettakaa se vain seinää vasten. Kiitos."

"Ettekö sallisi minun katsella taideteosta, herra?"

Dorian sätkähti. "Ei se huvittaisi teitä, mr. Hubbard", hän sanoi, katsoen terävästi mieheen. Hän olisi ollut valmis hyökkäämään miehen kimppuun ja heittämään hänet kumoon, jos hän uskaltaisi kohottaa komeata peitettä, jonka alla hänen elämänsä salaisuus piili. "En tahdo viivyttää teitä sen enempää. Olen teille hyvin kiitollinen, kun vaivauduitte tänne".

"Ei kannata, ei kannata, mr. Gray. Olen valmis aina palvelemaan teitä, herra." Ja mr. Hubbard astui alas portaita apulaisensa kanssa, joka vilkaisi taaksensa Dorianiin arka, ihmettelevä ilme karkeissa, rumissa kasvoissaan. Niin kaunista miestä ei hän ennen ollut nähnyt.

Kun heidän askeltensa ääni oli vaiennut, niin Dorian lukitsi oven ja pisti avaimen taskuunsa. Nyt hän oli turvattu. Ei kukaan saisi katsella tuota julmaa kuvaa. Ei kukaan vieras silmä saisi nähdä hänen häpeäänsä.

Tullessaan kirjastoon hän huomasi, että kello oli jo viisi ja että tee oli tuotu sisään. Pienellä, hyvänhajuisesta puusta tehdyllä, helmiäiskoristeisella pöydällä, jonka hän oli saanut lahjaksi holhoojansa vaimolta, lady Radleyltä — hän oli kaunis nainen, joka luuli aina olevansa sairas, ja sen vuoksi oli viettänyt koko talven Kairossa —, oli kirje lordi Henryltä ja sen vieressä keltasiteinen kirja, jonka kannet olivat hiukan kuluneet ja kulmat tahrautuneet. Numero St. James's Gazettea, oli teetarjottimella.

Viktor oli siis palannut takaisin. Dorian ihmetteli, tokkopa hän oli kohdannut miehet eteisessä, kun nämät olivat poismenossa, ja saanut heiltä kuulla missä toimessa he olivat olleet. Hän varmaan huomaisi, että kuva ei ollut enää paikoillansa — ehkäpä hän oli sen jo huomannut tuodessaan teekojeet sisään. Varjostin oli unohtunut paikoilleen panematta ja seinällä ammotti tyhjä sija. Ehkäpä hän jonakin iltana huomaisi Viktorin hiipivän ylös portaita ja koettavan murtautua huoneesen. Hirveätä jos omassa talossa olisi vakoilija. Hän oli kuullut kerrottavan rikkaista miehistä, joilta joku palvelija koko elämän ajan oli kiristänyt rahoja sen vuoksi, että hän oli lukenut jonkun kirjeen tai kuullut jonkun keskustelun tai löytänyt jonkun kortille kirjoitetun osoitteen tai kuihtuneen kukan tyynyn alta tai rypistetyn pitsipalasen.

Hän huokasi ja kaadettuaan hiukan teetä kuppiin hän avasi lordi Henryn kirjeen. Tämä ilmoitti vain lähettävänsä hänelle iltalehden ja kirjan, joka ehkä huvittaisi häntä, ja lupasi olla klubissa neljännestä yli kahdeksan. Dorian avasi välinpitämättömästi St. James's Gazetten ja silmäili sitä. Hänen silmänsä osuivat punaiseen merkkiin viidennellä sivulla. Hänen huomionsa kääntyi seuraavaan ilmoitukseen:

"Erään näyttelijättären ruumiintarkastus. — Tänä aamuna toimitettiin Bell Tavernissa, Hoxton roadin varrella piirituomari mr. Danbyn toimesta Sibyl Vanen ruumiintarkastus, joka oli näyttelijättärenä Royal teatterissa, Holbornissa. Kuolintodistus mainitsee kuoleman syyksi tapaturman. Suurta sääliä herätti vainajan äiti, joka oli aivan suunniltansa sekä oman että tohtori Birrellin todistuksen aikana, joka jälkimäinen oli suorittanut ruumiintarkastuksen."

Dorian rypisti otsaansa ja repäisten lehden kahtia hän astui huoneen poikki ja heitti pois paperipalat. Kuinka ruma tuo juttu oli! Kuinka hirveä itse todellisuus! Hän oli hiukan pahoillaan lordi Henrylle sen johdosta että tämä oli lähettänyt hänelle tuon ilmoituksen. Ja miten tyhmää merkitä se punaisella viivalla. Olisihan Viktor voinut lukea sen. Siksi paljon englannin kieltä hän jo osasi.

Ehkäpä hän oli lukenutkin sen ja oli jo ruvennut epäilemäänkin. Vaikka mitäpä se merkitsisi? Mitä Sibyl Vanen kuolema liikutti Dorian Graytä? Ei ollut vähintäkään syytä pelätä. Dorian Gray ei ollut tappanut häntä.

Hänen silmänsä osuivat keltaiseen kirjaan, jonka lordi Henry oli lähettänyt. Mikähän se oli, hän tuumi itseksensä. Hän astui pienen helmenvärisen, kahdeksankulmaisen pöydän luo, joka hänen mielestänsä oli kuin ihmeellisten egyptiläisten mehiläisten hopeatyötä, ja ottaen kirjan käteensä, hän heittäytyi nojatuoliin ja alkoi selailla sen lehtiä. Hetken kuluttua hän syventyi siihen kokonaan. Se oli ihmeellisin kirja, mitä hän eläissään oli lukenut. Hänestä tuntui kuin kaikki maailman synnit olisivat kulkeneet mykässä saatossa hänen ohitsensa ihmeellisiin pukuihin puettuina, huilujen vienojen sävelten soidessa. Ja monet hämärät unelmat muuttuivat äkkiä todellisiksi ja eläviksi.

Se oli romaani ilman minkäänlaista varsinaista toimintaa, kuvaus yhdestä ainoasta luonteesta, psykologinen tutkimus nuoresta parisilaisesta miehestä, joka yhdeksännellätoista vuosisadalla yritti toteuttaa kaikkia menneitten vuosisatojen intohimoja ja ajatustapoja, itseensä koota kaikki erilaiset maailmanhengen tunnevivahdukset, samalla kertaa rakastaen teennäisyytensä vuoksi niitä kieltäymyksiä, joita ihmiset tyhmästi nimittävät hyveiksi, sekä niitä luonnollisia, kapinoitsevia purkauksia, joita viisaat ihmiset yhä vieläkin sanovat synniksi. Kirjan tyyli oli omituisen säkenöivä, samalla kertaa vilkas ja hämärä, täynnä jargonia ja vanhentuneita puheenparsia, teknillisiä sanoja ja kaunopuheisia kuvauksia, jotka ovat luontaisia ranskalaisen, symbolisen koulun hienoimmille taiteilijoille. Vertauskuvat olivat kuin jättiläis-orkidejoja, väriltään yhtä herkullisia kuin nekin. Himojen elämä oli kuvattu salaperäisen filosofian käsitteillä. Ajoittain saattoi tuskin käsittää lukiko keskiaikaisen pyhimyksen yliaistillisia purkauksia vai uudenaikaisen synnintekijän sairaalloisia tunnustuksia. Se oli myrkyllinen kirja. Raskas suitsutuksen tuoksu tuntui nousevan sen lehdiltä ja hämmentävän aivoja. Vain lauseitten rytmi, niiden hieno, yksitoikkoinen musiikki, jossa monimutkaiset loppusäkeet ja taiteelliset virtaukset uudistuivat, herättivät nuorukaisessa hänen siirtyessään luvusta lukuun, haaveentapaisen mielentilan, sairaalloisen horroksen, jotta hän ei huomannut, että ilta alkoi jo hämärtää ja varjot hiipiä sisään.

Pilvettömänä, vain yksinäisen tähden valaisemana vaskenvihreä taivas loisti ikkunasta sisään. Hän luki edelleen kalpeassa valossa, kunnes hän ei nähnyt enää mitään. Vasta sitten kun kamaripalvelija oli käynyt useamman kerran huomauttamassa hänelle, että oli jo myöhäistä, hän nousi ja astui viereiseen huoneesen, ja laskettuaan kirjan pienelle firenzeläiselle pöydälle vuoteensa viereen, hän alkoi pukeutua päivällisiä varten.

Kello oli jo melkein yhdeksän, kun hän saapui klubiin, jossa lordi Henry istui yksin seurusteluhuoneessa ja näytti hyvin harmistuneelta.

"Olen kovin pahoillani, Harry", huudahti Dorian, "mutta syy on kokonaan sinun. Tuo kirja, jonka sinä lähetit minulle kiehtoi minun mieleni siihen määrin, että unohdin kokonaan ajan kulun."

"Niin, arvasinhan sen, että sinä pitäisit siitä", vastasi lordi Henry nousten ylös tuoliltaan.

"En minä sanonut pitäväni siitä, Harry. Minä sanoin että se kiehtoi minun mieleni. Siinä, on suuri eroitus."

"Ah, oletko sinä huomannut sen?" mutisi lordi Henry. Ja he menivät yhdessä ruokasaliin.