Read synchronized with  English  German  Russian  Spanisch 
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Vierashuone Serebrjakovin talossa. Kolme ovea: oikealla, vasemmalla ja keskellä. — Päivä.

VOINITSKI, SONJA (istuvat) ja HELENA ANDREJEVNA (kävelee näyttämöllä, jotakin miettien).

VOINITSKI. Herra professori on suvainnut kutsua meidät kaikki tänään koolle tähän vierashuoneeseen kello yksi päivällä (Katsoo kelloa). Neljännestä vailla yksi. Hän tahtoo ilmoittaa jotakin maailmalle.

HELENA ANDREJEVNA. Luultavasti jonkun tärkeän asian.

VOINITSKI. Hänellä ei ole mitään asioita. Hän kirjoittaa loruja, haukkuu muita ja on mustasukkainen, siinä kaikki.

SONJA (Nuhtelevalla äänellä). Eno!

VOINITSKI. No, no, anteeksi. (Viittaa Helena Andrejevnaan). Ihailkaa: hän tulee horjuen laiskuudesta. Viehättävää! hyvin viehättävää!

HELENA ANDREJEVNA. Kaiken päivää te vain surisette ja murisette. Eikö se jo ala tympäistä! (Tuskallisesti). Minä kuolen ikävään, enkä tiedä, mitä minun on tehtävä.

SONJA (Kohauttaen olkapäitään). Vähänkö on työtä? Jos vain tahtoisit tehdä.

HELENA ANDREJEVNA. Esimerkiksi?

SONJA. Hoida taloutta, opeta muita, paranna sairaita. Onko se vähän? Kun sinua ja isää ei vielä ollut täällä, niin me eno Vanjan kanssa kävimme itse torilla jauhoja kaupalla.

HELENA ANDREJEVNA. Minä en osaa. Eikä se ole hauskaa. Ainoastaan ihanteellisten romaanien sankarit opettavat lapsia ja hoitavat sairaita talonpoikia, mutta mitenkä minä yht'äkkiä, noin vaan, ottaisin ja menisin heitä lääkitsemään tai opettamaan?

SONJA. Minäpä en ymmärrä, miks'et halua mennä ja opettaa. Odotahan, kyllä siihen totut. (Syleilee häntä). Älä ole huolissasi, rakkaani. (Nauraa). Sinä ikävöit etkä voi löytää sijojasi, mutta ikävä ja toimettomuus on tarttuvaa. Katso eno Vanjaa: hän ei tee mitään, kulkee vain kuin varjo perästäsi, ja minä jätän työni ja juoksen luoksesi juttelemaan. Olen tullut laiskaksi, en viitsi! Tohtori Mihail Lvovitsh kävi meillä ennen aikaan hyvin harvoin, kerran kuukaudessa, ja vaikea oli saada häntä taipumaan, mutta nyt hän käy täällä joka päivä, ja on jättänyt metsänsä ja lääkärintoimensa sikseen. Sinä olet aika noita, ihan varmaan.

VOINITSKI. Mitä? Kalvaako ikävä? (Vilkkaasti). No, rakkaani, ihanaiseni, olkaa viisas! Suonissanne virtailee vedenneidon verta, ruvetkaakin kiehtovaksi keijukaiseksi! Ottakaa itsellenne vapaus edes kerran elämässänne, rakastukaa pian johonkin vetehiseen korvianne myöten — ja huiskis päistikkaa pyörteeseen, jotta herra professori ja me kaikki emme ehdi muuta kuin lyödä yhteen käsiämme hämmästyksestä!

HELENA ANDREJEVNA (Suutuksissaan). Jättäkää minut rauhaan! Te olette sydämetön!

(Tahtoo mennä pois).

VOINITSKI (Ei laske häntä). No, no, lintuseni, suokaa anteeksi… Minun on syy. (Suutelee kättä). Sovitaan pois.

HELENA ANDREJEVNA. Ei enkelilläkään riittäisi kärsivällisyyttä, tietkää se.

VOINITSKI. Sovinnon ja rauhan merkiksi tuon teille heti vihkon ruusuja; valmistin sen jo aamulla teitä varten… Syysruusuja — kauniita, murheellisia ruusuja…

(Menee).

SONJA. Syysruusuja — kauniita, murheellisia ruusuja.

(Molemmat katsovat ikkunasta).

HELENA ANDREJEVNA. On jo syyskuu käsissä. Mitenkähän pääsemme täällä yli talven! (Paussi). Missä on tohtori?

SONJA. Kamarissa eno Vanjan luona. Kirjoittaa jotakin. Olen iloissani, kun eno Vanja meni pois, minun pitää välttämättä puhua sinun kanssasi.

HELENA ANDREJEVNA. Mistä sitten?

SONJA. Mistäkö?

(Painaa päänsä hänen rinnoilleen).

HELENA ANDREJEVNA. Ymmärrän… (Silittää hänen hiuksiansa). Minä ymmärrän.

SONJA. Minä olen ruma.

HELENA ANDREJEVNA. Sinulla on kauniit hiukset.

SONJA. Ei, ei! (Katsahtaa taakseen, nähdäkseen kuvansa peilistä). Ei! Kun nainen ei ole kaunis, niin hänelle sanotaan: "teillä on erittäin kauniit silmät, teillä on erittäin kauniit hiukset"… Olen rakastanut häntä jo kuusi vuotta ja rakastan enemmän kuin omaa äitiäni; joka hetki kuulen hänen äänensä, tunnen hänen kätensä puristuksen; ja katson oveen ja odotan, ja minusta yhä tuntuu kuin astuisi hän tuossa tuokiossa sisään. Nyt ymmärrät, miksi minä yhä käyn luonasi saadakseni puhua hänestä. Nykyisin hän oleskelee täällä joka päivä, mutta hän ei katso minuun, ei ole näkevinäänkään… Se on semmoista kitumista! Minulla ei ole toivoa, ei vähintäkään! (Epätoivoissaan). O, Jumalani, anna minulle voimia… Olen rukoillut kaiken yötä… Usein menen hänen luokseen, juttelen hänen kanssaan, katson häntä silmiin… Minulla ei ole enää ylpeyttä eikä voimia hallita itseäni… En voinut pidättää itseäni ja eilen tunnustin eno Vanjalle, että rakastan… Ja kaikki palvelijat, tietävät, että minä rakastan häntä. Kaikki tietävät sen.

HELENA ANDREJEVNA. Entä hän itse?

SONJA. Hän ei tiedä. Hän ei huomaa minua!

HELENA ANDREJEVNA (Epäröiden). Hän on omituinen ihminen… Tiedätkö mitä? Anna minun puhua hänen kanssaan… Varovasti, viittauksilla… (Paussi). Todellakin, kuinka kauan sinun täytyy elää epätietoisuudessa… Anna minun toimia!

(Sonja nyökäyttää myöntävästi päätään).

Mainiota. Rakastaako hän vai ei — se on helppo saada selville. Ole rauhassa, kyyhkyseni, älä tuskaile, — minä kuulustelen häneltä asiaa varovaisesti, eikä hän huomaa mitään. Meidän on vaan tarvis tietää, rakastaako hän vai ei? (Paussi). Ellei, niin hän ei saa enää tulla käymään täällä. Niinhän?

(Sonja nyökäyttää myöntävästi päätään).

Sinulle on helpompi, kun et näe häntä. Emme lykkää asiata tuonnemmaksi, vaan tiedustelemme häneltä nyt heti. Hän lupasi näyttää minulle joitakin piirustuksia… Mene sanomaan, että tahdon nähdä häntä.

SONJA (Hyvin levottomana). Kerrothan sitten minulle kaikki suoraan?

HELENA ANDREJEVNA. Tietysti kerron. Mielestäni ei totuus, olkoonpa millainen taliansa, ole niin hirveä kuin epätietoisuus. Luota minuun, kyyhkyseni!

SONJA. Kyllä, kyllä… Minä sanon, että sinä tahdot nähdä hänen piirustuksiaan… (Menee ja seisahtuu oven luona). Ei, epätietoisuus on parempi… On edes toivoa…

HELENA ANDREJEVNA. Mitä sinä sanot?

SONJA. En mitään.

(Menee).

HELENA ANDREJEVNA (Yksin). Ei ole mitään pahempaa, kuin se kun tietää toisen salaisuuden eikä voi auttaa (Miettien). Hän ei rakasta Sonjaa — se on selvää, mutta miksei hän ottaisi Sonjaa vaimokseen? Hän ei ole tosin mikään kaunotar, mutta hänen ikäiselleen maalaistohtorille olisi Sonja kyllin kaunis. Hän on viisas nainen, ja niin hyvä ja puhdas… Ei, ei se ole sitä, ei… (Paussi). Minä ymmärrän tuota tyttö parkaa. Keskellä epätoivoista ikävää, kun ympärillä ei liiku ihmisiä, vaan tuommoisia harmaita tahroja, kun ei kuule muuta kuin tyhmyyksiä eikä tiedä mistään muusta kuin syömisestä, juomisesta ja makaamisesta, saapuu hän joskus, aivan erilaisena kuin muut, kauniina, hauskana, viehättävänä, ikäänkuin keskellä synkkää yötä nousisi kirkas kuu… Antautua ihailemaan semmoista miestä, unohtaa itsensä… Luulenpa, että minäkin olen häneen vähän ihastunut. Minulla on ikävä ilman häntä ja hymyilen, kun nyt ajattelen häntä… Eno Vanja sanoo, että suonissani muka virtaa vedenneidon verta. "Ottakaa itsellenne vapaus edes kerran elämässänne"… Entäpä sitten? Kenties, niin pitäisikin… Tahtoisin lentää kuin vapaa ilmanlintu pois teidän kaikkien luota, näkemästä unisia kasvojanne, kuulemasta keskustelujanne, ja unohtaa, että teitä onkaan maailmassa… Mutta minä olen pelkurimainen ja arka… Omatunto soimaa minua ankarasti. Hän käy täällä joka päivä, minä arvaan, miksi hän niin tekee, ja tunnen jo itseni syylliseksi, valmiiksi lankeamaan Sonjan eteen polvilleni, pyytämään anteeksi, itkemään.

ASTROV (Tulee kartogrammi kädessä). Hyvää päivää! (Puristaa kättä). Te tahdoitte nähdä maalauksiani?

HELENA ANDREJEVNA. Eilen lupasitte näyttää minulle töitänne… Onko teillä aikaa?

ASTROV. On tietysti (Levittää kartogrammin pikkupöydälle ja kiinnittää sen siihen nauloilla). Missä olette syntynyt?

HELENA ANDREJEVNA (Auttaen häntä). Pietarissa.

ASTROV. Missä oppilaitoksessa kävitte?

HELENA ANDREJEVNA. Konservatoriossa.

ASTROV. Siinä tapauksessa ei tämä teitä varmaankaan huvita.

HELENA ANDREJEVNA. Miksi ei? En tosin tunne maaseutua, mutta olen lukenut paljon.

ASTROV. Tässä talossa on minulla oma pöytä… Ivan Petrovitshin kamarissa. Kun olen oikein väsynyt. melkein tylsistynyt, silloin nakkaan kaikki syrjään ja juoksen tänne ja huvittelen tämän ääressä tunnin tai pari… Ivan Petrovitsh ja Sofia Aleksandrovna laskevat tilejä helmilaudalla, minä istun heidän vieressään oman pöytäni ääressä ja maalaan — ja on niin lämmintä ja rauhallista, ja sirkka sirisee. Mutta sitä huvia en suo itselleni usein, kerran kuukaudessa… (Osoittaen kartogrammia). Katsokaa nyt tähän. Siinä on kuvattuna meidän piirikuntamme, semmoisena kuin se oli 50 vuotta sitten. Tumman- ja heleänvihreä väri osoittaa metsiä; puolet koko maa-alasta oli metsien peittämää. Missä vihreälle pohjalle on piirretty punainen verkko, siellä tavataan hirviä ja metsävuohia… Näytän teille siitä sekä kasviston että eläimistön. Tässä järvessä on elänyt joutsenia, hanhia, sorsia, ja niinkuin vanhat kertovat, siinä oli lintuja kaikenlaisia niin suunnattomat joukot, ettei voinut taivasta nähdä: niitä parveili kuin pilviä. Paitsi kirkonkyliä ja maakyliä näette siellä täällä hajallaan muutamia uudistaloryhmiä, karjakartanoita, raskolnikkojen erakkomajoja, vesimyllyjä… Sarvikarjaa ja hevosia oli runsaasti. Se näkyy vaaleansinisestä väristä. Esimerkiksi tässä kihlakunnassa oli vaaleansinistä väriä paksulta; niillä tienoin oli kokonaisia hevoslaumoja ja joka talolle kuului kolme hevosta. (Paussi). Katsokaamme sitten alemmaksi. Se näyttää, millaista oli 25 vuotta sitten. Silloin oli metsänä ainoastaan kolmasosa koko maa-alasta. Metsävuohia ei enää ole, mutta hirviä on. Vihreä ja heleänsininen väri on jo tullut vaaleammaksi. Ja niin edespäin, ja niin edespäin. Siirtykäämme kolmanteen osaan: se kuvaa piirikuntamme nykyistä tilaa. Viheriää väriä on vain paikka paikoin, ei yhtenä levynä, vaan täplittäin; sukupuuttoon ovat hävinneet hirvet ja joutsenet ja metsot… Entisistä syrjäkylistä, karjakartanoista, erakkomajoista ja myllyistä ei ole enää jälkeäkään. Yleensä osoittaa kuva yhtämittaista ja eittämätöntä taantumista, joka nähtävästi vielä saattaa jatkua ehkä 10-15 vuotta, ennenkuin se saavuttaa huippunsa. Te sanotte, että juuri siinä näkyy kulttuurin vaikutus, että vanhan täytyy alituisesti väistyä uuden tieltä. Niin, ymmärrän kyllä, jos näiden hävitettyjen metsien paikalla risteilisi lehtokujia ja rautateitä, jos siellä kohoaisi kouluja ja tehtaita, — kansa kenties tulisi terveemmäksi, varakkaammaksi, sivistyneemmäksi, mutta täällä ei ole merkkiäkään siitä! Piirikunnassa on samat suot, samat hyttyset, sama tiettömyys, köyhyys, kuumetauti, kurkkumätä, tulipalot… Yli voimien käyvä olemassaolon taistelu on synnyttänyt tämän taantumuksen; se on tuloksena hitaudesta, moukkamaisuudesta, täydellisestä itsetietoisuuden puutteesta, kun vilusta värisevä, nälkiintynyt, sairas ihminen pelastaakseen elämänsä rippeitä, suojellakseen lapsiaan vaistomaisesti, tietämättään käy käsiksi kaikkeen, millä vain saattaa tyydyttää nälkäänsä ja lämmittää itseänsä, hävittää kaikki ajattelematta huomista päivää… Hävitetty on jo melkein kaikki, mutta sensijaan ei ole vielä mitään rakennettu. (Kylmästi). Näen kasvoistanne, ettei tämä teitä lainkaan huvita.

HELENA ANDREJEVNA. Ymmärrän siitä niin vähän…

ASTROV. Ei siinä olekkaan mitään ymmärtämistä, se ei yksinkertaisesti huvita.

HELENA ANDREJEVNA. Suoraan sanoen, ajatukseni olivat toisaalla. Suokaa anteeksi. Minun täytyy teitä vähän kuulustella, minua kiusoittaa, enkä tiedä, miten alkaa.

ASTROV. Kuulustella?

HELENA ANDREJEVNA. Niin, kuulustella, mutta… se on jotenkin viatonta laatua. Istukaamme! (Istuvat). Asia koskee erästä nuorta ihmistä. Puhukaamme niinkuin rehelliset ihmiset, niinkuin ystävät, ilman verukkeita. Puhelkaamme ja sitten unohtakaamme, mistä oli kysymys. Niinhän?

ASTROV. Niin.

HELENA ANDRRJEVNA. Asia koskee tytärpuoltani Sonjaa. Miellyttääkö hän teitä?

ASTROV. Kyllä, minä kunnioitan häntä.

HELENA ANDREJEVNA. Miellyttääkö hän teitä naisena?

ASTROV (Tuokion kuluttua). Ei.

HELENA ANDREJEVNA. Vielä pari kolme sanaa — ja sitten loppu. Ettekö ole huomannut mitään?

ASTROV. En.

HELENA ANDREJEVNA (Ottaa häntä kädestä). Te ette rakasta häntä, näen sen silmistänne… Hän kärsii… Ymmärtäkää se ja… lakatkaa käymästä täällä.

ASTROV (Nousee seisoalleen). Minun aikani on jo mennyt… Ei ole aikaa… (Kohauttaa olkapäitään). Milloin enää joutaisinkaan… (Levottomana).

HELENA ANDREJEVNA. Uh, kuinka vastenmielinen keskustelu! Olen niin kuohuksissani, kuin olisin kantanut selässäni tuhat puutaa. No, Jumalan kiitos, että olemme lopussa. Unohtakaamme, niinkuin emme olisi lainkaan puhelleet, ja… ja te matkustakaa pois. Te olette järkevä mies, ymmärrättehän… (Paussi). Minäkin olen ihan punainen liikutuksesta.

ASTROV. Jos olisitte sanonut sen pari kuukautta sitten, niin olisin kenties ajatellut asiaa, mutta nyt… (Kohauttaa olkapäitään). Jos hän kärsii, niin tietysti… Yhtä vain en ymmärrä: miksi oli tarpeen tämä kuulustelu? (Katsoo häntä silmiin ja uhkaa sormellaan). Ah te — viekas!

HELENA ANDREJEVNA. Mitä tämä merkitsee?

ASTROV (Nauraen). Viekas! Otaksukaamme, että Sonja kärsii, suon sen mielelläni, mutta mitä tarkoitti tämä tiedustelunne? (Estäen häntä puhumasta, vilkkaasti). Sallikaa, älkää teeskennelkö lainkaan hämmästystä, tiedättehän hyvin, miksi käyn täällä joka päivä… Miksi ja kenen tähden käyn täällä, sen tiedätte vallan hyvin. Rakas peto, älkää katsoko minuun tuolla tavoin, minä olen vain vanha varpunen…

HELENA ANDREJEVNA (Ymmärtämättä). Peto? En ymmärrä mitään.

ASTROV. Kaunis, pörröinen hilleri… Mielenne tekee uhreja! En ole kokonaiseen kuukauteen tehnyt mitään, kaikki olen jättänyt sikseen, teitä olen kiihkeästi etsinyt — ja se huvittaa teitä kauheasti… No, entäpä sitten? Olen voitettu, tiesittehän sen kysymättäkin. (Panee käsivartensa ristiin ja kumartaa). Antaudun. Ottakaa ja syökää!

HELENA ANDREJEVNA. Oletteko menettänyt järkenne.

ASTROV (Nauraa hampaittensa läpi). Te olette arka…

HELENA ANDREJEVNA. Oo, en ole niin alhainen ja kehno, kuin te luulette!
Vannon sen teille.

(Tahtoo mennä).

ASTROV (Sulkien häneltä tien). Tänään lähden, enkä enää koskaan palaa, mutta… (Ottaa häntä kädestä, katsoo ympärilleen) missä tapaamme toisemme? Sanokaa pian: missä? Tänne voi tulla joku, sanokaa heti… (Intohimoisesti). Miten ihmeellinen, huumaava… Yksi suutelo… Tahdon suudella vain tuoksuvia hiuksianne…

HELENA ANDREJEVNA. Vakuutan teille…

ASTROV (Estäen häntä puhumasta). Miksi vannoa? Ei tarvitse vannoa. Ei tarvita turhia sanoja… Oo, kuinka kaunis! Millaiset kädet!

(Suutelee käsiä).

HELENA ANDREJEVNA. Jo riittää, vihdoinkin… menkää matkaanne…
(Tempaa pois kätensä). Olette pois suunniltanne.

ASTROV. Sanokaahan, sanokaa, missä tapaamme huomenna? (Ottaa häntä vyötäisistä). Näethän, se on välttämätöntä, meidän täytyy tavata toisemme.

    (Suutelee häntä; sill'aikaa astuu sisään Voinitski ruusuvihko
    kädessä ja seisahtuu oven poskeen).

HELENA ANDREJEVNA (Näkemättä Voinitskia). Armahtakaa… päästäkää minut…

(Painaa Astrovin pään rinnoillensa). Ei! (Tahtoo mennä).

ASTROV (Pitäen häntä kiinni vyötäisistä). Tule huomenna metsänhoitajan asunnolle… noin kello kaksi… Niinhän? Tuletko?

HELENA ANDREJEVNA (Nähdessään Voinitskin). Päästäkää! (Menee kovasti levottomana ikkunan luokse). Tämä on kauheata!

VOINITSKI (Laskee kukkavihkon tuolille; pyyhkii suuresti hämillään nenäliinalla kasvojansa ja niskaansa). Ei mitään… Niin… Ei mitään…

ASTROV (Äreästi). Tänään ei ole mikään huono ilma, kunnioitettava Ivan Petrovitsh. Aamulla oli pilvessä, aivan niinkuin sateen edellä, mutta nyt paistaa päivä. Vilpittömästi sanoen, syksy on ollut ihana… eikä vuodentulossa ole mitään moittimista. (Käärii kartogrammin rullalle). Sääli vain, että päivät ovat lyhentyneet…

(Menee pois).

HELENA ANDREJEVNA (Menee kiivaasti Voinitskin luokse). Teidän pitää ponnistaa voimanne ja käyttää kaikki vaikutusvaltanne, jotta minä pääsisin mieheni kanssa lähtemään jo tänään täältä! Kuuletteko? Jo tänään!

VOINITSKI (Pyyhkien kasvojansa). Mitä? No niin… hyvä. Minä näin kaikki, Helene, kaikki…

HELENA ANDREJEVNA (Hermostuneesti). Kuuletteko? Minun täytyy jo tänään matkustaa täältä pois!

(Serebrjakov, Sonja, Telegin ja Marina tulevat).

TELEGIN. Minäkään en ole ihan terve, teidän ylhäisyytenne. Jo pari päivää olen sairastellut. Päätä kivistelee…

SEREBRJAKOV. Missä ovat muut? Minä en pidä tästä talosta. Se on kuin mikähän labyrintti. Kaksikymmentä kuusi, äärettömän suurta huonetta, kaikki ihmiset hajaantuvat eri tahoille, niin ettei koskaan saa ketään käsiinsä. (Soittaa). Kutsukaa tänne Maria Vasiljevna ja Helena Andrejevna!

HELENA ANDREJEYNA. Tässä minä olen.

SEREBRJAKOV. Tehkää hyvin, herrat, istukaa.

SONJA (Mennen Helena Andrejevnan luokse, kärsimättömästi). Mitä hän sanoi?

HELENA ANDREJEVNA. Sitten myöhemmin.

SONJA. Sinä vapiset? Sinä olet kiihoittunut? (Uteliaasti tarkastelee hänen kasvojansa). Minä ymmärrän… Hän lupasi olla tästä lähtien koskaan täällä käymättä… niinkö? (Paussi). Sano: niinkö?

(Helena Andrejevna nyökäyttää päätään myöntävästi).

SEREBRJAKOV (Teleginille). Pahoinvoinnin saattaa vielä tyynesti kestää, olkootpa asiat kuinka tahansa, mutta tätä maalaiselämän järjestystä, sitä en voi sietää. Minusta tuntuu ihan siltä, kuin olisin pudonnut maasta johonkin vieraaseen taivaankappaleeseen. Istukaa, hyvät herrat, tehkää hyvin. Sonja! (Sonja ei kuule häntä, vaan seisoo, pää surullisesti painuksissa). Sonja! (Paussi). Hän ei kuule. (Marinalle). Ja sinä Marina, istu. (Marina istuu ja neuloo sukkaa). Hyvät herrat. Teroittakaa, niin sanoakseni, korvanne pelkäksi tarkkaavaisuudeksi. (Nauraa).

VOINITSKI (Ynseästi). Minua kenties ei tarvita? Saanko poistua?

SEREBRJAKOV. Et, juuri sinua täällä enimmin tarvitaan.

VOINITSKI. Mitä te minusta tahdotte?

SEREBRJAKOV. Te… Miksi olet suutuksissa? (Paussi). Jos olen jollakin tavoin rikkonut sinua vastaan, niin anna se minulle anteeksi.

VOINITSKI. Jätä tuo sävy. Käykäämme asiaan… Mitä tahdot?

(Maria Vasiljevna tulee).

SEREBRJAKOV. Siinäpä on äitikin. Minä olen, hyvät herrat. (Paussi). Olen kutsunut teidät tänne, hyvät herrat, ilmoittaakseni teille, että revisori on meille tulossa. Mutta leikki sikseen. Asia on vakavaa laatua. Kutsuin teidät koolle, hyvät herrat, pyytääkseni teiltä apua ja neuvoa, ja, tuntien teidän ainaisen hyväntahtoisuutenne, toivon ne saavani. Minä olen oppinut kirjamies, ja olen aina ollut vieras käytännölliselle elämälle. En voi tulla toimeen ilman ymmärtävien ihmisten neuvoja ja pyydän sinua, Ivan Petrovitsh, ja teitä, Ilja Iljitsh, ja teitä äiti… Asia on sitä laatua, että manet omnes una nox, se on: että me kaikki olemme kuolevaisia; minä olen vanha, sairas ja katson senvuoksi jo ajan tulleen järjestää varallisuussuhteeni, mikäli ne koskevat perhettäni. Elämäni on jo lopussa, en ajattele itseäni, vaan minulla on nuori vaimo ja alaikäinen tytär. (Paussi). Maalla eläminen on käynyt minulle mahdottomaksi. Me emme ole syntyneet maalaiselämään. Mutta niillä varoilla, jotka saamme tästä tilasta, on mahdoton elää kaupungissa. Jos esimerkiksi myymme metsää, niin se on poikkeuskeino, jota ei saa käyttää hyväkseen joka vuosi. Pitää keksiä semmoisia keinoja, jotka takaavat meille vakinaisen, jotenkin varman määrän tuloja. Olen ajatellut erästä semmoista keinoa ja saan kunnian esittää sen harkittavaksenne. Syrjäyttäen yksityiskohdat, selitän sen pääpiirteissään. Tilamme ei tuota keskimäärin enemmän kuin kaksi prosenttia. Esitän, että se myytäisiin. Jos muutamme siitä saadut rahat arvopapereiksi, niin saamme neljä tai viisi prosenttia, ja luulenpa, että saisimme jonkun tuhannen ylijäämää, joka tekee meille mahdolliseksi ostaa Suomesta pienen huvilan.

VOINITSKI. Seis… Kuuloni taitaa pettää. Kerro uudestaan, mitä sanoit…

SEREBRJAKOV. Että vaihtaisimme rahat korkoa tuottaviin arvopapereihin ja ostaisimme sillä summalla, mikä meille jää ylitse, itsellemme huvilan Suomesta.

VOINITSKI. Vähät minä Suomesta… Mutta sinä sanoit vielä jotakin muuta.

SEREBRJAKOV. Ehdotan, että möisimme tilan.

VOINITSKI. Sepä se juuri. Tahdot myydä tilan, erinomaista, mainio ajatus… Mutta mihin käsket minun muuttamaan äitivanhukseni ja tuon Sonjan kanssa?

SEREBRJAKOV. Kaiken sen järjestämme aikanaan. Ei kaikkea yhdellä kertaa.

VOINITSKI. Odotappas. Nähtävästi ei minulla tähän saakka ole ollut pisaraakaan tervettä järkeä. Tähän päivään asti olen tyhmyydessäni luullut, että tämä tila on Sonjan omaisuutta. Isävainajani osti tämän tilan sisarelleni myötäjäisiksi. Tähän saakka olen ollut lapsellinen, en ole ymmärtänyt lakipykäliä turkkilaiseen tapaan, ja olen luullut että tila menisi sisareltani Sonjalle perinnöksi.

SEREBRJAKOV. Niin, tila on Sonjan. Ei kukaan sitä kiellä. Enkä minä ole aikonutkaan myydä sitä ilman Sonjan suostumusta, lisäksi aion tehdä sen juuri Sonjan hyväksi.

VOINITSKI. Tämä on käsittämätöntä, käsittämätöntä! Tahi sitten olen minä tullut hulluksi, tahi… tahi…

MARIA VASILJEVNA. Jean, älä puhu Aleksanderia vastaan. Usko pois, että hän ymmärtää paremmin kuin me, mikä on hyvä ja mikä paha.

VOINITSKI. Ei, antakaa minulle vettä. (Juo vettä). Puhukaa mitä tahansa, niinkuin teitä haluttaa.

SEREBRJAKOV. En ymmärrä, miksi sinä kiivastut. Enhän minä sano, että ehdotukseni on paras mitä voi olla. Jos kaikki katsovat sen kelvottomaksi, niin en minä pidä siitä järkähtämättömästi kiinni.

(Paussi).

TELEGIN (Levottomasti). Minä, teidän ylhäisyytenne, tunnen tiedettä kohtaan ei ainoastaan harrasta kunnioitusta, vaan sukulaisuustunteitakin. Veljeni Gregori Iljitshin vaimon veli, Konstantin Trofimovitsh Lakedemonov, jos kenties suvaitsette tuntea, oli maisteri…

VOINITSKI. Seis, Vohveli, me haluamme puhua asiasta… Odota, sitten perästä päin… (Serebrjakoville). Kysy sinä häneltä. Tämä maatila ostettiin hänen sedältään.

SEREBRJAKOV. Ah, miksi minun pitäisi kysyä? Minkä tähden?

VOINITSKI. Tämä tila ostettiin silloin sen hinnan mukaan yhdeksästäkymmenestä viidestä tuhannesta. Isä maksoi paikalla vain seitsemänkymmentä tuhatta ja velaksi jäi kaksikymmentä viisi tuhatta. Kuulkaa nyt… Tätä tilaa ei myydä, ellen minä luovu perintöosastani sisareni hyväksi, jota olen lämpimästi rakastanut. Sitäpaitsi, olen raatanut kymmenen vuotta kuin härkä ja maksanut koko velan…

SEREBRJAKOV. Valitan, että tästä ensinkään ryhdyttiin keskustelemaan.

VOINITSKI. Tila on veloista vapaa ja hyvässä kunnossa, se on yksistään minun ponnistusteni ansio. Mutta nyt, kun olen tullut vanhaksi, tahdotaan minut häätää täältä pois niskasta pitäen!

SEREBRJAKOV. En ymmärrä, mihin sinä tähtäät.

VOINITSKI. Viisikolmatta vuotta olen hallinnut tätä tilaa, tehnyt työtä, lähettänyt sinulle rahoja, kuin tunnollisin käskyläinen konsanaan, etkä sinä koko aikaan ole minulle kertaakaan suurta kiitosta sanonut. Koko aikana — niin hyvin nuoruudessani kuin nytkin — olen saanut sinulta palkkaa mitättömän summan, viisikymmentä ruplaa vuodessa — eikä sinun päähäsi ole koskaan pälkähtänyt korottaa sitä yhdelläkään ruplalla!

SEREBRJAKOV. Ivan Petrovitsh, mistä olisin voinut sen tietää? Olen epäkäytännöllinen ihminen enkä ymmärrä mitään. Olisit voinut itse korottaa palkkaasi, niin paljon kuin halutti.

VOINITSKI. Miksi en varastanut? Miksi te kaikki halveksitte minua sen vuoksi, kuu en varastanut? Se olisi ollut oikein, enkä minä nyt olisi keppikerjäläinen!

MARIA VASILJEVNA (Ankarasti). Jean!

TELEGIN (Levottomana). Vanja ystäväni, älä viitsi, älä viitsi… minä vapisen… Miksi rikkoa hyvät suhteet? (Suutelee häntä). Älä viitsi.

VOINITSKI. Viisikolmatta vuotta olemme tuon äitini kanssa istuneet kuin myyrät neljän seinän sisällä… Kaikki ajatuksemme ja tunteemme kohdistuivat yksistään sinuun. Päivät päästään puhuimme sinusta, sinun töistäsi, ylpeilimme sinusta ja kunnioittaen mainitsimme nimeäsi, yöt kulutimme lukemalla kirjoja ja aikakauskirjoja, joita nyt syvästi inhoan!

TELEGIN. Älä viitsi, Vanja, älä viitsi… En voi…

SEREBRJAKOV (Vihaisesti). En ymmärrä, mihin sinä pyrit.

VOINITSKI. Olemuksesi oli meistä korkeampaa laatua, ja kirjoituksesi osasimme aivan ulkoa… Mutta nyt ovat silmäni auenneet! Näen kaikki! Sinä kyllä kirjoitat taiteesta, mutta et ymmärrä siitä mitään! Kaikki tuotteesi, joita niin suuresti rakastin, eivät maksa kuparilanttiakaan! Olet pettänyt meidät!

SEREBRJAKOV. Hyvät herrat! Sallikaa. Minä lähden matkaan!

HELENA ANDREJEVNA. Ivan Petrovitsh, vaadin teitä vaikenemaan!
Kuulitteko?

VOINITSKI. Minä en vaikene! (Sylkee Serebrjakovin tielle). Odota, en ole vielä lopettanut! Sinä olet turmellut elämäni! En ole elänyt, en! Sinun hyväksesi olen käyttänyt, turhaan kuluttanut elämäni parhaat vuodet! Sinä olet pahin viholliseni!

TELEGIN. En jaksa… en jaksa… Pois lähden…

(Menee suuresti kiihtyneenä).

SEREBRJAKOV. Mitä minusta tahdot? Millä oikeudella puhut minulle tuolla tavoin? Narrimaisuutta! Jos kerran tila on sinun, niin pidä se, minä en sitä kaipaa!

HELENA ANDREJEVNA. Minä lähden heti paikalla pois tästä helvetistä.
(Huutaa). En voi enää kestää!

VOINITSKI. Elämäni on mennyttä! Minä olin kyvykäs, viisas, rohkea…
Jos olisin elänyt normaalisissa oloissa, niin minusta olisi voinut
tulla Schopenhauer, Dostojesvki… Olen lasketellut pelkkiä loruja!
Minä tulen hulluksi… Äiti, äiti, minä olen joutunut epätoivoon!

MARIA VASILJEVNA (Ankarasti). Tottele Aleksanderia!

SONJA (Lankee hoitajattaren eteen polvilleen ja puristautuu häntä vastaan). Marina! Marina kulta!

VOINITSKI. Äiti kulta! Mitä minun on tehtävä? Ei tarvitse; älkää puhuko! Tiedät itse, mitä on tehtävä! (Serebrjakoville). Kyllä sinä vielä muistat minua!

    (Menee keskimäisestä ovesta).
    (Maria Vasiljevna menee hänen perästään).

SEREBRJAKOV. Hyvät herrat, mitä tämä oikeastaan merkitsee? Pelastakaa minut tästä hulluudesta! En voi elää hänen kanssaan saman katon alla! Hän elää tuolla (viittaa keskimäiseen oveen), melkein minun vieressäni… Muuttakoon hän kylälle tai sivurakennukseen, tahi muutan minä täältä pois, mutta hänen kanssaan en voi jäädä samaan taloon…

HELENA ANDREJEVNA (Miehelleen). Lähtekäämme tänään pois täältä!
Käyttäkäämme tätä hetkeä hyväksemme.

SEREBRJAKOV. Mokoma heittiö!

SONJA (Polvillaan, kääntyy ikkunaan päin; hermostuneesti, kyynelehtien). Ole kärsivällinen, isä! Minä ja eno Vanja olemme niin onnettomat! (Hilliten epätoivoaan). Ole kärsivällinen! Muistappas, kun olit nuorempi, niin eno Vanja ja mummo yöllä käänsivät sinulle kirjoja, kopioivat sinun papereitasi… kaiket yöt, kaiket yöt! Minä ja eno Vanja teimme työtä levähtämättä, pelkäsimme kuluttaa omiin tarpeisiimme kopeekkaakaan ja lähetimme sinulle kaikki… Me emme syöneet turhaan leipää! En puhu siitä, en virka siitä sen enempää, mutta sinun pitäisi muistaa meitäkin, isä. Sinun pitäisi olla laupias!

HELENA ANDREJEVNA (Kovasti kuohuksissa, miehelleen). Selitä heille asia
Herran nimessä, Aleksander… Rukoilen sinua.

SEREBRJAKOV. Hyvä. teen heidän kanssaan selvät tilit… En syytä häntä siitä, enkä ole suutuksissani, mutta myöntäkää, että hänen käytöksensä oli lievimmin sanoen kummallinen. Sallikaa, että menen hänen luoksensa.

(Menee keskimäisestä ovesta).

HELENA ADNREJEVNA. Ole häntä kohtaan lempeämpi, rauhoita häntä…

(Menee hänen perästään).

SONJA (Puristautuen lujasti hoitajattareen kiinni). Marina! Marina kulta!

MARINA. Ei se mitään, tyttöseni. Hanhet kaakottavat aikansa — ja lakkaavat… Kaakottavat — ja lakkaavat…

SONJA. Marina kulta!

MARINA (Silittää hänen päätään). Sinähän vapiset kuin horkassa! No, no, orpo kulta, Jumala on laupias. Keitetään teetä lehmuksen kukista tai vatuista, niin se menee ohi… Älä ole niin palavissasi, orposeni… (Katsahtaen keskimäiseen oveen vihaisesti). Kas vaan, hanhenpojat ovat vimmoissaan, kunpa nälkä niitä vähän kurittaisi.

    (Näyttämön takaa kuuluu laukaus ja Helena Andrejevnan huuto;
    Sonja hätkähtää).

MARINA. Vieköön sinut se ja se…!

SEREBRJAKOV (Syöksyy sisään, hoipertelee säikäyksestä). Ottakaa hänet kiinni! Ottakaa kiinni! Hän tuli hulluksi!

(Helena Andrejevna ja Voinitski taistelevat ovessa).

HELENA ANDREJEVNA (Koettaen riistää hänen käsistään revolveria). Antakaa tänne! Hellittäkää, sanon minä!

VOINITSKI. Päästäkää, Helene! Päästäkää minut! (Irti päästyään juoksee sisään ja hakee silmillään Serebrjakovia). Missä hän on? Kas tuolla! (Ampuu häntä). (Paussi). Eikö sattunut? Taaskin harhaan? (Vihan vimmassa). Vieköön sinut perkeleen perkele…

    (Kolhii revolverilla lattiaa ja vaipuu uupuneena tuolille;
    Serebrjakov huumautuneena; Helena Andrejevna nojautuu
    seinään, häntä huimaa).

HELENA ANDREJEVNA. Viekää minut täältä pois! Viekää, tappakaa, mutta… en voi jäädä tänne, en voi!

VOINITSKI (Epätoivoissaan). Oo, mitä minä teen! Mitä minä teen!

SONJA (Hiljaa). Marina kulta! Marina kulta!

Esirippu.