Read synchronized with  English  German  Russian  Spanisch 
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Puutarha. Näkyy osa rakennusta terasseineen. Puistokäytävällä vanhan poppelin juurella pöytä teekaluineen. Penkkejä ja tuoleja; eräällä tuolilla kitara. Vähän matkan päässä pöydästä keinu. — Kello käy kolmatta päivällä. Synkkä ilma.

MARINA (pöhöttynyt, jäykkäliikkeinen vanha nainen, istuu teekeittiön ääressä, kutoo sukkaa) ja ASTROV (kävelee edestakaisin vieressä).

MARINA (Kaataa teetä lasiin). Ole hyvä.

ASTROV (Tarttuu vastahakoisesti lasiin). Ei oikein haluta.

MARINA. Kenties ottaisit pienen viinaryypyn?

ASTROV. En. En juo viinaa joka päivä. Sitäpaitsi nyt on tukehduttavan kuuma (paussi). Marina, montako vuotta siitä on, kun me tutustuimme toisiimme?

MARINA (Miettien). Montako? Kunpa muistaisin… Sinä saavuit tänne, näille seuduin… kuinka olikaan?… siihen aikaan, kun Veera Petrovna, Sonjan äiti oli vielä elossa. Kävit meillä usein hänen luonaan parina talvena… Siitä on nyt noin yksitoista vuotta (Miettien). Mutta voi olla jo enemmänkin…

ASTROV. Olenko minä paljon muuttunut niistä päivin?

MARINA. Hyvin paljon. Siihen aikaan sinä olit nuori ja kaunis, mutta nyt olet vanhettunut. Ja kauneutesikin on jo mennyttä lisäksi — olet ruvennut vähän ryypiskelemään.

ASTROV. Niin… Kymmenessä vuodessa olen kokonaan muuttunut. Ja mistä syystä? Rasitin itseäni liiaksi. Aamusta varhain myöhään yöhön olen aina ollut jalkeilla, tuntematta lepoa, ja yölläkin peitteen alla peläten, ett'eivät vain tulisi hakemaan sairaan luokse. Siitä asti, kun sinuun tutustuin, ei minulla ole ollut yhtään vapaata päivää. Eikö se vanhetuta? Kun elämä itsessäänkin on ikävää, tyhmää, likaista… Se on upottavaa kuin suo. Ympärillä vain narreja, pelkkiä narreja; kun elät heidän seurassaan vuotta pari-kolme, alat itsekkin vähitellen, huomaamattasi, muuttua samanlaiseksi narriksi. Se on ylitsepääsemätön välttämättömyys. (Kierrellen pitkiä viiksiänsä). Katsoppas, millaiset hirveät viikset minulla on… Tyhmät viikset. Minusta on tullut narri, Marina… Armollinen taivas, etten ole vielä aivan tyhmeliini, aivot ovat paikallaan, mutta tunto on kuin tylsistynyt. En mitään tahdo, en mitään kaipaa, en ketään rakasta… Vain sinua ehkä rakastan. (Suutelee hänen päätään). Minulla oli lapsena samanlainen hoitajatar.

MARINA. Kenties tahdot syödä?

ASTROV. En tahdo. Kolmannella viikolla suuren paaston aikaan matkustin Malitskan kylään kulkutautia ehkäisemään… Siellä raivosi tuhkarokko… Tuvissa väkeä kylki kyljessä… Likaa, löyhkää, savua, vasikoita lattialla, yhdessä sairaiden kanssa… Sekä porsaita… Minä puuhasin kokonaisen päivän, istahtamatta, saamatta muruakaan suuhuni, ja kun pääsin kotiin, niin eivät anna levähtääkkään — tuotiin rautatieltä vaihdemies luokseni; minä asetin hänet pöydälle, tehdäkseni leikkauksen, mutta hän otti ja heitti henkensä käsiini unijuomaa saatuansa. Ja kas, silloin kun niitä ei tarvittu, heräsivät tunteeni, ja omaatuntoani pakotti, ikäänkuin olisin tahallani tappanut hänet… Istuin, suljin silmäni — kas näin, ja ajattelin: tokkohan ne, jotka tulevat meidän jälkeemme sadan tai parin sadan vuoden perästä ja joille me nyt tietä raivaamme, tokkohan ne mainitsevat muistoamme siunaten? Marina, tokkohan mainitsevat!

MARINA. Ihmiset eivät mainitse, mutta Jumala mainitsee.

ASTROV. Kiitos siitä. Se oli hyvä sana.

(Voinitski saapuu).

VOINITSKI (Tulee kartanosta; hän on ottanut päivällisunen ja näyttää rypistyneeltä; istuu penkille, korjaa keikarimaista kravattiaan). Jaa'ah… (Paussi). Jaa'ah…

ASTROV. Oletko nukkunut tarpeeksi?

VOINITSKI. Olen… Kyllä (Haukottelee). Siitä lähtien kun professori tuli tänne rouvineen, on elämä suistunut pois raiteiltaan… Minä en saa unta oikeaan aikaan, aamiaiseksi ja päivälliseksi syön monenmoisia hienoja herkkuja, juon viiniä… se ei ole lainkaan terveellistä! Ennen ei ollut hetkeäkään vapaata aikaa, minä ja Sonja teimme työtä — ja lujasti teimmekin, mutta nyt puuhaa Sonja yksin, ja minä makaan, syön ja juon… Se ei ole oikein!

MARINA (Heiluttaen päätään). Toiset tavat! Professori nousee kello 12, mutta teekeittiö kiehuu aamusta asti, häntä odottaen. Ennen, kun heitä ei vielä ollut, söimme aina päivällisen ensimäisellä tunnilla, niinkuin kaikkialla oikeissa perheissä, mutta nyt heidän aikanansa vasta kello kuudelta. Yöllä professori lukee ja kirjoittaa, ja yht'äkkiä toista käydessä soipi kello… Mitä nyt, Herran nimessä? Teetä! Ei muuta kuin herätä hänen vuoksensa palvelusväki, aseta teekeittiö tulelle… Uudet tavat! Uudet tavat!

ASTROV. Ja kauanko he aikovat vielä olla täällä?

VOINITSKI (Viheltää). Sata vuotta. Professori on aikonut kokonaan muuttaa tänne asumaan.

MARINA. Nähkääs nytkin. Teekeittiö on jo ollut pari tuntia pöydällä, ja he menivät kävelemään.

VOINITSKI. He tulevat, he tulevat… Elä hermostu. (Kuuluu ääniä; puutarhan perältä, kävelyretkeltään palaten, saapuvat Serebrjakov, Helena Andrejevna, Sonja ja Telegin).

SEREBRJAKOV. Ihanaa, ihanaa… Hurmaavat näköalat.

TELEGIN. Erinomaiset, teidän ylhäisyytenne.

SONJA. Lähdetään huomenna metsänhoitajan luokse. Suostuthan, isä?

VOINITSKI. Teetä juomaan, hyvät herrat!

SEREBRJAKOV. Ystäväni, tuokaa minulle tee työhuoneeseeni, olkaa hyvä!
Minulla on tänään vielä vähän tekemistä.

SONJA. Mutta varmaankin ihastuisit metsänhoitajan asuntoon…

    (Helena Andrejevna, Serebrjakov ja Sonja menevät sisään;
    Telegin tulee pöydän luokse ja istuutuu Marinan viereen).

VOINITSKI. Nyt on tukahduttavan kuuma, mutta korkeasti oppinut professorimme kävelee paltto päällä, kalossit jalassa, sateenvarjo kainalossa ja hansikkaat kädessä.

ASTROV. Hän suojelee sillä tavoin terveyttään.

VOINITSKI. Mutta miten ystävällinen on hänen rouvansa! Miten ystävällinen! En ole ikinä nähnyt kauniimpaa naista.

TELEGIN. Jos minä ratsastan kentällä, Marina Timofejevna, tai kävelen varjoisassa puutarhassa, tai katselen tätä pöytää, niin tunnen sanomatonta riemua! Ilma on hurmaava, lintuset laulavat, me elämme kaikki rauhassa ja sovinnossa, — mitä meiltä vielä puuttuu? (Ottaen teelasin). Lämmin kiitos teille!

VOINITSKI (Unelmoiden). Ne silmät… Ihmeellinen nainen!

ASTROV. Kerro jotakin, Ivan Petrovitsh.

VOINITSKI (Välinpitämättömästi). Mitä sinulle kertoisin?

ASTROV. Eikö mitään uutta?

VOINITSKI. Ei mitään. Kaikki ennallaan. Minä olen sama mies kuin ennen, tai jos suvaitset, olen tullut huonommaksi, ikäänkuin laiskistunut, en tee mitään, ainoastaan murisen niinkuin vanha koira. Äitini, se vanha kottarainen, loruaa yhä naisten emansipatsionista: toisella silmällään katsoo hautaan, toisella etsii viisaista kirjoistaan uuden elämän aamuruskoa.

ASTROV. Entä professori?

VOINITSKI. Niin, professori istuu entiseen tapaansa aamusta myöhään yöhön yksin kamarissaan ja kirjoittaa. "Aivot jännityksessä, otsa rypyssä me kirjoitamme oodeja oodien jälkeen, eikä meille eikä niille koskaan kunnian kukko laula." Sääli paperia! Parempi olisi, jos hän sepittäisi omaa elämäkertaansa. Siinä olisi mainio aine! Virkaheitto professori, ymmärrätkö, semmoinen kuivettunut korppu, ränsistynyt rahjus… Luusärkyä, reumatismia, leiniä ja sappi paisuksissa mustasukkaisuudesta ja kateudesta… Eleleehän tuo kuhnuri ensimäisen vaimonsa maatilalla, elelee vasten tahtoansa, kun ei kukkaro salli hänen asua kaupungissa. Hän valittelee alinomaa onnettomuuttansa, vaikka hän oikeastaan on tavattoman onnellinen. (Hermostuneesti). Ajatteleppa, millainen onni! Yksinkertaisen lukkarin poika, köyhä teini, ponnistelee korkeisiin oppiarvoihin ja professorin kateederiin, saa arvonimen "hänen ylhäisyytensä", pääsee senaattorin vävypojaksi j.n.e., j.n.e. Kaikki se ei vielä merkitse mitään. Mutta huomaappas tämä! Mies kirjoittelee ja pitää kokonaista viisikolmatta vuotta luentoja taiteesta, ymmärtämättä siitä kerrassaan hölynpölyä. Viisikolmatta vuotta hän jauhaa vieraita ajatuksia realismista, naturalismista ja kaikesta muusta roskasta; viisikolmatta vuotta hän luennoi ja kirjoittelee asioista, jotka järkevälle ihmiselle ovat jo aikaa sitten olleet tuttuja, mutta tyhmille taas epäintressantteja, — niin, viisikolmatta vuotta ammentaa tyhjää tuuleen. Ja kaiken aikaa, millainen itsetietoisuus! Millaiset vaatimukset! Hän pääsi eläkkeelle, eikä häntä mainitse yksikään elävä sielu, hän on tuiki tuntematon; se merkitsee, että hän on ollut viisikolmatta vuotta väärällä paikalla. Mutta katsokaa: hän astelee kuin puolijumala!

ASTROV. No, sinä nähtävästi kadehdit häntä!

VOINITSKI. Kadehdinpa kyllä! Millainen onni hänellä on ollut naismaailmassa! Ei yhdenkään Don Juanin menestys vedä hänelle vertoja! Hänen ensimäinen vaimonsa, minun sisareni, ihana, hento olento, puhdas kuin tuo siintävä taivas, hyväsydäminen, jalomielinen, jolla oli enemmän ihailijoita kuin tuolla pölkkypäällä oppilaita, — rakasti häntä, niinkuin voivat rakastaa vain puhtaat enkelit samanlaisia puhtaita ja kauniita olentoja kuin he itse. Minun äitini, hänen anoppinsa, ihan jumaloi häntä siitä lähtien ja tuntee häntä kohtaan siitä ajasta pyhää ihailua. Hänen toinen vaimonsa, kaunis ja järkevä nainen — te näitte hänet vast'ikään — meni hänen kanssaan naimisiin, vaikka hän oli jo ikämies, uhrasi hänelle nuoruutensa, kauneutensa, vapautensa ja loistonsa. Miksi? Minkä vuoksi?

ASTROV. Onko hän uskollinen professorille?

VOINITSKI. Valitettavasti kyllä.

ASTROV. Minkä tähden valitettavasti?

VOINITSKI. Sentähden, että tuo uskollisuus on väärennettyä alusta loppuun. Siinä on paljon kaunopuheisuutta, mutta ei laisinkaan järjestystä. Pettää vanhaa miestä, jota ei voi sietää, — se on epämoraalista; pyrkiä tukahduttamaan itsessään iloinen nuoruus ja elävä tunne, — se ei ole epämoraalista.

TELEGIN (Itkevällä äänellä). Vanja, en pidä sinusta, kun niin puhut. Mutta suoraan sanoen… Se, joka pettää miehen tai naisen, se on todella uskoton ihminen, se saattaa pettää isänmaansakin!

VOINITSKI (Suuttuen). Hillitse sanatulvasi, Vohveli!

TBLKGIN. Suo anteeksi, Vanja. Vaimoni karkasi minulta seuraavana päivänä häiden jälkeen rakastettunsa kanssa epämiellyttävän ulkomuotoni vuoksi. Sen koommin en ole koskaan laiminlyönyt velvollisuuksiani. Siitä päivästä lähtien olen häntä rakastanut ja ollut hänelle uskollinen, auttanut häntä, minkä olen voinut, ja kuluttanut omaisuuteni niiden lasten kasvatukseen, jotka hän sai rakastettunsa kanssa. Onni minulta riistettiin, mutta ylpeys minulle jäi. Ja hän? Nuoruus on mennyttä, kauneus luonnonlakien mukaan lakastunut, rakastettu kuollut… Mitä hänelle jäi jälelle?

    (Sonja ja Helena Andrejevna tulevat; vähän myöhemmin tulee Maria
    Vasiljevna kirja kädessä; hän istuutuu lukemaan; hänelle tarjotaan
    teetä ja hän juo sen katsomatta muihin).

SONJA (Kiireesti, hoitajattarelle). Sinne tuli talonpoikia, Marinushka. Mene kysymään, mitä heillä on asiaa, kyllä minä itse kaadan… (Kaataa teetä).

(Hoitajatar menee. Helena Andrejevna ottaa kuppinsa ja juo, istuen keinussa).

ASTROV (Helena Andrejevnalle). Tulin katsomaan miestänne. Kirjoititte hänen olevan hyvin sairaana, reumatismia ja vielä jotakin muuta, mutta hän näyttää aivan terveeltä.

HELENA ANDREJEVNA. Eilisiltana hän oli pahalla tuulella, valitti jalkojaan säilöstelevän, mutta tänään ei ole mitään — —

ASTROV. Mutta minä tärisin rattailla kolmekymmentä virstaa, niin että pääni oli mennä murskaksi. Mutta jos kaikki on hyvin, niin eihän se ole ensi kertaa. Senvuoksi jään teille huomiseen asti ja nukun sensijaan kyllikseni.

SONJA. Sepä hauskaa. Te olette niin harvoin meillä yötä. Ette kai ole vielä syönyt päivällistä?

ASTROV. En ole syönyt.

SONJA. No sepä sopii mainiosti, siis jäätte päivälliselle. Me syömme nyt kello kuudelta (Juo). Tee on jäähtynyt!

TELEGIN. Teekeittiö on alkanut huomattavasti jäähtyä.

HELENA ANDREJEVNA. Vähät siitä, Ivan Ivanitsh, me juomme kylmänäkin.

TELEGIN. Anteeksi… Nimeni ei ole Ivan Ivanitsh, vaan Ilja Iljitsh… Ilja Iljitsh Telegin eli Vohveli, niinkuin muutamat minua kutsuvat rokonarpisten kasvojeni vuoksi. Minä olin aikoinani Sonjan kummina, ja hänen ylhäisyytensä, teidän puolisonne, tuntee minut hyvin. Minä asun nyt teidän naapurinanne, tällä tilalla… Jos sallitte minun huomauttaa, niin minä tavallaan syön joka päivä teidän pöydässänne.

SONJA. Ilja Iljitsh on apulaisemme, oikea kätemme (Hellästi). Antakaa, kummi, niin kaadan teille lisää teetä.

MARIA VASILJEVNA. Ah!

SONJA. Mikä on, teillä mummo kulta?

MARIA VASILJEVNA. Unohdin sanoa Aleksanderille… muistini on jo tulla huon… että sain tänään kirjeen Paul Aleksejevitshilta Harkovista… Hän lähetti uuden kirjasensa…

ASTROV. Onko se hauska?

MARIA VASILJEVNA. Hauska kyllä, vaan niin kummallinen. Hän kumoaa sen, mitä seitsemän vuotta sitten itse puolusti. Se on kauheata!

VOINITSKI. Ei ollenkaan kauheata. Ottakaa teetä, maman.

MARIA VASILJEVNA. Mutta minä tahdon puhua!

VOINITSKI. Olemmehan jo viisitoista vuotta puhuneet ja puhuneet, ja kirjoitelleet kirjasia. Olisi jo aika lopettaa.

MARIA VASILJEVNA. Miksi sinusta on vastenmielistä kuunnella, kun minä puhun. Suo anteeksi, Jean, mutta sinä olet viime vuonna muuttunut niin paljon, etten ollenkaan tunne sinua… Sinä olit ennen lujan vakaumuksen mies, kirkas personallisuus…

VOINITSKI. No niin! Olin kirkas personallisuus, joka ei ketään valaissut… (Paussi). Olin kirkas personallisuus… Myrkyllisempää kokkapuhetta on mahdoton laskea! Nyt olen 47 vuotta vanha. Viime vuoteen asti minä, niinkuin tekin, yritin tahallani sokaista silmiäni tuolla teidän skolastukallanne, jotta en näkisi oikeata elämää, — ja luulin tekeväni oikein. Mutta nyt, jospa tietäisitte! En nuku öisin, sillä minua inhoittaa ja raivostuttaa, kun olen tuhlannut niin kylmästi sen ajan, jolloin olisin voinut hankkia itselleni kaiken sen, minkä vanhuus minulta nyt kieltää!

SONJA. Ikävää, eno Vanja!

MARIA VASILJEVNA (Pojalleen). Näyttää siltä kuin syyttäisit entisiä vakaumuksiasi jostakin… Mutta ne eivät ole syylliset, vaan sinä itse.. Olet unohtanut, etteivät vakaumukset itsessään merkitse mitään, ne ovat vain kuollut kirjain… Tekoja olisi tarvittu.

VOINITSKI. Tekoja? Ei jokainen ole syntynyt kirjoja tuhrivaksi ikiliikkujaksi, niinkuin tuo teidän herra professorinne.

MARIA VASILJEVNA. Mitä tarkoitat tuolla puheellasi?

SONJA (Rukoilevasti). Mummo kulta! Eno Vanja! Rukoilen teitä!

VOINITSKI. Minä vaikenen. Vaikenen ja pyydän anteeksi.

(Paussi).

HELENA ANDREJEVNA. Mutta tänään on hyvä ilma… Ei ole kuuma.

(Paussi).

VOINITSKI. Tämmöisellä säällä olisi hyvä mennä vaikka hirteen…

(Telegin näppäilee kitaraa. Marina kuljeskelee kartanolla ja huutaa kanoja).

MARINA. Tipu, tipu, tipu…

SONJA. Marina kulta, mitä asiaa oli talonpojilla?

MARINA. Entisillä asioillaan ne kulkivat, halusivat puhua jättömaasta.
Tipu, tipu, tipu…

SONJA. Mikä siellä nyt?

MARINA. Kirjava kana on kadonnut poikasineen… Kunhan eivät vain varikset olisi vieneet… (Menee).

    (Telegin soittaa polkkaa; kaikki kuuntelevat ääneti;
    työmies tulee).

TYÖMIES. Onko herra tohtori täällä? (Astroville). Teitä tultiin hakemaan, Mihail Ivanovitsh, olkaa niin hyvä.

ASTROV. Mistä?

TYÖMIES. Tehtaalta.

ASTROV (Äkäisesti). Kiitoksia paljon. Ei auta, täytyy lähteä… (Hakee silmin lakkiansa). Harmillista, hitto vieköön…

SONJA. Ikävää todellakin… Tulkaa sitten tehtaalta takaisin päivällisille…

ASTROV. En tule, ja muutenkin on myöhä. Missä minä… Mihin minä… (Työmiehelle). Kas niin, hyvä mies, käyppäs hakemassa minulle pieni ryyppy viinaa, yksin tein (Työmies menee). Missä minä… Mihinkä minä… (Löytää lakkinsa). Ostrov kertoo eräässä runossaan miehestä, jolla oli suuret viikset ja pienet hengenlahjat… Se olen minä. Jääkää hyvästi, hyvät herrat… (Helena Andrejevnalle). Jos milloin pistäydytte meillä päin, niin ottakaa Sofia Aleksandrovna mukaan, olen siitä sydämestäni iloinen. Minulla on pieni maatila, kaikkiaan kolmisenkymmentä desjatinaa, mutta mallikelpoinen puutarha ja taimitarha, jollaista saatte hakea tuhannen virstan päästä. Tilukseni rinnassa on kruunun metsäpalsta… Metsänvartija on vanha mies, sairastelee alinomaa, niin että minä oikeastaan hoidan kaikki hänen tehtävänsä.

HELENA ANDREJEVNA. Minulle on jo kerrottu, että te pidätte paljon metsistä. Tietysti niistä voi olla suurta hyötyä, mutta eikö se häiritse teidän oikeata kutsumustanne? Tehän olette lääkäri.

ASTROV. Jumala yksin tietää, mikä on oikea kutsumuksemme.

HELENA ANDREJEVNA. Ja onko metsänhoito hauskaa?

ASTROV. Kyllä se on hauskaa työtä.

VOINITSKI (Ivallisesti). Hyvinkin hauskaa!

HELENA ANDREJEVNA (Astroville). Te olette vielä nuori mies, näöstä päättäen… noin 36-37 vuotta… eikä se varmaankaan ole niin hauskaa kuin te väitätte. Metsä on metsää. Minusta se on yksitoikkoista.

SONJA. Eipäs, se on erinomaisen hauskaa. Mihail Lvovitsh istuttaa joka vuosi uusia metsiä, ja hän on jo saanut pronssimitalin ja diploomin. Hän pitää huolta siitä, ettei vanhoja metsiä haaskata. Jospa kuulisitte hänen puhuvan, niin olisitte aivan samaa mieltä kuin hän. Hän sanoo, että metsät kaunistavat maata, että ne opettavat ihmistä ymmärtämään kauneutta ja synnyttävät hänessä ylevän tunnelman. Metsät tekevät ankaran ilmaston lauhkeammaksi. Seuduilla, missä ilmasto on lauhkeata, kulutetaan vähemmän voimaa taistelussa luontoa vastaan ja senvuoksi on ihminenkin siellä pehmeämpi ja hellempi; siellä on kansa kaunista, notkeata, helposti innostuvaa, heidän puheensa on hienoa, liikkeensä sulavia. Heillä kukoistivat tieteet ja taiteet, heidän filosofiansa ei ole synkkää, heidän suhteensa naisiin on täynnä hienoa aateluutta.

VOINITSKI (Nauraen). Bravo, bravo!… Kaikki tuo on kaunista, mutta ei vakuuttavaa, niin että (Astroville) salli minun, ystäväni, yhä edelleenkin lämmittää uuniani haloilla ja rakentaa latoja hirsistä.

ASTROV. Voithan lämmittää uuneja sammalturpeilla ja rakentaa latoja kivestä. Mutta olkoon menneeksi, hakkaa vain metsiä tarpeeseen, vaan miksi haaskata ne kokonaan? Venäjän metsät vapisevat kirveeniskuista, miljaardeja puita kaatuu, petojen ja lintujen asunnot tehdään autioiksi, joet mataloituvat ja kuivuvat, katoavat ainiaaksi ihanat maisemat, ja kaikki siitä syystä, kun ei laiskalla ihmisellä ole sen vertaa järkeä, että hän viitsisi kumartua ottamaan maasta lämmitysaineita (Helena Andrejevnalle). Eikö se ole totta? Ymmärtämätön raakalainen se vain saattaa polttaa uunissaan noita kaunottaria ja hävittää sitä, mitä voimme luoda. Ihmiselle on annettu järki ja luomisvoima, jotta hän kartuttaisi sitä, mitä hän on saanut, mutta tähän asti hän ei ole luonut, vaan hävittänyt. Metsät vähenevät vähenemistään, joet kuivuvat, metsänriista on kadonnut, ilmasto turmeltunut ja päivä päivältä muuttuu maa yhä karummaksi ja rumemmaksi. (Voinitskille). Niin, sinä katsot minuun ivallisesti eikä mikään, mitä sinulle puhun, näytä sinusta vakavalta ja… ja, kenties se onkin tyhmää, mutta, kun kuljen talonpojan metsien ohi, jotka olen pelastanut haaskauksesta, tai kun kuulen kuinka nuori metsäni, jonka olen istuttanut omin käsin, tuulessa humisee, niin tunnustan että ilmasto on jossakin määrin minunkin vallassani, ja että jos ihminen tuhannen vuoden päästä tulee onnelliseksi, niin olen minäkin siihen osaltani hiukan vaikuttanut. Kun istutan pienen koivun ja sitten näen, kuinka se viheriöitsee ja huojuu tuulessa, niin sieluni täyttyy ylpeydellä, ja minä… (Huomaten työmiehen, joka on tuonut hänelle tarjottimella ryypyn viinaa). Mutta… (juo) jo on aika lähteä. Kaikki tämä on loppujen lopuksi vain tyhjää lorua. Saan kunnian sanoa jäähyväiseni!

(Lähtee kartanoon päin).

SONJA (Ottaa häntä kädestä ja menee mukaan). Milloinka tulette meillä käymään?

ASTROV. En tiedä…

SONJA. Vastako kuukauden perästä taas?…

    (Astrov ja Sonja menevät huoneisiin; Maria Vasiljevna ja
    Telegin jäävät pöytään; Helena Andrejevna ja Voinitski
    menevät terassille).

HELENA ANDREJEVNA. Mutta te, Ivan Petrovitsh, käyttäydyitte taaskin mahdottomasti. Oliko teidän pakko suututtaa Maria Vasiljevnaa puheellanne ikiliikkujasta! Ja tänään suuruksen jälkeen taas riitelitte Aleksanderin kanssa. Miten pikkumaista se on!

VOINITSKI. Mutta jollen siedä häntä.

HELENA ANDREJEVNA. Ei ole syytä vihata Aleksanderia, hän on samanlainen kuin kaikki muutkin. Ei yhtään huonompi kuin te.

VOINITSKI. Jospa näkisitte hänen kasvonsa, hänen liikkeensä… Kuinka ikävältä teistä tuntuneekaan elämä! Ah, kuinka ikävältä!

HELENA ANDREJEVNA. Ah, sekä kyllästyttävältä että ikävältä! Kaikki haukkuvat miestäni, kaikki katsovat minuun säälien: onneton, hänellä on vanha mies! Tämä osanotto — oo, kuinka hyvin sen ymmärrän! Muistatko, mitä Astrov äsken sanoi: kaikki te järjettömästi haaskaatte metsiä, eikä kohta enää ole metsää missään maan päällä. Yhtä järjettömästi te haaskaatte ihmisiä, eikä kohta ole maailmassa enää uskollisuutta, ei puhtautta, eikä kykyä uhrautuvaisuuteen —, kiitos teille siitä! Miksi ette voi välinpitämättömästi katsoa naiseen, joka ei ole teidän omanne? Senvuoksi, että tuo tohtori on oikeassa — että teitä kaikkia riivaa hävityksen henki. Te ette sääli metsää, ette lintuja, ette naisia, ette toisianne…

VOINITSKI. En pidä teidän filosofiastanne.

(Paussi).

HELENA ANDREJEVNA. Tuolla tohtorilla on väsyneet, hermostuneet kasvot. Intressantit kasvot. Sonja nähtävästi pitää hänestä, hän on rakastunut häneen, ja minä ymmärrän häntä. Tohtori on käynyt minun täällä ollessani jo kolme kertaa, mutta minä olen ollut arka enkä ole kertaakaan puhellut hänen kanssaan, niinkuin olisi pitänyt, enkä ole ollut hänelle sydämellinen. Hän on luullut minua häijyksi. Luultavasti minä ja te, Ivan Petrovitsh, olemme hyviä ystäviä siitä syystä, että me molemmat olemme raskassävyisiä, ikäviä ihmisiä! Hyvä ystävä! Älkää katsoko minuun tuolla tavoin, en pidä siitä.

VOINITSKI. Voinko katsoa teihin muuten, jos kerran teitä rakastan? Te olette minun onneni, elämäni, nuoruuteni! Tiedän, että minulla on vähän menestyksentoiveita, tuskin ollenkaan, mutta en kaipaa mitään, sallikaa minun vain katsella teitä, kuulla ääntänne…

HELENA ANDREJEVNA. Hiljempaa. Voivat kuulla teidän puheenne!

(Menevät huoneeseen).

VOINITSKI (Mennen Helenan jäljestä). Sallikaa minun puhua teille rakkaudestani, älkää ajako minua pois, siinä yksin on minun suurin onneni…

HELENA ANDREJEVNA. Te kiusaatte minua…

(Molemmat menevät sisään).

(Telegin näppäilee kieliä ja soittaa polkkaa; Maria Vasiljevna tekee kirjasen laitaan joitakin muistiinpanoja).

Esirippu alas.