Read synchronized with  English  Romanian  Russian  Spanisch 
Prinssi ja kerjäläispoika.  Mark Twain
Luku 6. KUUDES LUKU.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Tom saa opetusta.

Tomin saattoi prinssin huoneukseen aatelinen seurue, ja hän laitettiin istumaan — mutta hän ei tehnyt sitä mielellään, koska siellä oli vanhempia miehiä ja korkeasäätyisiä miehiä hänen ympärillään. Hän rukoili heitäkin istumaan, mutta he vain kumarsivat kiitoksensa taikka sohisivat sen ja jäivät seisomaan. Hän vaan yhä kärtti, mutta hänen "enonsa" Hertfordin kreivi silloin kuiskasi hänen korvaansakaan —

"Minä rukoilen, älkää niin kiinteästi pyytäkö, my lord; se ei ole sopivaa, että he istuvat teidän läsnä ollessanne."

Lordi St. John ilmoitettiin, ja tehtyään kunnioituksensa, sanoi hän —

"Minä tulen kuninkaan käskystä erään asian johdosta, joka vaatii vaitioloa. Suvaitseeko teidän kuninkaallinen korkeutenne poistuttaa kaikki, jotka kuuluvat teidän seurueeseenne täällä, pait my lord Hertfordia ei?"

Huomaten, että Tom silminnähtävästi ei tietänyt miten hänen tuli menetellä, kuiskasi hänelle Hertford, että hän antaisi merkin kädellään, rasittamatta itseään puhumalla, ell'ei hän tätä pitänyt parempana. Kun kamaripalvelijat olivat vetäytyneet takaisin, sanoi lordi St. John —

"Hänen majesteettinsa käskee, että asianomaisista ja tärkeistä valtiollisista syistä hänen armonsa prinssin tulee salata heikkomielisyytensä kaikin tavoin, kuin on hänen vallassaan, kunnes kaikki on kestetty ja hän on kuten ennenkin. Sen johdosta hän ei saa kenenkään edessä kieltää, että hän todellakin on prinssi ja Englannin suuruuden perillinen; hänen tulee ylläpitää ruhtinaallinen arvonsa ja, ilman sanaakaan tai merkkiä vastustelemiseksi, vastaanottaa sitä kunnioituksen ja noudattamisen ilmettä, joka vanhan oikeuden ja tavan mukaan hänelle tulee; hän lakkaa puhumasta siitä alhaisesta synnystään ja säädystään, jonka hänen sairaloisuutensa on manannut esiin liiaksi rasitetun mielikuvituksen turmiollisista houreista; hänen tulee kaikella uutteruudella kokea jälleen saada muistiinsa ne kasvot, joita hän oli tottunut tuntemaan — ja missä hän ei onnistuisi, tulee hänen ennemmin olla vaiti kuin ilmaista yllätystään tai muulla tavoin osoittaa, että hän on unohtanut; jos joku seikka juhlallisissa tilaisuuksissa saattaisi hänet hämille sen suhteen, mitä hänen tulee tehdä tai sanoa, niin ei hän saa osoittaa minkäänmoista levottomuutta niiden uteliasten silmissä, jotka häntä katselevat, vaan ottaa neuvoa asiassa lordi Hertfordilta tai minun nöyrältä henkilöltäni, jotka kuningas on komentanut olemaan hänen kuninkaallisen korkeutensa käytettävissä, kunnes tämä käsky peräytetään. Tämän käskee hänen kuninkaallinen majesteettinsa, joka lähettää terveisensä hänen kuninkaalliselle korkeudelleen ja rukoilee Jumalaa, että Hän armostansa pian tahtoisi parantaa teidät ja nyt ja vastedes ottaisi teidät pyhään suojaansa."

Lordi St. John teki kumarruksensa ja meni taaemmaksi. Tom vastasi nöyrästi —

"Kuningas on sen sanonut. Ei kenkään saa pettää kuninkaan käskyä tai sovittaa sitä mukavuudekseen, jos se antaisi syytä kiertelemiseen. Kuningasta täytyy totella."

Lordi Hertford sanoi —

"Mitä tulee hänen majesteettinsa määräykseen kirjoista ja sellaisista vakavista asioista, niin kenties miellyttäisi teidän kuninkaallista korkeuttanne kernaammin kuluttaa aikaanne kevyellä huvituksella, jott'ette tulisi väsyneenä juhla-aterialle ja siten kärsisi haittaa."

Tomin kasvot osoittivat kysyväistä hämmästystä ja punastuivat tulenkarvaisiksi, kun hän huomasi lordi St. Johnin silmäin surullisina tarkkaavan häntä. Lordi sanoi —

"Muistonne pettää teitä yhä, ja te osoitatte sentähden kummastusta — mutta älkää olko levoton, sillä se seikka ei kestä iäti, vaan katoo terveyden palatessa. My lord Hertford puhuu Cityn juhlasta, johon hänen majesteettinsa on luvannut, noin kaksi kuukautta sitten, teidän kuninkaallisen korkeutenne pääsevän. Ettekö muista sitä nyt?"

"Minua surettaa tunnustaa, että se todellakin on paennut muististani", sanoi Tom epäröivällä äänellä ja lensi taas punaiseksi.

Tällä hetkellä ilmoitettiin lady Elisabeth ja lady Jane Gray. Nuo kaksi lordia vaihtoivat merkitseviä silmäyksiä, ja Hertford astui sukkelasti ovelle. Kun nuoret tytöt menivät hänen ohitsensa, sanoi hän hiljaisella äänellä —

"Mä pyydän teitä, ladies, älkää olko huomaavinanne hänen oikkujansa tai näyttäkö kummastustanne, kun hänen muistinsa pettää — se on teitä surettava, kun huomaatte, kuinka tämä puute esiintyy joka pikku seikassa."

Sillaikaa lordi St. John kuiskasi Tomin korvaan —

"Olkaa hyvä, sir, pitäkää tarkoin muistissa hänen majesteettinsa toivomus. Muistakaa kaikki, minkä voitte — olkaa muistavinanne kaikki muut asiat. Älkää antako heidän huomata, että olette paljon muuttunut tavallisuudesta, sillä te tiedätte, kuinka hellästi teidän leikkitoverinne rakastavat teitä sydämmessään ja kuinka kovasti tämä muutos surettaisi heitä. Tahdotteko, sir, että minä jään tänne? — ja teidän enonne?"

Tom nyökäytti myöntymystä muutamalla liikenteellä ja mumisi pari sanaa, sillä hän oli jo ruvennut oppimaan, ja vilpittömässä sydämmessään oli hän päättänyt käyttäytyä niin hyvästi kuin taisi, kuninkaan käskyn mukaan.

Huolimatta kaikista varokeinoista kävi kuitenkin puhelu nuorten kesken vähän kankeaksi. Kerta toisensa perään oli Tom todellakin heittämäisillään sikseen hirveän osansa ja selittämäisillään itsensä kykenemättömäksi näyttelemään sitä; mutta prinsessa Elisabethin hienotunteisuus pelasti hänet, taikka oli sama tulos parilla sanalla, jotka jompikumpi noista tarkkaavista lordeista, näennäisesti ikäänkuin sattumalta, pisti vähin. Kerran pikkuinen lady Jane kääntyi Tomiin ja säikähytti häntä kysyen:

"Oletteko tänään käyneet hänen majesteettinsa kuningattaren luona, my lord?"

Tom tuli hämilleen, näytti hyvin onnettomalta ja oli juuri änköttämäisillään jotakin onnen kaupalla, kun lordi St. John puuttui puheeseen ja vastasi hänen puolestansa tuolla vaivattomalla hovimiehen kohteliaisuudella, joka on tottunut kohtaamaan arkaluontoisia vaikeuksia ja olemaan valmiina niihin —

"Hän on todellakin niin tehnyt, madam, ja käynti hänen majesteettinsa kuningattaren luona oli hänelle lievityksenä hänen majesteettinsa kuninkaan sairaloisuuden aikana; eikös niin, teidän korkeutenne?"

Tom mumisi jotakin, joka voi käydä myöntymyksestä, mutta tunsi astuneensa vaaralliselle pohjalle. Hetkisen perästä kerrottiin, että Tom ei tulisi lukemaan mitään lähimmässä tulevaisuudessa, johon pikkuinen Lady huudahti —

"Se on vahinko, suuri vahinko! Teillä oli niin suuri menestys. Mutta odottakaa vain maltilla parempaa aikaa; siihen ei ole kauvas. Te tulette olemaan yhtä oppinut kuin teidän isänne ja tulemaan mestariksi yhtä monessa kielessä kuin hän, hyvä prinssini."

"Mun isäni!" huudahti Tom, hetkeksi aivan poissa roolistaan. "Minä uskon, että hän tuskin osaa puhua omaansakaan niin, että kukaan muu kuin sika, joka piehtaroipi lätissään, voi häntä ymmärtää; ja mitä tulee hänen oppiinsa muuten, niin — —"

Hän katsahti ylös ja huomasi vakavan varoituksen lordi St. Johnin silmissä.

Hän hillitsi itseään, tulipunaisena, ja jatkoi sitten hiljaisella ja synkällä äänellä: "Oi, mun tautini kiusaa minua taas, ja mun ajatukseni ajelehtivat. Minä en tarkoittanut mitään loukkaavaa kuninkaalle."

"Me tiedämme sen, sir", sanoi prinsessa Elisabeth, tarttui "veljensä" kämmeneeseen, jonka hän kunnioituksella ja hellyydellä painoi omiensa väliin; "älkää olko levoton tässä kohden. Vika ei ole teissä, vaan teidän taudissanne."

"Te olette laupias lohduttaja, armas lady", sanoi Tom kiitollisena, "ja mun sydämmeni manaa minua kiittämään teitä siitä, jos rohkenen."

Kerran ampui pikkuinen veitikka lady Jane helpon kreikkalaisen lauseen Tomiin. Prinsessa Elisabethin sukkela silmä havaitsi kuitenkin heti ampumataulun otsan kirkkaasta valkeudesta, että laukaus oli mennyt ohi; hän lähetti sen tähden täydelleen levollisena oikein yhteislaukauksen sointuvalla Kreikan kielellä Tomin avuksi ja käänsi sen perästä suoraa päätä puheen toisaalle.

Aika kului ylimalkain miellyttävästi ja samalla jotakuinkin tasaisesti. Pahkat ja hietasärkät kävivät yhä harvinaisemmiksi, ja Tom kävi yhä levollisemmaksi, nähdessään miten kaikki olit suloisen taipuisat häntä auttamaan ja peittelemään hänen erehdyksiänsä. Kun kävi selville, että pikku ladyt tulisivat seuraamaan häntä lordmayor'in pitoihin sinä iltana, niin hänen sydämmensä paisui huojennusta ja iloa, sillä hän tunsi, ettei hän olisi ilman ystävittä nyt, kaiken tuon vierasjoukon seassa, samalla kun tuntia ennemmin ajatus heidän mukana-olostaan olisi vaikuttanut kovan kauhun hänessä.

Tomin molemmat suojelusenkelit, nuo kaksi lordia, eivät olleet niin lohtuneet tästä puhelusta kuin muut osalliset. He tunsivat itsensä ikäänkuin heidän olisi luotsattava suuri laiva vaarallisen väylän läpi; heidän täytyi aina olla varoillansa, eikä virka tuntunut lapsenleikiltä. Kun sen tähden viimeinkin ladiein visiiti oli kulumassa loppuun ja lordi Guilford Dudley ilmoitettiin, huomasivat he, ettei heidän hoidokastansa ainoastaan ollut kylliksi koeteltu täksi kertaa, vaan myöskin, ett'eivät he itse olleet paraimmalla tuulella kääntääksensä laivaansa ja alkaaksensa tuon vaivaloisen matkan uudestaan. Niin he siis kunnioittavimmin pyysivät Tomin ilmoittamaan estettä, minkä hän olikin sangen iloinen tekemään vaikka olikin nähtävänä pikkuinen tyytymättömyyden varjo my lady Janen kasvoilla hänen kuullessaan, että tältä loistokkaalta nuorherralta evättiin pääsy juhlaan.

Puhelu keskeytyi nyt, ja jonkunmoinen vartoava hiljaisuus syntyi, jota Tom ei pystynyt käsittämään. Hän tuijotti lordi Hertfordiin, joka antoi hälle salaisen merkin, mutta tätäkään hän ei voinut ymmärtää. Aina kekseliäs Elisabeth tuli hälle kuitenkin avuksi tavallisella suloisella ystävyydellään. Hän kumarsihe miellyttävästi ja sanoi —

"Onko meillä hänen armonsa prinssin, meidän veljemme lupa mennä?"

Tom sanoi —

"Teidän korkeutenne voivat, mitä minuun tulee, saada multa mitä he mielivät, jo ennen pyyntöänsä; kuitenkin tahtoisin minä mieluummin antaa teille, teidän korkeutenne, jotain muuta, mitä mun vähäisessä vallassani on, kuin luvan poistaa multa sen ilon ja onnen, jonka teidän olonne täällä levittää. Menkää rauhassa, ja Jumala olkoon teidän kanssanne!" Sitten hymyili hän itsekseen: "Se ei ole turhan takia kuin minä olen seurustellut yksistään prinssien kanssa kirjoissani ja samalla opettanut kieleni muutamiin vähäisin temppuihin, joilla he koristavat ja kaunistavat puhettansa!"

Kun molemmat mainehikkaat neitsyet olivat menneet, kääntyi Tom kokonaan uupuneena vartiainsa puoleen ja sanoi —

"Tokkohan minä nyt saan teidän ylhäisyyksienne luvan mennä johonkin loukkoon lepäämään?"

Lordi Hertfort sanoi —

"Kuten teidän korkeutenne haluaa; teidän asianne on komentaa, meidän on totella. Hetkisen lepo on todellakin teille tarpeen, koska teidän täytyy pian lähteä City'iin."

Hän soitti kulkusella, ja eräs hovipoika ilmestyi, joka sai käskyn pyytää sir William Herbertia tulemaan saapuville. Tämä herra saapuikin heti ja saattoi Tomin erääseen sisähuoneeseen. Tomin ensimmäinen liikenne siellä oli se, että hän ojensi kätensä pikaria kohti, jossa oli vettä; mutta eräs silkki-samettinen palvelija tempasi sen, lankesi toiselle polvelleen ja tarjosi pikarin Tomille kultaisella asettimella.

Heti sen perästä tuo väsynyt vanki istuutui ja oli juuri ottaa kengät jalastaan, pyytäen pelokkaasti silmillään lupaa siihen, mutta silloin toinen silkki-samettinen kiusaaja kontti polvilleen ja otti tämän tehtävän hältä. Hän teki kaksi tai kolme yritystä vielä auttamaan itse itseänsä, mutta tullen joka kerta äkkiä ehkäistyksi, herkesi hän viimein malttavaisella huokauksella ja mumisten itsekseen: "Susi vieköön, enkö luulekkin, että he viimein pyytävät hengittää puolestani myös." Tohvelit jalassaan ja komeaan kaapuun kapaloituna hän viho viimein pani makaamaan, mutt'ei nukkumaan, sillä hänen päänsä oli liian täynnä ajatuksia ja huone liian täynnä väkeä. Edellisiä hän ei voinut lähettää pois, niin että ne jäivät; jälkimmäisiä hän ei tiennyt millä lailla heistä päästä, niin että hekin jäivät suureksi harmiksi hänelle — ja heille myös.

Tomin meno oli jättänyt hänen molemmat suurisukuiset vartiansa kahden kesken. He mietiskelivät hetkisen, ravistellen päätänsä ja kuljeskellen edestakaisin lattialla; sitten sanoi lordi St. John —

"Suoraan sanottu, mitä ajattelette asiasta?"

"Suoraan sanottu, näin: Kuningas on lähellä loppuansa; minun sisareni poika on hullu — hulluna on hän nouseva valtaistuimelle ja hulluksi on hän jäävä. Jumala suojelkoon Englantia! Se tarvitsee hänen apuansa!"

"Se näyttää todellakin uskottavalta. Mutta eikö teillä ole mitään epäilyksiä siitä, että — — — että — — —"

Puhujaa arvelutti, ja hän vaikeni. Hän tunsi silminnähtävästi olevansa arkaluontoisella pohjalla. Lordi Hertford seisahtui hänen eteensä, katsoi häntä kasvoihin suorin selvin silmin ja lausui —

"Puhukaa suunne puhtaaksi — eihän täällä ole ketään kuulemassa muuta kuin minä. Epäilyksiä mistä?"

"Minä hyvin vastahakoisesti käyn lausumaan sanat, jotka ovat mielessäni, ja te olette niin läheltä sukua hänelle, my lord. Mutta pyydän anteeksi, jos loukkaan, eikö näytä teistä kummalliselta, että mielenvikaisuus voi niin muuttaa hänen ryhtinsä ja tapansa? — eikö, että hänen ryhtinsä ja puheensa ylimalkaan ovat ruhtinaallisia vieläkin, mutta että kuitenkin on olemassa eroitus, joka erittäin esiintyy vähäpätöisissä pikkuasioissa taikka muuten, hänen tavoistansa ennen? Eikö näytä teistä ihmeelliseltä, että mielenvikaisuus voi viedä hänen muististaan hänen isänsä kasvojen piirteet? että hänen tottumuksensa ja pienet puuhansa varhaisimmasta lapsuudesta ovat hänelle epätutut? ja että samalla kun hän muistaa latinansa, kreikka ja ranska on mennyt hänen muististaan? My lord, älkää suuttuko, vaan helpottakaa mun mieleni tästä levottomuudesta ja vastaanottakaa lämpimimmät kiitokseni. Se kummastuttaa minua, kun hän sanoo, ettei hän ole mikään prinssi, ja siksi —"

"Hiljaa, hiljaa, my lord, te lausutte valtiokavalluksen! Oletteko unohtaneet kuninkaan käskyn? Muistakaa, että olen osallinen rikokseen, jos kuuntelen teitä."

St. John kalpeni ja kiirehti lausumaan —

"Minä olin väärässä, tunnustan sen. Älkää pettäkö minua, suokaa minulle tämä suosio ystävällisyydestä, niin en ajattele enkä puhu tästä asiasta enään. Älkää olko kova minua kohtaan, sir, muuten olen minä mennyttä kalua."

"Olen tyytyväinen, my lord. Älkää sitten vain loukatko toiste, ei täällä eikä muiden kuulten, ja teidän sananne ovat olevat ikäänkuin lausumatta. Mutta teidän ei ole tarvis epäillä. Hän on sisareni poika; eikö ole hänen äänensä, hänen kasvonsa piirteet, hänen koko muotonsa tutut minulle hänen lapsuudestaan saakka? Mielenvikaisuus voi vaikuttaa kaikki nuo kummalliset, ristiriitaiset teot, jotka näette hänessä, ja vielä enemmänkin. Ettekö muista, miten vanha vapaaherra Marley, tultuaan mielenvikaiseksi, unohti omain kasvojensa piirteet, jotka hän oli tuntenut kuusikymmentä vuotta, ja luuli ne olevan jonkun toisen, jopa väittäen itseänsä Maria Magdaleenankin pojaksi, ja sanoen päänsä olevan espanjalaista lasia, ja, kummallista kyllä, ei hän sallinut kenenkään siihen koskea, koska tapaturmassa joku varomaton käsi voisi sen särkeä? Antakaa epäilyksenne mennä, hyvä my lord! Tämä on todellinen prinssi — tunnen hänet hyvin — ja hän on ennen pitkää oleva teidän kuninkaanne; se on teille edullista, jos pidätte tämän seikan muistissa ja jos ajattelette sitä enemmän kuin muut."

Hetkisen puhelun perästä vielä, jossa lordi St. John koki peitellä virhettänsä minkä voi, kiven kovaan vakuuttaen, että hänen uskonsa oli vahvasti perustunut nyttemmin sekä ettei mitkään epäilykset voineet sitä järkyttää, antoi lordi Hertford virkaveljensä mennä, istui alas pitämään vahtia ja oli yksin. Hän oli pian syventynyt mietteisiin, ja mitä enemmän hän mietti, sitä pahemmalle tuulelle tuli hän. Viimein alkoi hän mitellä lattiaa ja mumisi itsekseen —

"Joutavia, hän on prinssi! Tahtooko kukaan koko maassa väittää, että voi löytyä kaksi, jotka eivät ole samaa verta ja sukua ja kuitenkin ovat niin ihmeellisesti toisensa näköiset? Ja jos niin olisikin, niin olisi se vielä suurempi kummuus, että sattumus sillä lailla viskaisi toisen juuri toisen paikalle. Ei, se on hulluutta, hulluutta, hulluutta!"

Heti sen jälkeen sanoi hän —

"Jos hän nyt olisi petturi ja sanoisi itseään prinssiksi, niin se olisi luonnollista, se olisi paikallaan. Mutta onkohan koskaan nähty petturia, joka, sittenkun häntä on sanonut prinssiksi itse kuningas, prinssiksi hovi, prinssiksi kaikki, olisi kieltänyt tämän arvonsa ja väitellyt tätä ylennystään vastaan? Ei! St. Swithin'in sielun kautta, ei! Tämä on oikea prinssi, käyneenä hulluksi!"