Read synchronized with  English  Romanian  Russian  Spanisch 
Prinssi ja kerjäläispoika.  Mark Twain
Luku 32. KAHDESNELJÄTTÄ LUKU.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Kruunauspäivä.

Siirtykäämme nyt muutamia tunteja taaksepäin ja istukaamme Westminster Abbey'hin kello neljä aamulla tämän muistettavan kruunauspäivän. Ilman seuraa emme ole sillä vaikka vielä on pilkkosen pimeä, näemme me tulisoihtujen valaisemain parvien jo täyttyvän kansalla, joka tyytyy istumaan paikoillaan ja siivosti odottamaan seitsemän kahdeksan tuntia, nähdäkseen mitä tuskin voipi toivovansa nähdä kahdesti elämässään — kuninkaan kruunausta. Niin, London ja Westminster oli ollut jaloillaan siitä saakka, kuin tykit kuuluttaen paukkuivat, kello kolmesta; ja nyt jo törmäsi tittelitöntä, rikasta väkeä, ostettuaan selvällä rahalla oikeuden hakemaan itselleen istumapaikkoja parvilla, heitä varten varatuille sisäänkäytäville.

Tunnit kuluvat hitaasti. Kaikkinainen liike on toistaiseksi tauonnut, sillä parvet on jo aikoja sitten täpö täynnään. Istukaamme mekin joutessamme katselemaan tuota kaikkea, me voimme niin useaan suuntaan tähystää paikaltamme, huolimatta kirkon hämärästä, monia osia sen parvista ja palkongeista täynnään väkeä, vaikka toiset osat näistä parvista, palkongeista ovatkin peitetyt näkyvistämme pilarien ja muiden rakennustaidon ulkonemain kautta. Me voimme nähdä koko pohjoisen ristikuvan — tyhjänä vielä ja vartoen Englannin etuoikeutettuja luokkia. Me voimme samaten katsella koko pohjasiltaa eli platformua, joka on kalliilla kankaalla peitetty ja jossa on valtaistuin. Tämä on keskellä platformua, ja siihen viepi neljä ylenevää porrasta. Valtaistuimeen on suljettu rosoinen laatta-kivi — Scone-kivi — jonka päällä monet sukupolvet Scotlannin kuninkaita on istunut kruunauksessaan ja joka siten on käynyt pyhäksi kyllä vastaanottamaan samassa tarkoituksessa myöskin Englannin hallitsijoita. Sekä valtaistuin että sen jalusta on verhottu kultakankaalla.

Hiljaisuus vallitsee, tulisoitot välkkyvät himmeästi, aika kuluu hitaasti. Mutta lopulta koittava päivä puhuu puolestaan, tulisoitot sammuvat, ja lievä valovirta leviää suuressa kirkossa. Kaikki tämän temppelin kauneudet on nyt nähtävissä, mutta pehmeässä ja varjopuoleissa valossa, sillä päivän pyörä peittyy lieviin pilviin.

Kello seitsemän ratkeaa tämä yksitoikkoinen hiljaisuus ensi kertaa, sillä silloin astuu sisään ristilaivaan ensimmäinen aatelisnainen, puettuna kuin Salomo loistossaan; ja tämän ladyn taluttaa paikalleen samettinen ja satiininen marsalkka, samalla kuin uskollinen kopio tästä herrasta kantaa ladyn pitkää hameenhäntää, seuraa naista ja, hänen istuttuaan paikalleen, sovittelee hännän hänen helmaansa. Sitten hän sijoittelee naisen jalkapallin hänen tahtonsa mukaan; jonka jälkeen sama herra panee hänen kruununsa paikalle, josta se on mukavasti saatavissa silloin, kun aika on käsissä kaikkein aatelien kruunaukseen samalla kertaa.

Vähitellen purjehtivat nyt sisään aatelisnaiset loistavassa jonossa, ja silkkipukuisia marsalkkoja häälyy kaikkialla taluttaen naisia paikoilleen ja valmistaen heille mukavat istumasijat. Näytelmä on jo vilkasta kyllä. Liikettä ja häälynää ja kirjavain värien välkkynää kaikkialla. Hetkisen perästä kuitenkin hiljaisuutta; sillä kaikki aatelisnaiset on jo tulleet, ja he istuvat paikoillaan täyttäen puoli tynnyrinalaa kukillaan ja loistaen kaikissa taivaankaaren väreissä ja jalokiviltä heiastaen kuin kokonainen linturata tähtiä. Siinä on kaikki ikäluokat: ruskeat, ryppyiset, valkopäiset leskiladyt, jotka voivat ajatuksissaan vääntyä taaksepäin ja yhä taaksepäin ajan virrassa ja vielä muistaa Richard III:n kruunausta ja tuon vanhan unohtuneen ajan levottomuuksia; siinä on suopeita keski-ikäisiä naisia; siinä on miellyttäviä, rakastettavia nuoria rouvia; ja siinä on lempeitä, kauniin kauniita nuoria tyttöjä sulavine silmineen ja purppuraposkineen, ja he kenties, kun tärkeä hetki on tullut, hieman nurintapaisesti panevat kruunuset päähänsä, sillä onhan tuo toimi ihan uuden uutukaista heille, ja heidän jännityksensä kai on vaikuttava kaikin hämmentävästi. Toivokaamme kuitenkin, ettei sitä tapahdu, sillä onhan nuorten ladyjen hiukset ennakolta asetettu taipuvaan tilaan kruunusen pikaista ja mukavaa sovittamista varten, kun merkki annetaan.

Olemme nähneet tämän äärettömän ladyjoukon olevan paksusti jalokivillä pirotellun, ja me näemme myöskin, että tämä on ihmeellistä näytelmää — mutta vasta nyt herää, kun herääkin, hämmästyksemme täydellä todella. Noin kello yhdeksän aikaan särkyvät pilvet paistikkaa, ja torvillinen auringon säteitä samoaa samakan ilman läpi ja venyy verkalleen naisten riveihin. Ja jokainen rivi, johonka se käy, leimuaa silloin loistavaan hehkuun monivärisiä tulia, ja me tunnemme itse sormenpäissämme kuni sähkösysäyksen, joka ampuu meidän lävitsemme tuon yllätyksen ja näytelmän kauneuden johdosta! Heti sen perästä ilmenee erityinen lähetystö jostakin kaukaisesta Itämaiden nurkasta. Astuen esiin yleisen ulkomaiden lähettiläskunnan kanssa ristittää se auringonsäteet, ja me pidätämme henkeämme, sillä loisto, joka suikkii ja säkenöitsee sen ympärillä, on niin valtava. Itämaiden lähetystö on näet kiireestä kantapäähän helmitetty kalleilla kivillä, jotka sen vähänkin liikahtaessa heittävät ympärille heijastavan, välkkyvän valon.

Muuttakaamme "tempus'ta" kirjoituksessa! Aika kului hitaasti — tunti — kaksi tuntia — puoli kolmatta tuntia. Silloin ilmoittivat tykkien syvät pamaukset, että kuningas suurine saattoineen oli viimeinkin saapunut; ja odottelevat väkijoukot iloitsivat. Kaikki kyllä tiesivät, että viivytystä seuraisi, sillä täytyihän kuninkaan tulla valmistetuksi ja puetuksi tuota juhlallista tilaisuutta varten; mutta tämä odotusaika tulisi sittenkin hauskasti kulumaan, kun valtakunnan valiomiehet olivat mukana loistavissa puvuissaan. Nämä herrat saatettiin nyt asianomaisilla juhlamenoilla kukin paikalleen, ja heidän kruunusensa asetettiin helposti saataviin. Sillaikaa vallitsi utelias harrastus ihmisissä parvien päällä, sillä useimmat heistä saivat nyt ensikertaa elämässään omin silmin nähdä herttuoita, kreivejä ja parooneja, joiden nimet löytyi historiassa jo viisi sataa vuotta sitten. Kun kaikki olit istuneet, oli näköala parvilta mitä täydellisin, ja pramea se olikin ylen määrin ja muistiin pantava myös.

Nyt ilmestyit kirkon korkeimmat herrat hiippoineen ja heidän alustalaisensa, astuskelit platformulle ja istuit määrätyille paikoille. Sitten seurasi lordprotektori ja muita suuria virkamiehiä, ja heidän perässään tuli teräsaseissa osasto kaartilaisia.

Oli hetken odottavaa hiljaisuutta. Sitten, annetusta merkistä, pauhasit yhtäkkiä riemumarssin sävelet, ja Tom Canty, puettuna pitkään, kultasarkaiseen kauhtanaan, ilmestyi ovelle ja astuskeli platformulle. Koko läsnäoleva ihmiskunta nousi seisaalle, ja hallitsija-vakuutuksen juhla alkoi.

Urkujen säestäessä lauletun virren sävelet soivat soinnokkaasti temppelissä, ja siten tervehdittynä saatettiin Tom Canty valtaistuimelle. Ikivanhat menot menivät menoaan painavalla juhlallisuudella, läsnäolevain hartaasti kuunnellessa ja katsellessa; ja niiden lähestyessä loppuansa kävi Tom Canty kalvakkaaksi, kalpeni kalpenemistaan, ja syvä ja synkän synkkä kärsimys ja toivottomuus valtasi hänen sielunsa ja vaivatun sydämmensä.

Vihdoinkin loppusuoritus oli käsissä. Canterburyn arkkipiispa nosti Englannin kruunun patjalta ja piti sitä tuon vapisevan valekuninkaan pään päällä. Samassa hetkessä nousi heijastus, kuin taivaankaaresta, kirkon omassa ristilaivassa, sillä jokainen aatelishenki tuossa suuressa kokouksessa nosti, kun nostikin, kruununsa ja piti sitä päänsä yllä — ja pysyi hetkisen liikkumatta tässä asennossa.

Syvä hiljaisuus vallitsi temppelissä. Tässä juhlallisessa hetkessä ilmeni äkkiä arvaamaton outo vieras näyttämölle — vieras, jota ei kenkään ollut huomannut, ennenkun se ilmestyi kuorikäytävälle. Se oli poika, paljaspäinen ja huonoissa kengissä, puettuna köyhään, karkeaan riepupukuun, joka oli raukeeva repaleisiin. Hän koroitti kätensä juhlallisuudella, joka ei oikein sopinut hänen kurjaan ja surulliseen ilmiöönsä, ja päästi kurkustaan tämän varoittavan muistutuksen —

"Minä kiellän teitä panemasta Englannin kruunua tuohon rikolliseen päähän. Minä olen kuningas!"

Samassa monet miehet närkästyksissään kävit käsiksi poikaan; mutta samassa myöskin Tom Canty, kuninkaallisessa puvussaan, astui nopean askeleen eteenpäin ja huusi helisevällä äänellä —

"Päästäkää hänet ja varokaa itseänne! Hän on kuningas!"

Hurjasti säikähtyivät kaikki läsnäolevat, jotka puoleksi nousit seisaalleen paikoillaan tuijottaen huumaavassa hämmästyksessä toisiaan tai päähenkilöitä tässä kohtauksessa, ikäänkuin ihmiset, jotka ihmettelevät, ovatko he valveillaan ja täysin tolkuillaan vai nukkuvatko ja näkevätkö unta. Lordprotektori oli yhtä ymmällään kuin toiset, mutta tointui pian ja huudahti pontevasti —

"Älkää huoliko hänen majesteetistaan, hänen tautinsa on uudistunut — ottakaa kiinni tuo maankuleksija!"

Häntä olisi toteltu, mutta valekuningas potki jalkaansa ja huusi —

"Hengen uhalla! Älkää koskeko häneen, hän on kuningas!"

Ei käyty häneen käsiksi. Oli kuin kaikki ihmiset olisit kivettyneet. Ei jäsentä liikahtanut, ei sanaa sanottu. Ei kenkään tietänyt mitä oli tekeminen, mitä sanominen niin oudossa ja odottamattomassa tapauksessa. Kun sitten kaikki mielet ja ajatukset kokivat tulla tolkuilleen, astui vieras poika levollisesti eteenpäin mahtavalla ryhdillä ja varmalla katsannolla. Alusta alkaen ei hän ollut horjahtanut, ja kaikkein seistessä siinä kuin puusta pudonneina, astui hän ylös platformulle, ja valekuningas nousi iloisena hänelle vastaan, polvistui hänen edessään ja sanoi —

"Oi, herra kuninkaani, anna Tom Canty raukan olla ensimmäisen, joka vannoo sinulle uskollisuutta ja sanoo: 'Pane kruunu päähäs ja astu jälleen paikoilles!'"

Lordprotektorin silmäys kohtasi ankarasti ja vakavasti vastatulleen kasvoja; mutta yhtäkkiä katosi ankaruus, ja sijaan tuli mitä syvimmän ihmettelyn ilmaus. Sama muutos tapahtui myöskin toisissa suurissa virkamiehissä. He katsoit toinen toistansa ja astuivat askeleen taaksepäin ikäänkuin sovitusta merkistä. Ajatuksissa oli sama: "Mikä merkillinen yhdennäköisyys!"

Lordprotektori aprikoitsi hetkisen, sanoi sitten syvällä kunnioituksella —

"Teidän suostumuksellanne, sir, tahtoisin minä tehdä muutamia kysymyksiä, jotka —"

"Ja minä vastaan niihin, my lord."

Herttua kysyi häneltä nyt yhtä ja toista hovista, kuningas vainajasta, prinssistä, prinsessoista ja poika vastasi tyydyttävästi ja ilman miettimättä. Hän antoi kuvauksen valtiohuoneista palatsissa, kuningas vainajan asumuksesta ja Wales'in prinssin suojista.

Tämä oli kummallista, ihmeellistä, jopa selittämätöntäkin — sanoivat kaikki, jotka kuulivat vastaukset. Vuorovesi oli kääntymäisillään ja Tom Cantyn toivo nousemassa, kun lordprotektori puisteli päätään ja sanoi —

"Tämä on todellakin hämmästyttävää — mutta enempää se ei ole, kuin mitä meidän herramme kuningas myöskin voi tehdä." Tää muistutus ja tämä viittaus Tom Cantyyn, että hän vieläkin oli kuningas, synkistytti häntä, ja hän tunsi toivonsa menevän muruihin. "Nämä ei ole selviä todistuksia", lisäsi protektori.

Vuorovesi kääntyi nyt hyvin nopeaan, todellakin oikein nopeaan mutta nyt päinvastaiseen suuntaan; se jätti Tom Canty raukan haaksirikkoutuneena valtaistuimelle ja ajoi toisen ulos ulapalle. Lordprotektori tuumasi — ravisti päätään — ja tää ajatus tunkeusi häneen: "Se on vaarallista valtiolle ja meille kaikillekin, että häälätään niin kamalassa ongelmassa kuin tämä; se voi pirstauttaa kansan ja kalvaa valtaistuimen juuria." Kääntyi sitten ja sanoi —

"Sir Thomas, vangitkaa tuo. — Ei, älkää hätäilkö!" Hänen kasvonsa kirkastui, ja hän kääntyi repaleiseen pyrkijään tällä kysymyksellä —

"Missä on valtion sinetti? Vastatkaa tähän kysymykseen, ja ongelma on, kun onkin, selitettynä; sillä ainoastaan hän, joka on ollut Wales'in prinssinä, voi vastata siihen! Niin pienessä asiassa lepää itse teossa valtaistuin ja kuninkaan huonekunta!"

Se oli onnellinen ajatus, hyvä ajatus. Että läsnäolevat virkamiehetkin tuumasit samalla tavoin, tuli näkyviin siitä hiljaisesta suostumuksesta, joka meni silmästä silmään. Niin, ei kukaan muu kuin todellinen prinssi voisi selittää sitä synkkää salaisuutta, joka piili tuossa hävinneessä valtion sinetissä — olkoonpa tämä viekas pikku petturi lukenut läksynsä vaikka kuinka hyvin, tässä ei tulisi hänen oppinsa mihinkään, sillä hänen opettajansa itse ei voisi vastata tähän kysymykseen. Voi, kuinka hyvä se oli, tuo konsti! Nyt päästään kuni kerrassaankin tästä ikävästä ja vaarallisesta seikasta! — Senpätähden he nyykkivät huomaamattomasti päätään ja hymyilivät salassa ja näkivät jo kuin hengessä tämän höperön pojan nolattuna ja rikollisen hämmingin murtamana. Mutta kuinka he itse kummastuit nähdessään, ettei käynytkään sillä lailla — kuinka he kummastuit kuullessaan hänen vastaavan levollisesti ja varmasti —

"Tässä ongelmassa ei ole mitään vaikeaa." Lausumatta edes "jos sallitte" kääntyi hän sitten ja antoi käskynsä kursailematta, niinkuin synnynnäiselle hallitsijalle tulee: "Hyvä lordi St. John, menkää minun yksityiseen kabinettiini palatsiin — eihän kukaan tunne sitä paikkaa paremmin kuin te — ja aivan likellä lattiaa vasemmassa nurkassa, kauimpana esihuoneen ovesta, löydätte te seinässä vaskisen naulankannan; painakaa siihen, ja pieni jalokivilipas lentää auki, josta te ette ennen ole kuulleet hiiskaustakaan eikä liioin kenkään muu koko maailmassa, kuin minä ja se uskollinen käsityöläinen, joka sen mulle on tehnyt. Ensimmäisenä pistää silmäänne valtion sinetti — tuokaa se tänne."

Koko seurue hämmästyi tätä puhetta ja vielä enemmän sitä varmuutta, jolla pikku mierolainen tiesi osoittaa juuri tätä korkeaa henkilöä, ilman arvelematta tai ilman erehdyksen pelkoa, ja kutsua häntä oikealla nimellä, niin tyyneesti ja levollisesti kuin olisit he olleet vanhat tutut. Lordi tuli hämilleen melkein niin, että oli suorastaan tottelemaisillaan. Hän jo teki liikkeen kuin olisi menossa, mutta pianpa asettui levolliseen asemaansa jälleen, vaikka hieman punastuen. Tom Canty kääntyi hänen puoleensa ja sanoi ankarasti —

"Mitä tuumaatte? Ettekö kuulleet kuninkaan käskyä? Menkää!"

Lordi St. John kumartui syvään — ja siinä huomattiin, että kumarrus oli nähtävästi varovainen eikä puolueellinen, se kun ei ollut osoitettuna kummallekaan kuninkaalle, vaan puolueettomalle alalle noin keskivälissä heitä — ja lordi meni matkalleen.

Nyt alkoivat liikkua nämä loistokkaat jäsenet tässä virkamiesryhmässä muuttaen sijaa hiljoilleen ja tuskin huomattavasti — ikäänkuin kaunolasissa eli kaleidoskoopissa, jota verkalleen väännetään ympäri; sen tapahtuessa eri osat kustakin kimeltävästä parvesta hajoovat erilleen ja parveutuvat taas toisiksi. Se oli liike, jonka kautta tässä tapauksessa Tom Cantyn ympärillä seisoskeleva loistava seurue hajosi ja taas parveutui yhteen vastatulleen vieraan läheisyyteen. Tom Canty jäi seisomaan melkein yksinään. Nyt seurasi lyhyt väliaika levotonta odotusta ja jännitystä — jonka kuluessa ne harvat arkamieliset, jotka vielä epäröiden ympäröivät Tom Cantya, vähitellen kokosivat rohkeutta kylliksi, liittyäksensä toinen toisensa perästä enemmistöön. Niin että viimein Tom Canty, kuninkaallisessa puvussaan ja jalokivissään, seisoi aivan yksinään ja erillään maailmalta — silmäänpistävänä ilmiönä siinä tyhjän, avaran alan ainoana täyttäjänä. Nyt nähtiin St. John'in palaavan. Ja hänen edetessään keskikäytävää pitkin oli yleinen uteliaisuus niin tulinen, että sipisevät keskustelut suurten kokouksessa kokonaan kuolivat pois, ja niiden sijaan tuli syvä hiljaisuus, hengetön hiljaisuus, jonka vallitessa lordin askeleet kajahtivat kumisevalla äänellä kirkossa. Jokainen silmä tuijotti häneen, hänen edetessään. Hän tuli platformulle, pysähtyi hetkeksi, kääntyi sitten Tom Cantyn puoleen syvällä alamaisuudella ja sanoi —

"Sire, sinettiä ei löytynyt sieltä!"

Rähisevä rahvas voi tuskin nopeammin lentää eri haaroille myrkyllisen ruttotautisen läheltä, kuin nyt pelästyneet ja kalpeat hovimiehet pakenivat pientä repaleista kruununvaatijaa. Minuuttia ei mennyt, ennenkun hän seisoi siinä ihan yksinään, ilman ystävää tai puolustajaa — ampumatauluna, johon nyt suunnattiin katkera tulituisku halveksivia ja vihastuneita silmäyksiä. Lordprotektori karjaisi kovasti —

"Heittäkää se kerjäläinen kadulle ja ruoskitkaa häntä läpi kaupungin — eihän tuo kurja poikanulikka siedä sen enempää punnitsemista!"

Muutamat kaartin upseerit riensit noudattamaan tätä käskyä, mutta Tom
Canty viittasi heidät pois syrjälle sanoen —

"Pois! Joka koskee häneen, sen henkeä kysytään!"

Lordprotektori oli hirveän hämmästynyt. Hän sanoi lordi St. John'ille —

"Haitteko tarkoin? — mutta mitä hyötyä kysymästä? Tämä on selittämätöntä. Pikku seikat, vähäiset asiat voivat kyllä pyörähtää muististamme, ja eihän siinä ole mitään niin kummeksittavaa; mutta kuinka niin jykeä ja iso kappale kuin Englannin valtiosinetti voi joutua hukkaan eikä kukaan löytää jälkeäkään siitä — raskaasta kultakiekosta — —"

Tom Canty juoksi esiin silmät loistavina ja huudahti —

"Seis! Riittää! Oliko se pyöreä? — ja paksu? — ja oliko siihen piirretty kirjaimia ja kuvia? — Oli, sanotte. Ooh, nyt tiedän mitä tuo valtion sinetti on, jost' on ollut niin paljon kiusaa ja vaivaa viime aikoina. Jos olisitte sanonut mulle millainen se on, niin olisi se ollut käsissänne kolme viikkoa sitten. Minä tiedän varsin hyvin missä se on; mutta minä en sitä sinne pannut — ensiksi."

"Kuka sitten, herra kuninkaani?" kysyi lordprotektori.

"Hän, joka seisoo tuossa — Englannin oikea kuningas. Ja hän on teille itse kertova missä se on, — sitten kai te uskotte, että hän tuntee asian omasta tiedostaan. Ajatelkaa tarkoin, kuninkaani — ponnistelkaa muistianne — se oli viimeinen teko, ihan viimeinen teiltä sinä päivänä, kuin te, minun repaleisiini puettuna, sänttäsitte ulos palatsista rangaistaksenne sotamiestä, joka oli solvannut minua."

Seurasi hiljaisuus, jota ei hämmentänyt yhtään liikuntaa tai kuiskausta, ja kaikkein silmät oli suunnatut pieneen vieraaseen, joka seisoi siinä pää painuneena ja kulmakarvat rypyissään etsien muistinsa komeroista, joissa joukottain vähäpätöisiä juttuja pyöriskeli, yhtä ainoaa pikkuista kapinetta, joka — jos sitä löytyisi — nostattaisi hänet valtaistuimelle, mutta jos ei löytynyt, jättäisi hänet ikuiseksi kerjäläiseksi ja hylkiöksi. Sekunti kului toinen toisensa perästä — sekunnit laajenivat minuuteiksi — yhä poika kamppaili hiljaa muistinsa kanssa eikä antanut elon merkkiäkään. Mutta viimein hän huokasi syvään, pudisteli viivytellen päätänsä ja sanoi vapisevin huulin ja epätoivoisella äänellä —

"Muistan koko kohtauksen — kaikki tyyni — mutta sinettiä en vain muista." Hän pysähtyi, katsoi ylös ja sanoi lempeän arvokkaasti: "Hyvät lordit ja herrat, jos tahdotte teidän oikealta hallitsijaltanne riistää hänen omansa sentähden, että tämä todistus puuttuu, jota hän ei kykene tuomaan esiin, niin minulla ei ole täällä mitään tekemistä enää. Mutta — —"

"Oh, älkäähän mielettömiä, älkää hulluutta, kuninkaani!" huusi Tom Canty pelästyneenä, "oottakaa! — ajatelkaa! älkää jättäkö epätoivolle sijaa! — asia ei ole hukassa. Eikä se saa joutua hukkaan! Kuulkaa nyt mitä sanon — joka sanaa! Minä kerron teille kaikki mitä tuona aamuna tapahtui, pienimmätkin seikat. Me juttelimme keskenämme — minä kerroin teille sisaristani, Nan'ista ja Bet'istä — oh, jopa muistatte! ja vanhasta isoäidistäni — ja Offal Courtin poikain monista leikeistä — kas niin, jopa muistatte nämäkin. No, hyvä on! Seuratkaa vain kertomustani, te muistatte kyllä loputkin. Te annoitte mulle syödäkseni ja juodakseni ja ruhtinaan hienoudella lähetitte pois palvelijat, jottei minun alhainen kasvatukseni saattaisi minua häpeään heidän silmissään — oh, senkin te muistatte."

Mikäli Tom paljasti nämä seikat ja toinen poika nyykytti päätään — tuntien niitä, sikäli suuret virkamiehet hovista ja koko tuo loistava kuulijakunta tuijotti toinen toiseensa ihan ymmällään. Olihan kertomus kuin tosi tapausta, mutta kuinka saattoi siitä johtua tuo mahdoton prinssin ja kerjäläispojan sekaannus? Ei konsanaan ole mikään seurakunta ollut niin hämmästynyt, niin utelias ja niin puusta pudonnut.

"Me vaihdoimme vaatteet, prinssi. Sitten seisoimme erään peilin eteen, ja me olimme niin toinen toisemme näköiset, että me molemmat sanoimme, että nähtävästi ei ollut mitään muutosta tapahtunut — niin, te muistatte senkin. Sitten te huomasitte, että sotamies oli haavoittanut minua käteen — katsokaas! tähän paikkaan. Minä en voi vieläkään kirjoittaa sillä, sormet ovat niin kankeat. Tässä teidän korkeutenne hypähti ylös, te lupasitte kostaa sotamiehelle ja juoksitte ovelle — syösten siinä erään pöydän ohi — se kappale, jota te sanotte valtion sinetiksi, oli tämän pöydän päällä — te sieppasitte sen ja katsoitte sille malttamattomasti jotain piilopaikkaa huoneessa — silloin teidän silmiinne sattui — —"

"Seis! jo riittää! Jumalalle olkoon kiitos!" huudahti repaleinen kruunun vaatija, kovin kiihtyneenä. "Menkää, St. John hyvä, — sen Milanolaisen asepuvun toisessa hihassa, joka riippuu, seinällä te löydätte valtion sinetin!"

"Oikein, herra kuninkaani, oikein!" huusi Tom Canty; "nyt on Englannin valtikka teidän kädessänne, ja parempi sille, ken sen tahtoisi kieltää, että olis mykkänä syntynyt! Menkää, lordi St. John, ja antakaa jaloillenne siivet!"

Koko seurakunta oli jaloillaan nyt ja melkein tolkuiltaan pelkästä pelosta, pinnistyksestä ja pöyristyksestä. Lattialla ja platformulla nousi huumaava, rähisevä pauhina, ja hetkeksi aikaa ei kenkään kuullut mitään muuta eikä huolinut muusta, kuin mitä lähin naapuri huusi hälle korvaan taikka hän naapurin. Kului aikaa — ei kukaan tietänyt paljonko, ei kukaan sitä huomannut. Viimein tuli kerrassaan hiljaisuus, ja samassa silmänräpäyksessä ilmestyi St. John platformulle ja piti valtion sinettiä ylhäällä kädessään. Silloin kajahti kirkossa hurraava huuto —

"Kauvan eläköön oikea kuningas!" Viisi minuuttia ilma tärähti eläköön-huudoista ja soittokoneiden pauhinasta ja oli ihan valkeana huiskuvista nenäliinoista. Ja kaiken tämän kestäessä seisoi repaleinen poika, etevin ilmiö Englannissa, punaisin poskin, onnellisena ja jalon ylpeänä keskellä platformua, ja kuningaskunnan vasallit polvistuivat hänen ympärillään.

Sitten kaikki nousivat seisomaan, ja Tom Canty huusi —

"Nyt, jalo kuninkaani, suvaitkaa ottaa takaisin nämä kuninkaalliset vaipat ja antakaa Tom raukalle, teidän palvelijallenne, hänen ryysynsä ja repaleensa jälleen."

Lordprotektori kohotti äänensä —

"Riisukaa se lurjus paljaaksi ja viskatkaa Tower'iin."

Mutta uusi kuningas, oikea kuningas sanoi —

"Ei, minä en sitä tahdo. Ilman hänen apuansa mulla ei olisi kruunuani tällä hetkellä — älköön kukaan uskaltako käydä hänen kimppuunsa tai tehdä hänelle mitään pahaa. Ja mitä sinuun tulee, hyvä enoni, hyvä lordprotektori, niin osoittaa sinun käytöksesi tätä pientä poika raukkaa vastaan suurta kiittämättömyyttä, sillä hän on kuulemma tehnyt sinusta herttuan —" lordprotektori punastui — "mutta eihän hän ollut oikea kuningas, joten sinun mahtava arvonimesi on mitätön nyt — tai kuinka? Huomenna tulee sinun pyytää minun luonani saada se vahvistetuksi, mutta hänen kauttansa; muuten ei herttuasta tule mitään, vaan olet sinä pysyvä kreivinä vain."

Tämän nuhtelun kestäessä vetäytyi Sommersetin herttua hieman pois näkyvistä paikaltaan. Kuningas kääntyi Tomin puoleen ja sanoi: "Poika hyvä, miten sinä voit muistaa, mihin minä kätkin sinetin, kun en minä itse voinut sitä muistaa?"

"Ah, kuninkaani, se oli helppoa, sittenkun mä olin sitä käyttänyt monta kertaa."

"Käyttänyt? ja kuitenkaan et voinut selittää missä se oli?"

"Enhän minä tietänyt mitä kappaletta he kaipasit. He eivät sanoneet minkälainen se oli, teidän majesteetinne."

"Mihinkä sinä käytit sitä sitten?"

Punainen veri rupesi hiipimään Tomin poskille; hän loi silmänsä maahan ja vaikeni.

"Puhu suus puhtaaks, hyvä poika, äläkä pelkää ollenkaan," sanoi kuningas. "Mihinkä tarpeeseen oot sä käyttänyt Englannin valtiosinettiä?"

Tom änkytti hetkisen hirveän hämillään. Sitten tuli hänen suustaan —

"Olen sillä paukannut pähkinöitä."

Lapsi raukka! Ne naurunpurskaukset, jotka tervehtivät tätä tunnustusta, saivat hänet melkein vaipumaan maan sisään. Mutta jos vielä kenessäkään oli luuloa, että sittenkin Tom Canty muka oli Englannin kuningas ja tottunut kuninkuuden korkeihin kapineihin, niin tämä vastaus kerrassaankin pyyhkäisi pois semmoiset luulot.

Oli sillaikaa pramea kruunausvaippa muutettu Tom'in hartioilta kuninkaan hartioille ja tämän ryysyinen puku sillä tavoin peitetty näkyvistä. Kruunausjuhlallisuudet jatkuivat nyt. Oikea kuningas voideltiin ja kruunu pantiin hänen päähänsä, samalla kun tykkien paukaukset ilmaisivat tämän uutisen Londonille ja koko kaupunki näkyi soivan suosiosta.