Read synchronized with  English  Romanian  Russian  Spanisch 
Prinssi ja kerjäläispoika.  Mark Twain
Luku 31. YHDESNELJÄTTÄ LUKU.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Uskollisuuden juhlakulku.

Tom Cantyn herätessä seuraavana aamuna oli ilma täynnään jylisevää jyminää, joka kantoi kauvemmas kuin korvaan. Se oli sulaa musiikkia hänelle, sillä se tiesi, että koko englantilainen maailma oli jaloillaan tervehtiäksensä alamaisimmasti tätä suurta päivää.

Tom oli vieläkin kerran päähenkilönä ihmeen loistavassa juhlakulussa
Thames joella, sillä vanhan tavan mukaan "uskollisuuden juhlakulku"
Londonin läpi lähti Tower'ista, ja sinne hän nyt oli menossa.

Hänen tultuaan perille näytti sillä, kuin vanhan kunnianarvoisen linnoituksen muurit olisit yhtäkkiä haljenneet tuhansista paikoista ja kuin joka halkeamasta tupruisi punainen liekkikieli ja valkoinen savupilvi perästä. Huumaava räjähdys seurasi, joka täydelleen hukutti ihmisjoukon riemuhuudot ja sai maapinnan täräjämään. Tykkien salamoimiset, savut ja räjähykset tulivat toinen toisensa perästä ihmeen nopeudella, niin että vanha Tower hälveni paksuun sumuun omasta savustaan, — kaikki pait ylimmäisen tornin huippu ei, jota sanottiin Valkoiseksi Tower'iksi; tämä, liehuvine lippuineen, pisti ulos tiheästä savusta kuin vuorenkärki pilvikerroksesta.

Tom Canty, puettuna loistavaan pukuun, nousi korskuvan sotaoriin selkään, jonka koristeltu satulavaippa ulottui melkein maahan asti. Hänen "setänsä", lordprotektori Somerset, asettui samalla tavoin ratsastaen, hänen taaksensa. Kuninkaan kaarti muodosti rivin kummallekin puolen ja oli mitä prameimmasti varustettu. Protektorin perästä tuli näennäisesti ääretön saattojoukko suurisukuisia aatelismiehiä, joita seurasi heidän vasallinsa. Näiden jälkeen taasen seurasi lordmajori ja neuvosmiehistö punaisissa samettivaipoissa ja kultaiset vitjat rinnoillaan, ja näiden jälkeen virkamiehet ja kaikki Londonin ammattikunnat upeissa puvuissa ja kantaen kukin kuntansa lippuja. Niinikään osallistui juhlakulkuun, erityisenä kunniavahtina kaupungin läpi, Vanha ja Arvoisa Tykistökomppania — laitos, joka jo silloin oli kolmesataa vuolta vanha ja ainoana sotilasosastona Englannissa, jolla oli (niinkuin sillä vielä meidän päivinämme on) etuoikeus pitää itseään riippumattomana parlamentin käskyistä.

Tämä oli todellakin loistavaa näytelmää, ja saattojoukkoa tervehdittiin kaikuvilla eläköön-huudoilla, sen juhlallisesti liikkuessa eteenpäin sullottujen ihmisjoukkojen keskitse. Kronikoitsija kertoo: "Kun kuningas tuli sisään kaupunkiin, vastaanotti hänet väestö rukouksilla, tervetuliaisilla, eläköönhuudoilla, suopeilla sanoilla ja kaikilla merkeillä, jotka osoittavat alamaisten vilpitöntä rakkautta hallitsijaansa. Kuningas osoitti iloiset kasvoi niille, jotka seisoivat taaempana, ja lausui helliä sanoja niille, jotka olit likempänä hänen armoansa, ja hän näytti olevansa yhtä kiitollisena kansan hyväntahtoisuudesta kuin tämä oli saadessaan sitä osoittaa. Kaikille, jotka toivoivat hänelle hyvää, sanoi hän kiitokset. Niille, jotka rukoilivat: 'Jumala varjelkoon hänen armoansa', sanoi hän takaisin: 'Jumala varjelkoon teitä kaikkia' ja lisäsi, että 'hän kiitti heitä sydämmensä pohjasta'. Ihmeellisesti oli kansa ihastuksissaan kuninkaansa armollisiin vastauksiin ja käytökseen".

Fenchurch Street'illa seisoi "kaunis lapsi kauniissa puvussa" eräällä lavalla lausumassa hänen majesteettiansa tervetulleeksi kaupunkiin. Viimeinen värssy hänen tervehdyksessään kuului näin:

    "Oi, terve, terve kuningas! Oi, sydän säpsähtää
    ja kieli hiljenee, kun silmä halajaa —
    Oi, terve, terve valtahas, mi meitä lämmittää.
    Sua Herra hallitkoon! Oi, sydän suosittaa."

Kansa remahti kaikuvaan iloon, toistaen jotakuinkin mitä lapsi oli sanonut. Tom Canty katseli tuota lainehtivaa merta, jossa kirkkaat kasvot pääosana olit, ja hänen sydämmensä paisui autuutta. Hän tunsi, että ainoa, mikä kannatti elämistä tässä maailmassa, oli olla kuninkaana ja koko kansan lemmikkinä. Samassa hetkessä sattui hänen silmäänsä vähän matkan päästä pari repaleista toveria Offal Court'ista — toinen lordisuuramiraali hänen entisessä leikkihovissaan, toinen ensimmäinen sänkykamari-lordi samassa vaateliaassa valepaikassa; ja hänen ylpeytensä paisui yli kaikkein rajojen. Voi, jospa he nyt tuntisivat hänet! Mikä sanomaton kunnia olisi se, jos he voisit nähdä mikä hän nyt oli ja todistaa, että tuo naurettava pilkkakuningas katuojista ja kujista oli tullut todelliseksi kuninkaaksi, sekä että hällä oli suuria herttuaita ja prinssejä nöyrinä palvelijoinaan ja koko Englannin maailma jaloissaan! Mutia hänen täytyi luopua siitä ilosta ja tukehuttaa toiveensa, sillä moinen tunteminen saattaisi maksaa enemmän kuin se tuottaisi. Niin käänsi hän siis päänsä pois ja antoi molempain repaleisten poikain jatkaa riemu- ja hurraa-huutojaan, heidän tietämättään kelle he niitä tuhlasit.

Jokainen hetki kuului huuto: "rahaa! rahaa!" ja Tom vastasi heittämällä kunakin hetkenä kourallisen uusia kiiltäviä rahoja ihmisjoukon kourittavaksi.

Kronikoitsija kertoo: "Gracechurch Street'in ylempään päähän, erään kyltin ulkopuolelle, joka kuvasi kotkaa, oli kaupunki pystyttänyt komean kaarikaton, ja tämän sisäpuolella oli lava, joka ulottui suoraan kadun poikki. Tämän päällä oli historiallinen kuvaryhmä, joka kuvaili kuninkaan lähimpiä esi-isiä. Siinä istui Elisabeth Yorkilainen keskellä tavattoman suurta, valkoista ruusua, jonka terälehdet muodostivat erittäin soman reunuksen hänen ympärilleen. Hänen vieressään oli Henrik VII lähtien suuresta, punaisesta ruususta, joka oli järjestetty samalla tavoin: kuninkaallisen pariskunnan kädet olit yhdessä ja vihkisormus asetettu näkyviin. Valkoisesta ja punaisesta ruususta lähti puunrunko, joka ulottui ylimmälle lavalle, missä istui Henrik VIII. Tämä oli asetettu punaiseen ja valkoiseen ruusuun, ja hänen vieressään oli uuden kuninkaan äidin, Jane Seymour'in, muotokuva. Tästä pariskunnasta nousi oksa, joka ulottui kolmannelle lavalle, missä istui Edvard VI kuvitettuna, joka oli noussut valtaistuimelle majesteetillisuudessaan. Koko kuvaryhmä oli kiedottu punaisista ja valkoisista ruusuista tehtyihin seppeleisiin."

Tämä eriskummainen ja huvittava näky vaikutti riemuitsevaan kansaan niin, että sen hyvähuudot täydellisesti voittivat sen lapsen heikon äänen, joka oli saanut toimekseen selittää kuvat kauniissa runosäkeissä. Mutta Tom Canty ei ollut pahoillaan siitä, sillä tämä äänekäs kansansuosio oli hänestä suloisempaa musiikkia kuin mikään runollisuus, olkoonpa säkeet olleet kuinka kauniit tahansa. Minnepäin ikinä Tom käänsikin iloiset nuoret kasvonsa, tunsi väkijoukko heti kuvan yhtänäköisyyden hänen kanssaan lihassa ja veressä. Ja uudet mieltymyksen myrskyt pauhasit.

Juhlakulkue liikkui yhä eteenpäin ja lävisti toisen kunniaportin toisensa perästä hipaisten koko ryhmän historiallisia kuvaelmia, joista kukin puolestaan osoitti jotakin pienen kuninkaan hyvettä tai taitoa tai muuta ansiota. "Läpi koko Cheapsiden, jokaisesta kuistista ja ikkunasta liehui lippuja ja viiriä; ja rikkaimmat matot ja kankaat, paikka paikoin jopa kullatut kirjosilkitkin peittivät kadut — todisteina läheisten kauppapuotien suuresta rikkaudesta; ja koko loisto ja prameus, joka rehoitti tällä päätiellä, oli yhtä suuri muilla kaduilla, jopa siellä täällä suurempikin."

"Ja koko tämä loisto ja nämä ihmeet on tässä yksistään minua varten — minua!" mumisi Tom Canty.

Valekuninkaan posket hehkuivat kiihtyväisyyttä, hänen silmänsä leimusivat, hänen aistimensa loiskivat ihastuksen meressä. Tältä hetkellä, juur kun hän nosti kättänsä sirotellakseen runsaita lahjojaan, tarttui hänen silmänsä halpaan, säikähtyneeseen naismuotoon, joka tunkeili esiin ihmisjoukon takarivistä ja jonka silmät olit pingoitetut häneen. Kauhu valtasi pojan. Se oli hänen äitinsä! Ja ylös lensi hänen kätensä kasvoille, kämmenpohja ulospäin — tuo vanha väkinäinen liike, joka oli perintönä unohtuneesta kohtauksesta ja sitten juurtunut tavaksi. Seuraavassa hetkessä oli vaimo tunkeutunut tiheän ihmisrivin ja vartioväen läpi ja seisoi nyt ihan Tom Cantyn vieressä. Äiti syleili hänen säärtänsä, peitteli sitä suudelmilla ja huusi: "Oi, lapseni! oi rakas lapseni!" kääntäen häneen kasvot, jotka olit kirkastuneet ilosta ja rakkaudesta. Samassa sieppasi eräs kaartiväen upseeri vaimon pois, laskien kirouksen, ja lennätti hänet lujalla rykäyksellä sinne, mistä hän oli tullut. "Minä en tunne teitä, vaimo!" oli ne sanat, jotka putosivat Tom Cantyn huulilta tämän surkean kohtauksen tapahtuessa. Mutta pistipä hänen sydämmeensä nähdä miten äitiä kohdeltiin. Ja kun tämä kääntyi takaisin saadaksensa vielä silmäyksen pojalta, ennenkuin ihmisjoukko sulkisi hänet näkyvistä, näytti vaimo parka niin nöyrtyneeltä, niin sydän-särkyneeltä, että Tom Canty piehtaroi häpeän häätämänä. Tämä tunne kerrassaankin sammutti hänen ylpeytensä kekäleet tuhaksi ja teki tyhjäksi hänen anastamansa kuninkuuden. Hänen suuruutensa sokkoset olit hänen mielestään mennyttä kalua, putosit hänen päältään kuin ränstyneet repaleet.

Juhlakulkue kulki eteenpäin yhä kasvavan komeuden ja tervehtiväin, väljeneväin väkijoukkojen läpi; mutta Tom Cantylle oli luo kaikki olematonta. Hän ei nähnyt eikä kuullut. Kuninkuus oli kadottanut sulonsa ja suopeutensa, sen loisto käynyt hänelle nuhteeksi. Katumus kalvoi hänen sydäntään. Hän sanoi: "Jumala suokoon, ett' oisin vapaa vankeudestani!"

Hän oli tietämättään toistanut ne sanat, jotka oli lausunut pakko-suuruutensa ensimmäisenä päivänä.

Loistava juhlakulkue kiemurteli kuin paistava, pitkän pitkulainen käärme tuon kummallisen, vanhan City-kaupungin koukkuisia katuja eteenpäin ja läpi juhlivain joukkojen. Mutta kuningas istui ratsunsa selässä pää painuneena alaspäin ja silmät tyhjinä; näki ainoastaan äitinsä kasvot ja loukatun katseen niissä.

"Rahaa, rahaa!" Huuto kävi kuuroon korvaan.

"Kauvan eläköön Edvard, Englannin kuningas!" Tuntui siltä kuin maanpinta täräjäisi ihastushuudoista; mutta ei vain mitään vastausta kuninkaalta. Hän kuuli tärähtävän toitotuksen, ikäänkuin kuulee myrskyjen mainingin, kun se sattuu korvaan hyvin kaukaa, sillä toitotus tukehtui ihan toisen äänen alle, joka oli paljon lähemmällä, hänen omassa rinnassaan, hänen syyttävässä omassa tunnossaan, — äänen, joka alinomaa toisti hälle nuo häpeälliset sanat: "Minä en tunne teitä, vaimo!"

Nämä sanat soivat soimaten kuninkaan sielussa, niinkuin kuolinkellon soitto soi jääneen ystävän sieluun, muistuttaen tätä salaisesta vilpistä, jota hän kerran kehräsi kuollutta kohtaan. Uudet kunnianosoitukset odottivat jokaisessa kadun-käänteessä. Uudet merkilliset ihmeet tulivat näkyviin. Uudet patterit ampuivat huumaavia laukauksia. Uudet ihastushuudot huijasivat odottelevien ihmisjoukkojen kurkuista. Mutta kuningas ei antanut vastauksen merkkiäkään, ja se syyttävä ääni, joka paloi hänen riutuneessa rinnassaan, oli ainoa mitä hän kuuli.

Vähitellen iloisuus kansajoukkojen kasvoissa muutteli hieman ja sekaantui johonkin, joka vivahti vähän levottomuudelle ja tuskalle. Huomasi myöskin miten riemuriehuna oli vähenemässä. Lordprotektori oli sukkela näkemään nämä merkit; yhtä sukkela hän oli näkemään niiden syyt. Hän kannusti hevosiaan, ratsasti kuninkaan viereen, kumarsi syvälle satulassaan, paljasti päänsä ja sanoi —

"Mun herrani! Ei oikein sovi nyt uneksua. Kansa on huomannut alakuloisen ilmeen teidän kasvoissanne, pilvet teidän otsallanne, ja se ennustaa pahaa siitä. Noudattakaa neuvoani: antakaa kuninkuuden auringon paistaa uudelleen tuohon synkkään sumuun, niin se hälvenee. Nostakaa päänne jälleen ja hymyilkää kansalle."

Näin sanoen sirotteli herttua kourallisen rahoja oikealle ja vasemmalle ja vetäysi sitten paikalleen. Valekuningas teki koneentapaisesti niin kuin häntä oli pyydetty. Hänen hymyssään ei ollut sydämmen vilpittömyyttä, mutta harvat silmät olit kyllin lähellä tai kyllin terävät sitä huomaamaan. Hänen korutöyhtöisen päänsä nyökkäykset, alamaisten tervehtiessä, olit miellyttävät ja suopeat; rahalahjat, jotka lähtivät hänen kädestään, olit kuninkaallisesti runsahat. Niin katosi kansan rinnanahdistus, ja ihastus-huudot huijasit kuin ennen.

Vielä kerran, vähää ennen juhlakulun loppua, täytyi herttuan ratsastaa esiin ja tehdä muistutuksia. Hän kuiskasi —

"Oi, kallis hallitsija! Antakaa mennä tää paha tuulenne. Maailman silmät on kääntyneet teihin." Sitten lisäsi hän kovasti suuttuneena: "Vieköön riivattu tuon hullun naisen! Hän se oli, joka on hämmentänyt teidän korkeutenne."

Juhlan loisto-esine käänsi elottomat silmänsä herttuaan ja sanoi raukealla äänellä —

"Hän oli mun äitini!"

"Herra jumala!" huudahti protektori käännähtäen hevosensa entisille paikoilleen juhlakulussa, "enteet oli siis tosia. Hän on jälleen mielipuoli!"