Read synchronized with  English  Romanian  Russian  Spanisch 
Prinssi ja kerjäläispoika.  Mark Twain
Luku 30. KOLMASKYMMENES LUKU.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Tom'in edistyminen.

Sill'aikaa kuin todellinen kuningas vaelteli pitkin maata, huonosti puettuna, huonosti ruokittuna, maankiertäjäin rusikoimana ja pilanesineenä lakkaamatta, toisinaan salvattuna yhteen varkaiden ja murhaajain kanssa vankilaan ja kutsuttuna roistoksi ja petturiksi kaikkialla, — sill'aikaa vietti valekuningas Tom Canty ihan toisenlaista elämää.

Kuu viimeksi hänet näimme, oli kuninkuus juur ruvennut näyttämään hälle päiväpuoltaan. Tämä päiväpuoli leveni levenemistään jokaiselta vuorokaudelta: hyvin vähässä ajassa koko elo oli tullut pelkäksi auringonpaisteeksi ja suloksi. Pelko meni menoaan; synkät aavistukset haihtuivat ja kuolivat pois; hämmennys hälveni luonnollisen ja luottavaisen ryhdin tieltä. Piiskapoikansa kultakaivoksen sai hän lypsämään päivä päivältä paremmin.

Hän käski lady Elisabethin ja lady Jane Gray'in luoksensa, kun hänen tuli halu leikkiä tai jutella, ja lähetti heidät pois saatuaan kylliksensä, kaikki tyyni kuin olisi hän tottunut moisiin tapoihin. Eikä myöskään osoittanut hän minkäänmoista hämmennystä enää, kun nämä korkeat henkilöt lähtiessään painoivat suukkosen hänen kämmenelleen.

Se oli hänelle hupaista, kun hän iltasin tuli kaikella loistolla saatetuksi vuoteelle ja aamusin monimutkaisilla juhlamenoilla puetuksi. Hän ylvästeli, kun hän marssi päivällisille tuo kimeltävä joukko valtiopalvelijoita ja asepukuisia herrasmiehiä kintereillään; niin, hän jopa lisäsi näiden viimemainittujen lukuakin kaksin kerroin, että niitä oli sata. Hän rakasti kuulla torvien toitotusta pitkissä käytävissä ja kuuluvain äänien kajahusta: "Tie auki kuninkaalle!"

Hän oppi jopa ilolla istumaan neuvostossa valtaistuimellansa ja olemaan olevinansa jotain muutakin kuin lordprotektorin huulikappaleena. Hän otti mieliriemulla vastaan ulkomaiset lähettiläät ja heidän prameat saattoväkensä ja kuunteli heidän asioitaan loistavilta kuninkailta, jotka nimittivät häntä '"veljeksensä". Oi, sinä onnen lellipoika Tom Canty, äsken lähtenyt Offal Court'in liasta!

Hän oli ihastunut kallisarvoisiin vaatteisiinsa ja antoi käskyjä tuomaan yhä lisää. Hän huomasi nuo neljäsataa palvelijaansa liian vähälukuisiksi omalle suuruudelleen ja enensi ne kolmin kerroin. Noiden liehakoitsevain hovimiesten mairittelu kävi suloiseksi musiikiksi hänen korvilleen. Hän pysyi kuitenkin hyvänä ja lempeänä ja oli yhä edelleen kaikkien rasitettujen puolustajana ja kävi väsymätöntä sotaa vääriä lakeja vastaan. Moisissa tiloissa saattoi hän loukattuna muka kääntyä johonkin kreiviin tai herttuaan ja iskeä häneen silmäyksen, joka pani loukkaajan vapisemaan. Kerran, kun hänen kuninkaallinen "sisarensa", tuo hirveän pyhä lady Mary, otti jutellakseen hänen kanssaan hänen "viisaudestaan", siinä, että hän armahti niin paljon ihmisiä, jotka muuten olisivat istuneet vankeudessa tai tulleet hirtetyiksi tai poltetuiksi, ja kun hän muistutti hänelle, että heidän isä-vainajansa vankiloissa väliin oli ollut enemmän kuin kuusikymmentä tuhatta syylliseksi todistettua vankia yhdellä kertaa, sekä että kuningas Henrik kiitetyn hallituksensa aikana oli jättänyt seitsemänkymmentäkaksi tuhatta vankia pyövelin tapettavaksi[15] — silloin poika tuli jalon harmin valtaan ja käski lady Maryn mennä huoneeseensa ja rukoilla Jumalaa ottamaan hänen rinnastaan kiven ja antamaan hänelle ihmisen sydämmen.

Eikö Tom siis koskaan tuntenut levottomuutta tuon pienen oikean prinssi paran kohtalosta, joka niin ystävällisesti oli kohdellut häntä ja semmoisella innolla lentänyt ulos kostamaan tuolle hävyttömälle vartiomiehelle palatsin portilla?

Kyllä, ensimmäiset päivät ja yöt olit runsaasti sirotetut mietteillä kadonneesta prinssistä ja hänen toivotusta kotiintulostaan ja hänen astumisestaan perittyihin oikeuksiinsa ja kunniaansa. Mutta kun aika kului eikä prinssiä kuulunut, niin Tom'in mieltä rupesi pitämään täydessä puuhassa uutuus ja lumoavaisuus hänen asemassaan, ja eksynyt hallitsija rupesi vähitellen luistamaan pois hänen ajatuksistaan. Ja lopulta, kun nämä mietteet väkisinkin aika ajottain tunkeutuivat hänen rintaansa, hän ajoi ne menemään pahansuopina aaveina, jotka vain panivat Tom'in häpeemään ja tuntemaan syyllisyyttä.

Tom'in äiti parka ja sisaret menivät, samaa tietä hänen sydämmestään. Ensimmältä hän vaikeroi heidän puolestaan, suri heitä, mutta sittemmin kauhisti häntä se ajatus, että he jonakin päivänä ilmestyisivät repaleissaan ja liassaan, ilmaisisivat hänet suukkosillaan ja syöksisivät hänet alas huimaavalta paikaltaan ja vetäisivät hänet takaisin köyhyyteen ja kurjuuteen ja likaan. Viimein he lakkasit melkein kokonaan häntä kiusaamasta. Ja Tom oli tyytyväinen, jopa iloinenkin, sillä milloin ikänänsä heidän surulliset ja syyttäväiset kasvonsa ilmestyivät hänelle, tunsi hän itsensä halveksituksi enemmän kuin mateleva mato.

Puolyön aikaan helmikuun 19 päivänä oli Tom Canty vaipumassa uneensa kallisarvoisella vuoteellaan kuninkaan kodissa, kuninkaallisten palvelijoittensa passaamana ja kuninkuuden komeuden ympäröimänä, — onnellinen poika, sillä huomispäivä oli määrätty hänen juhlalliseksi kruunauksekseen Englannin kuninkaaksi. Samana hetkenä Edvard, todellinen kuningas, nälissään ja janoisena, ryvettyneenä ja likaisena, väsyneenä matkasta ja verhottuna repaleisiin ja rasuihin — tämä kaikki seurauksena metelistä — tuli puserretuksi ihmisjoukkoon joka suurella harrastuksella katseli isoja, kiirehtiviä työmiesparvia, jotka riensivät sisään Westminster Abbey'in ovista ja niistä ulos, hääräävinä kuin muurahaiset: työmiehet viimeistelivät valmistuksia kuninkaan kruunaukseen.