Read synchronized with  English  Romanian  Russian  Spanisch 
Prinssi ja kerjäläispoika.  Mark Twain
Luku 28. KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Uhraus.

Sill'aikaa painoi Miles'ia katkerasti vankeus ja toimettomuus. Mutta jo tuli suureksi ilokseen hänen tutkimuksensa, ja hän luuli voivansa tervehtiä jokaista tuomiota tyytyväisyydellä, jos se vain ei sisältäisi jatkettua vankeutta. Mutta hän erehtyi. Hän tuli vallan raivoihinsa, kun hänet julistettiin "uppiniskaiseksi maankiertäjäksi" ja tuomittiin istumaan kaksi tuntia jalkapuussa tämän ominaisuuden säilyttämisestä ja Hendon Hallin herran kimpustamisesta. Hänen vaatimuksensa että hän muka oli syyttäjänsä veli ja Hendon Hallin arvonimien ja tilusten oikea perillinen jätettiin halveksivasti huomioon ottamatta, tutkintoa muka ensinkään ansaitsemattomana.

Hän raivosi ja uhkasi matkalla rangaistuspaikkaan, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Vanginvartiat hinasit häntä muassaan kovakouraisesti, ja sai hän päälle päätteeksi monen sysäyksen selkäänsä epäkunnioittavasta käytöksestään.

Kuningas ei pystynyt tunkeutumaan kaiken sen roskaväen läpi, joka surisi vangin ja hänen vartiansa takana. Hänen täytyi sentähden seurata jälkijoukkoa, erillään hyvästä ystävästään ja palvelijastaan. Kuningas oli töin tuskin itse päässyt jalkapuusta, koska hän oli tavattu niin huonossa seurassa, mutta yhtäkaikki oli hänet, nuoruuteensa katsoen, laskettu vapaaksi nuhdesaarnalla ja varoituksella. Kun väkijoukko viimein seisahtui, lensi hän levottomana paikasta paikkaan kehikkeen reunusta myöden etsien aukkoa, josta pääsisi läpi. Ja viimein, tehtyään monta turhaa yritystä, hän onnistui. Tuossa istui hänen henkipalvelijansa alentavassa jalkapuussa, likaisen roskaväen pilkaksi ja puskuksi — hän, Englannin kuninkaan suojelija! Edvard oli tosin kuullut kun tuomio julistettiin, mutta hän ei ollut käsittänyt puoltakaan siitä. Hänen verensä rupesi kiehumaan, kun hän selvästi huomasi solvauksen heidän menettelyssään; se kuohui yli partaittensa seuraavassa hetkessä, hänen nähdessään miten tuli lennähtäen ilmassa ja miten rutistui Hendonin posken muna, — ja hänen kuullessaan miten väkijoukko sen johdosta remahti hartaaseen nauruun. Hän juoksi avonaisen kehän poikki, asettui suoraan virkailevan vartian eteen jo huutaen —

"Hyi, hävetkää! Tämä on mun palvelijani — päästäkää hänet! Minä olen — —"

"Vait, Herran tähden!" huudahti Hendon hurjan peljästyksen vallassa, "johan te menette hiiteen. Älkää huoliko hänestä, vartia, hän on väärä päästään."

"Älä sinä piittaa hänestä, mies poloinen. Minä en piittaa hänestä, mutta sen verran minä piittaan, että hän nyt saa multa läksyn." Hän kääntyi erään alavartian puoleen ja sanoi: "Anna pienelle hupsulle pari lyöntiä tästä piiskasta, jotta hän vähä parantaisi käytöstään."

"Puoli tusinaa tekee paremman vaikutuksen", ehdotti sir Hugh, joka samassa hetkessä oli tullut ratsastaen paikalle katsahtaakseen näytelmää.

Kuningas pantiin kiinni. Hän ei edes koettanut vastustaa; niin hän oli hämmästyksissään siitä hirvittävästä väkivallasta, jota aijottiin panna toimeen hänen pyhitettyä persoonaansa vastaan. Historia oli jo häpäisty tarinalla englantilaisesta kuninkaasta, joka tuli ruoskituksi, — olihan se sietämätöntä, että juuri hänen piti olla kopiona moisesta häpeällisestä sivusta siinä. Hän oli kuitenkin kiinni, ei mitään apua ollut; hänen täytyi joko ottaa rangaistus taikka rukoilla armoa. Kovat ehdot; hän päätti ottaa iskut — kuningas sen tehköön, mutta kuningas älköön rukoilko.

Miten olikaan, teki Miles Hendon tästä vaikeudesta lopun. "Antakaa lapsen mennä, te hirveät pedot", sanoi hän, "ettekö näe, kuinka nuori ja kehno hän on? Antakaa hänen mennä — minä otan hänen lyöntinsä."

"S'oli todellakin hyvä tuuma — kiitos siitä", sanoi Hugh, ja hänen naamastaan loisti pirullinen iva. "Päästäkää pikku kerjäläinen ja antakaa tälle verkille tusina iskuja hänen sijassaan — kunnon tusina, oikein karvaalla mitalla." Kuningas oli heti panemaisillaan jyrkän vastalauseen, mutta sir Hugh sulki hänen suunsa tällä muistutuksella: "Niin, jatka sinä ja puhu suus' puhtaaks — mutta muista vain, että joka sanasta, kuin lähtee suustas, hän tuossa saapi kuus iskua lisää."

Hendon laskettiin jalkapuusta ja hänen selkänsä paljastettiin. Ja kun iskut lyötiin, käänsi kuningas pois kasvonsa, ja kyyneleet, joteskin epäkuninkaalliset, vuosivat hillitsemättä hänen poskilleen. "Voi, sentään, mikä hyvä, jalo sydän", sanoi hän itsekseen, "tämä uhraava urostyö ei ole koskaan menevä muististani. En unhota sitä eivätkä nuo ole sitä unhottavat!" lisäsi hän harmissaan. Mutta hänen aprikoidessaan siinä, kasvoi kasvamistaan hänen oikea käsityksensä Hendonin jaloluontoisesta käytöksestä, kasvoi yhä suuremmoisemmaksi, ja hänen kiitollisuutensa niinikään. Taaskin hän sanoi itseksensä: "Joka pelastaa ruhtinaansa haavoista ja kenties kuolemasta — ja sen on hän tehnyt — suorittaa jalon työn; mutta se on vähäistä — - se on tyhjää! — siihen työhön verraten, joka pelastaa ruhtinaansa häpeästä!"

Hendon ei päästänyt ääntäkään ruoskinnasta, vaan otti raskaat iskut sotilaan urheudella. Tämä seikka yhdessä sen kanssa, että hän oli pelastanut pojan ottamalla ruoskaniskut hänen puolestaan, pakotti kokoontuneen roskaväenkin Hendonia kunnioittamaan; sen ivat ja iljunat kuolivat siihen paikkaan, eikä kuiskaustakaan kuulunut, pait' läiskäävien lyöntien. Hiljaisuus, joka vallitsi paikalla, sittenkin kun Hendon oli jälleen pantu jalkapuuhun, oli vallan vastakohtana niille soimaaville huudoille, jotka olit kuuluneet siellä niin vähää ennen. Kuningas kävi hiipien Hendonin luokse ja kuiskasi hänen korvaansa —

"Kuninkaat ei voi aateloittaa sinua, sinä uskollinen suuri sielu, sillä Yksi, joka on korkeampi kuin kuninkaat, on jo sinut tehnyt aateliseksi; mutta kuningas voi vahvistaa sinun aateluutesi ihmisten silmissä." Hän nosti ruoskan maasta, kosketti sillä hiljaa Hendonin verisiä hartioita ja kuiskasi: "Edvard, Englannin kuningas, lyöpi sinut täten kreiviksi!"

Hendon helleni. Vesi vuoti hänen silmiinsä. Ja kuitenkin järkähytti tilan ja asianlaidan kauhea naurettavuus hänen vakavuutensa siihen määrään asti, että hänellä oli täysi lyö pidättää sisällistä hilpeyttään näkymästä kasvoissaan. Yhtäkkiä tulla kohotetuksi, puoli-alastomana ja verisenä, julkisesta jalkapuusta kreivillisyyden Alppien-kaltaiseen korkeuteen ja loistoon — se näytti hänestä naurettavuuden huipulta. Hän sanoi itseksensä: "Nyt olen mä todellakin kiiltokullalla koristettu! Kuvaritari unelmien ja varjojen valtakunnassa on muuntunut kuvakreiviksi — todellakin huimaava lento näin tottumattomalle siivelle! Jos tätä jatkuu, niin minä kai pian tulen hirtetyksi ja sitten koristetuksi kuin tanssiriuku kaikellaisella prameudella ja kissankullalla. Mutta mä panen kuitenkin niihin arvoa, niin arvottomat kuin ne itsessään ovatkin, mä panen arvoa niihin sen rakkauden tähden, josta ne ovat lähteneet. Paremmat on sittenkin nämä mun tyhjät arvonimeni, jotka tulevat pyytämättäni — puhtaasta kädestä ja hellästä sydämmestä — kuin moni todellinen titteli, joka ostetaan orjamaisuudella halvalta hallitsijalta."

Tuo peljätty sir Hugh pyörähti hevosensa pois ja ajoi täyttä laukkaa matkoihinsa, — ihmisvallin jakaantuessa hiljaa hänen tieltänsä ja sitten taas sulkeutuen yhtä hiljaa. Ja semmoisenaan se valli pysyi. Ei kenkään uskaltanut tuoda esiin mitään muistutusta vangin eduksi tai häntä kiittääkseen; mutta herjauksen puute oli jo itsessäänkin suosionosoitusta kylliksi. Eräs myöhäiseen tullut, joka ei ollut perehtynyt asianhaaroihin ja joka tahtoi osoittaa halveksumista "petturia" kohtaan ja tässä tarkoituksessa oli heittämäisillään häneen kuolleen kissan, — hänet heitettiin tuossa paikassa maahan ja potkittiin pois, hiiskauksenkaan kuulumatta ja syvän hiljaisuuden vallitessa vieläkin.