Read synchronized with  English  Romanian  Russian  Spanisch 
Prinssi ja kerjäläispoika.  Mark Twain
Luku 27. SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Vankeudessa.

Kopit olit aivan täynnä, niin että ystävykset kytkettiin yhteen erääseen suureen huoneeseen, jossa tavallisesti säilytettiin ihmisiä, jotka olit tehneet itsensä syypäiksi vähäpätöisempiin rikoksiin. He saivat seuraa, sillä olipa siellä jo noin kaksikymmentä vankia, käsiraudoissa ja kahleissa, ja molempaa sukupuolta ja eri-ikäisiä — meluava ja rähisevä joukko. Kuningasta karvastutti katkerasti hänen kuninkuutensa ääretön loukkaus, mutta Hendon oli hiljaa ja vaitelias. Hän oli perin pohjin nolattuna. Hän oli tullut kotiin kuin iloinen tuhlaajapoika odottaen saavansa nähdä jokaisen sielun riemuitsevan hänen paluustaan; ja sen sijaan oli hän, kun olikin, kokenut niitä kylmimmän kohtelun ja vankilan. Toivo ja sen täyttäminen kävivät siksi erilleen toisistaan, että vaikutus suorastaan lamautti; hän ei voinut edes päättää oliko tässä enemmän surunäytelmää vai eriskummallisuutta. Hän tunsi melkein saman tunteen kuin ihminen, joka iloissaan tanssii ulos katsellakseen taivaan kaarta ja ulkona saa iskun salamasta.

Mutta vähitellen kävit hänen hämmentyneet ja tuskalliset ajatuksensa kuitenkin jonkunmoiselle tolalle ja kokoontuivat sitten Edithin ympäri. Hän aprikoitsi koko hänen käytöstänsä ja punnitsi sitä kaikin puolin, mutta ei voinut sitä tyydyttävästi selittää. Tunsiko Edith hänet? — tai eikö tuntenut? Se oli mitä pulmallisin kysymys ja pani hänet ymmälle pitkäksi aikaa; mutta lopuksi tuli hän kuitenkin siihen vakuutukseen, että Edith oli hänet tuntenut ja ymmärrettävistä syistä kieltänyt hänet. Hän mieli nyt saada hänen nimensä kerrassaankin kirotuksi, mutta tämä nimi oli niin kauan ollut pyhä Miles Hendon'ille, että hän ei saanut kieltänsä sitä kurittamaan.

Likaiset ja ryysyiset vankilaviltit päällään viettivät Hendon ja kuningas levottoman yön. Vanginvartijaa oli näet lahjottu varustamaan muutamat vangeista juomatavaroilla; luonnollisena seurauksena oli rivot laulut, tappelut, kiljumiset ja kiroukset. Viimein, vähän aikaa puoliyöstä, karkasi eräs mies erään vaimon kimppuun ja oli melkein tappaa hänet lyömällä häntä päähän käsiraudoilla, kun vanginvartija ennätti väliin. Vartia sai näet rauhan palautetuksi antamalla miehelle aimo iskut päähän ja hartioihin — siihen lakkasit mässäämiset. Ja jokaisella oli tilaisuus nukkua jolle ei käynyt vaivaksi noiden kahden haavoitetun ulina ja mulina.

Seuraavan viikon kuluessa olit yöt ja päivät ylenmäärin yks'toikkoiset, eikä tapahtunut mitään tärkeämpää. Miehiä, joiden naamat Hendon muisti selvästi tai epäselvästi, tuli päivin töllöttämään "petturia", ivaamaan ja solvaisemaan häntä; ja öisin jatkettiin juominkia ja mässäämistä suurimmalla säännöllisyydellä. Kuitenkin tuli viimein vähän muutosta. Vartia toi sisään erään vanhan miehen ja sanoi hänelle —

"Se roisto on tässä huoneessa — — vilkaiseppas vanhoilla silmilläs ja sano kuka se on, jos voit."

Hendon katsahti ylös ja tunsi iloisen tunnelman ensi kertaa siitä, kun oli tullut vankeuteen. Hän sanoi itsekseen: "Tämähän on Blake Andrews, joka koko elinaikanaan on palvellut isäni talossa — hyvä ja rehellinen sielu, joll'on sydän paikallaan. Semmoinen oli hän ennen. Mutta kukaan ei ole uskollinen enää; kaikki ovat valehtelijoita. Tämä mies minut tuntee ja kieltää minut kuin kaikki muutkin."

Vanha mies katseli ympärilleen huoneessa, katseli jokaista naamaa vuorostaan ja sanoi lopuksi —

"Eipähän tääll' oo muita kuin lurjuksia ja mierolaisia ja maankiertäjiä
Missä hän on sitten?"

Vartia nauroi.

"Tässä", sanoi hän. "Katso tarkoin tätä härkää ja sano tuumas."

Vanhus tuli lähemmäs, katsoi Hendoniin kauvan ja vakavasti, pudisteli sitten päätään ja sanoi —

"Ei, tää ei ole Hendon — eikä ole koskaan ollut!"

"Oikein! Vanhat silmäs ovat terveet taas. Jos min' olisin sir Hugh, niin totta jumalauta antaisinkin tuon mies ryökäleen — —"

Vartia päätti lauseen kohoamalla varpailleen, ikäänkuin kieppuroisi hän hirsipuussa, ja samalla kurluttaen kurkkuansa muka tukehtumisen merkiksi. Vanhus sanoi kostonhaluisesti —

"Jumala siunatkoon hyvää sydäntä, jos hän ei menettele vielä pahemmin. Jos minä saisin tämän ryökäleen kynsiini, niin polttaisin hänet hiiloksilla, niin totta kuin olen rehellinen mies."

Vartia nauroi pirun naurun sanoen —

"Anna hänen tietää mit' ajattelet, vanhus — sen tekevät kaikki. Saat siitä huvitusta kylliks."

Hän vetäytyi esihuoneeseen päin ja katosi. Vanhus laskeutui polvilleen ja kuiskasi —

"Kiitos ja kunnia Jumalan ett' olette tullut takaisin, hyvä, hyvä herra! Mä luulin teidät kuolleeks jo seitsemän vuotta sitten, ja katsos, täss' olette te ihka elävänä! Minä tunsin teidät heti nähtyäni, ja kova työ oli mulla pidättää itseäni ja olla näkevinäni täällä ainoastaan moskaa ja roskaa maantieltä. Minä olen nyt vanha ja köyhä, sir Miles; mutta sanokaa vain sana, niin minä menen ilmoittamaan ihmisille totuuden, vaikka minut kuristettais."

"Ei", sanoi Hendon; "älä tee sitä. Se vain olisi vahingoksi, eikä auttaisi mitään mun asiassani. Mutta kiitos yhtäkaikki, olet antanut mulle takaisin vähäsen hukkuneesta uskostani ihmiskuntaan."

Vanha palvelija tuli vähitellen suureksi hyödyksi Hendonille ja kuninkaalle. Sillä vanhus kävi heidän luonaan kerta toisensa perästä "herjatakseen" Hendonia ja joka kerta harjoitti hän salakuljetusta. Hän toi näet aina muassaan heille jotain herkkupalasia, parantaakseen vankilan laihaa ruokalistaa. Myöskin kantoi hän heille päivän uutiset. Hendon säästi aina kuninkaalle herkut. Ilman niitä ei kenties hänen majesteettinsa olisikaan kestänyt vankeuden aikaa, sillä hän ei pystynyt syömään sitä halpaa ja viheliäistä ruokaa, jota vartia toi vangeille. Välttääkseen epäluuloa täytyi Andrews'in rajoittaa käyntejänsä vankien luona hyvin lyhyiksi. Mutta joka kerta toi hän kuitenkin muassaan tärkeitä tietoja verrattain paljon — tietoja, jotka hän puhui yksinomaan Hendonille hyvin matalalla äänellä, mutta joita hän keskeytti kovaäänisillä, hurjilla haukkumasanoilla muiden vankien kuultaviksi.

Tällä tavoin tuli perheen historia pieninä palasina vähitellen Andrews'in suusta. Arthur oli ollut kuolleena jo kuusi vuotta. Tämä suru sekä puute kaikista tiedoista Hendonista kalvoi isän terveyttä; hän uskoi kuoleman olevan lähellä ja toivoi Edithin ja Hughin yhdistyvän ennenkun erkani elämästä. Mutta Edith pyysi ja rukoili lykkäystä siinä toivossa, että Miles palajaisi. Silloin tuli se kirje, joka toi mukanaan uutisen Miles'in kuolemasta. Tämä isku masensi sir Richard'in. Hän tunsi viimeisen hetkensä lähestyvän, ja hän ja Hugh vaativat naimisen tapahtumista väleen. Edith rukoili vieläkin ja sai sen lykätyksi yhdeksi kuukaudeksi; sitten vielä kahdeksi ja lopuksi kolmeksi kuukaudeksi. Vihkiminen tapahtui viimein sir Richard'in kuolinvuoteella. Tämä avioliitto oli ollut kaikkea muuta kuin onnellinen. Yltympäri seudun kuiskattiin, että morsian vähää jälkeen vihkimistä oli miehensä paperien joukosta löytänyt koko joukon epätäydellisiä ja valmistumattomia suunnitelmia tuohon tuhoiseen kirjeeseen, ja että hän oli syyttänyt miestään siitä, että Hugh katalan väärennyksen kautta oli liiaksi jouduttanut sekä vihkimystä että sir Richard'in kuolemaa. Kertomuksia meni suusta suuhun julmuuksista Edithiä ja palvelijoita kohtaan linnassa. Ja isän kuoltua oli — niin sanottiin — sir Hugh ylimalkain riisunut naamarinsa kokonaan ja käynyt säälimättömäksi herraksi jokaiselle, joka jollakin tavoin leipänsä tähden oli riippuvainen hänestä ja hänen tiluksistaan.

Oli siinä palanen Andrews'in jutussa, jota kuningas kuulteli korvat pystyssä —

"Huhu on liikkeellä semmoinen, että kuningas on muka mielenvikainen. Mutta älkää Herran tähden sanoko, että minä sen oon kertonut, sillä kuolema oottaa sitä, joka siitä puhuu, sanovat he."

Hänen majesteettinsa katsoi tuimasti vanhukseen ja sanoi —

"Kuningas ei ole mielenvikainen, mies poloinen — ja sinä teet paremmin, jos pysyt asioissa, mitkä koskevat sinua lähemmin, kuin tuommoisissa kapinallisissa juoruissa."

"Mitä poika pakisee?" sanoi Andrews, hämmästyneenä tästä rohkeasta hyökkäyksestä niin odottamattomalta taholta. Hendon antoi hälle salaa viittauksen, eikä vanhus jatkanut kysymyksiään, vaan juttuansa —

"Kuningas vainaja haudataan Windsor'issa näinä päivinä — kuudentenatoista tässä kuussa, ja uusi kuningas kruunataan Westminster'issa kahdentenakymmenentenä."

"Minun mielestäni heidän pitäisi löytää hänet ensin", mumisi hänen majesteettinsa ja lisäsi sitten salaperäisesti: "Mutta kyllä he pitävät huolen siitä — ja minä myös."

"Kuka Herran nimessä — —"

Mutta vanhus ei päässyt pitemmälle — varoittava viittaus Hendonilta vaiensi hänen muistutuksensa. Hän jatkoi juttuansa —

"Sir Hugh lähtee kruunaukseen — ja hyvillä toiveilla lähteekin. Hän toivoo näet palaavansa valtion päärinä, sillä hän on lordprotektorin erinomaisessa suosiossa."

"Minkä lordprotektorin?" kysyi hänen majesteettinsa.

"Hänen armonsa Sommersetin herttuan."

"Minkä Sommersetin herttuan?"

"Herra Jumala, eihän löydy muuta kuin yksi — Seymour, Hertfordin kreivi."

Kuningas kysyi tulisesti —

"Milloinka hän on tullut herttuaksi ja Iordprotektoriksi?"

"Tammikuun viimeisenä päivänä."

"Ja — sanokaappas — kuka on tehnyt hänet siksi?"

"Hän itse ja valtakunnan neuvosto — kuninkaan avulla."

Hänen majesteettinsa säpsähti. "Kuninkaan avulla? Minkä kuninkaan, hyvä sir?"

"Minkäkö kuninkaan? Totta tosiaankin! (Mikä taivaan nimessä poikaa riivaa?) Kun meillä vain on yksi, eihän ole tuohon kysymykseen vaikea vastata — hänen kaikkein armollisin majesteettinsa kuningas Edvard kuudes — jota jumala varjelkoon! Niin, ja kaikkein lempein ja kallihin keijukainen hän onkin, olkoon hän sitten vähän väärä päästään tai ei — sanovat hänen paranevan päivä päivältä. Hänen kiitostaan laulavat kaikki; ja kaikki siunaavat häntä ja rukoilevat taivasta, että hän kauan saisi hallita Englantia. Hän oli alkanut hallitustaan pelastamalla Norfolk'in herttuan hengen, ja nyt hän paraikaa puuhailee niiden lakien kumoamista, jotka julmimmin rasittavat ja kiusaavat kansaa."

Nämä uutiset panivat hänen majesteettinsa vallan mykäksi hämmästyksestä ja upottivat hänet semmoiseen syvään surullisuuden uinailuun, ettei hän kuullut sanaakaan enää vanhuksen jutusta. Hän tuumaili itsekseen, voisiko tuo "kallihin keijukainen" todellakin olla se kerjäläispoika, jonka hän oli jättänyt palatsiin puettuna hänen omaan ruhtinaalliseen pukuunsa. Se ei ollut mahdollista, että s'oli hän, sillä hänen käytöksensä ja puheensa hänet pettäisivät, jos hän ilmestyisi Wales'in prinssinä — ja silloin hänet ajettaisiin ulos, ja oikeaa prinssiä kuulutettaisiin ja etsittäisiin. Oliko se sitten mahdollisia, että neuvosto olisi ylentänyt jonkun vesan aatelistosta hänen sijaansa? Ei, sillä hänen enonsa ei sitä sallisi — hänhän oli kaikkivaltias, ja hän tietysti musertaisi semmoisen yrityksen. Poikasen miettimiset jäivät, kun jäivätkin, tuloksetta. Mitä enemmän hän koki selvittää tätä ongelmaa, sitä epäselvemmiksi kävit kairan laidat hänen päässään, jota pakotti jo kovin, sitä huonommaksi kävi hänen unensa. Hänen malttamattomuutensa päästä London'iin yltyi tunti tunnilta, ja vankeus kävi hälle jo melkein sietämättömäksi.

Hendonin kaikki temput olit turhia — kuningas ei hoiventunut niistä. Mutta pari vaimoa, jotka oli kahlehdittu hänen lähelleen, heillä oli parempi menestys. Heidän lempeällä vaikutuksellaan sai hän jälleen rauhaa ja oppi kärsivällisyyttä. Hän oli kovasti kiitollinen ja tuli vähitellen pitämään heistä ja mieltymään heidän läsnäolonsa herttaiseen ja suloiseen vaikutukseen. Hän kysyi, minkätähden he olit vankeudessa, ja heidän sanoessaan, että he olit baptisteja, hymyili hän ja kysyi — "Onko tää sitten rikos, josta suljetaan vankeuteen? Minä olen pahoillani, sillä tietysti menetän teidät — he ei voi kauvan pitää teitä täällä mokoman pikku asian vuoksi."

He eivät vastanneet, mutta jokin ilme heidän kasvoissaan teki kuninkaan levottomaksi. Hän sanoi tulisesti —

"Te ette vastaa — mutta sanokaa mulle Herran tähden — eihän siit' ole vieläkin jotain rangaistusta? Sanokaa mulle, mä pyydän, eikä ole mitään pelättävää."

Turhaan kokivat he siirtää keskustelun toiselle uralle. Hänen pelkonsa oli hereillä, ja hän pysyi siinä kiinni —

"Tahtovatko he ruoskia teitä? Ei, niin julmia he ei toki ole? Sanokaa, ettei he ole. Etteivät tahdo? Vai tahtovatko?"

Naisten kasvot ilmaisivat hätääntymistä ja murhetta, mutta siinä ei käynyt välttää vastausta. Toinen heistä sanoi liikutuksen vapistuttamalla äänellä —

"Oih, sinä saat sydämmemme halki, sinä hellä sielu! Jumala meitä auttakoon kantamaan rist — —"

"S'on tunnustus!" keskeytti kuningas. "Siis he tahtovat ruoskia teitä, nuo sydämmettömät konnat! Mutta ei, te ette saa itkeä, minä en sitä kestä. Rohkeutta vain! — minä pääsen täältä kohta omilleni jälleen, pelastaakseni teidät heidän hampaistaan. Ja sen minä teen!"

Kun kuningas heräsi seuraavana aamuna, olivat naiset poissa.

"He ovat pelastetut!" sanoi hän iloissaan. "Mutta voi minua! — he olit lohduttajani täällä."

Kumpikin heistä oli jättänyt hälle muistoksi palasen silkkinauhasta, joka oli neulalla kiinnitetty hänen vaatteisiinsa. Hän sanoi aina tahtovansa kantaa näitä muistoja sekä että hän piammiten etsisi nämä kalliit, hyvät ystävät ja ottaisi heidät suojelukseensa.

Juur nyt tuli vartia sisään muutamain käskynalaisten kanssa ja komensi vangit pihalle. Kuningas tuli ylenmäärin iloiseksi — olihan suorastaan siunaus saada tervehtiä sinertävää taivasta taasen ja hengittää raitista ilmaa vielä kerran. Hän torasi ja nuhteli palkkaväen hitaisuutta, mutta tulipa viimein hänenkin vuoronsa. Hän päästettiin kahleistansa ja käskettiin Hendonin kanssa seuraamaan muita vankeja.

Neliskulmainen piha oli kivitetty ja taivas avoinna. Vangit astuivat sinne holvikattoisen, muuratun käytävän kautta ja asetettiin seisomaan selkä seinää vasten. Köysi pingoitettiin heidän eteensä, ja myöskin vartiat olit pitämässä heitä paikalla. Aamu oli kylmä ja kolkko, ja hieno lumi jot' oli tullut yöllä, verhosi avaran, tyhjän paikan ja lisäsi sen muutenkin kamalaa piirrettä. Silloin tällöin puhalsi talvinen tuulenpuuska pihan poikki ja ajoi lumen lentämään pyörteinä sinne tänne.

Keskellä pihaa seisoi kaksi naista, sidottuina paaluihin. Yhdellä silmäyksellä tunsi kuningas molemmat kunnolliset ystävänsä. Hän kauhistui ja sanoi itsekseen: "Voi, he eivät siis olekkaan päässeet vapaiksi, niinkuin mä luulin. Nämäkö nyt ovat ruoskittavat? — ja Englannissa? Voi, mikä häpeä! Elämmekö pakanuuden ajassa? Vai kristityssä Englannissa? He ovat siis ruoskittavat. Ja minä, jota he ovat lohduttaneet ja hellästi hoiventaneet, minä saan katsoa päältä, kun tätä kurjaa vääryyttä tehdään. Se on toki ihme, sula ihme, että minä, joka olen kaiken vallan lähde tässä laveassa kuningaskunnassa en voi heitä suojella. Mutta olkoot nämä konnat varuillaan, sillä se päivä on tuleva, jolloin minä vedän heidät ankaraan tiliin teoistansa. Jokaisesta lyönnistä, kun he nyt antavat, saavat he silloin tuta sata sijaan."

Suuri portti kävi seppo selälleen, ja joukko kansalaisia syöksi sisään. He kasaantuivat noiden molempain naisten ympärille ja kätkivät täten näitä näkymästä kuninkaalle. Eräs pappi astui paikalle ja tunkeusi väkijoukon läpi, eikä häntäkään enää näkynyt. Kuningas kuuli nyt puhuttavan, edes ja takaisin, kuin olisi tehty kysymyksiä ja vastattu niihin, mutta mitä sanottiin hän ei voinut eroittaa. Sitten seurasi siellä hälinää ja valmistusta, vanginvartiat kulkivat ehtimiseen edes ja takaisin sen väkijoukon läpi, joka seisoi toisella puolen sidottuja naisia; ja tämän kaiken tapahtuessa valtasi vähitellen väkijoukon syvä juhlallinen äänettömyys.

Nyt jakaantui komennosta joukko ja vetäytyi taaksepäin, ja kuningas näki näytelmän, joka sai veren jäätymään hänen jäsenissään. Läjä polttoaineita oli koottu naisten ympäri ja mies polvillaan sitä sytyttämässä!

Naiset kallistivat päänsä ja peittivät kasvojansa käsillään. Keltaiset liekit rupesit liehumaan räiskyvistä, rytisevistä sytykkeistä, ja siniset savupylväät nousivat niistä ilmaan. Pappismies kohotti kätensä ja alkoi rukoilla — silloin, juur silloin tuli kaksi nuorta tyttöä lennähtäen suuresta portista pihaan; he kurottivat kirkuvan kiljunnan ja syöksivät suorastaan roviolle palavain naisten syliin. Heti paikalla vartiat tempasivat heidät pois, ja toista heistä pidettiin lujasti kiinni, mutta toinen repeytyi irti sanoen tahtovansa kuolla äitinsä kanssa, ja ennenkun ennättivät häntä estää, oli hän jo kietonut kätensä äitinsä kaulaan. Hän siepattiin pois uudestaan, ja hänen hameensa oli syttynyt palamaan. Kaksi tai kolme miestä piteli häntä, ja palava osa hänen hameestaan revittiin irti ja viskattiin leimuavana menemään; yhä hän ponnisti irti sanoen jäävänsä yksin maailmaan nyt, joll'ei saisi kuolla yhdessä äitinsä kanssa. Molemmat tytöt kirkuivat yhä ja kamppailivat vapautensa puolesta; mutta tämän metelin hukutti äkkiä sydäntä särkevä kiljunta kuoleman-kamppausta kärsivien puolelta, — kuningas käänsi silmänsä mielettömistä tytöistä roviolle; sitten hän kääntyi poispäin ja nojasi tuhankarvaiset kasvonsa seinämuuria vasten eikä nähnyt mitään enää. "Mitä olen silmäillyt tässä lyhyessä hetkessä," sanoi hän, "ei ikinä lähde muististani, vaan pysyy siihen painettuna aina; ja minä olen sen näkevä päivin ja uneksiva siitä öisin, kunnes kuolen. Jospa oisin ollut sokea tällä hetkellä!"

Hendon piti kuningasta silmällä. Hän sanoi itseksensä tyytyväisyydellä: "Hänen mielentilansa on paranemassa; hän on muuttunut ja käynyt sävyisemmäksi. Jos hän olisi seurannut tapojaan, niin olisi hän karannut näiden roistojen kimppuun ja sanonut olevansa kuningas ja komentanut naiset vapaiksi ihan eheinä nahoistaan. Pian on tämä harhaluulo mennyttä kalua ja unohtuva pois, ja hänen mielensä on terveenä jälleen. Jumala jouduttakoon sitä päivää!"

Tään päivän kuluessa tuotiin linnan vankilaan useampia vankeja, joiden piti siellä viettää yönsä ja sitten, vartiain kaitsemina, vietämän kuningaskunnan eri paikkoihin kärsimään rangaistusta kukin rikoksistaan. Kuningas puhutteli heitä, — hän oli tehnyt sen tehtäväkseen, että valmistaisi itseänsä kuninkaallista ammattiansa varten hankkimalla tiedusteluja vangeilta, milloin vain tilaisuutta olisi tarjona — ja heidän kertomuksensa kärsimistään tuskista ja suruista väänteli hänen sydäntään. Yksi heistä oli eräs hassunlainen vaimo raukka, joka oli näpistänyt pari kyynärää vaatetta eräältä kutojalta — hän oli hirtettävä siitä. Toinen oli eräs mies, jota syytettiin hevosen varkaudesta; hän sanoi, ettei asiaa voitu todistaa ja että hän luuli olevansa vapaa hirttonuorasta, mutta mitäs vielä! — hän oli tuskin päässyt siitä syytöksestä, ennenkuin hänet taasen pantiin kiinni, muka saksanhirven taposta kuninkaallisessa puistossa. Tämä tulikin todistetuksi, ja nyt oli hän matkalla hirteen. Oli siellä myös eräs käsityön oppilas, jonka asia erittäin tuskautti kuningasta. Tämä nuorukainen sanoi eräänä iltana löytäneensä haukan, joka oli lähtenyt karkuun omistajaltaan, ja hän oli ottanut sen mukaansa kotiin, luullen olevansa oikeutettuna siihen, mutta maakunnan oikeus oli julistanut hänet varastaneeksi sen ja tuominnut hänet kuolemaan.

Kuningas julmistui kaikesta tästä raakuudesta ja kehoitti Hendonia murtautumaan vankeudesta ja hänen kerallaan pakenemaan Westminster'iin, jotta hän voisi nousta valtaistuimelle ja suojellen pitää näitä onnettomia valtikkansa alla ja puolustaa heidän henkeänsä. "Lapsi raukka", huokasi Hendon, "nämä onnettomat kertomukset ovat saattaneet hänen tautinsa jälleen — voi, joll'ei niitä olisi sattunut, olisi hän pian ollut tuiki terveenä!" Näiden vankien joukossa oli eräs vanha lakimies — mies, joka näytti hyvin rohkealta ja pelkäämättömältä. Hän oli kolme vuotta takaperin kirjoittanut lentokirjan lordkanslerista, syyttäen häntä siinä vääryydestä, ja oli tullut rangaistuksi syytöksistään molempain korvainsa hukalla kaakinpuussa, ammattinsa menettämisellä, 3,000 punnan sakolla ja elinkautisella vankeudella. Äskettäin oli hän uusinut hyökkäyksensä ja sentähden uudestaan tuomittu menettämään mitä hänellä vielä oli jälellä korvistaan, maksamaan 5,000 puntaa sakkoa, saamaan häpeällisen poltinmerkin molempiin poskiinsa ja jäämään Vankeuteen elinajaksi.[14]

"Nämä on kunniakkaat arvet", sanoi hän, pyyhkäisi pois harmaat hapsensa ja näytti korviensa typistyneet tyngät.

Kuninkaan silmät säihkyivät tulta. Hän sanoi —

"Ei kenkään usko minua — ettekä tekään sitä tee. Mutta yks kaikki — noin kuukauden mentyä te olette vapaa; ja vieläkin, ne lait, jotka ovat raiskanneet teidät ja häpäisseet Englannin nimeä, ovat pyyhittävät pois valtion kirjoista. Tää maailma on vääräksi väännetty; kuninkaat käykööt kerran koulua omain lakiensa luona, oppiaksensa laupeutta."