Read synchronized with  English  Romanian  Russian  Spanisch 
Prinssi ja kerjäläispoika.  Mark Twain
Luku 26. KUUDESKOLMATTA LUKU.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Ei tunnusteta.

Kuningas istui hetken ajan ajatuksissaan. Sitten hän katsoi ylös ja sanoi —

"S' on kummallista — todellakin kummallista. En voi sitä ymmärtää."

"Ei, herra kuningas, täss' ei ole mitään kummallista. Minä tunnen hänet. Hänen käytöksensä on aivan luonnollinen. Hän on syntymisestään saakka ollut konna."

"Ooh, mitä mä hänestä, sir Miles."

"Hänestä? Mistä sitten? Mistä kummallisesta sitten puhutte?"

"Siitä, ettei kuningasta kaivata."

"Mitä? Ketä? Luulen, etten teitä oikein ymmärrä."

"Todellakin? Eikö se sitten koskaan ole tuntunut teistä ihmeelliseltä, ettei maa ole täynnään sananlennättäjiä ja julistuksia, joissa kuvataan minun persoonaani ja kuulutetaan minua? Eikö se ole minkään levottomuuden ja huolen syynä, että valtion pää on poissa? — että minä siis olen hukassa ja järjettömästi kadonnut?"

"Aivan oikein, herra kuningas; minä en tullut sitä ajatelleeksi." Hendon huokaili ja mumisi: "Pikkuinen pyörtynyt pää parka — aina hommaa noissa korkeissa unissaan."

"Mutta mulla on tuuma, joka auttaa meidät molemmat. Kirjoitan kirjeen kolmella kielellä — latinan, kreikan ja englannin — ja sen te otatte ja riennätte Londoniin huomispäivänä. Antakaa se yksistään minun enolleni, lord Hertfordille; kun hän sen näkee, niin hän tuntee sen minun kirjoittamakseni. Ja silloin hän lähettää minua noutamaan."

"Eiköhän se olisi parasta, mun prinssini, että me vartoisimme täällä, kunnes ennätän saada todistetuksi kuka olen ja varmistaa oikeuteni tiloihini. Minä voisin silloin sitä paremmin — —"

Kuningas keskeytti hänet käskevin äänin —

"Hiljaa! Mitä merkitsevät sinun kurjat tilasi ja sun viheliäiset etusi niiden asiain suhteen, jotka koskevat koko kansan hyvää ja sen valtaistuimen eheyttä!" Sitten lisäsi hän lempeämmällä äänellä, ikäänkuin olisi katunut maltamattomuuttaan: "Tottele vain; ei mitään pelkoa! Minä järjestän asianne, minä olen tekevä teille hyvää — niin, enemmän kuin hyvää. Minä olen muistava kaikki, minä olen kostava kaikille."

Niin sanoen tarttui hän kynään ja ryhtyi työhön. Hendon katseli häntä hetkisen rakastavin silmin ja sanoi sitten itsekseen —

"Jos olisi pimeä, niin uskoisi todellakin kuninkaan puheen. Sillä ei voi kieltää, että kun hän on sillä tuulella, niin hän voi jyristä ja salamoida aivan kuin oikea kuningas — yks'kaikki missä hän on oppinut temppunsa. Kas, kuinka tyytyväisenä hän raappii tuossa mielettömiä harakan-jälkiään ja luulee niitä latinaksi ja kreikaksi — ja ellen minä keksi jotain keinoa, jolla saan hänet vieroitetuksi pois tuosta hullusta tuumasta, niin täytyy mun, kun täytyykin, olla lähtevinäni tuolle hupsulle asialle, jonka hän on mulle keksinyt."

Seuraavassa hetkessä oli Miles'in ajatukset palanneet verekseen asemaan. Niin hän oli syventynyt mietteisiinsä, että kun kuningas hetkisen päästä ojensi hänelle kirjoittamansa paperin, Miles otti sen vastaan ja pisti sen taskuunsa, tietämättä mitä teki. "Kuinka ihmeen kummallisesti nais-parka menettelikään", mumisi sotilas. "Minä luulen, että hän tunsi minut — ja minä luulen, että hän ei tuntenut minua. Nää molemmat luulot ovat ristiriidassa keskenään, sen tunnen mä hyvin. En voi niitä sovittaa, enkä myöskään voi sanoa, kumpiko niistä on oikea taikka kumpiko edes painavampi kuin toinen. Asia on nähtävästi näin: hänen täytyi tuntea mun kasvoni, muotoni, ääneni, sillä mitä muuta olisi mahdollista. Mutta kuitenkin hän sanoo, ettei hän mua tunne, ja siinä on kai todistusta kylliksi, sillä valhetella hän ei voi: Mutta älä hätäile! — nyt luulen tulleeni perille. Luultavasti on Hugh vaikuttanut häneen — - on käskenyt häntä — on pakoittanut häntä valehtelemaan. Jo solmu selviää! Ongelma ei ookkaan mikään ongelma. Olihan nais-parka kuolemaisillaan pelosta — niin, hän oli Hugh'in pusertama. Mutta mä etsin Edithin, mä olen löytävä hänet; nyt kun Hugh on poissa, on Edith varmaankin avaava sydämmensä. Hän on muistava entiset ajat, jolloin me olimme pienet leikkitoverit yhdessä, ja se on hänen sydäntään sulattava; hän ei enää kiellä minua, vaan on tunnustava minut. Hänen veressään ei ole mitään kavallusta — ei, hän oli aina rehellinen ja totuudesta pitävä. Hän rakasti minua noina entisinä päivinä — siinä on mun turvallisuuteni; sillä ketä olemme rakastaneet, sitä emme myöskään voi pettää."

Miles astui kiireesti ovelle päin. Mutta tämä aukeni samassa, ja lady Edith tuli sisään. Hän oli hyvin kalpea, mutta astui varmin askelin, ja hänen ryhtinsä oli täynnä suloa ja sievää arvollisuutta. Hänen kasvoissaan ilmeni äskeinen surullisuus.

Miles riensi esiin iloisella luottamuksella, käydäkseen hänelle vastaan. Mutta tuskin huomattavalla liikkeellä hillitsi häntä lady Edith, ja hän pysähtyi paikalleen. Lady istui ja kutsui häntä tekemään samoin. Tällä tavoin poisti hänestä nainen tuon vanhan tuttavuuden tunteen ja muunsi hänet vento vieraaksi. Yllätys sen johdosta, sen hämmästyttävä odottamattomuus sai hänen ensimmältä kysymään, oliko hän todellakin se henkilö, jona hän ilmestyi. Lady Edith lausui —

"Sir, minä olen tullut varoittamaan teitä. Mielipuolia ei voi varmaankaan houkutella hairahduksistaan, mutta kenties voi heitä saada välttämään vaaroja. Ajattelen, että tämä teidän luulonne todellakin tulee uskosta oikeaan asiaan, ja senpä tähden siinä ei ole mitään rikollista — mutta älkää jääkö tänne sitä kannattamaan, sillä täällä se on kovin vaarallista". Hän katsoi hetkisen vakaasti Miles'ia silmiin ja lisäsi sitten vilkkaasti: "Sitä vaarallisempi on se teille, kuin te olette hyvin sen näköinen, miksikä meidän kadonnut poika vainajamme nyt olisi kasvanut, jos hän olisi saanut elää".

"Mutta taivaan nimessä, rouva hyvä, minähän olen tämä poika!"

"Minä todellakin uskon teidän niin uskovanne, sir. Minä en epäile teidän vilpittömyyttänne tässä kohden — mutta mä varoitan teitä, siinä kaikki. Mieheni on herrana tässä seudussa; hänen vallallaan on tuskin mitään rajoja. Ihmiset elävät taikka kuolevat niinkuin hän mielii. Ell'ette te olisi sen miehen näköinen, jona te ilmestytte, niin mieheni kenties antaisi teidän huvitella unelminenne rauhassa; mutta uskokaa minua, minä tunnen hänet, minä tiedän mitä hän tekee. Hän sanoo kaikille, että te olette hullu pettäjä, ja kaikki heti kaiuttavat samaa". Lady Edith heitti Miles'iin saman vakavan katseen vielä kerran lisäten: "Jos te olisitte Miles Hendon ja Hugh tietäisi sen ja koko seutukunta tietäisi sen — huomatkaa mitä mä sanon ja punnitkaa sitä tarkoin — niin olisitte te samassa vaarassa, teidän rankaisunne olisi ihan sama. Hän kieltäisi teidät ja kantaisi teidän niskoillenne, eikä kukaan olisi kylliksi rohkea astumaan teidän puolellenne."

"Täytyy kai minun uskoa se", sanoi Miles katkerasti. "Se valta, joka voi saada elinkautisen ystävän pettämään ja kieltämään toisen ja jota siinä toimessa totellaan, voi helposti tulla totelluksi myöskin siellä, missä jokapäiväinen leipä ja henki on kysymyksenä ja missä semmoiset hämähäkin paulat kuin laillisuus ja kunnia eivät, huoleta."

Heikko punastuksen häive ilmeni hetkeksi ladyn poskille, ja hän laski silmänsä maahan; mutta äänessä ei kuulunut mitään liikutusta, hänen jatkaessaan —

"Olen varoittanut teitä, mun täytyy vieläkin varoittaa: menkää pois täältä. Tää mies saattaa teidät turmioon muuten. Hän on tiranni, joka ei koskaan ole tuntenut vähintäkään sääliä. Minä olen hänen kahlehtimansa orjatar ja tiedän hyvin mitä sanon. Miles raukka ja Arthur ja mun kallihin holhoojani, sir Richard, ovat nyt hänestä vapaat ja makaavat rauhassa — parempi olisi teillekin olla heidän muassansa nyt kuin viipyä täällä tuon pahantekijän kynsissä. Teidän vaatimuksissanne on uhkausta hänen omistusoikeuttansa ja hänen tiluksiansa vastaan. Te olette karanneet hänen kimppuunsa hänen omassa kodissaan — te olette hukassa, jos jäätte tänne. Menkää — älkää tuumatko enään. Jollei teillä ole rahaa, ottakaa tämä kukkaro, minä pyydän teitä, ja lahjokaa palvelijat päästämään teidät menemään. Voi, onneton ihminen, noudattakaa varoitustani ja paetkaa, kun vielä voitte."

Miles kieltäytyi liikkeellä kädellään ottamasta kukkaroa, nousi ylös ja seisoi hänen edessään.

"Sallikaa minun vain yksi pyyntö", hän sanoi. "Katsokaa mua silmiin, jotta mä näen onko katseenne vilpitön. Kas niin — vastatkaa minulle nyt. Olenko mä Miles Hendon?"

"Ette ole. Min' en tunne teitä".

"Vannokaa!"

Vastaus tuli kuiskaamalla, mutta oli kuitenkin selvä —

"Minä vannon".

"Ooh, tämä panee uskoni horjumaan".

"Paetkaa! Minkätähden hukata aikaa? Paetkaa ja pelastukaa!"

Tähän aikaan juuri sänttäsit palvelijat sisään, ja hirveä tappelu syntyi; mutta Hendon voitettiin pian ylivoimalla ja laahattiin pois. Kuningas otettiin niinikään, ja molemmat sidottiin ja vietiin vankeuteen.