Read synchronized with  English  Romanian  Russian  Spanisch 
Prinssi ja kerjäläispoika.  Mark Twain
Luku 25. VIIDESKOLMATTA LUKU.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Hendon Hall.

Hendonin ja kuninkaan päästyä konstaapelin näkyvistä, sai hänen majesteettinsa asiakseen kiirehtimään ulos kaupungista määrättyyn paikkaan ja vartomaan siellä, kunnes Hendon kävisi ravintolassa ja maksaisi laskunsa. Puoli tuntia myöhemmin ratsastelit hipsuttelit nuo molemmat ystävykset itäänpäin Hendonin surkeilla sotaoriilla. Kuninkaan oli nyt lämmin ja mukava olla, sillä hän oli riisunut repaleensa ja pukeutunut siihen käytettyyn pukuun, jonka Hendon oli ostanut Londonin sillalla.

Hendon oli nyt varuillaan, ettei hän liian rasittaisi poikaa; hän arveli näet, että kovat päivämatkat, epäsäännölliset ateriat ja epäsäännölliset unet vaikuttaisit vahingollisesti poikasen hämmentyneeseen mieleen; jota vastoin lepo, säännöllisyys ja kohtuullinen urheilu ihan varmaan jouduttaisi hänen paranemistaan. Soturi halusi nähdä hänen pyöritetyn päänsä paikoillaan jälleen ja nuo sairaaloiset aatokset ajettuina ulos hänen rasittuneista aivoistaan. Senpätähden päätti hän liikkua hiljalleen kotiinpäin, josta hän niin kauvan oli ollut suljettuna, — eikä noudattaa kärsimättömyyttään ja kiirehtiä matkaa kulkemalla yöt päivät.

Matkustettuaan kuninkaan kanssa noin puolitoista penikulmaa, saapui Hendon hänen majesteettinsa seurassa melkoiseen kylään, jossa he yöpyivät hyvään ravintolaan. Entiset tavat uudistettiin nyt. Hendon seisoi kuninkaan syödessä hänen tuolinsa takana ja toimitti passarin virkaa. Majesteetin mennessä maata, riisui Hendon hänen vaatteensa ja valitsi sitten lattian omaksi vuoteekseen, pannen nukkumaan oven eteen ja vetäen viltin yllensä.

Seuraavan päivän ja sitä seuraavan lönkötit he laiskotellen eteenpäin jutellen keskenään niitä seikkailuja, joita olit sattuneet heille siitä kun erosivat; ja molemmat olit he yhtä innostuneet, toinen toisensa jutuista. Hendon jutteli seikkaperäisesti kaikki vaelluksensa etsiessään kuningasta ja kertoi, miten tuo pääenkeli muka oli narrannut häntä yltympäri metsät ja maat ja viimein vienyt hänet mökkiinsä takaisin, hoksatessaan, ettei hän päässyt vieraastaan muuten. Sitten — kertoi Miles — meni tuo vanha vintiö sänkykamariin, mutta tuli heti sieltä ulos horjuen koiviltaan ja kauhistus kasvoissaan; ja hän sanoi odottaneensa, että poika palautuneena makaisi siellä lepäämässä, mutta ei nyt muka ollutkaan niin. Hendon oli vartonut mökissä kaiken päivää; toivo kuninkaan palaamisesta sammui hänessä silloin, ja hän lähti hakemaan häntä taas.

"Ja vanha Sanctum Sanctorum oli todellakin hyvin pahoillaan, kun teidän armonne ei tullut takaisin", lausui Hendon; "minä näin sen hänen naamastaan".

"Niin, totta maarian, sitä en ensinkään epäile!" sanoi kuningas — ja kertoi sitten omat tapahtumansa; jotka kuultuaan Hendon oli harmissansa, ettei hän tappanut tätä pääenkeliä, kun niin sopi.

Matkan viimeisenä päivänä Hendonin henki liiteli yläilmoissa. Hänen kielensä liikkui alinomaa. Hän jutteli vanhasta isästään, hän jutteli veljestään Arthurista, hän jutteli monesta sulavasta seikasta, joka valaisi heidän jaloa ja ylevää luonnettaan; hän oikein raikkui rakkaudesta, puhuessaan Edithistä; hänen sydämmensä pamppaili moisesta ilosta, että hän tuon tuostakin laski jonkun veljellisen ja ystävällisen sanan Hugh'istakin. Hän viipyi kauvan kuvittelussaan tulevasta perhe-yhtymisestä Hendon Hallissa; minkä äkkiyllätyksen hän saattaisi jokaiselle ja mikä tulva Jumalankiitoksia ja riemuhuutoja siellä syntyisi.

Kaunis oli seutu, täplikäs kartanoista ja hedelmätarhoista, ja tie johti laajain viljamaitten läpi, joiden lainehtiva avaruus, leimattuna maiden hiljaisilla nousuilla ja laskuilla, nostatti mieleen valtameren laskevaa ja nousevaa aaltoilemista. Iltapäivällä kääntyi tuo palaava tuhlaripoika tuon tuostakin sivullepäin oikeasta suunnasta nähdäkseen, eikö joltakin kumpulalta saattaisi tunkeutua kaukaisuuden läpi ja saada vilkaisua kodista. Viimein onnistui hän ja huudahti innossaan —

"Tuolla on kylä, teidän majesteettinne, ja sen syrjässä on linna! Tästä voitte nähdä linnan tornit; ja tuo metsä tuolla — s' on isäni puisto. Ah, nyt saatte nähdä mitä loisto ja muhkeus on! Kartano, joss' on seitsemänkymmentä huonetta — ajatelkaappas! — ja seitsemänkolmatta palvelijaa! Muhkea asumus tosiaan meikäläisille, eikö niin? Tulkaa rientäkäämme — malttamattomuuteni ei kestä vitkastelemista enää".

He ponnistivat aasiensa voimia. Kuitenkin kävi kello jo neljättä heidän viimeinkin saapuessaan kylään. Matkustajat ajaa lötköttivät sen läpi. Hendonin kieli kävi alinomaa. "Tässä on kirkko — ihan samassa murattipuvussa kuin ennen — ei s'oo suurempi eikä pienempi". "Tuoss' on kapakka, vanha Punainen Leijona — ja tuoll' on vanha tori". "Täss' on tanssiriuku ja tuossa vanha pumppu — kaikki entisellään; ihmiset vain on muuttunut; kymmenen vuotta saa mullistuksen aikaan ihmisissä. Muutamat heistä luulen tuntevani, mutta minua ei tunne kukaan". Niin hänen pakinansa luisti. Jo oli päästy kylän loppuun. Siinä matkustajat käänsivät koukkuiselle ja ahtaalle tielle, jonka molemmin puolin oli korkeat pensasaidat, ja kiirehtivät sitä eteenpäin kappaleen matkaa, kunnes viimein tulivat avaraan puutarhaan pramean portin kautta, jonka suuremmoiset pilarit olit koristetut vaakunoilla ja vertauskuvilla. Upea aateliskartano olla oletteli heidän edessään.

"Terve tulemaa Hendon Hall'iin, kuninkaani!" huudahti Miles. "Voi mikä suuri päivä! Isäni ja veljeni ja lady Edith tulevat ikäänkuin hupsuiksi ilosta. He eivät varmaankaan näe eikä kuule ketään muuta kuin minua, meidän ensiksi tavatessa, ja niin jäätte te ikäänkuin takapajulle — mutt' älkää olko millännekään siitä. Se kyllä paranee, sillä kun minä sanon, että te ootte holhottini ja sydämmeIleni erittäin rakas, niin saattepa nähdä vain kuinka he puristavat teitä rinnalleen Miles Hendonin tähden ja tarjoovat teille kodin ja konnun iankaikkiseen päivään asti!"

Seuraavassa silmänräpäyksessä hyppäsi Hendon maahan suuren sisäänkäytävän edessä, auttoi kuningasta alas, tarttui hänen käteensä ja syöksi sisään. Muutama askel vei hänet isoon huoneeseen. Hän astui sisään, istautti kuninkaan suuremmalla nopeudella kuin kursastuksella ja juoksi sitten erään nuorenpuoleisen miehen luo, joka istui kirjoituspöydän edessä takkavalkean ääressä.

"Halaile minua, Hugh", huudahti hän, "ja sano mua tervetulleeksi taas! Ja kutsu isämme tänne, sill' eihän tunnu koti kodilta, ennenkuin olen puristanut hänen kättänsä ja katsonut häntä silmiin ja kuullut hänen äänensä vielä kerran!"

Mutta Hugh vetäysi takaisin, ilmaistuaan hetkellistä hämmästystä, ja suuntasi sitten tutkistelevan silmäyksen vastatulijaan — silmäyksen, joka ensiksi osoitti loukattua ylpeyttä, mutta sitten muuttui, sisällistä ääntä noudattaen, oudoksuvaksi uteliaisuudeksi, johon oli sekoittunut todellista tai teeskenneltyä sääliä. Hetkisen perästä lausui hän lempeällä äänellä —

"Teidän ymmärryksenne näkyy saaneen kosketuksen, vieras parka. Luultavasti olette kärsineet hätää tai saaneet kovia kolauksia maailmassa. Teidän ulkonäkönne ja vaatteenne todistavat sen. Kenen luulette minun olevan?"

"Kenenkö luulen? Kenenkä muun kuin sen kuin olet? Minä 'luulen' sinut tietysti Hugh Hendoniksi", sanoi Miles suoraan.

Toinen jatkoi samalla äänellä —

"Ja kuka luulette itse olevanne?"

"Luulolla ei ole tässä mitään tekemistä! Etkö sinä sitten ole tuntevinasi, hä, että minä olen sun veljesi Miles Hendon?"

Mieluisan yllätyksen ilme vivahteli Hughin kasvoilla, ja hän huudahti —

"Mitä! Eikö tämä ole pilantekoa? Nousevatko kuolleet haudastaan? Jumalan kiitos, jos niin olisi! Meidän poloinen poikamme — palanneena syliimme kaikkein näiden viheliäisten vuosien perästä! Voi, se olisi liian hyvää ollakseen totta, se on liian hyvää ollakseen totta. — Minä pyydän, säälikää meitä! Älkää tehkö pilaa! Kas niin — tulkaa valoon — antakaa minun tarkoin katsella teitä!"

Hän tarttui Miles'iä käsivarteen, veti hänet ikkunalle ja alkoi oikein syödä häntä suuhunsa silmillään, kääntäen ja vääntäen häntä sinne tänne ja pyörien pirteästi hänen ympärillään, oikein tunteakseen hänet kaikin puolin, sill'aikaa kun palannut tuhlaajapoika, ilmi iloissaan hymyili ja naureskeli ja nyykäytti päätään ja sanoi —

"Katso vain, veikkoseni, katso vain. Älä pelkää ollenkaan. Sinä et ole näkevä yhtään jäsentä etkä yhtään piirrettä, joka ei kestäisi tätä tutkimusta. Tunnustele ja tuijota joka paikkaa niin kauan kuin tahdot, mun vanha veljeni Hugh — Minä olen sittenkin sun vanha veljesi Miles, sun hävinnyt veljesi, enkö niin? Voi, onhan tämä suuri päivä — sen olen jo sanonut monta kertaa! Anna kätesi, käännä poskesi — hyvä Jumala, olenhan kuolla iloon!"

Hän oli juur syleillä veljeänsä; mutta Hugh teki kädellään poistavan liikkeen ja kallisti sitten surullisesti leukansa rinnoilleen sanoen liikuttavasti —

"Oi, Jumalani, anna mulle armostas voimia kestämään tätä kauheasti rauennutta toivetta!"

Miles joutui aivan hämilleen eikä saanut sanaa suustaan hetkeksi.
Sitten hän kuitenkin sai kielensä käymään ja huudahti —

"Mitä rauennutta toivetta? Enkö mä ole sinun veljesi?"

Hugh ravisti mielipahoissaan päätänsä sanoen —

"Minä olen rukoileva Jumalaa, että niin olisi laita ja että muut silmät huomaisit sen yhtänäköisyyden, joka on mun silmiltäni salattu. Voi, minä vain pelkään, että kirjeessäni on puhuttu täyttä totta?"

"Missä kirjeessä?"

"Siinä, joka tuli meren poikki noin kuus seitsemän vuotta sitten. Siinä sanotaan, että veljeni kaatui tappelussa."

"S' oli valhe se! kutsu tänne isäs — hän kyllä minut tuntee."

"Kuolleita ei kutsuta."

"Kuoll —?" Milesin ääni oli sortua, ja hänen huulensa tärisivät. "Mun isäni kuollut! Voi, s' oli raskas sanoma. Puolet ilostani on poissa nyt. Anna mun sitten nähdä Arthur veljeäni — hän tuntee minut. Hän tuntee minut ja tuopi lohtua."

"Hän on myöskin kuollut."

"Jumala olkoon mulle armollinen, minä vaivainen ihminen! Menneet — molemmat menneet — Hyvät ovat menneet ja huonot jääneet, kuin minä! Voi, sääli toki minua! — älä sano, että lady Edithkin — —"

"On kuollutko? Ei, hän elää?"

"Jumalan kiitos! Iloni alkaa palata! Riennä, veliseni anna hänen tulla luokseni! Ja jos hänkin minut kieltää — mutta ei, hän ei tahdo. Ei, ei, hän minut tuntee. Olisin hullu, jos sit' epäilisin. Tuo hänet tänne — tuo myöskin vanhat palvelijat; hekin minut tuntevat".

"Kaikki ovat poissa pait viisi — Pietari, Halsey, Daavid, Bernaard ja
Margareeta".

Niin sanoen jätti Hugh huoneen. Miles seisoi hetkisen ajatuksissaan ja rupesi sitten käymään edes takaisin lattialla, mumisten itsekseen —

"Nuo viisi kanaljaa olisi siis jäänyt elämään kahdenkymmenenkahden uskollisen ja rehellisen palvelijan jälkeen — todellakin kummallinen asia."

Hän jatkoi kävelemistään edestakaisin yhä mutisten itsekseen. Kuninkaan oli hän kokonaan unohtanut. Mutta hetkisen päästä sanoi hänen majesteettinsa vakavasti ja vilpittömällä osanotolla, vaikka sanoja voi ymmärtää ivallisesti lausutuiksi —

"Älkää liian paljo panko mielellenne kovaa onnea, mies parka. Onhan niitä muitakin maailmassa, joiden oikeuksia ei tunnusteta ja joiden vaatimuksille nauretaan. Teillä on kumppania."

"Voi, kuninkaani", huudahti Hendon hiukan punastuen, "älkää tuomitko minua — oottakaa vain, ja saattepa nähdä. Minä en ole petturi — hän on sen sanova; te saatte kuulla sen suloisimmasta suusta Englannissa. Minäkö petturi? Mitä? Tunnenhan tämän salin, nämä esi-isieni muotokuvat ja kaikki nää esineet ympärillämme, tunnen kuin lapsi tuntee lapsenkamarinsa. Täällä olen mä syntynyt ja kasvanut, hyvä kuningas. Minä puhun totta. Minä en tahdo teitä petkuttaa. Ja ellei kukaan muu minuun luottaisikaan, niin pyydän minä teitä ainakin muu uskomaan. En kestäisi muuta."

"Minä en epäile teitä", sanoi kuningas lapsellisella luottamuksella ja vilpittömyydellä.

"Kiitän teitä sydämmeni pohjasta!" huudahti Hendon innolla, joka osoitti hänen liikutustansa. Samalla avosydämmisyydellä lisäsi kuningas —

"Epäilettekö sitten minua?"

Syyllinen hämmennys valtasi Hendon'in, ja hän oli kiitollinen, kun ovi aukeni ja Hugh astui sisään jälleen, joten hän pääsi vastaamasta.

Kaunis nainen rikkaassa puvussa seurasi Hugh'ia, ja naisen perästä tuli useampia livrea-pukuisia palvelijoita. Lady astui hiljalleen eteen päin, pää kumarassa ja katse lattiaan luotuna. Hänen kasvoissaan kuvastui sanomaton suru. Miles Hendon syöksi hänelle vastaan ja huudahti —

"Oi, Edith, kallis — — ".

Mutta Hugh pidätti häntä vakavalla silmäyksellä ja sanoi naiselle —

"Katso häntä tarkoin. Tunnetko hänet?"

Miles'in äänen kuullessaan oli nainen säpsähtänyt vähäsen ja hänen poskensa punoittanut; nyt vapisi hän. Jännittävän hetkisen ajan seisoi hän kuni naulattuna paikalleen. Sitten hän hitaasti kohotti päätänsä ja katsoi Hendonia silmiin kivettyneellä, pelästyneellä kummastuksella. Veri vajosi hänen poskiltaan pisara pisaralta, kunnes ei mitään niissä näkynyt kuin kalman kalpea kolkkous. Sitten lausui hän äänellä, joka tuntui yhtä kuolleelta kuin hänen kasvonsa: "En tunne häntä." Kääntyi pois horjuen, hillityllä nyykytyksellä, ja hoiperteli ulos huoneesta.

Miles Hendon vaipui tuoliin ja peitti kasvonsa käsillään. Hetkisen kuluttua sanoi hänen veljensä palvelijoille —

"Nyt olette saaneet häntä katsella. Tunnetteko hänet?"

He pudistelivat päätään. Sitten sanoi heidän herransa —

"Ei liioin palvelijat teitä tunne, sir. Minä pelkään jonkun erehdyksen tässä tapahtuvan. Näittehän, ettei myöskään vaimoni teitä tunne."

"Sinun vaimosi!" Tuossa paikassa oli Hugh pusertuneena seinää vasten ja rautakoura hänen kurkullansa. "Sinä konnamainen orja! Nyt ymmärrän kaikki. Sinä kirjoitit itse tuon valehtelevan kirjeen, ja minun varastettu morsiameni ja tilukseni ovat hedelmänä siitä. Tuoss' on — korjaa nyt täältä luus, niin pääsen minä häpäisemästä rehellistä sotilaskunniaani tappamalla semmoista viheliäistä kääpiötä kuin sinä!"

Veripunaisena kasvoiltaan ja melkein tukehtuneena horjahti Hugh lähimmälle tuolille ja komensi palvelijat panemaan kiinni ja sitomaan tuon murhamielisen vieraan. He arvelivat kuitenkin, ja yksi sanoi —

"Hän on aseissa, sir Hugh, ja me olemme aseettomat."

"Aseissa! Mitä sitten, ja teitähän on niin monta! Pankaa kiinni hänet, sanon mä!"

Mutta Miles varoitti heitä tekemästä liikoja ja lisäsi —

"Te tunnette minut vanhastaan — minä en ole muuttunut. Tulkaa tänne, jos teitä haluttaa."

Tämä muistutus ei ollut omiaan rohkaisemaan palvelijain tappelutuulta.
He pysyivät sekaantumatta asiaan.

"Menkää sitten, te viheliäiset pelkurit, ja asestakaa itsenne ja vartioitkaa ovia, sill'aikaa kun minä lähetän noutamaan vahtia." Sitten hän kääntyi kynnykseltä ja sanoi Miles'ille: "Te kai kyllä huomaatte teille edullisemmaksi, ett'ette enää ärsytä minua turhilla yrityksillä pakoon."

"Pakoon? Säästä nää huolet, jos ne on ainoat, jotka sua surettaa. Sillä Miles Hendon on Hendon Hall'in herra ja kaiken siihen kuuluvan. Hän jääpi tänne — älä muuta luulekkaan."