Read synchronized with  English  Romanian  Russian  Spanisch 
Prinssi ja kerjäläispoika.  Mark Twain
Luku 23. KOLMASKOLMATTA LUKU.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Prinssi vankina.

Hendon pidätti nauruaan ja kumartui alaspäin ja kuiskasi kuninkaan korvaan —

"Hiljaa, hiljaa prinssi, käyttäkää kieltänne varovaisesti — eli oikeammin: älkää käyttäkö sitä ollenkaan. Luottakaa minuun — lopussa kiitos seisoo." Sitten lisäsi hän itsekseen: "Sir Miles! Olinhan, Jumala nähköön, kokonaan unohtanut olevani ritari! Herra Jumala, kuinka merkillistä sentään! Millä itsepänttäisyydellä hän pitää muistissaan tuota hullunkurista aatosta! — — Tyhjä ja höperö titteli on minun, ja kuitenkin on se jotakin, että olen sen ansainnut. Sillä minusta on se enemmän kunniakasta, että miestä pidetään ritarina hänen unelmainsa ja varjojensa valtakunnassa, kuin jos häntä katsottaisiin liian alhaiseksi tullakseen kreiviksi muutamissa tämän maailman todellisissa kuningaskunnissa."

Suljettu kehä aukeni päästääkseen sisään poliisikonstaapelin, joka nyt lähestyi valmiina laskemaan kouransa kuninkaan olkapäähän, kun Hendon keskeytti —

"Hiljaa, hyvät ystävät! Pois käsi — hän tulee kyllä mukaan. Minä takaan sen. Näyttäkää vain tie, me seuraamme."

Poliisimies kävi edellä vaimon ja hänen käärynsä kanssa. Miles ja kuningas seurasi, ihmisjoukko kantapäissään. Kuningas tahtoi kapinoida mutta Hendon sanoi hälle matalalla äänellä —

"Malttakaa mielenne, sire — teidän lakinne ovat teidän oman kuningasvaltanne terveellistä hengitystä. Jos nyt niiden juuri niitä vastustaa, niin miten sitten oksat niitä kunnioittaa? Nähtävästi on yksi näitä lakeja rikottu. Kun kuningas on taas omalla valtaistuimellaan, voipiko se koskaan loukata häntä, jos hän muistaa, että hän, ollessaan näennäisesti yksityisenä henkilönä, antoi lainkuuliaisesta kuninkaan vajota kansalaiseksi ja alistua lain valtaan?"

"Te olette oikeassa, älkää puhuko enää. Te saatte nähdä, että mitä Englannin kuningas vaatii alamaisen kärsivän lailta, sen hän itsekin tahtoo kärsiä, niinkauan kuin hän alamaisena on".

Kun vaimo kutsuttiin todistamaan rauhatuomarin eteen, vannoi hän, että pieni vanki aidakkeen takana oli sama henkilö, joka oli toimittanut varkauden. Ei ollut ketään, joka olisi pystynyt väittää vastaan, ja niin oli kuningas, kun olikin, näytetty syylliseksi. Kääry aukaistiin nyt, ja kun sisällys huomattiin pieneksi pullakaksi porsaaksi, näytti tuomari hämmästyneeltä; ja Hendon kävi kalpeaksi ja koko hänen ruumiinsa säpsähti säikähdyksestä, ikäänkuin sähkövirta olisi sen läpäissyt. Mutta kuningas ei ollut millänsäkään, tietämättömyys kun häntä suojeli. Tuomari punnitsi päässänsä asiaa, tuskallisen hiljaisuuden vallitessa, kääntyi sitten vaimon puoleen kysyen —

"Minkä arvon panette tälle omallenne?"

Vaimo niiasi vastaten —

"Kolme killinkiä ja kaheksan penceä, korkea oikeus — minä en voi helpottaa pennyäkään, jos tosi hinta on pantava".

Tuomari katsoi pahoilla mielin, alla päin väkijoukkoon, nyökkäsi sitten konstaapelille ja sanoi —

"Tuomiosali puhtaaksi ja ovet kiinni!"

Tehtiin kuten käskettiin. Ainoastaan molemmat oikeuden jäsenet, syyttäjä ja syytetty ja Miles Hendon jäivät. Miles seisoi siinä kangistuneena ja kalpeana, ja hänen otsalleen kerääntyi suuret karpalot kylmää hikeä ja valuivat virtana hänen kasvojaan alas. Tuomari kääntyi taas vaimoon ja sanoi liikutetuin äänin —

"Tämä taitamaton poika raukka oli kenties tuskallisen nälän vallassa, sillä ajat on kovat köyhälle. Muistakaa mitä sanon: hän ei näytä pahailkiseltä, mutta kun nälkä ahdistaa, niin — — vaimo hyvä! tiedättekö, että kun joku varastaa tavaraa yli kolmentoista ja puolen pennyn arvon, laki määrää, että hän on hirtettävä siitä?"[13]

Pieni kuningas säpsähti, silmät siirollaan ja kauhistuen, mutta malttoi pian mieltänsä ja näytti sitten levolliselta. Niin ei ollut vaimon laita. Hän hypähti ylös vapisten peljästyksestä ja huusi —

"Voi, pyhä Jumala, mitä olen minä tehnyt? Herra laupias varjelkoon!
Minä en tahdo pientä poika raukkaa hirteen, en koko maailmastakaan!
Voi, korkea oikeus, pelastakaa minut tästä — mitä pitää minun tehä,
mitä voin minä tehä?"

Tuomari pysyi juhlallisena sanoen sävyisästi —

"Epäilemättä on sallittuna muuttaa arvomäärää, koska sitä ei vielä ole pöytäkirjassa ".

"Pankaa sitten Jumalan nimen porsaalle hinnaks kahdeksan pennyä, ja siunattu olkoon päivä, joka pelasti omantuntoni tästä julmasta jutusta!"

Miles Hendon unohti kokonaan kaiken sopivaisuuden ilossaan ja hämmästytti kuningasta ja loukkasi hänen arvoansa paiskaamalla kätensä hänen ympärillensä ja painamalla hänet sydämmellensä. Vaimo teki jäähyväiset niiaten ja poistui porsaineen; ja konstaapeli, avaten hälle oven, seurasi ahtaaseen porstuaan. Tuomari kirjoitti pöytäkirjaansa. Hendon aina varovaisena tuumasi, että oli hyvä tietää, minkä tähden oikeuden palvelija seurasi vaimoa ulos. Ja niin hän siis hiipi hiljaa hämärään porstuaan ja asettui kuuntelemaan. Hän kuuli seuraavan keskustelun —

"Se on lihava porsas ja näyttää herkkuiselta. Min' ostan sen sulta.
Täss' on kaheksan penceä".

"Kaheksan penceä, totta maarian! Älä luulekaan. Se maksaa mulle kolme killinkiä ja kaheksan penceä, hyvää rehellistä rahaa viime hallituksen ajalta, jota vanha Henrikki vainaja ei koskaan ollut koskenut taikka väärentänyt. Min' annan palttua sun kaheksalle pencelles!"

"Vai niin, tuuli puhaltaa nyt sieltä päin. Sinä olit valalla ja vannoit väärän valan, että porsas oli ainoastaan kaheksan pencen arvossa. Tule heti kanssani tuomarin eteen ja vastaa rikoksestas! — ja silloin poika on kieppuroiva hirressä".

"Hiljaa, hiljaa, herra kulta! Älkää sanoko mitään enää. Minä tyy'yn kaheksaan penceen. Antakaa ne tänne ja älkää hiiskuko asiasta mitään enään".

Vaimo lähti itkien tiehensä. Hendon hiipi takaisin oikeussaliin, johon konstaapelikin pian tuli, kätkettyänsä saaliinsa varmaan paikkaan. Tuomari kirjoitti vielä hetken aikaa, piti sitten kuninkaalle vakavan, mutta hyväluontoisen puheen ja tuomitsi hänet viimein vähän ajan vankeuteen paikkakunnan tyrmään ja sitten ruoskittavaksi julkisesti. Hämmästynyt kuningas avasi suunsa ja olisi varmaankin antanut käskyn hyvän tuomarin mestattavaksi paikalla, mutta hän sai varoittavan viittauksen Hendonilta ja piti yhä suunsa eikä hiiskunut sanaakaan. Hendon otti häntä kädestä, teki syvän kumarruksen oikeudelle, ja molemmat marssivat konstaapelin johdolla vankihuoneelle. Samassa hetkessä, kun he tulit kadulle, seisahtui äkästynyt hallitsija, tempaisi kätensä irti ja huudahti —

"Pöllöpää, luuletko minun tahtovani mennä tavalliseen vankilaan elävänä?"

Hendon kumarsi vähän ja kuiskasi terävänlaisesti —

"Tahdotteko luottaa minuun? Hiljaa sitten! Älkää turmelko tilaamme varomattomilla sanoilla. Mitä Jumala tahtoo, se tapahtuu. Sitä ette pysty jouduttamaan ettekä myös muuttamaan. Sentähden vartokaa ja olkaa kärsivällinen. Se aika on vielä tuleva, jolloin saadaan surra tai iloita siitä, mitä on tapahtunut".