Read synchronized with  English  Romanian  Russian  Spanisch 
Prinssi ja kerjäläispoika.  Mark Twain
Luku 21. YHDESKOLMATTA LUKU.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Hendon pelastajana.

Vanhus hiipi nyt hiljaa pois, kumarruksissa kuin kissa, ja tuli takaisin tuoden matalan pankon muassaan. Hän istui sille, puolet ruumistaan himmeässä ja välkkyvässä valossa, puolet varjossa. Tuijottavat silmät nukkuvaan poikaan, piti hän sillä lailla kärsivällistä valvontaa siinä, huomaamatta ajan menoa, ja hioskeli hiljalleen veistänsä ja mumisi ja murisi itsekseen, näöltään ja asennoltaan muistuttaen ilettävää, hirvittävää hämähäkkiä, joka tuijottaa onnetonta hyönteis-parkaa, hänen verkkoonsa kietoutunutta.

Pitkän hetken mentyä huomasi vanhus, joka tosin tuijotti eteensä, mutt'ei nähnyt mitään, hänen mielensä ollessa uinailevilla matkoillaan, — huomasi vanhus yhtäkkiä, että pojan silmät oli auki, ihan sepposelällään, katsoen kauhulla ja väristyksellä veistä. Tyydytetyn pirun hymyily hiipi vanhan ukon kasvoilla, ja hän sanoi, muuttamatta asentoaan tai askarettaan —

"Henrik kahdeksannen poika, oletko sä rukoillut?"

Poika väänteli voimatonna siteissään ja sai samassa suljetusta suustaan tukahutetun tärinän, jonka vanha erakko suvaitsi tulkita myöntyväksi vastaukseksi kysymykseensä.

"Sitten rukoile uudestaan. Rukoile rukous kuoleville".

Väristys vavahutti poikaa, ja hänen kasvonsa kalpeni. Sitten koetti hän taas vapautua — käänsihe ja väänsihe sinne tänne, kiskoen mielettömästi, vimmalla ja epätoivolla kahleitaan, mutta turhaan. Ja kaiken tämän kestäessä tuo vanha ihmissusi ilkkuen nauroi häntä, nyykäytti päätään ja hioi rauhassa veistään, tämän tästäkin mumisten: "Hetket on kalliit, ne on luetut ja kalliit — rukoile kuolevaisen rukous!"

Poika päästi epätoivon huokauksen ja lakkasi läähättäen yrityksestään. Kyyneleet tuli hänen silmiinsä ja vyöryi toinen toisensa perästä hänen poskilleen. Mutta tää sydäntä särkevä näky ei voinut saattaa sääliä tuon villin pedon mieleen.

Päivä alkoi koittaa. Erakko huomasi sen ja lausui tuikealla, vaikka vähän hermostuneella äänellä —

"En saa enää olla haltioissani! Yö on jo mennyt. Se tuntuu minusta minuutilta — ainoastaan minuutilta; kunpahan olis kestänyt vuoden! Sinä kirkkoryövärin jälkeläinen, sulje kuihtuvat silmäsi, jos pelkäät katsoa — —".

Loput puheesta hupeni epäselvään mumisemiseen. Vanha erakko pani polvilleen, veitsi uhkaavana kädessään, ja kumartui vaikeroivan pojan ylitse —

Mutta hiljaa! Kuului äänien kajahdus ulkoa mökin läheltä — veitsi putosi erakon kädestä. Hän heitti lampaannahan pojan yli ja sänttäsi ylös varisten kuni haavan lehti. Äänet yltyivät, kävivät yhä raaemmiksi ja juroimmiksi; sitten kuului lyöntiä ja sivalluksia ja hätähuutoja ja sitten sukkelaan poistuvaa jalankapsetta. Heti sen perästä seurasi jono elämöiviä kolkutuksia mökin ovelle, ja ääni huusi —

"Halloo! Auki! Ja väleen! Kaikkein pirujen nimessä!"

Oi, se oli mitä ihaninta musiikkia, mi konsanaan oli soinut kuninkaan korvissa! Sillä olipa ääni Miles Hendonin ääni!

Erakko, purren hammasta voimattomassa raivossa, kiirehti ulos makuusuojasta sulkien oven jälestään. Ja kohta sen jälkeen kuuli kuningas seuraavan puhelun "kappelista" —

"Rauhaa ja terveyttä, kunnioitettava herra!"

"Missä on poika — minun poikani?"

"Mikä poika, hyvä ystävä?"

"Mikä poikako? Älä tule valheines, pappi herra, äläkä koe mua pettää! — minä en ole sillä tuulella nyt. Lähellä tätä paikkaa sain mä kynsiini konnat, jotka — arvatakseni — tuonaan varastit hänet minulta, ja minä panin heidät tunnustamaan. He sanoit hänen lähteneen heillä karkuun taas, ja he olit seuranneet hänen jälkiään tänne teidän ovellenne asti. He näyttivät minulle hänen jälkensäkin maassa. Nyt älä narraa minua enää, sillä katsos, pyhä herra, jollet näytä mulle hänen piilopaikkaansa, niin — miss' on poika?"

"Oi, hyvä herra, kenties te tarkoitatte tuota kuninkaallista, rääsyistä maankiertäjää, joka oli täällä yötä. Jos semmoinen kuin te todellakin pidätte lukua semmoisesta kuin hän, niin tietäkää, että minä olen lähettänyt hänet pois asialle. Hän tulee tuossa paikassa takaisin." — "Milloin? Milloin? Sano pian, äläkä menetä aikaa — enkö minä voi häntä saavuttaa? Milloin on hän palaava?"

"Ei teidän tarvitse kiihoittua. Hän on tuossa hetkessä palaava".

"No, olkoon menneeksi. Tahdonpa odottaa. Mutta seis! Tekö lähetitte hänet asialle? — Tekö! Se on totta tosiaan valhe — hän ei olis mennyt. Hän olis repinyt teitä vanhasta parrastanne, jos olisitte rohjenneet antaa hälle niin hävyttömän tehtävän. Te olette valhetellut, ystäväiseni, niin, valhetellut olette te. Ei teille eikä kellekään muulle ihmiselle olis hän juossut asioita".

"Ei muulle ihmiselle — tuskinpa vain. Mutta minä en ole ihminen".

"Mitä? Mitä Jumalan nimeen olet sinä sitten?"

"Se on salaisuus — muista, ettet sitä ilmoita kellekään. Minä olen pääenkeli!"

Tuli siinä huudahus Hendonilta — eikä aivan jumalista laatua. —
Sitten lausui hän —

"Tässä on todellakin täysi syy hänen taipuvaisuuteensa! Muuten tiesin varsin hyvin, ettei hän liikuttaisi kättä eikä jalkaa, tehdäkseen alhaista palvelusta kellekään kuolevaiselle. Mutta täytyyhän, Jumala nähköön, kuninkaankin totella, kun pääenkeli antaa komentosanan! Annappas kun hiljaa! Mitä elämää se oli?"

Koko ajan pikku kuningas makasi kammiossaan, väliin pelosta vavisten, väliin toivosta täristen. Ja kaiken aikaa hän myös pani kaiken voimansa meluamaan niin paljon kuin suinkin, yhä siinä toivossa, että hänen mekastuksensa saapuisi Hendonin korviin; mutta joka kerta hän katkeruudella huomasi, että koetus ei onnistunut tai ei ainakaan vaikuttanut Hendoniin mitään. Viimeinen huomautus hänen uskolliselta palvelijaltaan tuli sentähden myöskin kuin herättävä henkäys vapailta vainioilta kuolevaiselle! Ja hän ponnisti voimiaan vieläkin kerran, ponnisti kiusallakin, kun erakko samassa lausui —

"Elämää? Min'en kuullut muuta kuin tuulen vinkua".

"Kenties oli se sitä. Niin, varmaankin se sitä oli. Min' olen huomannut sen kaikesta koko — tuoss' on se taas. Ei, se ei oo tuulta! Mikä kummallinen, mikä outo ääni! Tulkaa katsomaan, mistä se tulee!"

Nyt oli kuninkaan ilo melkein tukehuttava. Hänen väsähtyneet keuhkonsa ponnistit viimeisetkin voimansa tässä toivon hetkessä, mutta suljetut leukapielet ja peittävä lampaannahka laimistutit tuloksen. Jo masentui poika raukan sydän aivan auttamattomasti, hänen kuullessaan erakon lausuvan —

"Ah, se tuli ulkoa — pensastosta, luulen mä, tuossa takana. Tulkaa, minä näytän tietä".

Kuningas kuuli heidän menevän puhellen keskenään; kuuli heidän askeleensa kuolevan — ja sitten taas oli hän yksinään uhkaavassa, kauheassa, kammoittavassa kalman hiljaisuudessa.

Tuntui kuin ihmisikä menisi, kunnes hän jälleen kuuli askeleita ja ääniä — ja tällä kertaa kuuli hän jotain muutakin, joka selvästi oli kavioiden kapsetta. Sitten kuuli hän Hendonin lausuvan —

"Minä en o'ota enään. Minä en voi o'ottaa enään. Hän on mennyt eksyksiin tähän tiheään metsään. Mihin suuntaan hän meni? Pian — näyttäkää se mulle".

"Hän — mutt' älkääppäs! Minä tulen muassa."

"Hyvä — hyvä! Te ootte kyllä parempi kuin näytätte. Jumal'avita Luulenkin, ettei oo olemassa mitään muuta pääenkeliä niin hyvällä sydämmellä kuin teidän. Tahdotteko ratsastaa? Tahdotteko astua tämän pienen aasin selkään, joka on poikaani varten, taikka tahdotteko kenties paiskata pyhät säärenne tämän kurjan muulin lapaluille, jonka olen varannut itseäni varten? Petkuttivat, kun petkuttivatkin, päälle päätteeksi minut hinnassa, senkin nylkyrit!"

"En tahdo ratsastaa — pitäkää muulinne ja taluttakaa aasianne. Minä olen tukevampi omilla jaloillani ja tahdon käyttää niitä".

"Hyvä on. Pitäkää vain sitten vähän aikaa tätä pientä petoa, kun minä panen henkeni vaaraan ja koen nousta tämän ison itikan selkään".

Sitten seurasi sekaisin potkuja, huimauksia, kopsetta ja kapsetta, johon liittyi jono tulvana tulevia kirouksia — ja lopuksi muulille aika aamusaarna, joka nähtävästi masensi eläimen rohkeuden, koska sen vihollisuus sen perästä näkyi väsähtyvän.

Sanomattomalla kauhulla kuuli pieni kuningas äänten ja askelten hiljenevän ja kuolevan pois. Hetkeksi menetti hän kaiken toivonsa nyt, ja pimeä epätoivo valtasi hänen sydämmensä. "Ainoa ystäväni on viekoiteltu pois, ja me emme näe toinen toistamme enään", huokaili hän; "erakko on palaava ja — —" Hän päätti lauseen läähätyksellä, ja kerrassaan rupesi hän taas niin rajusti kiskomaan siteitänsä, että tukehuttava lampaannahka puistui hänen päältään.

Ja nyt hän kuuli ovea avattavan! Narina kylmensi hänet ytimiin asti — jo oli hän tuntevinaan veitsen kaulallansa. Kauhu sai hänet ummistamaan silmänsä, kauhu hänet avaamaan ne jälleen — ja hänen edessään seisoi John Canty ja Hugo!

Hän olisi huudahtanut "Jumalan kiitos!" jos hänen leukapielensä olisi olleet vapaat.

Pari minuuttia myöhemmin olit kuninkaan jäsenet siteistään irti, ja hänen vangitsijansa, jotka olit temmaisseet kiinni yksi kumpasestakin käsivarresta, veivät hänet hyvää kyytiä läpi metsän.